Meri avoin, tyven, sää lauhkea. Kohtaamme villejä.
_Tammikuun 18 p:nä_. Tänä aamuna jatkoimme matkaa etelään. Meri oli
aivan, tyven, lauhkea tuuli kävi koillisesta ja veden lämpömäärä oli
kohtalainen. Panimme nyt taas suuntimiskojeemme reilaan ja sadan
viidenkymmenen sylen pituisella köydellä huomasimme virran kulkevan
napaa kohti peninkulman nopeudella tunnissa. Tämä tuulen ja virran
ainainen pyrkiminen etelään herätti hieman tuumailua, jopa säikähdystä
monessa miehessä ja selvään näin, että se oli melkoisesti vaikuttanut
kapteeni Guyhin. Hän oli kumminkin kovin herkkä pilalle ja minun
onnistui lopulta saada hänet nauramaan pahoille aavistuksilleen.
Astevaihtelu oli nyt hyvin mitätön. Päivän pitkään näimme useita
grönlannin valaita ja lukemattomia albatrossiparvia lensi laivan
ylitse. Korjasimme vielä merestä pensaan, joka oli täynnä punaisia,
aivankuin orapihlajan marjoja, sekä merkillisen maaeläimen raadon. Se
oli kolmen jalan pituinen, mutta vain kuusi tuumaa korkea, sillä oli
neljä hyvin lyhyttä jalkaa ja käpälät olivat varustetut pitkillä
hehkuvan punaisilla kynsillä, jotka muistuttivat korallia. Ruumiin
peitti suora, silkinhieno ja aivan valkea karva. Häntä oli suippo kuin
rotalla ja noin puolentoista jalan pituinen. Pää muistutti kissan
päätä, lukuunottamatta korvia -- ne olivat hipallaan kuin koiralla.
Hampaat olivat yhtä hehkuvan punaiset kuin kynnetkin.
_Tammikuun 19 p:nä_. Tänään, kun olimme 83° 20' etel. lev. ja 43° 5'
länt. pit., meren ollessa harvinaisen tummanvärinen, näimme
mastonhuipusta taaskin maata ja lähemmin tarkastettuamme huomasimme
sen kuuluvan hyvin suurien saarten muodostamaan ryhmään. Rannikko oli
äkkijyrkkä ja sisämaa näytti metsäiseltä, joka seikka ilahdutti meitä
suuresti. Noin neljän tunnin kuluttua laskimme ankkuriin kymmenen
sylen syvyydelle, hiekkapohjalle, ranskan meripeninkulman päähän
rannikosta, kun korkea ranta-aallokko ja vahva karehtiminen siellä
täällä teki lähenemisen hieman vaaralliseksi. Molemmat isoimmat veneet
pantiin nyt vesille ja hyvin asestettu seurue -- Peters ja minäkin
muiden muassa -- läksi etsimään aukkoa riutasta, joka näytti ulottuvan
saaren ympäri.
Haeskeltuamme jonkun aikaa sieltä täältä keksimme aukeaman, josta jo
olimme solumassa sisään, kun näimme neljä isoa kanoottia lähtevän
rannalta täynnä miehiä, jotka näyttivät olevan hyvin asestettuja.
Jäimme heitä odottamaan ja kun he liikkuivat varsin nopeasti, olivat
he pian kuulomatkan päässä. Kapteeni Guy nosti nyt valkean nenäliinan
aironlavalla ilmaan, jolloin muukalaiset äkkiä pysähtyivät ja
rupesivat kaikki yhtaikaa äänekkäästi puhua räkättämään, päästellen
sekaan huudahduksia; emme erottaneet koko rähinästä muuta kuin sanat
_Anamoo-moo!_ ja _Lama-Lama!_ He tekivät tätä vähintään puolituntia,
jolloin saatoimme hyvästi tarkastella heidän ulkomuotoaan.
Neljässä kanootissa, jotka voivat olla viidenkymmenen jalan pituiset
ja viiden levyiset, oli kaikkiaan satakymmenen villiä. He olivat
tavallisen europalaisen kokoisia, mutta rotevampia ja jänterikkäämpiä.
Heidän ihonsa oli sysimusta, pitkä tukkansa tuuhea ja villainen. He
olivat puettuina tuntemattoman mustan eläimen nahkoihin, jotka oli
koko taidokkaasti laitettu pukimiksi; pörröinen silkinhieno karva oli
sisäpuolella, paitsi kaulan, ranteiden ja nilkkojen seutuvilla. Aseina
heillä oli etupäässä tummasta ja näköjään hyvin raskaasta puusta
tehtyjä nuijia. Huomattiin vielä muutamia keihäitäkin, joiden kärki
oli piikivestä, ja joku linko. Kanoottien pohja oli täynnä mustia ison
kananmunan suuruisia kiviä.
Kun he olivat lopettaneet monisanaisen puheensa, sillä siksi heidän
räkätyksensä oli ilmeisesti aiottu, niin eräs, joka näkyi olevan
päällikkö, nousi seisomaan kanoottinsa kokassa ja viittoili meitä
soutamaan veneemme viereensä. Emme kumminkaan olleet ymmärtävinämme
viittausta, arvellen viisaimmaksi pysyä loitolla, villejä kun oli
ainakin neljä kertaa enemmän kuin meitä. Oivaltaen asian päällikkö
komensi toiset kolme kanoottia peräytymään ja lähestyi meitä omallaan.
Heti kun hän oli päässyt luoksemme, hyppäsi hän isompaan veneeseemme
ja istuutui kapteeni Guyn viereen osoittaen samalla kuunaria ja hokien
sanoja _Anamoo-moo!_ ja _Lama-Lama!_ Käännyimme nyt takaisin
laivallepa neljä kanoottia seurasi meitä vähän matkan päässä.
Päästyämme laivan kupeelle päällikkö osoitti äärimmäisen hämmästyksen
ja ihastuksen merkkejä taputtaen käsiään, läimien lanteitaan ja
rintaansa ja nauraen meluavasti. Hänen seuralaisensa yhtyivät iloon ja
muutamia minuutteja kesti niin hirmuista meteliä, että oli tulla
kuuroksi. Kun hiljaisuus vihdoin oli palannut, katsoi kapteeni Guy
parhaaksi nostattaa veneet vesiltä ja teki päällikölle, jonka nimen
pian huomasimme olevan _Too-wit_, tiettäväksi, ettemme laske enempää
kuin kaksikymmentä miestä kerrassaan kannelle. Tähän järjestelyyn hän
näytti täysin tyytyväiseltä ja antoi muutamia määräyksiä kanooteille,
jolloin yksi lähestyi toisten jäädessä noin viidenkymmenen kyynärän
päähän. Kaksikymmentä villiä nousi nyt laivalle ja nuuski joka kolkan,
kiipeili köysistössä ja oli kuin kotonaan, tutkien joka kapinetta
perin uteliaasti.
Aivan ilmeistä oli, etteivät he koskaan ennen olleet nähneet valkeaa
ihmistä ja he näkyivät aivan kammoksuvan ihoamme. He luulivat _Janea_
eläväksi olennoksi ja varoivat loukkaamasta sitä keihäittensä kärjillä
pitäen ne visusti ilmassa. Väkeämme huvitti kovin Too-witin
käyttäytyminen. Kokki pilkkoi puita keittiön lähellä ja löi vahingossa
kirveellä melkoisen kolon kanteen. Tällöin päällikkö heti juoksi kokin
luo, sysäsi hänet tylysti syrjään ja rupesi puoleksi vikisemään,
puoleksi ulvomaan, näin osoittaen syvää sääliä kuunarin kärsimyksille,
taputteli ja silitteli sitten koloa kädellään ja huuhteli sitä
merivedellä, jota kaatoi lähellä olevasta sankosta. Tällaista
tietämättömyyttä emme olleet osanneet odottaa ja minä puolestani en
ainakaan voinut olla pitämättä sitä hieman teeskenneltynä.
Kun vierailijat olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa mikäli voivat
kannella, päästettiin heidät laivan alaosiin, jolloin heidän
hämmästyksensä kasvoi määrättömiin. Heidän ihmettelynsä näkyi nyt
olevan liian suuri sanoilla ilmaistavaksi, sillä he kuljeskelivat
yltympäri äänettöminä ja vain heikot huudahdukset häiritsivät
hiljaisuutta. Aseet tuottivat heille paljon päänvaivaa ja heidän
sallittiin käsitellä ja tarkastella niitä mielin määrin. En usko
heillä olleen vähintäkään aavistusta niiden todellisesta
tarkoituksesta, vaan pikemmin he luulivat niitä jumaliksi nähdessään
kuinka huolellisesti me niitä pitelimme ja miten tarkkaavaisesti
seurasimme heidän liikkeitään, kun he niitä käsittelivät. Isoja
tykkejä katsellessa heidän ihmettelynsä kasvoi kaksinkertaiseksi. He
lähestyivät niitä kaikilla mitä syvimmän kunnioituksen ja pelon
osoituksilla, mutta eivät ruvenneet niitä tarkoin tutkimaan.
Kajuutassa oli kaksi suurta peiliä ja sielläpä heidän hämmästyksensä
nousi huippuunsa. Too-wit lähestyi niitä ensiksi ja hän oli jo
keskellä kajuuttaa päin toiseen ja selin toiseen ennenkuin ne kunnolla
huomasi. Kun villi oli nostanut silmänsä ja nähnyt oman itsensä
peilistä, luulin hänen tulevan hulluksi, mutta kun hän sitten näki
itsensä vastakkaisella taholla, pelkäsin hänen kuolevan siihen
paikkaan. Eivät mitkään houkuttelut saaneet häntä uudestaan katsomaan
peiliin, vaan hän heittäytyi lattialle, peitti kasvot käsiinsä ja jäi
siihen, kunnes meidän täytyi laahata hänet kannelle.
Kaikki villit pääsivät tällä tavoin laivalle, kaksikymmentä kerrallaan
ja Too-wit sai olla siellä koko ajan. Emme huomanneet heissä mitään
varastelemisen halua emmekä kaivanneet yhtään kapinetta heidän
lähdettyään. Koko vierailunsa aikana he esiintyivät perin
ystävällisesti. Heidän käytöksessään oli kumminkin sellaista, jota
emme mitenkään voineet ymmärtää; esimerkiksi emme saaneet heitä
tulemaan sellaisten viattomain esineiden kuin kuunarin purjeiden,
munan, avaimen, kirjan tai jauhosäkin lähelle. Koetimme ottaa selkoa,
oliko heillä mitään kauppatavaraksi kelpaavaa, mutta töintuskin saimme
sen heille selitetyksi. Pääsimme sentään selville siitä merkillisestä
seikasta, että saarilla oli kosolta isoja Gallipago-kilpikonnia, ja
yhden sellaisen näimme Too-witin kanootissa. Näimme myöskin muutamia
_biche de mer_-nimisiä nilviäisiä eräällä villillä, joka ahmi niitä
sinään.
Nämä tavallisuudesta poikkeavat seikat, sillä näitä eläimiä ei tavata
tällä leveysasteella, herättivät kapteeni Guyssä halun kauttaaltaan
tutkia maata tuottavan yrityksen toivossa. Minä puolestani, niin
halukas kuin olinkin tietämään hiukan enemmän näistä saarista, halusin
vielä hartaammin matkan jatkamista viipymättä etelään. Meillä oli nyt
kaunis ilma, mutta tietoa ei ollut, kuinka kauan sitä kestäisi ja kun
jo olimme kahdeksannellakymmenennellä neljännellä leveys-piirillä,
avomeri edessämme, vahva, etelään kulkeva virta ja suotuisa tuuli
apunamme, en kärsinyt kuullakaan, että pysähtyisimme tänne pitemmäksi
aikaa kuin mikä oli välttämättömän tarpeellista miehistön terveydelle
ja kunnollisen polttopuuvaraston ja uusien muonavarojen hankkimiseksi.
Huomautin kapteenille, että voisimme helposti poiketa saaristoon
paluumatkallamme ja talvehtia täällä siinä tapauksessa, että jäät
tukkisivat meiltä tien. Hän yhtyi vihdoin ajatukseeni, sillä tavalla
tai toisella olin saavuttanut suuren vaikutusvallan häneen ja lopuksi
päätettiin, että vaikka löytäisimmekin nilviäisiä, viipyisimme täällä
vain viikon virkistymässä ja sitten tunkeutuisimme edelleen etelään
minkä pääsisimme.
Niinpä siis teimme kaikki välttämättömät varustukset ja Too-witin
opastamana saimme _Janen_ riutan läpi ja laskimme ankkuriin noin
peninkulman päähän rannasta, mainioon maan suojaamaan lahteen,
pääsaaren kaakkoisrannikolle ja kymmenen sylen syvyydelle, mustalle
hiekkapohjalle. Lahden pohjukassa kerrottiin olevan kolme hyvää
lähdettä ja lähistössä näimme sankkaa metsää. Neljä kanoottia seurasi
meitä pysytellen kumminkin melkoisen matkan päässä.
Too-wit itse jäi laivalle ja laskettuamme ankkurin hän kutsui meidät
vieraisille sisämaassa olevaan kyläänsä. Tähän kapteeni Guy suostui ja
kun kymmenen villiä oli jätetty panttivangiksi laivalle, hankkiutui
meitä kaksitoistamiehinen joukko seuraamaan päällikköä. Varustauduimme
huolellisesti aseilla, mutta emme ilmaisseet mitään epäluuloa.
Kuunarilla oli tykit valmiina ja kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin
oli ryhdytty äkkihyökkäyksen torjumiseksi. Ensimäistä perämiestä
kiellettiin päästämästä ketään laivalle meidän poissaollessamme ja
ellei meitä kuulunut takaisin kahdentoista tunnin kuluessa, piti
lähettää varustettu vene meitä hakemaan.
Joka askeleella minkä astuimme sisämaahan päin, valtasi meidät yhä
varmempi vakaumus, että tämä maa erosi oleellisesti kaikista niistä,
missä sivistyneet ihmiset milloinkaan olivat käyneet. Emme nähneet
mitään, mikä olisi meille ollut ennestään tuttua. Puut eivät
muistuttaneet ainoatakaan kuuman, lauhkean tai pohjoisen kylmän
vyöhykkeen kasvia, vaan olivat aivan toisenlaisia kuin niillä
eteläisillä leveysasteilla, joiden poikki jo olimme matkustaneet.
Kalliotkin olivat uuden-uutukaisia ainemääränsä, värinsä ja
kerrosmuodostumainsa puolesta; jopa joetkin, niin uskomattomalta kuin
se kuuluukin, olivat niin merkillisen värisiä, että epäilimme maistaa
vettä ja töintuskin saatoimme uskoa, että se luonnostaan oli
sellaista.
Ensimäiselle polun poikki juoksevalle purolle Too-wit seuralaisineen
pysähtyi juomaan. Kun vesi näytti perin kummalliselta, emme huolineet
sitä maistaa otaksuen sen olevan pilaantunutta, ja vasta jonkun ajan
kuluttua meille selvisi, että saariston joet olivat kaikki
samanlaisia. Olen ymmällä miten selittää tämän nesteen laatua enkä voi
sitä tehdä muutamalla sanalla. Vaikka se juoksi nopeasti kaltevalla
maalla aivan niinkuin tavallinenkin vesi, ei se kuitenkaan koskaan,
paitsi milloin se laski putouksena, näyttänyt _läpikuultavalta_. Itse
asiassa se kumminkin oli aivan yhtä läpikuultavaa kuin konsanaan
mikään kalkkikivivesi, erotus oli vain näössä. Ensi näkemältä ja
varsinkin missä maa ei ollut kovin kaltevaa, se muistutti
kokoomukseltaan sakeaa, tavallisessa vedessä liuotettua arabikumia.
Mutta tämä ei suinkaan ollut sen merkillisin ominaisuus. Se _ei_ ollut
väritöntä, mutta ei sillä ollut mitään määrättyä väriäkään -- se
vaihteli silmissä kaikin mahdollisin purppuravivahduksin aivankuin
läikkösilkin häivähdykset. Tämä värivaihtelu syntyi tavalla, joka
herätti seurueessamme yhtä suurta hämmästystä kuin peili Too-witissa.
Otettuamme vettä maljaan ja annettuamme sen täysin selvitä,
havaitsimme, että koko nesteen muodosti joukko erillisiä suonia,
joilla kullakin oli oma värisävynsä, että nämä suonet eivät yhtyneet
ja että kiinnevoima kunkin omain hiukkasten kesken oli täydellinen,
mutta epätäydellinen lähisuoniin nähden. Kun vedimme veitsenterän
suonien poikki, meni vesi heti umpeen sen yli, kuten ainakin ja kun
vedimme sen pois, hävisivät niinikään heti kaikki jäljet. Mutta jos
terä pistettiin juuri kahden suonen väliin, silloin vesi kokonaan
jakautui eikä kiinnevoima pystynyt palauttamaan sitä heti ennalleen.
Tämä vesi-ilmiö oli ensimäisenä renkaana siinä suunnattomassa
näennäisten ihmeiden ketjussa, jolla kohtalo minut lopulta yllätti.