Yhä nälänhätää. -- Parker uhrataan. -- Augustus kuolee. -- Yhä
sanomattomia kärsimyksiä. -- Pelastus.
Olin jonkun aikaa sitten mietiskellyt, voisiko epätoivo kenties viedä
meidät sellaiseen hirvittävään äärimmäisyyteen, että jonkun täytyisi
uhrautua toisten hyväksi, ja silloin mielessäni vakavasti päättänyt
kernaammin kärsiä kuoleman missä muodossa ja olosuhteissa hyvänsä kuin
turvautua tällaiseen keinoon. Eikä nälkäkään ollut tätä päätöstä
vähääkään heikontunut. Ei Peters eikä Augustus ollut toki kuullut,
että Parker oli nyt tätä ehdottanut. Vein hänet siis syrjään,
sydämessäni rukoillen Jumalalta voimaa saadakseni hänet luopumaan
kammottavasta aikeestansa. Puhelin hänelle kauan aikaa vakavasti,
nöyrästi anoen ja kehottaen häntä kaiken pyhän nimessä ja kaikilla
mahdollisilla järkisyillä heittämään ajatuksensa hiiskumatta siitä
kummallekaan toverillemme.
Hän kuunteli yrittämättäkään kumota todistelujani ja minä rupesin jo
toivomaan, että hän taipuisi tahtooni. Mutta herettyäni puhumasta hän
virkkoi kyllä hyvin tietävänsä, että kaikki tuo oli totta ja että
tällaiseen keinoon turvautuminen oli kamalinta mitä ihmisen mieleen
saattoi johtua; mutta hän oli muka nyt kärsinyt niin kauan kuin
ihmisluonto ikinä saattoi ja tarpeetonta oli kaikkien menehtyä, kun
yhden kuolema mahdollisesti, jopa todennäköisesti pelastaisi toiset.
Lisäsipä hän vielä, että näin turhaa vaivaa koettaessani taivuttaa
häntä luopumaan aikeestaan, hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä.
Pyytelin häntä nyt ainakin lykkäämään sen ilmaisemisen toiseksi
päiväksi, jolloin jokin alus olisi saattanut keretä avuksemme; ja taas
latelin kaikki keksimäni todisteet, joiden arvelin vaikuttavan
hänenlaiseensa raakaan luonteeseen. Hän virkkoi vastaukseksi, että hän
oli puhunut vasta vihoviimeisellä hetkellä, ettei hän enää elänyt
ravinnotta ja että jonakin toisena päivänä hänen esityksensä tulisi
liian myöhään ainakin hänelle itselleen.
Nähdessäni, etteivät mitkään sävyisät puheeni häneen vaikuttaneet,
muutin nyt menettelytapaa ja sanoin, että hän huomatkoon minun
kärsineen kaikista vähimmin onnettomuuksistamme; olen tällä hetkellä
paljon terveempi ja voimakkaampi kuin hän tai Peters ja Augustus ja
kyllä pystyisin ajamaan tahtoni perille väkisinkin, jos näkisin sen
tarpeelliseksi. Jos hän siis tavalla tai toisella yritti ilmaista
toverillemme verenhimoisia ihmissyöjän aikeitansa, niin minä
arvelematta heittäisin hänet mereen. Tällöin hän heti kävi kurkkuuni
ja siepaten puukkonsa yritti monta kertaa turhaan survaista sitä
vatsaani. Vain hänen äärimmäinen voimattomuutensa esti hänet
hirmutyötään tekemästä. Sillä välin oli vihani ruvennut ankarasti
kiehumaan ja minä laahasin hänet laivan partaalle täydellä todella
aikoen heittää hänet mereen. Tästä kohtalosta hän kumminkin pelastui
Petersin tullessa väliin; hän erotti meidät kysyen syytä mellakkaan.
Sen Parker kertoi ennenkuin mitenkään saatoin häntä estää.
Hänen sanojensa vaikutus oli kauhistavampi kuin olin aavistanutkaan.
Sekä Augustus että Peters lienevät jo kauan salaa hautoneet samaa
kauheaa ajatusta, jonka Parker vain ensiksi oli kerennyt ilmaista ja
yhtyivät heti hänen tuumaansa, vaatien sen panemista viipymättä
täytäntöön. Olin laskenut, että edes noilla toisilla vielä olisi ohut
kylliksi tarmoa pitääkseen minun puoltani vastustaessani näin
kammottavan aikeen toteuttamisyrityksiä, ja jommankumman avulla
olisinkin huoletta siihen pystynyt. Mutta tämän toiveeni pettäessä
minun kävi välttämättömäksi huolehtia omasta turvallisuudestani, sillä
näin hirvittävään tilaan joutuneet miehet olisivat kukatiesi
käyttäneet vastusteluani verukkeeksi tehdäkseen minusta sen
murhenäytelmän marttyyrin, jonka tiesin pian tulevan esitettäväksi.
Sanoin heille nyt taipuvani ehdotukseen ja pyysin vain tunnin verran
lykkäystä, jotta ympärillemme kerääntynyt sumu ehtisi hälvetä; silloin
ehkä joku laiva taas olisi näkyvissä. Kauan vastaan hangoteltuaan he
lupasivat odottaa siksi, ja kuten olin arvannutkin, hälveni sumu
tuulen ripeästi noustessa ennenkuin tunti oli kulunut. Mutta kun
mitään laivaa ei näyttäytynyt, me valmistausimme heittämään arpaa.
Vain äärimmäisellä vastenmielisyydellä kerron siitä hirvittävästä
näytelmästä, joka nyt seurasi, jonka vähäpätöisimpiäkään
yksityiskohtia myöhemmät tapaukset eivät rahtuakaan ole haihduttaneet
muististani ja jonka julma muisto vastedeskin on katkeroittava elämäni
joka hetken. Suotakoon minun rientää tämän kertomukseni kohdan ohi
niin joutuun kuin tapahtumain laatu suinkin sallii. Pelataksemme tätä
kamalaa arpapeliä, jossa kunkin tuli koettaa onneaan, meidän täytyi
vetää tikkua. Kiskoimme sitä varten pieniä puunsäleitä ja sovimme,
että minä rupeaisin pitelijäksi.
Menin siis hylyn toiseen päähän, poloisten kumppanieni äänetönnä
asettuessa toiseen selin minuun päin. Katkerinta tuskaa koko tämän
kauhistavan näytelmän kestäessä kärsin järjestellessäni arpoja.
Aniharvoin voi ihminen joutua sellaiseen tilaan, ettei hän sydämestään
harrasta oman olemassaolonsa säilymistä, ja tämä harrastus kasvaa
hetki hetkeltä, kuta häilyvämmäksi käy se perusta, jolla
olemassaolomme on. Mutta nyt, kun toimekseni uskotun asiani hiljainen,
määrätty ja julma luonne, niin erilainen kuin myrskyn melskeiset
vaarat tai asteettain lähestyvät nälän hädän kauhut, salli minun
miettiä, miten vähän toiveita minulla oli välttää kauhistavaa
kuolemaa, niin se tarmo, joka niin kauan oli minua tukenut, hajosi
kuin höyhenet tuuleen, jättäen minut mitä viheliäisimmän ja
säälittävimmän kauhun avuttomaksi uhriksi. Aluksi en saanut kootuksi
edes kyllin tarmoa kiskoakseni ja sovitellakseni pieniä puunsäleitä,
sormeni kun kerrassaan tekivät tenän ja polveni ankarasti tutisivat.
Mielessäni vilisi tuhansia mielettömiä suunnitelmia, miten pääsisin
ottamasta osaa tähän kauhistavaan yritykseen. Tuumin langeta
polvilleni toverieni eteen ja rukoilla heitä säästämään minua siitä,
sitten äkkiä karata heidän kimppuunsa ja surmaamalla jonkun tehdä
arvalla ratkaisemisen hyödyttömäksi -- sanalla sanoen ajattelin
kaikkea paitsi sitä asiaa, joka oli toimitettavanani.
Viimein kun näin olin hyvän aikaa kuhnaillut, heräsin tajuuni
kuullessani Parkerin vaativan minua heti päästämään heidät kauheasta
levottomuudestaan. Silloinkaan en saanut järjestetyksi säleitä
paikalla, vaan tuumailin vielä, millä ihmeen oveluudella voisin
peijata jonkun kärsimyskumppaneistani vetämään lyhyen tikun -- olimme
näet sopineet, että ken hyvänsä veti lyhimmän säleen kädestäni, hänen
täytyi kuolla toisten pelastukseksi. Ennenkuin kukaan tuomitsee minua
tästä näennäisestä sydämettömyydestä, asetettakoon hänet samaan
asemaan.
Vihdoin vitkastelu ei enää käynyt päinsä ja sydän repeämäisillään
rinnastani lähenin kanssin tienoota, missä toverini minua odottelivat.
Ojensin käteni, jossa säleet olivat, ja Peters veti paikalla. Hän oli
vapaa -- _hänen_ tikkunsa ei ainakaan ollut lyhin ja nyt pelastuksen
toiveeni olivat vieläkin vähenneet. Kokosin kaiken tarmoni ja kurotin
arvat Augustukselle. Hänkin veti heti ja hänkin oli vapaa; ja nyt,
elänkö vai kuolenko, toiveet olivat ihan tasan. Tällä hetkellä
tiikerin hurjuus valtasi sydämeni ja minä tunsin lähimäisparkaani
Parkeria kohtaan mitä kiihkeintä, perkeleellisintä vihaa. Mutta tuo
tunne ei kestänyt kauan, ja vihdoin suonenvetoisesti väristen ja
silmät ummessa ojensin jälellä olevat säleet häntä kohti. Kului
kokonaista viisi minuuttia ennenkuin hän sai kootuksi tarmoa
vetääkseen, ja tämän sydäntä vihlovan odotuksen aikana en kertaakaan
avannut silmiäni. Samassa toinen arvoista vedettiin nopeasti
kädestäni. Ratkaisu oli silloin tapahtunut, mutta en tiennyt, oliko se
minun hyväkseni vai minua vastaan. Ei kukaan puhunut mitään enkä minä
vieläkään rohjennut varmistautua ja katsoa pitelemääni säleeseen.
Vihdoin Peters tarttui käteeni ja minä pakotin itseni katsahtamaan
ylös, jolloin heti näin Parkerin kasvoista, että olin turvassa ja että
hän se oli tuomittu. Kaaduin tajuttomana kannelle.
Toinnuin tainnoksistani ajoissa nähdäkseni murhenäytelmän täyttyvän.
* * * * *
Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, kun parhaillaan istuimme vieri
vieressä ja synkeinä haudoimme surkeaa tilaamme, välähti mieleeni
yhtäkkiä ajatus, joka viritti minussa kirkkaan toivon pilkahduksen.
Muistin, että Peters keulamaston hakattuaan oli tuulenpuoleisilta
rasteilta pistänyt minulle kirveen, pyytäen panemaan sen, jos
mahdollista, varmaan paikkaan, ja muutamia minuutteja ennen kuin
viimeinen ankara hyöky oli täyttänyt prikin, minä olinkin vienyt
kirveen kanssiin ja pistänyt sen vasemmanpuoleiseen koppiin. Arvelin
nyt että saatuamme kirveen käsiimme voisimme kenties hakata
varastohuoneen päällisen kannen puhki ja siten helposti päästä
muonavaroihin käsiksi.
Kun ilmoitin tämän suunnitelmani tovereilleni, pääsi heiltä heikko
ilonhuuto ja me lähdimme kaikin viipymättä kanssiin. Tänne oli
vaikeampi laskeutua kuin kajuuttaan, aukko kun oli paljoa pienempi. En
kuitenkaan empinyt yrittää ja kun köysi taas oli kiinnitetty
vyötäisilleni, hyppäsin rohkeasti alas jalat edellä, tunkeuduin
nopeasti koppiin ja toin jo ensi yrityksellä kirveen. Sitä
tervehdittiin ihastuksella ja riemulla ja sen helppoa saantia
pidettiin lopullisen pelastuksemme enteenä.
Rupesimme nyt hakkaamaan kantta jälleen heränneen toivon koko
tarmolla. Kun vielä olimme niin heikkoja, että töintuskin saatoimme
seistä tuetta ja niin muodoin jaksoimme työskennellä vain minuutin tai
pari kerrallaan huokaamatta, niin huomasimme piankin, että tarvittiin
monta pitkää tuntia työn päättämiseksi -- s.o. kyllin suuren aukon
hakkaamiseksi päästäksemme varastohuoneeseen. Tämä huomio ei meitä
kumminkaan lannistanut ja tehtyämme koko yön työtä kuun valossa meidän
onnistui päästä tarkoituksemme perille päivän koittaessa
kahdennenkymmenenkolmannen päivän aamuna.
Peters tarjoutui nyt heti menemään varastohuoneeseen ja tehtyään
kaikki varustukset kuten ennenkin, laskeutui hän alas ja palasi pian
tuoden mukanaan pienen laatikon, jonka suureksi ihastukseksemme näimme
olevan täynnä oliiveja. Jaettuamme ne keskenämme ja ahmittuamme niitä
halukkaasti ryhdyimme laskemaan häntä asialleen uudestaan. Tällä
kertaa hänellä oli arvaamattoman hyvä onni, sillä hän palasi heti iso
sianliikkiö ja viinipullo mukanaan. Jälkimäisestä otimme kohtuullisen
kulauksen kokemuksesta tietäen liiallisen maistelemisen tuhoisat
seuraukset. Liikkiö ei ollut suurimmalta osaltaan syötävässä kunnossa,
suolainen merivesi kun oli sen kokonaan pilannut. Säilyneen osan
jaoimme keskenämme. Ei Peters eikä Augustus voinut hillitä
ruokahaluaan, vaan nielaisi heti palasensa, mutta minä olin
varovaisempi ja söin vain pienen osan osuudestani, kammoksuen janoa,
jonka tiesin seuraavan. Levähdimme nyt hetken työstämme, joka oli
ollut sietämättömän ankaraa.
Puolenpäivän aikana, kun olimme hieman vahvistuneet ja virkistyneet,
yritimme uudestaan, ja Peters ja minä kävimme alhaalla vuorotellen,
aina paremmalla tai huonommalla onnella auringon laskuun asti. Tällä
väliajalla meidän onnistui tuoda kannelle kaikkiaan neljä pientä
oliivisäiliöitä ensimäisen lisäksi, toinen liikkiö, lähes kolmen
gallonin vetoinen pullo mainiota Kap Madeira-viiniä ja parhain
kaikesta: pieni kilpikonna; kapteeni Barnard oli näet satamasta
lähtiessämme ottanut useita kilpikonnia _Mary Pitts_-kuunarista, joka
juuri oli palannut hylkeenpyyntiretkeltä Tyyneltä mereltä.
Seuraava aika aina elokuun 1 päivään oli sanomattomien tuskien aikaa.
Kärsimme hirmuisesti nälän, myrskyn, kylmän ja helteen vaivoja.
_Elokuun 1 p:nä_. Yhä samaa tyventä sekä tukahduttavaa hellettä.
Kärsimme hirmuista janoa, vesi kivipullossa kun oli kokonaan
mädäntynyttä ja täynnä matoja. Saimme kumminkin niellyksi siitä hiukan
sekotettuamme siihen viiniä -- mutta janomme ei paljoa lieventynyt.
Paremmin auttoi meressä kylpeminen, mutta siitä saatoimme nauttia vain
melkoisin väliajoin, kun haikalat olivat lakkaamatta saapuvilla.
Näimme nyt selvään, ettei Augustusta enää voitu pelastaa, että hän
silminnähtävästi oli kuolemaisillaan. Emme voineet tehdä mitään hänen
kärsimystensä huojentamiseksi, jotka näkyivät olevan kovat.
Kahdentoista tienoissa hän heitti henkensä kovissa kouristuksissa,
oltuaan puhumattomana monta tuntia. Hänen kuolemansa täytti mielemme
mitä synkimmillä aavistuksilla ja vaikutti meihin niin voimakkaasti,
että istuimme koko päivän liikkumattomina ruumiin ääressä ja
puhuttelimme toisiamme vain kuiskaamalla. Vasta pimeän tultua
rohkenimme nousta ja heittää ruumiin mereen. Se oli silloin
sanomattoman ilettävä ja niin lahonnut, että sääri lohkesi Petersin
käteen. Kun koko tuo mätäkasa solahti mereen, näimme sitä ympäröivän
fosforivalon hohteessa selvään seitsemän kahdeksan isoa haita, joiden
hirmuisten hampaiden kolahdukset saalista repiessä kuuluivat
peninkulman päähän. Sydämemme hätkähti kauhusta kuullessamme tämän
äänen.
_Elokuun 2 p:nä_. Sama pelottavan tyyni ja kuuma ilma. Päivän
koittaessa olimme surkeassa alakuloisuuden ja ruumiillisen uupumuksen
tilassa. Vesi kivipullossa oli nyt aivan kelvotonta, vain paksua
liimaista sotkua ja kamalan näköisiä matoja uiskenteli liman seassa.
Heitimme sen mereen ja huuhdoimme pullon huolellisesti, sitten kaataen
siihen hieman happoa pulloista, joihin olimme panneet kilpikonnan
lihan säilyyn. Janoamme saatoimme nyt tuskin sietää ja koetimme
turhaan lievittää sitä viinillä, joka tuntui vain olevan öljyä tuleen
ja synnytti meissä ankaraa päihtymystä. Sitten koetimme huojentaa
kärsimyksiämme sekottamalla viiniä meriveteen, mutta se tuotti heti
niin kovaa pahoinvointia, ettemme sitä milloinkaan enää yrittäneet.
Kaiken päivää odotimme levottomina, milloin voisimme kylpeä, mutta
turhaan, sillä haikalat piirittivät nyt joka puolelta hylkyä; -- ne
olivat epäilemättä samoja hirviöitä, jotka eilen illalla hotkaisivat
suuhunsa toveri-poloisemme ja nyt hetki hetkeltä vartoivat toista
samanlaista juhla-ateriaa. Tämä seikka tuotti meille mitä katkerinta
mielipahaa ja täytti meidät painostavilla ja synkillä aavistuksilla.
Kylpeminen oli sanomattomasti huojentanut vaivojamme ja näin kamala
muutos oli raskaampaa kuin saatoimme kestää. Pelkäsimme hiukan
suoranaistakin vaaraa, sillä vähinkin luiskahdus tai harhaliike olisi
paikalla syössyt meidät noiden petojen saaliiksi, jotka tuontuostakin
pyrkivät suoraan kimppuumme suojan puolelta. Eivät huutomme eivätkä
pelotuksemme niitä säikähdyttäneet. Vaikka Peters löi kirveellä erästä
aika petoa, niin se haavoittuneenakin itsepintaisesti yritti
kimppuumme. Hämärissä nousi pilvi, mutta katkeraksi suruksemme se
painui sivu satamatta. Mahdotonta on käsittää janontuskiamme. Vietimme
unettoman yön sekä tämän vuoksi että haikalojen pelosta.
_Elokuun 3 p:nä_. Ei mitään avun toivetta ja priki yhä enemmän
kallellaan, niin ettemme enää ollenkaan pysyneet pystyssä kannella.
Puuhailimme sitoaksemme viinipullon ja kilpikonnan lihat kiinni, niin
ettemme menettäisi niitä, jos alus keikahtaisi kumoon. Kiskoimme kaksi
tukevaa naulaa keulakettingeistä ja löimme ne kirveellä runkoon tuulen
puolelle parinjalan päähän vedestä; tämä paikka ei ollut kovin kaukana
kölistä, parras kun oli miltei veden alla. Nauloihin sidoimme sitten
muonavaramme parempaan turvaan. Kärsimme hirveää janoa koko päivän
eikä mitään kylpemisen tilaisuutta ilmaantunut haikalain vuoksi, jotka
eivät jättäneet meitä hetkeksikään. Mahdotonta nukkua.
_Elokuun 4 p:nä_. Vähää ennen päivänkoittoa havaitsimme hylyn olevan
kumoon keikahtamassa ja heräsimme parhaiksi mereen putoamasta. Alussa
kallistuminen kävi hitaasti ja asteettain, ja me kerkesimme hyvin
kavuta ylös tuulenpuolelle, kun varoiksi olimme jättäneet köysiä
riippumaan muonavara-nauloihin. Mutta emme olleet ottaneet tarpeeksi
lukuun vauhdin kiihtymistä, sillä kohta kallistuminen kävi niin
kiivaaksi, ettemme pysyneet sen tasalla; ja ennenkuin tiesimmekään,
olimme suinpäin syöksyneet mereen ja ponnistelimme useita syliä pinnan
alla suunnaton runko aivan yläpuolellamme.
Joutuessani sukelluksiin minun oli täytynyt hellittää köydestä; ja
huomatessani olevani aivan aluksen alla ja voimani loppuvan, herkesin
miltei taistelemasta henkeni edestä ja alistuin muutamassa sekunnissa
kuolemaan. Mutta siinäkin taas petyin, kun en ottanut huomioon rungon
luonnollista ponnahtamista tuulenpuolelle. Veden ylöspäin käyvä
pyörre, jonka alus synnytti keikahtaessaan osaksi takaisin, toi minut
pinnalle vielä hurjempaa vauhtia kuin olin syöksynyt alas. Pinnalle
tultuani olin parinkymmenen kyynärän päässä hylystä, mikäli saatoin
arvata. Alus virui köli ilmassa, kiikkuen vimmatusti puolelta toiselle
ja meri ylt'ympärillä oli kovin rauhaton ja täynnä väkeviä
virranpyörteitä. Petersistä en nähnyt jälkeäkään. Traanitynnyri
uiskenteli muutaman jalan päässä minusta ja kaikenlaisia muita
tavaroita kellui hajallaan joka suunnalla.
Enin kammoksuin haikaloja, joiden tiesin olevan lähettyvilläni.
Pitääkseni ne loitolla polskutin voimakkaasti vettä käsilläni ja
jaloillani uidessani hylkyä kohti, niin että vaahto kuohui
ympärilläni. Olen varma että sain tätä yksinkertaista varokeinoa
kiittää pelastuksestani, sillä juuri ennen prikin kaatumista haikaloja
aivan kiehui ylt'ympärillämme, niin että minun uidessani todellakin
täytyi olla ainakin muutamien hirviöiden ulottuvilla. Onneksi saavuin
kuitenkin turvassa laivan sivulle, vaikkakin niin lopen uupuneena
ankarista ponnistuksistani, etten ikänä olisi päässyt prikin pohjalle,
ellei Peters olisi tullut ajallaan apuun. Suureksi ilokseni hän
nimittäin ilmestyi näkyviin, kömmittyään kölille rungon vastakkaiselta
puolelta, ja viskasi minulle köyden -- toisen niistä, jotka oli
kiinnitetty nauloihin.
Hädintuskin vältettyämme tuhon huomiomme kohdistui toiseen uhkaavaan
vaaraan -- välttämättömään nälkäkuolemaan. Koko muonavarastomme oli
kaikista vaivannäöistämme huolimatta mennyt mereen, ja voimatta
toivoakaan uusia ruokavaroja antauduimme molemmat epätoivon valtaan,
itkien ääneen kuin lapset, kummankaan yrittämättä toista lohduttaa.
Tällaista heikkoutta voi tuskin käsittää ja se näyttää varmaankin
luonnottomalta niistä, jotka eivät koskaan ole olleet sellaisessa
asemassa, mutta kun muistetaan, kuinka pitkälliset kieltäymykset ja
kauhut olivat hämmentäneet järkemme, niin meitä ei tällöin
arvostellakaan järjellisenä olentoina. Sittemmin kohdanneissa ehkä
vielä suuremmissa vaaroissa minä kestin miehuullisesti kaikki
koettelemukseni ja Peters, kuten aikanaan nähdään, oli silloin miltei
yhtä järkähtämättömän tyyni kuin nyt lapsellisen typerä ja tarmoton.
Ei prikin kaatuminen enempää kuin siitä johtunut viinin ja
kilpikonnanlihan menettäminenkään ollut kumminkaan tehnyt tilaamme
entistä säälittävämmäksi; ainoa vahinkomme oli tosiaankin se, ettei
meillä enää ollut makuuvaatteita, kerätäksemme sadevettä eikä sen
säilytykseen käyttämäämme kivipulloa. Me huomasimme, että koko pohja
aina parin kolmen jalan päästä kaaripuista köliin asti ja samoin
kölikin _oli paksulta isojen äyriäisten peitossa, jotka osottautuivat
mainioksi ja erinomaisen ravitsevaksi ruuaksi_. Niinpä tuo kovin
kammoksumamme tapaturma kääntyikin onneksemme pikemmin kuin
onnettomuudeksemme: se oli avannut meille muonavaraston, jota
kohtuullisesti käyttäen emme saisi loppumaan kokonaisessa
kuukaudessakaan, sekä lisäksi saattanut meidät paljoa mukavampaan ja
verrattomasti vaarattomampaan asemaan kuin missä näihin asti olimme
olleet.
Veden saannin vaikeus pimitti meiltä kumminkin nyt kaikki muutoksen
hyvät puolet. Ollaksemme mahdollisimman valmiina käyttämään jokaista
sateen ropsausta hyväksemme riisuimme paidat yltämme kootaksemme
niihin veden samalla tavalla kuin lakanoihin, toivomatta tietysti
saavamme parhaimmassakaan tapauksessa enempää kuin ryypyn verran
kerrakseen. Ei pilven häivettäkään näkynyt päivän kuluessa ja janon
tuskamme olivat miltei sietämättömät. Yöllä Peters nukahti tunnin
ajaksi levottomaan uneen, mutta minun kiihkeät kärsimykseni eivät
suoneet minun hetkeksikään ummistaa silmiäni.
_Elokuun 5 p:nä_. Tänään noussut vieno tuuli kuljetti meidät
summattoman meriheinäjoukon halki, jolloin onni soi meidän löytää
yksitoista pientä merikrapua moneksi herkulliseksi ateriaksemme. Kun
niiden kuoret olivat aivan pehmeitä, söimme ne niine hyvineen.
Näkemättä haikaloista jälkeäkään meriheinäjoukossa uskaltausimme
kylpemään ja viivyimme vedessä neljä viisi tuntia, jolla aikaa
tunsimme janomme huomattavasti vähenevän. Virkistyimme suuresti ja
vietimme seuraavan yön hiukan mukavammin, saaden kumpikin vähän
uinahtaa.
_Elokuun 6 p:nä_. Tänään meille suotiin roima sade, joka kesti
puolenpäivän tienoista aina pimeään iltaan asti. Katkerasti nyt
pahoittelimme kiviruukkumme ja ison pullomme menettämistä, sillä
vähilläkin apuneuvoillamme olisimme saaneet ainakin toisen niistä
täyteen. Näinkin ollen saimme janomme sammutetuksi ensin kyllästämällä
paitamme ja sitten kiertäen valuttamalla mieluisan nesteen suuhumme.
Tässä hommassa kulutimme koko päivän.
_Elokuun 7 p:nä_. Juuri aamun koittaessa me molemmat yht'aikaa
keksimme purjeen idässä _silminnähtävästi tulossa meitä kohti!_ Tätä
ihanaa näkyä tervehdimme pitkällä, vaikka heikolla riemuhuudolla ja
rupesimme samassa antamaan kaikkia mahdollisia merkkejä, heilutimme
paitoja, hypimme niin korkealle kuin heikkoudessamme jaksoimme, jopa
luikkasimme minkä keuhkomme kestivät, vaikka laiva oli ainakin
viidentoista peninkulman päässä. Olipa miten oli, se läheni
lähenemistään hylkyämme ja me oivalsimme, että jos se vain pysyisi
samalla suunnalla, se lopulta huomaisi meidät. Noin tunnin kuluttua
siitä, kun olimme sen keksineet, näimme selvään väkeä sen kannella. Se
oli pitkä, matala ja keveännäköinen märssypurjekuunari, musta pallo
etumaston märssypurjeessa ja nähtävästi täysimiehistöinen. Levottomuus
valtasi nyt mielemme, sillä saatoimme tuskin uskoa, ettei se ollut
meitä huomannut ja pelkäsimme sen aikovan jättää meidät menehtymään --
pirullista raakalaisuutta, johon, niin uskomattomalta kuin se
kuuluukin, ihmisinä pidetyt olennot ehtimiseen ja melkein
samanlaisissa olosuhteissa ovat merellä tehneet itsensä syypääksi.
Tässä tapauksessa kumminkin Jumala armossaan soi meidän ikionneksemme
pettyä, sillä kohta huomasimme häärinää kannella ja heti sen jälkeen
tuntematon nosti Englannin lipun, käänsi purjeensa ja suuntasi suoraan
meitä kohti. Puolen tunnin kuluttua olimme sen kajuutassa. Laiva
osoittautui liverpoolilaiseksi _Jane Guy'ksi_ ja se oli kapteeni Guy'n
kuljettamana hylkeenpyynti- ja kauppamatkalla Etelä- ja Tyynelle
merelle.