Vierailumme villien kylässä ja ystävällinen seurustelumme ja
kaupankäyntimme.
Kesti lähes kolme tuntia ennenkuin saavuimme kylään, se kun oli yli
yhdeksän peninkulman päässä sisämaassa ja polku kulki raivaamattoman
maan halki. Eteenpäin astellessamme Too-witin seurue, johon kuuluivat
kaikki kanooteissa olleet satakymmenen villiä, sai hetki hetkeltä
pieniä lisäjoukkoja kahdesta kuuteen tai seitsemään mieheen
kerrallaan, jotka yhtyivät meihin ikäänkuin sattumalta tien
käänteissä. Tuo kaikki näytti niin ennalta harkitulta, että minua
rupesi pakostakin epäilyttämään ja kerroin kapteeni Guylle arveluni.
Nyt oli kumminkin myöhäistä peräytyä ja me päätimme olevamme parhaassa
turvassa, kun osoitimme täydellisesti luottavamme Too-witin
uskollisuuteen. Niinpä siis astuimme eteenpäin pitäen visusti silmällä
villien liikkeitä ja antamatta heidän tunkea väliimme. Tällä tavoin
kuljettuamme äkkijyrkän rotkon läpi saavuimme vihdoin sinne, missä
saaren ainoan asuntoryhmän oli kerrottu sijaitsevan. Tullessamme sen
näkyviin päällikkö päästi huudon ja toisti tavantakaa sanaa
_Klock-Klock_, jonka otaksuimme kylän tai ehkä kylien yhteiseksi
nimeksi. Majat olivat kurjimpia mitä ajatella saattaa, eivätkä ne
olleet edes rakennetut minkään yhteisen suunnitelman mukaan, niinkuin
alhaisimmallakin asteella olevain villiheimojen, joihin ihmiskunta on
tutustunut. Muuan, ja niiden huomasimme kuuluvan _Wamppoo'ille_ eli
_Yampoo'ille_, maan mahtaville, oli tehty noin neljän jalan pituisesta
puuntyvestä, jonka yli oli heitetty musta vuota, joka väljinä
laskoksina riippui maahan. Sen suojassa villit asustivat. Toiset
olivat karsimattomista puunoksista, joissa kuihtuneet lehdet vielä
lepattivat, ja ne kallistuivat neljänkymmenenviiden asteen kulmana
savivallia vasten, joka oli säännöttömästi kasattu viiden tai kuuden
jalan korkuiseksi läjäksi. Toiset taas olivat pelkkiä maahan
kohtisuoraan kaivettuja kuoppia ja samanlaisten oksain peitossa, jotka
siirrettiin syrjään asujan majaan astuessa ja vedettiin taas
paikoilleen sen jälkeen. Joku oli vielä rakennettu haarukan
muotoisesti kasvaneille puunoksille ja yläoksat oli hakattu puoleksi
poikki, niin että ne taipuivat alempain yli tiiviimmäksi suojaksi.
Enemmistö oli kumminkin pieniä matalia luolia, koverretut kuohusavea
muistuttavan tumman kallion jyrkkään rinteeseen, joka kolmelta taholta
rajoitti kylää. Jokaisen tällaisen alkuperäisen luolan ovella oli
kivi, jonka asuja huolellisesti asetti aukon suulle kotoa lähtiessään
-- mitä varten, siitä en saanut selvää, kun kivi oli siksi pieni,
ettei se peittänyt enempää kuin kolmanneksen aukosta.
Tämä kylä, jos se sen nimen ansaitsee, oli syvänlaisessa laaksossa ja
sinne pääsi vain etelästä; mainitsemani jyrkkä rinne sulki sen
kaikilta muilta suunnilta. Laakson keskellä oli lähde, jossa oli
samanlaista noiduttua vettä kuin kuvaamassani purossa. Näimme
asuntojen ympärillä useita outoja eläimiä, jotka kaikki näyttivät
täysin kesytetyiltä. Isoimmalla elikolla oli samanlainen
ruumiinrakennus ja kärsä kuin tavallisella sialla; häntä oli kumminkin
tuuhea ja jalat hoikat kuin antiloopilla. Sen liikkeet olivat perin
kömpelöt ja epävarmat emmekä nähneet sen kertaakaan yrittävän juosta.
Huomasimme myöskin useita muuten hyvin samanlaisia eläimiä paitsi että
niiden ruumis oli pitempi ja mustan villan peitossa. Oli vielä suuri
joukko kaikenlaisia kesyjä lintuja, jotka juoksentelivat tanhuilla ja
ne näkyivät olevan alkuasukasten pääravintona. Hämmästykseksemme
näimme lintujen joukossa mustan albatrossin täydellisesti
kesyttyneenä, käyden määräajoin merellä ruuan haussa, mutta aina
palaten kylään kuin kotiinsa ja käyttäen läheistä etelärannikkoa
pesimispaikkana. Siellä ne yhtyivät pelikaaniystäviinsä kuten ainakin,
mutta viimemainitut eivät milloinkaan tulleet villien asunnoille.
Toisten kesyjen lintulajien joukossa oli ankkoja, jotka hyvin vähän
erosivat oman maamme sotkista, mustia merisuulia ja iso hiirihaukan
kaltainen lintu, mutta ei raatelija. Kaloja oli kosolta. -- Huomasimme
myöskin, että useimmat olivat sen kalan kaltaisia, jota tapaa
Aucklandin saaristossa, jo viidennelläkymmenennellä ensimäisellä
leveysasteella. Gallipago-kilpikonnia oli myös hyvin runsaasti. Näimme
vain muutamia villieläimiä emmekä yhtään isoa tai sellaista, jonka
olisimme tunteneet. Pari pelottavan näköistä käärmettä livahti polun
yli, mutta alkuasukkaat eivät näkyneet niistä piittaavan ja me
päätimme, että ne eivät olleet myrkyllisiä.
Lähestyessämme kylää Too-witin ja hänen seurueensa kanssa summaton
liuta väkeä syöksyi meitä vastaanottamaan, äänekkäästi huudahdellen ja
me erotimme taas vain tuon iankaikkisen _Anomoo-moon_ ja _Lama-Laman_.
Hämmästyimme suuresti havaitessamme, että yhtä tai paria poikkeusta
lukuunottamatta tulokkaat olivat ilkialastomia; vain kanoottimiehillä
oli nahkoja. Kaikki maan aseet näkyivät myös olevan viimemainittujen
hallussa, sillä kyläläisillä emme huomanneet ainoatakaan. Naisia ja
lapsia oli aika joukko eivätkä edelliset olleet kokonaan vailla sitä,
mitä saattaisi sanoa ulkonaiseksi kauneudeksi. He olivat suoria,
pitkiä ja siromuotoisia, osoittivat käytöksessään suloa ja vapautta,
jota ei tapaa sivistyneessä seurassa. Heidän huulensa kumminkin olivat
samoinkuin miestenkin paksut ja muodottomat, jotta hampaat eivät
nauraessakaan koskaan paljastuneet. Tukka heillä oli hienompi kuin
miehillä. Näiden alastomain kyläläisten joukossa oli ehkä kymmenen tai
kaksitoista, jotka olivat puettuina, kuten Too-witinkin seurue,
mustiin nahkoihin ja asestettuina keihäillä ja raskailla nuijilla.
Heillä näkyi olevan paljon vaikutusvaltaa ja heitä puhuteltiin aina
arvonimellä _Wampoo_. Hepä myöskin olivat mustanahkaisten palatsien
asujamia. Too-witin palatsi oli kylän keskellä ja oli paljoa isompi,
jopa hieman paremmin rakennettukin kuin muut sen kaltaiset. Puu, joka
sitä kannatti, oli hakattu poikki noin kahdentoista jalan korkeudelta
ja ihan sen yläpäähän oli jätetty useita oksia, joille päällys oli
pingotettu niin, ettei se päässyt heilumaan rungon ympärillä. Päällys,
jona oli neljä hyvin suurta puutikuilla yhdistettyä nahkaa, oli
sitäpaitsi kiinnitetty maahan puikoilla. Lattialle oli levitetty
tukulta kuivia lehtiä matoksi.
Tähän majaan meidät johdatettiin suurella juhlallisuudella ja villejä
tunki peräämme minkä vain tupaan mahtui. Too-wit istuutui lehdille ja
viittaili meitä seuraamaan esimerkkiä. Sen teimmekin, jolloin samassa
jouduimme varsin epämieluisaan, miltei arveluttavaan asemaan. Meitä
istui maassa kaksitoista miestä ja kokonaista neljäkymmentä villiä oli
kyykkysillään niin taajaan ympärillämme, että jos jokin mylläkkä olisi
syntynyt, meidän olisi ollut mahdoton käyttää aseitamme, saatikka
nousta jaloillemme. Tungosta ei ollut ainoastaan teltassa, vaan
ulkopuolellakin, missä varmaankin oli joka henki saarelta, ja vain
Too-witin lakkaamattomat kehoitukset ja karjahdukset estivät joukon
survomasta meitä kuoliaaksi. Turvamme oli etupäässä siinä, että
Too-wit itse oli joukossamme ja me päätimme uskollisesti pysytellä
hänen vieressään selviytyäksemme pulmasta ja pannaksemme hänet
päiviltä samassa kuin huomaisimme vihamielisiä aikeita.
Melkoisella vaivalla saatiin rauha jotenkuten palautetuksi ja
päällikkö piti meille pitkän puheen, joka muuten paljon muistutti
kanoottipuhetta, paitsi että _Anamoo-moo_ta hoettiin nyt hieman
pontevammin kuin _Lama-Lamaa_. Me kuuntelimme vaiti tätä sanahelinää
ja sen loputtua kapteeni Guy vastasi puheeseen vakuuttamalla
päällikölle ikuista ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan ja lopetti
sanottavansa lahjoittamalla hänelle useita sinisiä helminauhoja ja
veitsen. Edellisille valtias suureksi hämmästykseksemme nyrpisti
nenäänsä hieman ylenkatseellisesti; mutta veitsi tuotti hänelle
rajatonta mielihyvää ja hän käski heti tuomaan esille päivällisen.
Tämä ojennettiin telttaan läsnäolijain päitten yli ja ruokalajina oli
jonkun tuntemattoman eläimen värähtelevät sisälmykset, arvatenkin
samanlaisen hoikkajalkaisen sian, joita olimme huomanneet kylää
lähestyessämme. Nähdessään meidän olevan ymmällä siitä, miten ryhtyä
asiaan, hän tahtoi antaa meille hyvän esimerkin ja alkoi kyynärä
kyynärältä ahmia houkuttelevaa ruokaa, kunnes emme mitenkään kestäneet
kauempaa, vaan vatsamme ilmaisi niin pelottavia kapinan oireita, että
hänen majesteettinsa hämmästyi melkein yhtä suunnattomasti kuin
peileihin katsahtaessaan. Olipa miten oli, me kieltäydyimme
nauttimasta tarjottuja herkkuja ja koetimme selittää, ettei ruoka nyt
maistunut meille vähääkään, kun juuri olimme syöneet aamiaista.
Kun valtias oli lopettanut ateriansa, alotimme jonkinlaisen
ristikuulustelun mielestämme mitä nerokkaimmalla tavalla saadaksemme
tietää, mitkä olivat maan päätuotteita ja voisimmeko käyttää niitä
hyväksemme. Viimein hän näytti saavan hieman vihiä tarkoituksestamme
ja tarjoutui saattamaan meitä erääseen paikkaan rannikolle, missä hän
vakuutti olevan runsaat määrät _biche-de-mer_-nilviäisiä -- tällöin
näyttäen yhtä sellaista eläintä. Olimme iloissamme, kun näin
odottamattoman pian pääsimme väentungoksesta ja ilmaisimme halumme
lähteä. Jätimme nyt teltan ja koko kylän väen saattamana seurasimme
päällikköä saaren kaakkoispäähän melkoisen lähelle sitä lahtea, missä
laivamme oli ankkurissa. Odotimme täällä tunnin verran, kunnes
muutamat villit kerkesivät rannikon ympäri tuoda meille neljä
kanoottia. Kun koko seurueemme sitten oli astunut yhteen kanoottiin,
melottiin meitä ennen mainitun riutan ja toisen vielä ulompana olevan
reunaa pitkin ja siellä näimme sellaisen joukon nilviäisiä, etteivät
vanhimmatkaan merimiehemme olleet moista nähneet niissä
pohjoisemmissakaan saaristoissa, jotka ovat kuuluisia tästä
kauppatavarasta. Viivyimme riuttain lähellä vain täysin
varmistaaksemme siitä, että tarvittaessa helposti voisimme lastata
toistakymmentä alusta nilviäisillä; sen jälkeen meidät soudettiin
kuunarille ja me erosimme Too-witista, saatuamme häneltä lupauksen,
että hän toisi meille vuorokauden kuluessa niin monta sotka-sorsaa ja
Gallipago-kilpikonnaa kuin kanootteihin mahtuisi. Koko seikkailun
kestäessä emme nähneet alkuasukasten käytöksessä mitään, mikä olisi
ollut omiaan herättämään epäluuloa, lukuunottamatta vain sitä
järjestelmällisyyttä, millä heidän seurueensa kasvoi matkalla
kuunarilta kylään.