Villit anastavat ja tuhoavat laivamme.
Sellaiselta kuin asemamme nyt näytti, se oli ehkä yhtä kammottava kuin
silloin kun luulimme joutuneemme ainiaaksi haudatuksi. Kohtalonamme
häämötti vain kuolema villien kynsissä tai elämä viheliäisessä
vankeudessa heidän keskuudessaan. Voisimme kylläkin jonkun aikaa
piileskellä kallioiden turvissa ja viime tingassa siinä kuilussa,
josta olimme juuri pelastuneet; mutta meidän täytyi joko menehtyä
kylmään ja nälkään pitkänä napaseututalvena tahi lopulta joutua ilmi
ruokaa hankkiessamme.
Ylt'ympäri leviävällä seudulla vilisi villejä ja me havaitsimme uusia
joukkoja saapuneen lautoilla etelän-puoleisilta saarilta, varmaankin
avustamaan _Janen_ kaappauksessa ja ryöstämisessä. Alus oli vielä
tyynesti ankkurissaan lahdella, laivalle jääneet eivät nähtävästi
tienneet mitään heitä uhkaavasta vaarasta. Kuinka tällä hetkellä
ikävöimmekään heidän luokseen, joko auttaaksemme heitä pääsemään
pakoon tahi kuollaksemme heidän kanssaan puolustautuessamme. Emme
keksineet mitään keinoa edes varottaaksemme heitä vaarasta.
Noin puolen tunnin kuluttua näimme kuusi- tai seitsemänkymmentä
lauttaa eli tasapohjaista ulkohankavenettä täynnä villejä tulevan
sataman eteläpoukaman ympäri. Heillä ei näkynyt muita aseita kuin
lyhyitä nuijia ja kiviä, jotka olivat lauttojen pohjalla. Heti sen
jälkeen toinen, vielä suurempi osasto, lähestyi vastakkaiselta
suunnalta varustettuna samanlaisilla aseilla. Ennen mainittuihin
neljään kanoottiinkin hyökkäsi nyt lahden pohjukassa olevasta
viidakosta sankka parvi alkuasukkaita, jotka lähtivät rivakasti
soutamaan yhtyäkseen toisiin joukkoihin. Tällä tavoin pikemmin kuin
mitä minulta on mennyt sen kertomiseen, oli _Janen_ aivan kuin
taikavoimalla ympäröinyt summaton lauma uskalikkoja, jotka ilmeisesti
olivat päättäneet hinnasta mistä hyvänsä sen vallata.
Että he siinä onnistuisivatkin, ei saattanut hetkeäkään epäillä.
Puolustautuivatpa nuo laivaan jääneet kuusi miestä kuinka tarmokkaasti
tahansa, he eivät riittäisi hoitamaan tykkejä eivätkä muutenkaan
kestäisi niin epätasaista taistelua. En juuri uskonutkaan, että he
ryhtyisivät vastarintaan, mutta siinä petyin; sillä kohta sen jälkeen
näin heidän varppaavan ja kääntävän laivan oikean puolen päin
kanootteja, jotka tällöin jo olivat tulleet pistoolin kantamalle,
lauttain ollessa lähes neljännespeninkulman päässä tuulenpuolella.
Tietämättömästä syystä, mutta varmaankin ystäväraukkojemme
hätääntyessä jouduttuaan niin toivottomaan asemaan, laukaus meni ihan
harhaan. Ei ainoaankaan kanoottiin osunut eikä yksikään villi
haavoittunut, vaan kuulat ponnahtivat yli päitten. Mutta
odottamattoman pamauksen ja savun tuottama hämmästys oli niin tavaton,
että tuokion melkein luulin villien luopuvan aikeestaan ja palaavan
maihin; ja sen he varmaan olisivat tehneetkin, jos meikäläiset
olisivat laidallisensa lisäksi ampuneet kivääreillä. Silloin he
epäilemättä olisivat tuottaneet melkoista tuhoa, ainakin sikäli, ettei
tämä joukkio olisi uskaltanut lähestyä ennenkuin he olisivat ehtineet
ampua lauttojakin täydeltä laidalta. Mutta sen sijaan he antoivat
kanootti joukkueen tointua pakokauhustaan ja älytä, ettei mitään
vahinkoa ollut tapahtunut, ja juoksivat vasemmalle puolelle
vastaanottamaan lauttoja.
Vasemmanpuoleinen laukaus tuotti kauhistavaa hävitystä. Isojen tykkien
kartessi- ja vitjakuulat repivät seitsemän kahdeksan lauttaa
kappaleiksi ja tappoivat ehkä kolme-neljäkymmentä villiä siihen
paikkaan, samalla syösten ainakin sata villiä veteen, useimmat
kamalasti haavoittuneina. Muut järjiltään pelästyneinä lähtivät heti
suinpäin peräytymään pysähtymättä edes pelastamaan silvottuja
tovereitaan, joita ui joka suunnalta parkuen ja ulvoen apua. Tämä hyvä
onni tuli kumminkin liian myöhään pelastaakseen perikatoon tuomittuja
tovereitamme. Kanoottijoukkio oli jo kuunarilla runsaasti
sadanviidenkymmenen miehen voimaisena, useimmat olivat päässeet
kapuamaan rusteille ja valtausverkoille ennenkuin sytyttimet oli
pistetty vasemmanpuoleisiin tykkeihin. Ei mikään nyt enää hillinnyt
heidän eläimellistä raivoaan. Villit karkasivat paikalla meikäläisten
kimppuun, löivät heidät maahan, tallasivat jalkoihinsa ja
sananmukaisesti repivät heidät kappaleiksi silmänräpäyksessä.
Sen nähdessään lautoilla olevat villit voittivat pelkonsa ja tulivat
laumottain ryöstämään. Muutamassa minuutissa _Jane_ oli muuttunut
surkeaksi hävityksen ja melskeisen ilkivallan näyttämöksi. Kannet
revittiin ja pirstottiin, touvit, purjeet, kaikki kannella oleva,
minkä vain sai irti, hävisi kuin taikavoimalla -- samalla kuin laivan
ympärillä vilisevät heittiöt perästä työntäen, kanooteilla hinaten ja
sivuilta vetäen lopulta raahasivat sen rantaan (ankkurikettinki oli
päästetty irti) ja jättivät sen Too-witin tuomiovaltaan. Too-wit,
kuten taitava sotapäällikkö konsanaan, oli koko kahakan ajan
väistymättä pysynyt turva- ja vakoilupaikallaan kallioiden keskellä,
mutta suvaitsi nyt, kun voitto oli hänen tyydytyksekseen saavutettu,
saapua mustasopaisine sotureineen rantaan saaliin jaolle.
Too-witin lähdettyä pääsimme vihdoin piilopaikastamme tähystelemään
kuilun lähistössä olevaa kalliota. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä
sen suulta näimme pienen lähteen ja siellä sammutimme polttavan
janomme, joka meitä nyt näännytti. Lähteen lähettyviltä löysimme
useita sellaisia pähkinäpensaita, joista olen maininnut. Maistoimme
pähkinöitä ja ne olivat hyvänmakuisia, muistuttaen paljon tavallisia
englantilaisia pähkinöitä. Keräsimme niitä heti hattumme täyteen,
panimme ne rotkoon tallelle ja palasimme noutamaan lisää. Parhaillaan
kun niitä kiireellä keräsimme, säikähdytti meitä pensaista kuuluva
risahdus ja me olimme jo vähällä puikkia takaisin piiloomme, kun
kaulushaikaran sukuinen iso musta lintu ankarasti siipiään pieksäen
kohosi hitaasti pensaikosta. Olin niin ällistynyt, etten kyennyt
hievahtamaankaan, mutta Petersillä oli sen verran mielenmalttia, että
hän juoksi ja sieppasi lintua niskasta ennenkuin se pääsi pakoon. Se
ponnisteli ja kirkui pelottavasti ja me ajattelimme jo laskea sen
irti, ettei melu hälyyttäisi paikalle villejä, joita ehkä vielä väijyi
lähimailla. Viimein puukon pisto kaatoi sen maahan ja me raahasimme
sen rotkoon kiittäen onneamme, että olimme saaneet viikoksi riittävän
ruokavaraston.
Läksimme nyt taas katselemaan ympärillemme ja uskalsimme jo melkoisen
matkan alas kallion eteläistä rinnettä, mutta emme tavanneet mitään
muuta syötäväksi kelpaavaa. Kokosimme senvuoksi aikamoiset
sylyykset kuivia puita ja palasimme nähtyämme parisen suurta
alkuasukasjoukkuetta taivaltamassa kyläänsä. Heillä oli isot
kantamukset laivasta ryöstettyä tavaraa ja me pelkäsimme heidän
huomaavan meidät kulkiessaan törmän alitse.
Lähin huolemme oli nyt tehdä piilopaikkamme mahdollisimman
turvalliseksi ja niinpä asettelimme vesoja sen aukon päälle, josta
olimme nähneet sinistä taivasta, päästyämme pengermälle kuilusta.
Jätimme vain siksi suuren reiän, että näimme siitä merenlahdelle
kenenkään huomaamatta alhaalta. Tämän tehtyämme saatoimme olla
mielissämme asemamme turvallisuudesta, sillä olimme nyt varmassa
piilossa niin kauan kuin vain pysyimme rotkossa emmekä uskaltautuneet
kallioille.
Villit olivat jo tehneet täydellisen hylyn laivasta. Hetkisen kuluttua
näimme savun suunnattomina kiemuroina nousevan isostaluukusta, ja pian
sen jälkeen loimuavien liekkien hulmahtavan keulakannelta. Köysistö,
mastot ja purjeiden rippeet syttyivät samassa ja tuli levisi nopeasti.
Mutta aika joukko villejä oli yhä laivan ympärillä vasaroiden isoilla
kivillä, kirveillä ja kanuunankuulilla nauloja ja muita kupari- ja
rautaosia. Ranta-aukealla, kanooteissa ja lautoilla, aivan kuunarin
lähistössä, oli kaikkiaan ainakin kymmenentuhatta alkuasukasta, paitsi
niitä parvia, jotka saalistaakkoineen taivalsivat sisämaahan ja
lähisaarille.
Odotimme nyt mullistusta emmekä siinä pettyneetkään. Kaikkein ensiksi
tuli ankara sysäys, jonka tunsimme selvään piilopaikkaamme asti,
ikäänkuin olisimme saaneet lievän sähkötärähdyksen, mutta mitään
näkyviä räjähdyksen merkkejä ei seurannut. Villit olivat silmin
nähtävästi ällistyneet ja keskeyttivät hetkeksi työnsä ja
rääkymisensä. He olivat juuri alkamaisillaan uudestaan, kun äkkiä
tuprahti sakea savupilvi, joka muistutti mustaa ja sankkaa
ukkospilveä; laivan sisuksesta syöksähti pitkä kirkas tulivirta
näköjään neljännespeninkulman korkeuteen; sitten liekit, äkkiä
ympyränmuotoisesti laajenivat ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
koko ilmakehän täytti puun ja metallin kappaleet ja ihmisen jäsenet
hurjana sekasortona; lopuksi tuli täydellä raivollaan tärähdys, joka
paiskasi meidät rajusti maahan, kaiun kahdesti kertoessa kallioissa
melskeen ja häviön sekä pienimpäin pirstaleiden sataessa raekuurona
ylt'ympärillämme.
Villejä kohdannut tuho oli suurempi kuin olimme osanneet aavistaakaan
ja he olivat nyt saaneet niittää mitä olivat kylväneet. Ehkä tuhat
suistui räjähdyksessä surman suuhun ja ainakin yhtä monta oli
toivottomasti silpoutunut. Koko lahden pinta oli sananmukaisesti
noiden suonenvetoisesti sätkyttelevien ja uppoavien heittiöiden
peitossa; rannalla taas asiat olivat vielä hullummin. Äkkiarvaamaton
täydellinen tuho oli kokonaan musertanut villit, niin etteivät he
yrittäneetkään auttaa toisiaan. Vihdoin huomasimme heissä jyrkän
muutoksen. Täydellisestä huumaustilasta he yhtäkkiä heräsivät
rajuimpaan kiihkoon ja rupesivat hurjasti juoksentelemaan, syöksyen
erääseen kohtaan ranta-aukealla ja karaten taas takaisin samalla
huutaen kohti kurkkua kauhun, raivon ja kiihkeän uteliaisuuden
omituisesti ilmehtiessä kasvoillaan: _Tekeli-li! Tekeli-li!_
Kohta sen jälkeen näimme suuren joukon lähtevän vuoristoon, mistä he
palasivat vähän ajan kuluttua kantaen paaluja. Nämä he veivät
tiheimpään väentungokseen, joka nyt hajosi, niin että näimme koko tuon
hälinän syyn. Havaitsimme valkean möhkäleen viruvan maassa, mutta emme
heti erottaneet mikä se oli. Viimein näimme, että se oli sen
kummallisen punahampaisen ja -kynsisen eläimen raato, jonka kuunari
oli korjannut merestä tammikuun kahdeksantenatoista päivänä. Kapteeni
Guy oli säilyttänyt ruumiin täyttääkseen nahan ja viedäkseen sen
Englantiin. Muistan hänen antaneen siitä joitakin määräyksiä juuri
ennen saarelle tuloamme ja se oli tuotu kajuuttaan ja pistetty
säiliöön. Räjähdys oli nyt viskannut sen rannalle, mutta miksikä se
oli synnyttänyt sellaisen levottomuuden villeissä, sitä emme pystyneet
käsittämään. Vaikka he tunkeilivat raadon ympärillä, ei kuitenkaan
kukaan halunnut mennä aivan lähelle. Ennenpitkää paalujen tuojat
iskivät ne kehään sen ympärille ja samassa kun se oli tehty, hyökkäsi
koko suunnaton joukko sisämaahan päin läpitunkevasti kirkuen:
_Tekeli-li! Tekeli-li!_