X.

Nälänhätämme. -- Kuolleiden kuljettama laiva.

Katsahtaessani sitten Augustukseen havaitsin hänen äkkiä käyneen

kalmankalpeaksi ja huultensa vavahtelevan perin kummallisesti ja

selittämättömästi. Säikähtyneenä puhuttelin häntä, mutta hän ei

vastannut mitään ja rupesin jo arvelemaan hänen äkkiä sairastuneen,

kun tulin tarkanneeksi hänen silmiään, jotka näkyivät tuijottavan

johonkin takanani olevaan esineeseen. Käänsin päätäni enkä milloinkaan

unohda sitä ilon hurmiota, joka tunki läpi luitteni ja ytimieni, kun

havaitsin ison prikin laskevan meitä kohti ja olevan enää vain parin

peninkulman päässä. Kavahdin jaloilleni ikäänkuin musketinkuula äkkiä

olisi osunut sydämeeni, ja käsiäni kurotellen laivaa kohti seisoin

näin liikkumattomana ja saamatta sanaakaan suustani. Peters ja Parker

olivat yhtä kuohuksissa, vaikka kumpikin tavallaan. Edellinen hyppi

kannella kuin hullu mitä mahdottomimpia laverrellen, vuoroin

kiljahdellen ja manaten, kun taas jälkimäinen purskahti itkuun ja itki

monta minuuttia kuin lapsi.

Näkyvissä oleva alus oli iso kuunaripriki, hollantilaista rakennetta

ja mustaksi maalattu, koreaksi kullattu kuva kokassa. Se oli

ilmeisesti saanut kokea aika ankaraa säätä ja oli luullaksemme paljon

kärsinyt sen saman vihurin kynsissä, joka meille oli osoittautunut

niin tuhoisaksi, sillä etumaston märssytanko ja osa oikeaa parrasta

oli poissa. Nähdessämme sen ensiksi se oli, kuten jo olen sanonut,

noin kahden peninkulman päässä tuulen puolella, ja laski meitä kohti.

Tuuli oli hyvin lauha ja enin kummastutti meitä se, ettei aluksella

ollut muita purjeita kuin fokka ja isopurje sekä ajopurje -- tietenkin

se läheni hitaasti ja meidän kärsimättömyytemme kasvoi miltei

mielettömäksi raivoksi. Niin kiihdyksissä kuin olimmekin, huomasimme

kumminkin kaikki, millä takaperoisella tavalla sitä ohjattiin. Se

mutkitteli niin omituisesti sinne tänne, että parikin kertaa luulimme

aluksemme jääneen kokonaan huomaamatta, tahi kuvittelimme, ettei nähty

ketään kannella ja että se aikoi kääntyä toiselle suunnalle.

Joka kerta me silloin huusimme ja luikkasimme kohti kurkkuamme,

jolloin tuntematon näytti hetkeksi muuttavan mieltänsä ja taas

suuntaavan meitä kohti; tämä kummallinen seikka toistui kaksi tai

kolme kertaa, niin ettemme lopulta osanneet sitä selittää millään

muulla tavoin kuin että ruorimies oli juovuksissa.

Ei ketään näkynyt aluksen kannella ennenkuin se oli saapunut noin

neljännespeninkulman päähän meistä. Silloin näimme kolme merimiestä,

jotka puvustaan päättäen olivat hollantilaisia. Kaksi makasi kanssin

lähellä ja kolmas, joka näkyi katselevan meitä hyvin uteliaasti,

nojautui oikean partaan yli lähellä kokkapuuta. Tämä viimemainittu oli

pitkä ja roteva mies, jolla oli hyvin tumma iho. Hän näytti

liikkeillään rohkaisevan meitä malttamaan mieltämme, nyökkäillen

iloisesti, vaikka hieman omituisesti ja hymyillen lakkaamatta, niin

että välkkyvän valkea hammasrivi paljastui. Kun hänen laivansa tuli

lähemmäksi, näimme punaisen flanellilakin putoavan hänen päästään

mereen, mutta siihen hän tuskin ollenkaan loi huomiota, vaan yhä

edelleen hymyili ja viittoili yhtä omituisesti. Kerron nämä seikat ja

asianhaarat juurtajaksain ja kerron ne -- se ymmärrettäköön -- aivan

niinkuin _me ne näimme_.

Priki lähestyi hitaasti ja nyt vakavammin kuin ennen ja -- en voi

puhua tyynesti tästä tapauksesta -- meidän sydämemme sykki hurjasti

ilosta; me puhkesimme kaikesta sielustamme riemuhuudoin ja ylistyksin

kiittämään Jumalaa siitä täydellisestä, odottamattomasta ja ihanasta

pelastuksesta, joka oli aivan silmiemme edessä. Silloin äkkiarvaamatta

kantautui vieraasta laivasta -- joka nyt oli ihan lähellämme -- haju,

löyhkä sellainen, jolle koko maailmasta ei nimeä eikä käsitettä löydy,

helvetillinen, tukehduttava, sietämätön, käsittämätön. Haukoin

henkeäni ja kun käännyin toverieni puoleen, havaitsin, että he olivat

marmoria kalpeammat. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin eikä

arvailuihin -- priki ei enää ollut viidenkäänkymmenen jalan päässä.

Ryntäsimme perään, kun yhtäkkiä laineet heilauttivat laivan keulan

kokonaista viisi tai kuusi piirtoa suunnaltaan, ja se sivuutti meidät

parinkymmenen jalan päästä taitsemme; silloin näimme joka sopen sen

kannella.

Unohtanenko milloinkaan tätä hirmunäkyä? Kaksikymmentäviisi tai

kolmekymmentä ihmisruumista, joiden joukossa oli useita naisia, makasi

hajallaan venesiltaman ja keittiön välillä äärimmäisessä ja

ilettävimmässä mätänemistilassa. Näimme selvään, ettei ainoatakaan

elävää olentoa ollut tuossa kovanonnen laivassa. Sittenkään emme

saattaneet olla huutamatta kuolleilta apua! Niin, pitkään ja

äänekkäästi me kerjäsimme hetken tuottamassa tuskassa, että nuo

äänettömät ja pöyristyttävät kuvapatsaat odottaisivat meitä, eivät

jättäisi meitä heidän laillaan lahomaan, ottaisivat meidät hupaiseen

seuraansa! Olimme mielettöminä kauhusta ja epätoivosta, raivohulluina

surkean pettymyksemme tuskissa.

Kun ensimäinen kauhunkiljahduksemme puhkesi ilmoille, vastasi siihen

joku kokkapuun läheltä äänellä, joka niin elävästi muistutti ihmisen

kirkaisua, että tarkinkin korva olisi saattanut säpsähtää ja pettyä.

Tässä silmänräpäyksessä laivan tekemä äkillinen mutka toi kanssin

tienoon hetkeksi näkyviimme ja me huomasimme heti, mistä ääni lähti.

Näimme pitkän rotevan haahmon yhä nojautuvan partaaseen ja yhä

nyökkäilevän päätään edestakaisin, mutta hänen kasvonsa olivat nyt

kääntyneet poispäin, niin ettemme voineet niitä nähdä. Hänen kätensä

kurottuivat kaiteiden yli ja kämmenet olivat ulospäin. Hänen polvensa

lepäsivät köydellä, joka oli tiukkaan pingottunut ja ulottui kokkapuun

tyvestä nostovivun palkkiin. Hänen selässään, josta osa oli revitty

paljaaksi, oli suunnaton merilokki ahmien kamalaa ateriaansa, nokka ja

kynnet iskettyinä syvälle lihaan ja valkoinen höyhenpuku veren

pärskeissä. Prikin kääntyessä kokonaan näkyviimme, lintu veti

huomattavalla vaivalla veripunaisen päänsä ruumiista, silmäili meitä

hetkisen ikäänkuin typerryksissään, kohosi laiskasti ruumiilta, jolla

oli juhlinut, ja lentäen suoraan yläpuolellemme leijaili siinä tuokion

hyytynyt maksamainen möhkäle nokassaan. Kamala kappale putosi vihdoin

kaameasti maiskahtaen aivan Parkerin jalkoihin.

Jumala minua armahtakoon, mutta nyt ensi kerran välähti mielessäni

ajatus, jota en tahdo mainita: tunsin ottavani askeleen kohti veren

tahraamaa paikkaa. Silloin katsahdin ylös ja Augustuksen katse kohtasi

minua niin pontevan kiivaana, että heti tulin järkiini. Hyökkäsin

paikaltani ja viskasin väristen hirvittävän möhkäleen mereen.

Ruumis, josta se oli reväisty, oli köydellä hiljalleen heilahdellut

edestakaisin petolinnun ponnistuksista, ja tämä liikkuminen se oli

ensin pannut meidät uskomaan sen eläväksi. Päästyään lokin painosta

pyörähti se ympäri ja kaatui puoleksi kumoon, niin että kasvot

paljastuivat kokonaan. Ei varmaan ole mikään milloinkaan ollut niin

kammottavan kammottavaa!

Priki, kuten jo olen kertonut, viisti taitsemme ja eteni verkalleen,

mutta varmasti suojan puolelle. Sen ja sen kauhistavan miehistön

mukana menivät kaikki hilpeät pelastuksen ja ilon unelmamme. Kun se

kulki hitaasti ohi, olisimme kenties jollain keinoin päässeet siihen,

ellei äkillinen pettymyksemme ja sitä seuraava hirvittävä huomio olisi

täydelleen herpaissut kaikkia toimivia sielun- ja ruumiinkykyjämme.

Olimme nähneet ja tunteneet, mutta emme voineet ajatella emmekä

toimia, ennenkuin, voi! se oli myöhäistä. Kuinka tämä tapaus oli

heikontanut järkeämme, näkyy parhaiten siitä, että me ihan tosissamme

tuumailimme tavottaa laivaa uimalla silloin kun erotimme enää vain

puolet sen rungosta!

Olen sittemmin turhaan kokenut saada jotain selvyyttä siihen kaameaan

epävarmuuteen, johon tuntemattoman aluksen kohtalo kätkeytyi. Sen

rakenne ja ulkonäky saattoi meidät, kuten jo mainitsin, pitämään sitä

hollantilaisena kauppalaivana ja miehistön puku puolestaan vahvisti

tätä ajatusta. Olisimme helposti voineet nähdä nimen sen perässä, jopa

tehdä muitakin huomioita, jotka olisivat opastaneet meitä oikealle

tolalle, mutta hetken äärimmäinen jännitys sokaisi silmämme. Ruumiiden

tummankellertävästä väristä, niiden nimittäin, jotka eivät vielä

olleet kokonaan lahonneet, päätimme koko aluksen väestön kuolleen

keltakuumeeseen tai johonkin muuhun pelottavaan ruttoon. Jos asia niin

oli -- enkä muutakaan osaa arvata, niin kuoleman oli täytynyt,

ruumiiden asennoista päättäen, tavata heidät kamalan äkillisesti ja

vastustamattomalla voimalla, kokonaan toisella tavoin kuin yleensä on

ollut laita tappavimmissakaan ruttotaudeissa, mihin ihmiskunta on

tutustunut. Mahdollista todellakin on, että heidän muonavaroihinsa

sattumalta joutunut myrkky oli matkaansaattanut onnettomuuden, taikka

sitten jonkin tuntemattoman myrkyllisen kalalajin, muun merieläimen

tahi valtamerilinnun syöminen lienee sen tuottanut -- mutta turhan

turhaa on arvailla siinä, missä kaikki on peittynyt ja epäilemättä

ainiaaksi jää mitä hirvittävimmän ja tutkimattomimman salaperäisyyden

verhoon.