Villien petollisuus. -- Tuhomme. -- Ihmeellinen pelastus.
Päällikkö piti sanansa ja me olimme pian varustautuneet runsailla
muonavaroilla. Kilpikonnat olivat parhainta laatua ja sorsat
mainiompia kuin parhain metsänriistamme, erinomaisen mureita, mehuisia
ja maukkaita. Ja selitettyämme toivomuksemme villit toivat meille
vielä summattomat määrät ruskeaa selleriä ja kurimoita sekä
kanootillisen tuoreita ja vähän kuivattujakin kaloja. Selleri oli
oikeata herkkua ja kurimo osottautui verrattomaksi lääkkeeksi niille
miehille, joissa oli ilmennyt keripukin oireita. Ennenpitkää ei ketään
enää ollut sairasluettelossa. Meillä oli runsaasti muitakin tuoreita
muonavaroja, joista mainittakoon eräs simpukan näköinen, mutta osterin
makuinen kuoriaiseläin. Katkorappojakin, kahta laatua, oli kosolta,
sekä albatrossin ja muiden lintujen tummakuorisia munia. Otimme myös
runsaan varaston sen sian lihaa, josta olen maininnut. Useimmat miehet
pitivät sitä maukkaana ruokana, mutta minusta se maistui kalalta ja
muutenkin vastenmieliseltä. Kaiken tämän hyvyyden korvaukseksi
lahjoitimme alkuasukkaille sinisiä helmiä, vaskihelyjä, nauloja,
veitsiä ja punaisia kangaskappaleita, ja tähän vaihtokauppaan he
olivat perin tyytyväisiä. Järjestimme säännölliset markkinat
rannikolle aivan kuunarin tykkien suuhun ja siellä teimme kauppojamme
kaikesta päättäen rehellisesti ja niin mallikelpoisessa
järjestyksessä, ettei sitä villien käyttäytymisen vuoksi
_Klock-Klockin_ kylässä suinkaan olisi uskonut.
Kauppaa tehtiin kaikessa ystävyydessä useita päiviä, jolla-aikaa
alkuasukkaita kävi tavantakaa kuunarilla ja omia miehiämme
tuontuostakin maissa, retkeillen pitkälti sisämaahan, kenenkään
hätyyttämättä. Nähdessään miten helposti laivan saattoi lastata _biche
de mer_-nilviäisillä saarelaisten ystävällisyyden ja avuliaisuuden
vuoksi, kapteeni Guy päätti ruveta neuvottelemaan Too-witin kanssa
sellaisten huoneiden rakentamisesta, joissa tätä kauppatavaraa voisi
säilyttää, sekä sopia siitä, että villit keräilisivät sitä minkä
ehtisivät sillä aikaa kuin hän kauniin sään vallitessa jatkaisi matkaa
etelään. Kun hän mainitsi suunnitelmansa päällikölle, oli tämä heti
valmis rupeamaan sopimukseen. Kauppa siis tehtiin molempain
asianosaisten täydeksi tyytyväisyydeksi ja päätettiin, että tehtyämme
välttämättömät valmistukset, valittuamme sopivan paikan ja
suoritettuamme osan rakennus- ja muita töitä, joissa koko miehistön
apua tarvittiin, kuunari lähtisi purjehtimaan eteenpäin jättäen kolme
miestä saarelle johtamaan suunnitelman toimeenpanoa ja opastamaan
alkuasukkaita nilviäisten kuivaamisessa. Mitä ehtoihin tulee,
riippuivat ne villien työn tuloksista. He tulisivat saamaan sovitun
määrän sinisiä helmiä, veitsiä, punaista kangasta y.m. niin ja niin
monesta mitasta nilviäisiä, joiden piti olla paikalla palatessamme.
Kun sopimus näin oli tehty, ryhdyimme heti viemään maihin kaikkea mitä
tarvittiin rakennusten valmistamiseen ja maan perkkaamiseen. Iso lakea
paikka valittiin merenlahden itärannikolta, jossa oli runsaasti sekä
metsää että vettä sopivan matkan päässä niiltä riutoilta, mistä
nilviäisiä oli saatavissa. Kävimme nyt kaikki innolla työhön ja olimme
pian villien suureksi hämmästykseksi kaataneet niin paljon puita kuin
tarvitsimme sekä saaneet ne tuota pikaa valmiiksi rakennuspaikalle.
Parin kolmen päivän kuluttua työt olivat siksi edistyneet, että
huoletta saatoimme uskoa lopun niille kolmelle miehelle, joiden piti
jäädä saarelle. John Carson, Alfred Harris ja Peterson -- kaikki
luullakseni syntyperäisiä lontoolaisia -- ottivat tämän huolekseen.
Kuukauden viimeisenä päivänä kaikki oli valmiina lähtöön. Olimme
kumminkin luvanneet käydä muodollisella jäähyväisvierailulla kylässä
ja Too-wit vaati niin itsepintaisesti meitä pitämään lupaustamme,
ettemme katsoneet viisaaksi loukata häntä ratkaisevalla kiellolla. En
luule kenenkään silloin vähääkään epäilleen villien vilpittömyyttä. He
olivat kaikki käyttäytyneet perin säädyllisesti, avustaneet meitä
uuraasti työssämme, tarjonneet meille tavaroitaan tuontuostakin
maksutta eivätkä milloinkaan olleet mitään näpistelleet, vaikka heidän
ylenpalttisista ilonpurkauksistaan lahjoja saadessaan selvästi näkyi,
kuinka suuressa arvossa he pitivät tavaraamme. Varsinkin naiset olivat
kaikin puolin avuliaita, ja olisimme olleet maailman epäluuloisimpia
ihmisolentoja, jos olisimme kertaakaan epäilleet vilppiä sellaisissa
ihmisissä, jotka kohtelivat meitä niin hyvin. Mutta pianpa ilmeni,
että tuo näennäinen ystävällisyys oli vain suunniteltu meidän
tuhoamiseksemme ja että saarelaiset, joita kohtaan tunsimme aivan
harvinaista kunnioitusta, olivat raaimpia, viekkaimpia ja
verenhimoisimpia heittiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan kamaraa
tahranneet.
Helmikuun ensimäisenä päivänä läksimme maihin käydäksemme kylässä.
Vaikka meillä, kuten sanottu, ei ollut epäluulon häivettäkään, ei
kuitenkaan mitään tarpeellisia varokeinoja lyöty laimin. Kuusi miestä
jätettiin kuunarille ja heitä kiellettiin millään verukkeella
päästämästä ketään villiä lähestymään laivaa ja hetkeksikään
poistumasta kannelta. Tykit oli ladattu kaksinkertaisella
raehaulipanoksella. Laiva oli ankkurissa noin peninkulman päässä
rannasta eikä kanootilla saattanut lähestyä sitä miltään suunnalta
huomaamatta ja joutumatta heti tulemme uhriksi.
Kun laivalle jäi kuusi matruusia, oli maajoukossamme vain kaikkiaan
kolmekymmentäkaksi miestä. Olimme asestautuneet kiireestä kantapäähän
ja meillä oli musketteja, pistooleja ja säiliä, kullakin sitäpaitsi
pitkä merimiehen puukko. Sata mustasopaista soturia oli meitä vastassa
maallenousupaikalla saattaaksensa meitä matkalla. Panimme kumminkin
hieman hämmästyneinä merkille, ettei heillä nyt ollut mitään aseita;
mutta kysyttyämme tätä Too-witiltä hän vain sanoi: _Mattee non we fa
fa si_ -- tarkoittaen, ettei siellä aseita tarvita, missä kaikki
olivat veljiä. Se oli meille mieleen ja me jatkoimme matkaamme.
Olimme jo sivuuttaneet lähteen ja puron, joista olen puhunut, ja
tulimme juuri kapeaan solaan, joka johti kylää ympäröiväin
rasvakivikallioiden halki. Tämä sola oli hyvin kallioinen ja
epätasainen, siinä määrin, että vain melkoisella vaivalla olimme
päässeet kapuamaan sen läpi ensi kertaa käydessämme Klock-Klockissa.
Rotkon koko pituus saattoi olla puolitoista tahi todennäköisimmin
kaksi peninkulmaa. Se kierteli jos johonkin suuntaan kukkulain välitse
-- nähtävästi se oli jonakin kaukaisena aikana ollut virranuomana --
eikä kulkenut kahtakymmentäkään kyynärää tekemättä äkkikäännöstä.
Tämän laakson kohtisuorat seinämät olivat keskimäärin varmaankin
seitsemän-kahdeksankymmenen jalan korkuiset ja kohosivat muutamin
paikoin aivan hämmästyttävän korkealle, pimittäen solan niin
täydelleen, että vain vähän päivänvaloa pääsi sinne tunkemaan. Yleinen
leveys oli nelisenkymmentä jalkaa ja paikkapaikoin sola kapeni niin,
että vain viisi kuusi miestä mahtui kulkemaan rinnakkain. Sanalla
sanoen, sopivampaa väijymäpaikkaa ei saattanut olla koko maailmassa ja
aivan luonnollista oli, että huolellisesti katsastimme aseitamme sinne
astuessamme.
Kun nyt ajattelen suunnatonta tyhmyyttämme, kummastuttaa minua enin
se, että milloinkaan missään olosuhteissa uskalsimme niin kokonaan
heittäytyä tuntemattomain villien valtaan, että sallimme niiden
marssia edessämme ja takanamme rotkossa. Kuitenkin kaikitenkin
menettelimme näin sokeasti, narrimaisesti luottaen voimiimme,
Too-witin ja hänen miestensä aseettomuuteen, tuliluikkujemme
tehoisuuteen -- joiden vaikutus oli alkuasukkaille vielä salaisuus --
ja ennen kaikkea siihen ystävyyteen, jota nuo kunnottomat heittiöt
niin kauan olivat teeskennelleet. Viisi tai kuusi villiä kulki edellä
ikäänkuin oppaina, touhulla ja tohinalla työnnellen isompia kiviä ja
rojua polulta. Sitten seurasi oma seurueemme. Me kävelimme ihan
vierekkäin varoen vain eroamasta toisistamme. Perässä tuli villien
pääjoukko harvinaisen mallikelpoisessa järjestyksessä.
Dirk Peters, eräs Wilson Allen niminen mies ja minä kävelimme
kumppaniemme oikealla puolella, tarkastellen kulkiessamme yllämme
riippuvan äkkijyrkänteen merkillisiä kerrostumia. Pehmeässä kalliossa
oleva halkeama herätti huomiotamme. Se oli siksi leveä, että mies
mahtui sinne jotenkin helposti, ja ulottui noin kahdeksantoista tai
kaksikymmentä jalkaa suoraan vuoren sisään sitten kääntyen vasemmalle.
Aukon korkeus oli, mikäli pääsolaan näkyi, ehkä kuusitoista tai
seitsemäntoista jalkaa. Repeämissä kasvoi parisen vaivaispensasta ja
niissä jonkinlaisia pähkinöitä, joita hieman uteliaana tungin
reippaasti tarkastamaan, kiskaisten viisi kuusi kouraani ja sitten
kiiruusti peräytyen. Kääntyessäni huomasin Petersin ja Allenin
seuranneen minua. Pyysin heitä menemään takaisin, kun tilaa ei ollut
kahdelle, ja lupasin tuoda heille pähkinöitä. He kääntyivätkin ja
kömpivät juuri takaisin, Allen lähellä onkalon suuta, kun äkkiä tunsin
täräyksen, jommoista en elämässäni ollut tuntenut ja joka herätti
minussa sen epämääräisen käsityksen, jos nimittäin mitään
ajattelinkaan, että vankan maapallomme kaikki perustukset yhtäkkiä
hajosivat ja että yleisen häviön päivä oli tullut.