Uudelleen etelään ihmeellistä utuvuorta kohti.
Olimme nyt aavalla ja autiolla eteläisellä napamerellä
kahdeksannenkymmenennen neljännen leveysasteen yläpuolella hauraassa
kanootissa ja kolme merikilpikonnaa ainoana muonavarastonamme. Pitkä
napaseututalvi ei sekään saattanut enää olla kaukana ja
välttämättömäksi kävi, että tyystin harkitsisimme, mille taholle
suuntaisimme kulkumme. Näkyvissä oli kuusi tai seitsemän samaan
ryhmään kuuluvaa saarta, noin viiden tai kuuden ranskan
meripeninkulman päässä toisistaan, mutta niille emme uskaltaneet
yrittääkään. Purjehtiessamme pohjoisesta _Jane Guylla_ ankarimmat
jääseudut olivat vähitellen jääneet taaksemme ja olipa tämä tosiasia
vaikka kuinka vastakkainen yleisille eteläistä napaseutua koskeville
käsityksille, kokemus ei sallinut meidän sitä kieltää. Takaisin
pyrkiminen olisi niin muodoin ollut hulluutta, varsinkin näin
myöhäisenä vuodenaikana. Vain yksi suunta näytti antavan toivon syytä.
Päätimme siis rohkeasti suunnata etelään, missä todennäköisesti
löytäisimme uusia maita ja melkein varmasti lauhkeamman ilmaston.
Mikäli näihin asti olimme nähneet, ei eteläisellä enempää kuin
pohjoisellakaan napamerellä ollut kovia myrskyjä eikä ankaraa
merenkäyntiä, mutta kanoottimme oli parhaimmassakin tapauksessa vain
heikosti rakennettu, vaikkakin iso venonen, ja me kiiruhdimme
laittamaan sitä niin turvalliseksi kuin niukat apukeinomme sallivat.
Veneen runko oli vain parkkia, jonkun tuntemattoman puun kuorta.
Kaaret olivat sitkeää pajua, joka hyvin sopi tähän tarkoitukseen.
Kanootin pituus oli viisikymmentä jalkaa, leveys neljä ja kuusi ja
syvyys kauttaaltaan puoliviidettä; siten nämä veneet olivat aivan
toisen muotoisia kuin muilla Eteläisen Valtameren asukkailla, joihin
sivistyneet kansat ovat tutustuneet. Päähämme ei pälkähtänytkään, että
ne olisivat olleet tietämättömäin omistajainsa työtä, ja muutaman
päivän perästä vankimme kertoikin kysyessämme, että ne todella olivat
lounaaseen heidän maastaan asuvain saaristolaisten tekemiä, ja olivat
vain sattumalta joutuneet täkäläisten villien käsiin. Emme voineet
paljoakaan tehdä veneemme lujittamiseksi. Useita leveitä rakoja
huomasimme kokan ja perän lähellä, jotka saimme paikatuksi villanutun
rievuilla. Liikameloja, joita oli aika joukko, pystytimme kokkapuoleen
jonkinlaiseksi suojaksi murtamaan sieltä uhkaavain aaltojen voimaa.
Pystytimme vielä kaksi melaa mastoiksi ja asetimme ne toisiansa
vastapäätä kummallekin puolelle, joten tulimme toimeen raakapuitta.
Mastoihin kiinnitimme paidoistamme tehdyn purjeen, mikä kävi päinsä
jotenkin hankalasti, kun emme saaneet vähääkään apua vangiltamme,
vaikka hän innokkaasti oli askarrellut kaikissa muissa hommissa.
Palttina näkyi tekevän hänet merkillisen levottomaksi. Häntä en
millään saanut sitä koskemaan tai lähestymään, vaan hän värisi, kun
yritimme häntä siihen pakottaa, ja kirkaisi _Tekeli-li_.
Päätettyämme kanootin korjauksen aloimme nyt toistaiseksi purjehtia
eteläkaakkoon aikoen luovia eteläisimmän näkyvissä olevan saariston
sivu. Tämän tehtyämme käänsimme keulan suoraan etelää kohti. Säätä ei
suinkaan saattanut pitää epämieluisena. Koko ajan kävi hyvin vieno
tuuli pohjoisesta, meri oli tyven ja päivä ainainen. Jäätä ei näkynyt
missään _enkä ollut nähnyt siruakaan sen koommin kuin olimme lähteneet
Bennettin saaren leveyspiiriltä_. Tosiaankin oli veden lämpömäärä
täällä niin korkea, ettei jäätä voinut ollakaan. Tapettuamme isoimman
kilpikonnamme ja saatuamme siitä sekä ruokaa että runsaan määrän
vettäkin, jatkoimme matkaa samaan suuntaan ehkä seitsemän kahdeksan
päivää mitään mainittavaa tapahtumatta; tällöin meidän oli täytynyt
päästä tavattoman kauas etelään, koska meillä oli ollut yhtämittainen
myötätuuli ja hyvin väkevä virta yhä kulki seuraamaamme suuntaan.
_Maaliskuun 1 p:nä_. Monet tavattomat ilmiöt osoittivat nyt, että
olimme tulossa uutuuksien ja ihmeiden maahan. Korkea vaaleanharmaa
utuvuori oli näkyvissä eteläisellä taivaanrannalla, hulmahtaen
aika-ajoin pitkinä juovina, milloin singahtaen idästä länteen, milloin
lännestä itään, ja taas ilmaantuen tasaisena ja yhdenmuotoisena
huippuna, -- sanalla sanoen vaihdellen kuin revontulten huimat roihut.
Udun keskikorkeus oli, mikäli paikkaamme näkyi, noin viisikolmatta
astetta. Meren lämpömäärä tuntui hetki hetkeltä lisääntyvän ja selvä
muutos oli havaittavana sen värissä.
_Maaliskuun 2 p:nä_. Tänään, kun moneen kertaan kyselimme vangiltamme,
kertoi hän meille paljon verilöylysaaresta, sen asukkaista ja tavoista
-- mutta miten voinkaan tällä _nyt_ viivyttää lukijaa. Saanen
kumminkin mainita, että kuulimme saaristossa olevan kahdeksan saarta,
että niitä hallitsi yhteinen _Tsalemon_ tai _Psalemoun_ niminen
kuningas, joka asui eräällä pienimmällä saarella; että soturien pukuna
olevat mustat nahat oli saatu tavattoman kookkaasta eläimestä, jota
tapasi vain kuninkaan hovin läheisessä laaksossa, että saariston
asukkaat eivät valmistaneet muunlaisia veneitä kuin tasapohjaisia
lauttoja; nuo neljä kanoottia olivat ainoat muunmaalliset ja nekin oli
vain sattumalta saatu joltain isolta saarelta lounaasta käsin; että
vangin nimi oli Nu-Ku; ettei hän tiennyt mitään Bennettin saaresta ja
että jättämämme saaren nimi oli _Tsalal_. Sanat _Tsalemon_ ja _Tsalal_
alkoivat pitkällä sihinällä, jota meidän oli mahdoton matkia, vaikka
monta kertaa koetimme; ihan samanlaisen äänen oli päästänyt se musta
kaulushaikara, jonka olimme syöneet kallion huipulla.
_Maaliskuun 3 p:nä_. Veden lämpö oli nyt todella merkillinen ja sen
väri muuttui nopeasti. Se ei ollut enää läpikuultavaa, vaan
maitomaisen väristä ja tiivistä. Aivan lähellämme se oli tavallisesti
tyventä eikä milloinkaan niin aaltoilevaa, että kanoottimme olisi
ollut vaarassa; mutta hämmästyimme tuon-tuostakin havaitessamme pinnan
oikealla ja vasemmalla puolellamme, milloin minkin matkan päässä,
äkkiä ja laajalta kuohuilevan. Huomasimme vihdoin, että sitä ennen
aina hurjasti hulmuili udun piirissä etelässä.
_Maaliskuun 4 p:nä_. Tänään, kun pohjoistuuli huomattavasti tyyntyi,
otin takkini taskusta valkean nenäliinan jatkaakseni purjetta. Nu-Nu
istui aivan vieressäni ja palttinan sattumalta lehahtaessa hänen
kasvoilleen hän sai kovia kouristuksia. Sen jälkeen hän vaipui uneen
ja horroksiin hiljaa mutisten: Tekeli-li! Tekeli-li!
_Maaliskuun_ 5 _p:nä_. Tuuli oli kokonaan tauonnut, mutta ilmeistä
oli, että yhä riensimme etelään väkevän virran ajamana. Tosiaankin
tuntuisi luonnolliselta, että tapahtumain nykyinen käänne olisi tehnyt
meidät levottomiksi, mutta me olimme tyynellä mielellä. Petersin
kasvoilla ei näkynyt pelon merkkiäkään, vaikka niillä väliin väikkyi
ilme, jota en pystynyt tajuamaan. Napaseututalvi teki tuloaan, mutta
sen kauhuja ei kuulunut. Tunsin ruumiin ja sielun _turtumista_,
aistimukseni uinuivat -- mutta siinä kaikki.
_Maaliskuun 6 p:nä_. Harmaa utu oli nyt noussut vielä monta astetta
taivaanrannan yläpuolelle ja sen harmaa vivahdus häipyi vähitellen.
Veden lämpö oli nyt kohonnut äärimmilleen, tuskin kärsi pistää kättä
mereen ja veden maidonkarvainen väri oli entistä ilmeisempi. Tänään
meri rupesi kuohuilemaan ihan kanootin ympärillä. Sen jälkeen udun
huippu, kuten ainakin, hulmahti hurjasti ja hetkeksi pilvi jakaantui
juurelta. Hienoa valkeaa jauhetta, joka muistutti tuhkaa, mutta ei
suinkaan ollut sitä, satoi kanoottiin ja koko aavan veden pinnalle,
udun heretessä hulmuilemasta ja meren hyrskyjen tyyntyessä. Nu-Nu
heittäytyi nyt veneen pohjalle kasvoilleen eivätkä mitkään houkutukset
saaneet häntä nousemaan.
_Maaliskuun_ 7 _p:nä_. Tänään kysyimme Nu-Nulta, minkä vuoksi hänen
maanmiehensä olivat tuhonneet toverimme; mutta hän oli niin kauhun
vallassa, ettei kyennyt vastaamaan järkevästi. Hän makasi veneen
pohjalla ja kysyessämme yhä uudestaan teki vähämielisen liikkeitä,
nosti etusormella ylähuultaan ja paljasti hampaat. Ne olivat mustat.
Emme milloinkaan ennen olleet nähneet Tsalalin asukkaiden hampaita.
_Maaliskuun 8 p:nä_. Tänään uiskenteli ohitsemme samanlainen valkea
eläin kuin se, joka Tsalalin ranta-aukealla oli synnyttänyt niin
hurjan mylläkän. Olisin korjannut sen veneeseen, mutta äkkiä minut
valtasi välinpitämättömyys ja jätin sen tekemättä. Veden lämpö yhä
lisääntyi eikä enää kärsinyt pistää siihen kättä. Peters virkkoi sanan
silloin tällöin enkä minä ymmärtänyt hänen haluttomuuttaan. Nu-Nu vain
hengitti.
_Maaliskuun 9 p:nä_. Tuhkamaista ainetta satoi nyt
taukoamatta suunnattomat määrät ylt'ympärillämme. Etelässä näkyvä
utuvuori oli valtavasti noussut taivaanrannalla ja alkoi käydä
selväpiirteisemmäksi. En osaa verrata sitä mihinkään muuhun kuin
rajattomaan putoukseen, joka äänettömänä vyöryy mereen jostain
äärettömästä ja kaukaisesta taivaan varustuksesta. Tämä
jättiläisesirippu ylettyi kautta koko eteläisen taivaanrannan. Siitä
ei kuulunut ääntäkään.
_Maaliskuun 21 p:nä_. Synkeä pimeys leijui nyt yllämme, mutta
valtameren maidonkarvaisista syvyyksistä nousi kirkas valonhohde
hiipien veneen partaille. Valkoinen tuhkamainen aine miltei hautasi
meidät ja kanootin, vaan suli pudotessaan mereen. Putouksen huippu
häipyi kokonaan hämärään ja etäisyyteen. Ilmeistä kuitenkin oli, että
lähenimme sitä hirvittävää vauhtia. Aika-ajoin siinä näkyi leveitä,
ammottavia, mutta vain hetkellisiä repeämiä, ja näistä repeämistä,
joissa häämötti sekasortoinen joukko liehuvia, utuisia kuvia, tuli
syöksyen valtavia, mutta äänettömiä tuulia, jotka myllersivät
syttyneen valtameren mennessään.
_Maaliskuun 22 p:nä_. Pimeä oli lisääntynyt ja sitä hälvensi vain
veden hohde, jota edessämme oleva valkea esirippu heijasti. Joukko
jättimäisiä kalpean-valkeita lintuja tuli nyt lakkaamatta lentäen
verhon takaa ja ne kirkuivat tuota ikuista _Tekeli-liä_ paetessaan
näköpiiristämme... Tämän jälkeen Nu-Nu liikahti veneen pohjalla, mutta
koskettaessamme häntä huomasimmekin hänen kuolleen. Ja nyt me
syöksyimme putouksen helmaan, jolloin kuilu aukeni meidät nielläkseen.
Mutta tiellemme kohosi käärinliinoihin verhottu ihmishaahmo, joka oli
kookkaampi kuin yksikään ihmisten lapsista: _Ja haahmon väri oli
valkea kuin puhtain lumi_...
Jälkihuomautus.
Päivän lehdet ovat jo tarkoin kertoneet yleisölle Mr. Pymin äskeisen
äkillisen ja surullisen kuoleman. Pelätty on, että ne muutamat jälellä
olevat luvut, joihin hänen kertomuksensa piti päättyä ja jotka hän
jätti tarkastettavakseen edellisten sivujen ollessa ladottuna, ovat
hukkuneet siinä tapaturmassa, jossa hän itsekin sai surmansa. Mutta
jos ne löydetään, niin ne tietenkin julkaistaan.
Ei ainoatakaan keinoa ole jätetty koettamatta vajauksen täyttämiseksi
tavalla tai toisella. Se mies, nimittäin hra Edgar Allan Poe, joka
varmaankin tietäisi tämän kertomuksen lopunkin, on kieltäytynyt sitä
ilmoittamasta, syistä, jotka johtuvat hänen käytettäväkseen
tarjottujen yksityiskohtain yleisestä epätarkkuudesta sekä siitä,
ettei hän usko kertomuksen viime tapahtumia aivan tosiksi. Peters,
jolta sopisi odottaa valaisevia tietoja, on vielä elossa ja asuu
Illinoisissa, mutta ei ole tätä nykyä tavattavissa. Hän saattaa toki
löytyä tuonnempana, jolloin hän epäilemättä on antava aineksia Mr.
Pymin kuvauksen päättämiseksi.
Noiden parin kolmen loppuluvun hukkuminen -- sillä jälellä oli enää
vain pari kolme -- on sitäkin valitettavampaa, kun ne epäilemättä
sisälsivät tietoja itse navasta tai ainakin sen läheisimmistä
seuduista. Sitäpaitsi Etelämeren matkalle parhaillaan varustautuva
hallituksen retkikunta olisi ennenpitkää joko vahvistanut tai kumonnut
tekijän näitä seutuja koskevat väitteet. Eräs kohta kertomuksessa
kaivannee hyvinkin muutamia huomautuksia; ja tämän liitteen
kirjoittaja olisi iloinen, jos hänen onnistuisi tehdä tässä julkaistut
varsin kummalliset kuvaukset jonkun verran uskottavammiksi. Viittaamme
Tsalalin saarelta löydettyihin kuiluihin.
Mr. Pym ei ole liittänyt kertomukseensa mitään selityksiä ja väittää
muka varmaksi asiaksi, että itäisimmän kuilun päästä löydetyt _pykälät
eivät olleet_ mitään kirjaimia, vaikka näennäisesti niitä
muistuttavat. Tämä väite on esitetty niin yksinkertaisesti ja tuettu
niin vakuuttavalla todistuksella, nimittäin pölystä löytyneiden
pirstaleiden ulkonemain sopimisella seinässä oleviin pykäliin, että
meidän täytyy uskoa kirjoittajan tarkoittavan täyttä totta; tämän
varmaan jokainen järkevä lukija myöntänee. Mutta koska _kaikki_
kuvioita koskevat seikat ovat perin merkilliset -- varsinkin
verrattaessa itse kertomuksessa tavattaviin väitteisiin --, lienee
paikallaan sanoa parisen sanaa niistä kaikista -- sitäkin suuremmalla
syyllä kun nämä seikat ovat epäilemättä jääneet Mr. Poelta
huomaamatta.
1:nen, 2:nen, 3:s ja 5:s kuvio muodostavat, yhdistettyinä samaan
järjestykseen kuin kuilutkin ja vailla pieniä syrjähaarautumiaan eli
holvejaan, jotka, kuten muistettaneen, olivat vain pääsalien välisinä
käytävinä ja aivan eri laatua, etiooppilaisen sanajuuren "olla
varjoinen", josta kaikki varjon eli pimeän taivutukset johtuvat.
Mitä vasemmalla eli pohjoisimmalla puolella oleviin pykäliin tulee, on
melkeinpä varmaa, että Petersin mielipide oli oikea ja että ne
näennäisestä hieroglyyfimäisyydestään huolimatta todellakin olivat
taidetyötä ja tarkoitetut kuvaamaan ihmismuotoa. Ylimmäinen rivi on
ilmeisesti arabialainen sanajuuri "olla valkoinen", josta kaikki
kirkkauden ja valkoisuuden taivutukset johtuvat. Alin rivi ei ole niin
heti ymmärrettävissä. Kirjaimet ovat hieman rikkonaisia ja hajanaisia;
mutta sittenkään ei saata olla epäilystä siitä, että ne täydellisinä
ovat muodostaneet kokonaisen egyptiläisen sanan "Etelän piiri".
Huomattakoon, että tällainen tulkinta vahvistaa Petersin ajatusta
"pohjoisimmasta" kuviosta. Käsi on kurotettu etelää kohti.
Tällaiset päätelmät avaavat laajoja aloja mietiskelylle ja mieltä
jännittäville arvailuille. Ne olisi kenties otettava huomioon
muutamain kertomuksen heikoimmin haahmoteltujen tapausten yhteydessä,
vaikkakaan tämä yhdysside ei millään huomattavalla tavalla ole
täydellinen. "Tekeli-li" oli Tsalalin säikähtyneiden alkuasukasten
huuto huomatessaan merestä löydetyn _valkean_ eläimen raadon. Se oli
myöskin tsalalilaisen vangin kauhun huudahdus, nähdessään Mr. Pymillä
olevia _valkeita_ esineitä. Sitä kirkuivat vielä ne nopealentoiset
_valkeat_ jättiläislinnut, jotka tulivat etelän _valkeasta_
utuverhosta. Ei mitään _valkoista_ löytynyt Tsalalista enempää kuin
matkallakaan sen tuolle puolen. Ei ole mahdotonta, että perinpohjainen
kielitieteellinen tutkimus on huomaava Tsalalin, kuilujen saaren
nimityksen joko koskevan itse kuiluja tahi niitä etiooppialaisia
kirjaimia, jotka niin salaperäisesti oli piirretty niiden kaarroksiin.
"Olen kaivertanut sen vuorten onkaloihin ja kirottu olkoon kallioon
kätketty tomu."