XV.

Meri avoin, tyven, sää lauhkea. Kohtaamme villejä.

_Tammikuun 18 p:nä_. Tänä aamuna jatkoimme matkaa etelään. Meri oli

aivan, tyven, lauhkea tuuli kävi koillisesta ja veden lämpömäärä oli

kohtalainen. Panimme nyt taas suuntimiskojeemme reilaan ja sadan

viidenkymmenen sylen pituisella köydellä huomasimme virran kulkevan

napaa kohti peninkulman nopeudella tunnissa. Tämä tuulen ja virran

ainainen pyrkiminen etelään herätti hieman tuumailua, jopa säikähdystä

monessa miehessä ja selvään näin, että se oli melkoisesti vaikuttanut

kapteeni Guyhin. Hän oli kumminkin kovin herkkä pilalle ja minun

onnistui lopulta saada hänet nauramaan pahoille aavistuksilleen.

Astevaihtelu oli nyt hyvin mitätön. Päivän pitkään näimme useita

grönlannin valaita ja lukemattomia albatrossiparvia lensi laivan

ylitse. Korjasimme vielä merestä pensaan, joka oli täynnä punaisia,

aivankuin orapihlajan marjoja, sekä merkillisen maaeläimen raadon. Se

oli kolmen jalan pituinen, mutta vain kuusi tuumaa korkea, sillä oli

neljä hyvin lyhyttä jalkaa ja käpälät olivat varustetut pitkillä

hehkuvan punaisilla kynsillä, jotka muistuttivat korallia. Ruumiin

peitti suora, silkinhieno ja aivan valkea karva. Häntä oli suippo kuin

rotalla ja noin puolentoista jalan pituinen. Pää muistutti kissan

päätä, lukuunottamatta korvia -- ne olivat hipallaan kuin koiralla.

Hampaat olivat yhtä hehkuvan punaiset kuin kynnetkin.

_Tammikuun 19 p:nä_. Tänään, kun olimme 83° 20' etel. lev. ja 43° 5'

länt. pit., meren ollessa harvinaisen tummanvärinen, näimme

mastonhuipusta taaskin maata ja lähemmin tarkastettuamme huomasimme

sen kuuluvan hyvin suurien saarten muodostamaan ryhmään. Rannikko oli

äkkijyrkkä ja sisämaa näytti metsäiseltä, joka seikka ilahdutti meitä

suuresti. Noin neljän tunnin kuluttua laskimme ankkuriin kymmenen

sylen syvyydelle, hiekkapohjalle, ranskan meripeninkulman päähän

rannikosta, kun korkea ranta-aallokko ja vahva karehtiminen siellä

täällä teki lähenemisen hieman vaaralliseksi. Molemmat isoimmat veneet

pantiin nyt vesille ja hyvin asestettu seurue -- Peters ja minäkin

muiden muassa -- läksi etsimään aukkoa riutasta, joka näytti ulottuvan

saaren ympäri.

Haeskeltuamme jonkun aikaa sieltä täältä keksimme aukeaman, josta jo

olimme solumassa sisään, kun näimme neljä isoa kanoottia lähtevän

rannalta täynnä miehiä, jotka näyttivät olevan hyvin asestettuja.

Jäimme heitä odottamaan ja kun he liikkuivat varsin nopeasti, olivat

he pian kuulomatkan päässä. Kapteeni Guy nosti nyt valkean nenäliinan

aironlavalla ilmaan, jolloin muukalaiset äkkiä pysähtyivät ja

rupesivat kaikki yhtaikaa äänekkäästi puhua räkättämään, päästellen

sekaan huudahduksia; emme erottaneet koko rähinästä muuta kuin sanat

_Anamoo-moo!_ ja _Lama-Lama!_ He tekivät tätä vähintään puolituntia,

jolloin saatoimme hyvästi tarkastella heidän ulkomuotoaan.

Neljässä kanootissa, jotka voivat olla viidenkymmenen jalan pituiset

ja viiden levyiset, oli kaikkiaan satakymmenen villiä. He olivat

tavallisen europalaisen kokoisia, mutta rotevampia ja jänterikkäämpiä.

Heidän ihonsa oli sysimusta, pitkä tukkansa tuuhea ja villainen. He

olivat puettuina tuntemattoman mustan eläimen nahkoihin, jotka oli

koko taidokkaasti laitettu pukimiksi; pörröinen silkinhieno karva oli

sisäpuolella, paitsi kaulan, ranteiden ja nilkkojen seutuvilla. Aseina

heillä oli etupäässä tummasta ja näköjään hyvin raskaasta puusta

tehtyjä nuijia. Huomattiin vielä muutamia keihäitäkin, joiden kärki

oli piikivestä, ja joku linko. Kanoottien pohja oli täynnä mustia ison

kananmunan suuruisia kiviä.

Kun he olivat lopettaneet monisanaisen puheensa, sillä siksi heidän

räkätyksensä oli ilmeisesti aiottu, niin eräs, joka näkyi olevan

päällikkö, nousi seisomaan kanoottinsa kokassa ja viittoili meitä

soutamaan veneemme viereensä. Emme kumminkaan olleet ymmärtävinämme

viittausta, arvellen viisaimmaksi pysyä loitolla, villejä kun oli

ainakin neljä kertaa enemmän kuin meitä. Oivaltaen asian päällikkö

komensi toiset kolme kanoottia peräytymään ja lähestyi meitä omallaan.

Heti kun hän oli päässyt luoksemme, hyppäsi hän isompaan veneeseemme

ja istuutui kapteeni Guyn viereen osoittaen samalla kuunaria ja hokien

sanoja _Anamoo-moo!_ ja _Lama-Lama!_ Käännyimme nyt takaisin

laivallepa neljä kanoottia seurasi meitä vähän matkan päässä.

Päästyämme laivan kupeelle päällikkö osoitti äärimmäisen hämmästyksen

ja ihastuksen merkkejä taputtaen käsiään, läimien lanteitaan ja

rintaansa ja nauraen meluavasti. Hänen seuralaisensa yhtyivät iloon ja

muutamia minuutteja kesti niin hirmuista meteliä, että oli tulla

kuuroksi. Kun hiljaisuus vihdoin oli palannut, katsoi kapteeni Guy

parhaaksi nostattaa veneet vesiltä ja teki päällikölle, jonka nimen

pian huomasimme olevan _Too-wit_, tiettäväksi, ettemme laske enempää

kuin kaksikymmentä miestä kerrassaan kannelle. Tähän järjestelyyn hän

näytti täysin tyytyväiseltä ja antoi muutamia määräyksiä kanooteille,

jolloin yksi lähestyi toisten jäädessä noin viidenkymmenen kyynärän

päähän. Kaksikymmentä villiä nousi nyt laivalle ja nuuski joka kolkan,

kiipeili köysistössä ja oli kuin kotonaan, tutkien joka kapinetta

perin uteliaasti.

Aivan ilmeistä oli, etteivät he koskaan ennen olleet nähneet valkeaa

ihmistä ja he näkyivät aivan kammoksuvan ihoamme. He luulivat _Janea_

eläväksi olennoksi ja varoivat loukkaamasta sitä keihäittensä kärjillä

pitäen ne visusti ilmassa. Väkeämme huvitti kovin Too-witin

käyttäytyminen. Kokki pilkkoi puita keittiön lähellä ja löi vahingossa

kirveellä melkoisen kolon kanteen. Tällöin päällikkö heti juoksi kokin

luo, sysäsi hänet tylysti syrjään ja rupesi puoleksi vikisemään,

puoleksi ulvomaan, näin osoittaen syvää sääliä kuunarin kärsimyksille,

taputteli ja silitteli sitten koloa kädellään ja huuhteli sitä

merivedellä, jota kaatoi lähellä olevasta sankosta. Tällaista

tietämättömyyttä emme olleet osanneet odottaa ja minä puolestani en

ainakaan voinut olla pitämättä sitä hieman teeskenneltynä.

Kun vierailijat olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa mikäli voivat

kannella, päästettiin heidät laivan alaosiin, jolloin heidän

hämmästyksensä kasvoi määrättömiin. Heidän ihmettelynsä näkyi nyt

olevan liian suuri sanoilla ilmaistavaksi, sillä he kuljeskelivat

yltympäri äänettöminä ja vain heikot huudahdukset häiritsivät

hiljaisuutta. Aseet tuottivat heille paljon päänvaivaa ja heidän

sallittiin käsitellä ja tarkastella niitä mielin määrin. En usko

heillä olleen vähintäkään aavistusta niiden todellisesta

tarkoituksesta, vaan pikemmin he luulivat niitä jumaliksi nähdessään

kuinka huolellisesti me niitä pitelimme ja miten tarkkaavaisesti

seurasimme heidän liikkeitään, kun he niitä käsittelivät. Isoja

tykkejä katsellessa heidän ihmettelynsä kasvoi kaksinkertaiseksi. He

lähestyivät niitä kaikilla mitä syvimmän kunnioituksen ja pelon

osoituksilla, mutta eivät ruvenneet niitä tarkoin tutkimaan.

Kajuutassa oli kaksi suurta peiliä ja sielläpä heidän hämmästyksensä

nousi huippuunsa. Too-wit lähestyi niitä ensiksi ja hän oli jo

keskellä kajuuttaa päin toiseen ja selin toiseen ennenkuin ne kunnolla

huomasi. Kun villi oli nostanut silmänsä ja nähnyt oman itsensä

peilistä, luulin hänen tulevan hulluksi, mutta kun hän sitten näki

itsensä vastakkaisella taholla, pelkäsin hänen kuolevan siihen

paikkaan. Eivät mitkään houkuttelut saaneet häntä uudestaan katsomaan

peiliin, vaan hän heittäytyi lattialle, peitti kasvot käsiinsä ja jäi

siihen, kunnes meidän täytyi laahata hänet kannelle.

Kaikki villit pääsivät tällä tavoin laivalle, kaksikymmentä kerrallaan

ja Too-wit sai olla siellä koko ajan. Emme huomanneet heissä mitään

varastelemisen halua emmekä kaivanneet yhtään kapinetta heidän

lähdettyään. Koko vierailunsa aikana he esiintyivät perin

ystävällisesti. Heidän käytöksessään oli kumminkin sellaista, jota

emme mitenkään voineet ymmärtää; esimerkiksi emme saaneet heitä

tulemaan sellaisten viattomain esineiden kuin kuunarin purjeiden,

munan, avaimen, kirjan tai jauhosäkin lähelle. Koetimme ottaa selkoa,

oliko heillä mitään kauppatavaraksi kelpaavaa, mutta töintuskin saimme

sen heille selitetyksi. Pääsimme sentään selville siitä merkillisestä

seikasta, että saarilla oli kosolta isoja Gallipago-kilpikonnia, ja

yhden sellaisen näimme Too-witin kanootissa. Näimme myöskin muutamia

_biche de mer_-nimisiä nilviäisiä eräällä villillä, joka ahmi niitä

sinään.

Nämä tavallisuudesta poikkeavat seikat, sillä näitä eläimiä ei tavata

tällä leveysasteella, herättivät kapteeni Guyssä halun kauttaaltaan

tutkia maata tuottavan yrityksen toivossa. Minä puolestani, niin

halukas kuin olinkin tietämään hiukan enemmän näistä saarista, halusin

vielä hartaammin matkan jatkamista viipymättä etelään. Meillä oli nyt

kaunis ilma, mutta tietoa ei ollut, kuinka kauan sitä kestäisi ja kun

jo olimme kahdeksannellakymmenennellä neljännellä leveys-piirillä,

avomeri edessämme, vahva, etelään kulkeva virta ja suotuisa tuuli

apunamme, en kärsinyt kuullakaan, että pysähtyisimme tänne pitemmäksi

aikaa kuin mikä oli välttämättömän tarpeellista miehistön terveydelle

ja kunnollisen polttopuuvaraston ja uusien muonavarojen hankkimiseksi.

Huomautin kapteenille, että voisimme helposti poiketa saaristoon

paluumatkallamme ja talvehtia täällä siinä tapauksessa, että jäät

tukkisivat meiltä tien. Hän yhtyi vihdoin ajatukseeni, sillä tavalla

tai toisella olin saavuttanut suuren vaikutusvallan häneen ja lopuksi

päätettiin, että vaikka löytäisimmekin nilviäisiä, viipyisimme täällä

vain viikon virkistymässä ja sitten tunkeutuisimme edelleen etelään

minkä pääsisimme.

Niinpä siis teimme kaikki välttämättömät varustukset ja Too-witin

opastamana saimme _Janen_ riutan läpi ja laskimme ankkuriin noin

peninkulman päähän rannasta, mainioon maan suojaamaan lahteen,

pääsaaren kaakkoisrannikolle ja kymmenen sylen syvyydelle, mustalle

hiekkapohjalle. Lahden pohjukassa kerrottiin olevan kolme hyvää

lähdettä ja lähistössä näimme sankkaa metsää. Neljä kanoottia seurasi

meitä pysytellen kumminkin melkoisen matkan päässä.

Too-wit itse jäi laivalle ja laskettuamme ankkurin hän kutsui meidät

vieraisille sisämaassa olevaan kyläänsä. Tähän kapteeni Guy suostui ja

kun kymmenen villiä oli jätetty panttivangiksi laivalle, hankkiutui

meitä kaksitoistamiehinen joukko seuraamaan päällikköä. Varustauduimme

huolellisesti aseilla, mutta emme ilmaisseet mitään epäluuloa.

Kuunarilla oli tykit valmiina ja kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin

oli ryhdytty äkkihyökkäyksen torjumiseksi. Ensimäistä perämiestä

kiellettiin päästämästä ketään laivalle meidän poissaollessamme ja

ellei meitä kuulunut takaisin kahdentoista tunnin kuluessa, piti

lähettää varustettu vene meitä hakemaan.

Joka askeleella minkä astuimme sisämaahan päin, valtasi meidät yhä

varmempi vakaumus, että tämä maa erosi oleellisesti kaikista niistä,

missä sivistyneet ihmiset milloinkaan olivat käyneet. Emme nähneet

mitään, mikä olisi meille ollut ennestään tuttua. Puut eivät

muistuttaneet ainoatakaan kuuman, lauhkean tai pohjoisen kylmän

vyöhykkeen kasvia, vaan olivat aivan toisenlaisia kuin niillä

eteläisillä leveysasteilla, joiden poikki jo olimme matkustaneet.

Kalliotkin olivat uuden-uutukaisia ainemääränsä, värinsä ja

kerrosmuodostumainsa puolesta; jopa joetkin, niin uskomattomalta kuin

se kuuluukin, olivat niin merkillisen värisiä, että epäilimme maistaa

vettä ja töintuskin saatoimme uskoa, että se luonnostaan oli

sellaista.

Ensimäiselle polun poikki juoksevalle purolle Too-wit seuralaisineen

pysähtyi juomaan. Kun vesi näytti perin kummalliselta, emme huolineet

sitä maistaa otaksuen sen olevan pilaantunutta, ja vasta jonkun ajan

kuluttua meille selvisi, että saariston joet olivat kaikki

samanlaisia. Olen ymmällä miten selittää tämän nesteen laatua enkä voi

sitä tehdä muutamalla sanalla. Vaikka se juoksi nopeasti kaltevalla

maalla aivan niinkuin tavallinenkin vesi, ei se kuitenkaan koskaan,

paitsi milloin se laski putouksena, näyttänyt _läpikuultavalta_. Itse

asiassa se kumminkin oli aivan yhtä läpikuultavaa kuin konsanaan

mikään kalkkikivivesi, erotus oli vain näössä. Ensi näkemältä ja

varsinkin missä maa ei ollut kovin kaltevaa, se muistutti

kokoomukseltaan sakeaa, tavallisessa vedessä liuotettua arabikumia.

Mutta tämä ei suinkaan ollut sen merkillisin ominaisuus. Se _ei_ ollut

väritöntä, mutta ei sillä ollut mitään määrättyä väriäkään -- se

vaihteli silmissä kaikin mahdollisin purppuravivahduksin aivankuin

läikkösilkin häivähdykset. Tämä värivaihtelu syntyi tavalla, joka

herätti seurueessamme yhtä suurta hämmästystä kuin peili Too-witissa.

Otettuamme vettä maljaan ja annettuamme sen täysin selvitä,

havaitsimme, että koko nesteen muodosti joukko erillisiä suonia,

joilla kullakin oli oma värisävynsä, että nämä suonet eivät yhtyneet

ja että kiinnevoima kunkin omain hiukkasten kesken oli täydellinen,

mutta epätäydellinen lähisuoniin nähden. Kun vedimme veitsenterän

suonien poikki, meni vesi heti umpeen sen yli, kuten ainakin ja kun

vedimme sen pois, hävisivät niinikään heti kaikki jäljet. Mutta jos

terä pistettiin juuri kahden suonen väliin, silloin vesi kokonaan

jakautui eikä kiinnevoima pystynyt palauttamaan sitä heti ennalleen.

Tämä vesi-ilmiö oli ensimäisenä renkaana siinä suunnattomassa

näennäisten ihmeiden ketjussa, jolla kohtalo minut lopulta yllätti.