Miten Dirk Peters ja minä pelastuimme.
Niin pian kuin selvisin sekavista aistimuksistani, huomasin miltei
tukehtuneena ryömiväni synkimmässä pimeydessä pehmeän mullan seassa,
jota raskaasti putoili joka suunnalta päälleni, uhaten haudata minut
kokonaan. Hirmuisesti säikähtyneenä ponnistelin päästäkseni jaloilleni
ja vihdoin onnistuinkin. Sitten pysyin hievahtamatta muutaman
hetkisen, kokien käsittää mitä oli tapahtunut ja missä olin. Pian sen
jälkeen kuulin syvän voihkauksen aivan korvani juuressa ja sitten
Petersin tukehtuneen äänen kutsuvan minua Jumalan nimessä apuun.
Kömmin parisen askelta eteenpäin, ja kaaduin suoraan kumppanini
niskaan. Pian huomasin hänen hautautuneen vyötäisiään myöten pehmeään
multaläjään ja epätoivoisesti ponnistelevan vapautuakseen sen
puristuksesta. Raastoin kaikin voimin maata hänen ympäriltään ja
onnistuin viimein vetämään hänet ylös.
Niin pian kuin olimme kylliksi tointuneet pelästyksestämme ja
hämmästyksestämme kyetäksemme järkevästi keskustelemaan, tulimme
molemmat siihen päätökseen, että sen onkalon seinät, johon olimme
uskaltautuneet, olivat joko omasta painostaan tahi ehkä jonkun
luonnonmullistuksen johdosta luhistuneet ja että me niinmuodoin olimme
elävältä haudattuja. Kauaksi aikaa antauduimme velttoina niin kiihkeän
tuskan ja epätoivon valtaan, että sen voivat oikein käsittää vain ne,
jotka ovat olleet samanlaisessa asemassa.
Vihdoin Peters ehdotti, että koettaisimme päästä täysin selville
onnettomuutemme koko laajuudesta ja tunnustelisimme vankilaamme; sillä
mahdotonta ei ollut, hän huomautti, että voisimme pelastua jostain
aukosta. Tartuin halukkaasti tähän toivon häiveeseen ja pakottaen
itseni ponnistuksiin yritin raivata tietä pehmeässä mullassa. Tuskin
olin päässyt askeltakaan eteenpäin ennenkuin huomasin valon
pilkahduksen, ja tulin vakuutetuksi siitä, ettemme ainakaan heti
menehtyisi ilman puutteeseen. Rohkaisimme nyt hieman mieltämme ja
kehoitimme toinen toistamme toivomaan parasta. Kiivettyämme
nelinkontin someroläjän yli, joka esti meitä pääsemästä etemmäs valoon
päin, oli meidän helpompi kulkea emmekä myöskään enää tunteneet
sellaista tukehduttavaa ahdistusta rinnassamme, joka oli meitä äsken
kiduttanut. Pian ympäröivät esineet rupesivat häämöttämään silmissämme
ja me huomasimme olevamme lähellä sitä paikkaa, missä suoraan kulkenut
onkalo kääntyi vasemmalle. Vielä vähän ponnisteltuamme saavuimme sinne
ja silloin sanomattomaksi iloksemme näimme pitkän uurroksen eli
repeämän, joka ulottui äärettömän matkan ylöspäin, yleensä noin
viidenkymmenenviiden asteen kulmaisena, joskus paljoa jyrkempänäkin.
Emme erottaneet aukon toista päätä, mutta kun sieltä tuli paljon
valoa, emme epäilleet löytävämme sen huipulta selvää tietä taivasalle.
Muistui nyt mieleeni, että meitä oli ollut kolme tullessamme
pääsolasta onkaloon ja että Allen, toverimme, oli yhä kadoksissa;
palasimme heti häntä hakemaan. Pitkältä etsiskeltyämme ja saatuamme
joka hetki pelätä maan uudestaan luhistuvan päällemme, Peters vihdoin
huusi tavanneensa kumppanimme; Allenin koko ruumis oli hautautunut
niin syvälle someroon, että oli mahdotonta saada häntä esiin. Hän oli
tietysti kuollut. Murheellisin mielin me siis läksimme taas pyrkimään
käänteelle.
Repeämä oli juuri siksi leveä, että pääsimme siitä sisään ja kerran
tai parin turhaan yritettyämme kiivetä ylöspäin antauduimme uudelleen
epätoivon valtaan. Olen jo sanonut, että se vuoriharjanne, jonka halki
pääsola kulki, oli jonkinlaista pehmyttä rasvakiveä muistuttavaa
kalliota. Sen onkalon seinämät, johon nyt yritimme nousta, olivat
samaa ainetta ja niin perin liukkaat ja märät, että vaivoin pysyimme
pystyssä loivimmallakin pinnalla; muutamin paikoin, missä onkalo
kohosi miltei kohtisuoraan, oli nousu tietysti paljoa hankalampaa,
jopa jonkun kerran luulimme sen mahdottomaksi. Karkotimme kumminkin
epätoivon mielestämme ja osaksi leikkaamalla puukoillamme askelmia
pehmeään kiveen, osaksi henkemme uhalla heittäytymällä pienille
liuskakiven tapaisille kovemmille kielekkeille, joita paikkapaikoin
ulkoni yleismassasta, me vihdoin saavuimme luonnon muodostamalle
pengermälle, jonne näkyi palanen sinistä taivasta metsäisen rotkon
päästä. Katsahtaessamme nyt hieman huojentuneina taaksemme siihen
kuiluun, josta olimme tänne asti kiivenneet, näimme selvään sen
seinämistä, että se oli äskettäin muodostunut ja päätimme, että olipa
mikä hyvänsä, tuo tärähdys, joka meidät niin odottamatta oli
haudannut, se samalla hetkellä oli aukaissut tämän tien
pelastukseksemme.
Kun olimme nyt lopen uuvuksissa ponnistuksistamme ja niin heikkoja,
että tuskin pysyimme pystyssä ja voimme kunnolla puhua, ehdotti
Peters, että kutsuisimme kumppaneitamme apuun laukaisemalla vyössämme
säilyneet pistoolit -- musketit samoinkuin säilätkin olivat hukkuneet
pehmeään multaan kuilun pohjalla. Myöhemmät tapaukset osottivat, että
olisimme saaneet katkerasti katua laukaustamme, mutta onneksi olin jo
tällöin ruvennut hieman epäilemään jotain juonta, emmekä siis
ilmaisseet villeille olopaikkaamme.
Levättyämme tunnin verran tungimme hitaasti edelleen ylös rotkoa
emmekä olleet kulkeneet pitkältä ennenkuin kuulimme monta kamalaa
kirkaisua. Vihdoin saavuimme sellaiselle paikalle, jota olisi
saattanut sanoa maan pinnaksi, sillä tiemme oli aina pengermältä asti
kulkenut kallioiden ja lehvien muodostamassa holvissa, joka kohosi
äärettömään korkealle. Hyvin varovaisesti olimme hiipineet kapealle
aukolle, josta selvään näimme koko ympäröivän seudun, kun tärähdyksen
kammottava salaisuus selvisi meille yhdellä ainoalla silmäyksellä.
Paikka, jolta katselimme, ei ollut kaukana rasvakivikallioiden
korkeimmasta huipusta. Sola, johon kaksineljättämiehinen seurueemme
oli tullut, kulki lähes viidenkymmenen askeleen päässä vasemmalla.
Mutta ainakin sadan kyynärän pituudelta solan uoma oli ääriään myöten
yhtenä ainoana sekasortoisena rauniona ja satoja tuhansia tonneja
maata ja kiviä oli keinotekoisesti sinne vyörytetty. Keino millä tuo
summaton joukko sinne oli syösty, oli yhtä yksinkertainen kuin
ilmeinenkin, sillä selviä jälkiä tuhotyöstä oli vielä nähtävissä.
Useissa paikoin solan itäisellä partaalla -- me olimme nyt läntisellä
-- saattoi nähdä maahan lyötyjä paaluja. Näissä paikoin maa ei ollut
antanut perään; mutta sen jyrkänteen pinnassa, jolta massa oli
pudonnut, näkyi ylt'yleensä kuin kivenlouhijan poran reikiä ja niistä
selvään ilmeni, että paaluja oli ollut ehkä kolmensadan jalan
pituisella rivillä, kyynärän välimatkoilla ja noin kymmenen jalan
päässä kuilun partaalta. Vahvoja viiniköynnöksistä punottuja köysiä
oli kiinnitetty vielä pystyssä oleviin paaluihin ja ilmeistä oli, että
samanlaisia oli ollut toisissakin paaluissa. Olen jo puhunut näiden
rasvakivikallioiden omituisista kerrosmuodostumista ja juuri kuvaamani
kapea, syvä onkalo, jonka läpi pelastuimme joutumasta elävältä
haudatuksi, selvittää vielä paremmin niiden laatua. Ne olivat
sellaisia, että melkein jokainen luonnonmullistus olisi varmasti
halkonut maaperän kohtisuoriin rinnakkain kulkeviin kerroksiin eli
viiluihin, ja hyvin kohtuullinen keinotekoinen ponnistus olisi
riittänyt aikaansaamaan saman vaikutuksen. Tätä kerrosmuodostusta
villit olivat käyttäneet hyväkseen pyrkiessään petollisten
tarkoitustensa perille. Ei voi olla epäilystäkään, ettei maaperä
paaluja lyötäessä ollut osaksi halennut todennäköisesti jalan tai
parin syvältä. Silloin villin vetäessä kunkin köyden päästä -- nämä
oli sidottu paalujen latvaan -- syntyi tavaton vipuvoima, joka pystyi
sinkauttamaan koko kallionrinteen syvyyden helmaan. Toveripoloistemme
kohtalosta ei enää saattanut olla epäilystä. Me yksin olimme
välttäneet tuon valtaisen tuhon myrskyn. Me olimme ainoat henkiin
jääneet valkeat miehet saarella.