Me laskeudumme vuorelta. -- Taistelu villien kanssa. -- Pako
saarelta.
Tämän kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä, kun huomasimme
kerrassaan mahdottomaksi kauemmin elää pähkinöillä, joiden nauttiminen
tuotti meille mitä kiduttavimpia tuskia, päätimme tehdä epätoivoisen
laskeutumisyrityksen kallion etelärinteeltä. Jyrkänne oli täällä mitä
pehmeintä rasvakiveä, vaikka se kauttaaltaan laskeutui miltei
kohtisuoraan ainakin sadanviidenkymmenen jalan syvyyteen, jopa monissa
paikoin kaareutui yli laakson. Kauan etsittyämme keksimme kapean
pengermän parin kymmenen jalan päässä alhaalla; tälle Petersin
onnistui loikata minun koettaessani häntä auttaa yhteensidotuilla
nenäliinoillamme. Hieman suuremmalla vaivalla minäkin pääsin alas ja
silloin näimme voivamme laskeutua koko matkan samalla tavoin kuin
olimme kiivenneet kuilusta, tultuamme haudatuksi kallion pudotessa --
s.o. leikkaamalla askelmia rasvakiveen veitsillämme. Yrityksen
äärimmäistä vaarallisuutta voi tuskin arvata, mutta kun muutakaan
keinoa ei ollut, päätimme siihen ryhtyä.
Pengermällä, missä nyt seisoimme, kasvoi muutamia pähkinäpensaita ja
niihin kiinnitimme nenäliinaköytemme toisen pään. Kun toinen oli
sidottu Petersin vyötäisille, laskin minä hänet alas jyrkkää seinämää
myöten, kunnes nenäliinat pingottuivat kireälle. Hän kävi nyt
kaivamaan kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyistä koloa rasvakiveen,
tehden kallion yläpuolelta viettäväksi noin jalan korkeudelle, jotta
hän pistoolin perällä sai lyödyksi melkoisen paksun vaarnan
tasoitettuun pintaan. Sitten minä vedin hänet nelisen jalkaa ylös,
jolloin hän teki toisen samanlaisen kolon ja iski taasen vaarnan. Kun
hän näin oli saanut tuen sekä jaloilleen että käsilleen, päästin nyt
köyden pensaasta ja viskasin hänelle pään, jonka hän sitoi ylimäisessä
kolossa olevaan vaarnaan laskeutuen hiljalleen kolmisen jalkaa alemmas
kuin tähän asti, s.o. niin pitkälle kuin nenäliinat ylettyivät.
Tällöin hän kaivoi taas kolon ja löi vaarnan. Sitten hän veti itseään
ylöspäin niin että sai jalkansa tuetuksi juuri kaivamaansa koloon,
pidellen käsillään kiinni ylempänä olevasta vaarnasta. Nyt hänen oli
välttämättä irrotettava nenäliinat ylimäisestä vaarnasta sitoakseen ne
toiseen, ja silloin hän huomasi pahoin erehtyneensä kovertaessaan
kolot niin etäälle toisistaan. Kerran tai pari turhaan yritettyään
henkensä uhalla ylettyä solmuun, jolloin hänen täytyi pysytellä kiinni
vasemmalla kädellään koettaessaan irroittaa köyttä oikealla, hän
vihdoin katkaisi nuoran ja jätti kuusi tuumaa kiinni vaarnaan. Sitoen
nenäliinat nyt toiseen vaarnaan hän laskeutui kolmannen alapuolelle
varoen menemästä liiaksi alas. Näillä keinoilla, joita minä en
itsestäni ikinä olisi keksinyt ja joista saimme kiittää yksinomaan
Petersin kekseliäisyyttä ja päättäväisyyttä, hänen lopulta onnistui
paikka paikoin ulkonevien kallionkielekkeiden avulla päästä eheänä
laaksoon.
Kesti jonkun aikaa ennenkuin saatoin koota rohkeutta häntä
seuratakseni; mutta viimein yritin. Peters oli riisunut paidan yltään
ennenkuin rupesi laskeutumaan ja tämä sekä omani muodostivat
uhkayritykseen tarvittavan köyden. Heitettyäni alas kuilusta löytyneen
musketin kiinnitin köyden pensaisiin ja aloin nopeasti laskeutua,
koettaen ripeillä liikkeillä karkoittaa vapistusta, jota en mitenkään
muuten voittanut. Se kävi hyvin päinsä neljällä viidellä ensimäisellä
askeleella, mutta kohta sen jälkeen tunsin mielikuvitukseni
pelottavasti kiihtyvän ajatellessani, mihin äärettömään syvyyteen minun
vielä oli laskeutuminen ja miten epävakaisia ainoat tukeni vaarnat ja
rasvakivikolot olivat. Turhaan koetin karkoittaa näitä ajatuksia ja
kiinnittää katsettani vakavasti edessäni olevan jyrkänteen tasaiseen
pintaan. Kuta uutterammin ponnistelin _ollakseni ajattelematta_, sitä
kiihkeämmiksi ja eloisammiksi mielikuvani kävivät, sitä hirmuisemmin
ne selvenivät. Vihdoin koitti se ratkaiseva hetki, niin pelottava
kaikissa samanlaisissa tapauksissa, jolloin mielikuvituksemme rupeaa
loihtimaan meihin niitä tunteita, jotka _pakottavat_ meidät
putoamaan, kuvailemaan mieleemme ellotusta, viimeistä kamppailua,
puolitajuttomuutta ja suinpäin syöksymisen viime kamaluutta. Ja nyt
minä huomasin näiden mielikuvitelmain luovan oman todellisuutensa ja
kaikkien kuviteltujen kauhujen tunkevan kimppuuni.
Tunsin polvieni rajusti tutisevan, sormieni hitaasti mutta varmasti
hellittäessä otettansa. Korvani soivat soimistaan ja sanoin itsekseni:
"Sielukellojani soitetaan!" Ja nyt minut valtasi vastustamaton halu
katsahtaa alas. En voinut, en tahtonut rajoittaa näköpiiriäni
jyrkänteen seinämään, ja hurjan selittämättömän mielenliikutuksen
valtaamana, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi huojennusta, loin
katseeni syvyyteen. Hetkisen sormeni suonenvetoisesti tarrautuivat
vaarnaan, samalla kuin viimeinen heikon heikko pelastuksen ajatus
lehahti kuin varjo mielessäni; seuraavassa silmänräpäyksessä koko
sieluni valtasi _putoamisen kaipuu_, halu, ikävöiminen, intohimo, jota
ei mikään voi hillitä. Päästin paikalla irti vaarnasta ja pyörähtäen
puoleksi jyrkänteeltä jäin hetkeksi hoippumaan sen alastonta pintaa
vasten. Mutta nyt alkoi huimaus; kimakka ja aavemainen ääni kirkui
korvissani, synkeä, pirullinen ja utumainen haahmo seisoi heti allani
ja huoaten syöksähdin sydän pakahtuneena sen syliin.
Olin pyörtynyt ja Peters oli siepannut minut kiinni pudotessani. Hän
oli tarkannut liikkeitäni kallion juurelta ja oivaltaessaan uhkaavan
vaaran kaikin mahdollisin keinoin kokenut rohkaista minua, vaikka
mieleni oli ollut niin hämmennyksissä, etten ollut kuullut hänen
sanojaan enkä edes tajunnut hänen minulle puhuneen. Viimein hän
nähdessään minun hoippuvan kiiruhti avukseni ja saapui juuri parhaiksi
pelastaakseen henkeni. Jos olisin pudonnut koko painollani, olisi
palttinaköysi välttämättä mennyt poikki ja minä olisin syöksynyt
syvyyteen, mutta nyt hänen onnistui laskea minut hiljalleen köyden
varaan, niin että saatoin vaaratta siinä riippua, kunnes virkosin. Se
tapahtui noin viidentoista minuutin kuluttua. Toinnuttuani pelkoni oli
kokonaan kadonnut; tunsin itseni uudeksi olennoksi ja toverini hieman
auttaessa saavuin minäkin onnellisesti kallion juurelle.
Olimme nyt melkoisen lähellä sitä rotkoa, joka oli tullut ystäviemme
haudaksi, ja sen paikan eteläpuolella, mistä kallio oli pudonnut.
Tienoo oli merkillisen jylhää.
Kun ruuan saanti oli lähimpänä päämääränämme, päätimme tunkea puolen
peninkulman päässä olevalle merenrannikolle pyydystääksemme
merikilpikonnia, joita olimme nähneet piilopaikastamme kalliolta.
Olimme kulkeneet satasen kyynärää varovasti astellen valtaisten
kallioiden ja kumpujen välissä, kun käännyttyämme kallion kulmasta
viisi villiä karkasi kimppuumme pienestä rotkelmasta, kaataen Petersin
maahan nuijan iskulla. Hänen tupertuessaan koko joukko syöksähti
valtaamaan uhriaan, antaen minun rauhassa tointua hämmästyksestäni.
Musketti oli yhä kädessäni, mutta sen piippu oli niin pahoin
vahingoittunut jyrkänteeltä heitettäessä, että viskasin sen syrjään ja
turvauduin mieluummin pistooleihini, jotka olin pitänyt hyvässä
kunnossa. Pistoolit ojennettuina lähestyin päällekarkaajia ja
laukaisin ne nopeasti peräkkäin. Kaksi villiä kaatui ja muuan, joka
oli iskemässä keihästänsä Petersiin, kavahti pystyyn täyttämättä
aikomustaan. Kun toverini näin oli vapautunut, ei meillä enää ollut
hätääkään. Hänelläkin oli pari pistoolia, mutta hän jätti ne viisaasti
käyttämättä luottaen vain ruumiinvoimiinsa, jotka olivat suuremmat
kuin kenelläkään tuntemallani miehellä. Siepaten nuijan kaatuneelta
villiltä hän halkaisi kolmen henkiin jääneen kallon ja surmasi kunkin
yhdellä ainoalla iskulla, jolloin voitto oli täydelleen meidän.
Niin nopeasti kaikki oli käynyt, että töintuskin saatoimme uskoa
todellisuutta ja seisoimme kumarruksissa ruumiiden ääressä ikäänkuin
äimistyneinä, kun silloin kaukaa kuuluvat huudot herättivät meidät
tietoisuuteen. Selvää oli, että laukaukset olivat hälyyttäneet villit
liikkeelle ja että hädintuskin saatoimme pysyä piilossa. Päästäksemme
takaisin kalliolle meidän olisi täytynyt mennä sinne päin, mistä
huudot kuuluivat, mutta vaikka olisimmekin kunnialla saapuneet sen
juurelle, ei meidän mitenkään olisi onnistunut kiivetä kalliolle
villien huomaamatta. Asemamme oli perin uhkaava ja me epäröimme vielä,
minne päin pakenisimme, kun eräs villi, jonka minä olin ampunut ja
luullut kuolleeksi, kavahti ketterästi jalkeille ja yritti livistää
pakosalle. Saimme hänet toki kiinni muutaman askeleen päästä ja olimme
jo ottamaisillamme hänet hengiltä, kun Petersin mieleen juolahti, että
villistä kenties olisi jotain hyötyä pakoon pyrkiessämme. Raahasimme
hänet sen vuoksi mukaamme tehden tiettäväksi, että ampuisimme hänet,
jos hän yrittäisi vastarintaa. Hetken kuluttua hän oli jo aivan
kuuliainen ja juoksi rinnallamme ponnistaessamme kallioiden lomitse
meren rannikolle.
Näihin asti vaarat ja kummut olivat melkein kokonaan peittäneet meren
näkyvistämme ja kun se ensi kerran aukeni eteemme, olimme siitä ehkä
kahdensadan kyynärän päässä. Ilmestyessämme aukealle rannalle näimme
kauhuksemme summattomia alkuasukasparvia tulvivan kylästä ja kaikilta
saaren kulmilta juosten meitä kohti hurjan raivoisin liikkein ja
ulvoen kuin villipedot. Olimme juuri pyörtämäisillämme takaisin
pyrkiäksemme johonkin piilopaikkaan kallioiden turvissa, kun huomasin
kahden kanootin kokan pistävän esiin suuren kallion takaa, joka
ulottui mereen. Sinne päin rupesimme nyt kaikin voimin juoksemaan ja
perille päästyämme näimme kanoottien olevan vartioimatta, lastina vain
kolme isoa Gallipago-kilpikonnaa ja tavallinen airovarasto
kuudellekymmenelle soutajalle. Vilauksessa olimme anastaneet toisen
kanootin, sysänneet siihen vankimme ja ruvenneet tarmomme takaa
soutamaan ulapalle. Mutta emme olleet kerenneet kuin viidenkymmenen
kyynärän päähän rannasta, kun olimme kyllin tyyntyneet oivaltaaksemme,
minkä äärettömän tyhmyyden teimme jättäessämme toisen kanootin villien
valtaan. He olivat nyt enää vain puolta kauempana rannasta kuin me ja
juoksivat täyttä karkua lähteäkseen takaa ajamaan kanootilla. Ei
hetkeäkään ollut hukattavissa. Pelastuksemme riippui parhaimmassakin
tapauksessa hiuskarvasta, mutta muutakaan toivoa ei ollut. Oli hyvin
epäiltävää, ennättäisimmekö äärimmäisilläkään ponnistuksillamme
ajoissa kanootille, mutta mahdollisuus oli kuitenkin olemassa. Jos
onnistuisimme, saattaisimme pelastua, mutta ellemme yrittäisi,
antautuisimme vapaaehtoisesti teurastettaviksi.
Kanoottimme kokka ja perä olivat samanlaiset, joten meidän ei
tarvinnut kääntää sitä ympäri, vaan muutimme vain soutupaikkaa.
Samassa kuin villit sen huomasivat, päästivät he kahta kovemman
kirkunan ja paransivat vauhtinsa uskomattoman nopeaksi. Me
soudimme kumminkin kaikella epätoivon voimalla ja kun saavuimme
kiistanalaiselle paikalle, oli vain yksi villi kerennyt sinne ennen
meitä. Tämä mies sai kalliisti maksaa verrattoman ketteryytensä.
Peters ampui häneltä pistoolilla pään puhki lähestyessämme rannikkoa.
Saman joukkion etumaiset olivat todennäköisesti parin kolmen kymmenen
askeleen päässä meidän iskiessämme kiinni kanoottiin. Koetimme ensin
vetää sitä villien ulottuvilta syvälle vedelle, mutta kun se oli
lujasti juuttunut pohjaan ja aika oli perin täpärällä, sai Peters
parilla musketinperän iskulla muserretuksi ison osan kokasta, ja
toisesta kyljestä. Sitten läksimme. Mutta kaksi villiä oli sillä välin
kerennyt tarttua veneeseemme eivätkä ne hellittäneet irti ennenkuin me
teimme puukoillamme lopun riidasta. Olimme nyt päässeet rannasta ja
soudimme rivakasti avomerelle. Kun villien pääjoukko saapui rikotulle
kanootille, päästi se niin hirmuisen raivon ja pettymyksen rääkynän,
ettei moista ole kuultu. Toden totta -- kaikesta näkemästäni päättäen
nuo raakalaiset olivat ilkeimpiä, ulkokullatuimpia, verenhimoisimpia
ja pirullisimpia heittiöitä mitä milloinkaan on maan päällä elänyt.
Selvää on, että meidät olisi armotta tapettu, jos olisimme joutuneet
heidän käsiinsä. He tekivät mielettömän yrityksen seuratakseen meitä
rikotulla kanootilla, mutta huomattuaan sen turhaksi vaivaksi
päästivät taas vimmansa ilmoille kamalin ulvahduksin ja syöksyivät
sitten vuoristoon.
Olimme siten pelastuneet lähimmästä vaarasta, mutta asemamme oli yhä
kyllin synkkä. Luulimme että villeillä oli vielä kolme kanoottia
emmekä tienneet -- jälkeenpäin kuulimme sen vangiltamme -- että kaksi
niistä oli pirstautunut _Jane Guyn_ räjähdyksessä. Arvelimme
senvuoksi, että meitä ajettaisiin takaa, kunhan vihollisemme ehtisivät
kiertää kolmisen peninkulman päähän, lahden toiselle puolelle, missä
veneet tavallisesti olivat korjuussa. Tätä peläten ponnistimme kaikki
voimamme loitotaksemme saarelta ja kuljimme vinhaa vauhtia veden halki
pakottaen vankimmekin soutamaan. Noin puolen tunnin kuluttua, kun
olimme päässeet todennäköisesti viisi tai kuusi peninkulmaa etelään,
näimme kokonaisen laivaston tasapohjaisia veneitä eli lauttoja
ilmaantuvan lahdesta, aikoen lähteä ajamaan meitä takaa. Pian ne
kumminkin kääntyivät takaisin.