IX.

Myrskyä jatkuu. -- Laivamme hylkynä. -- Kärsimyksemme alkavat.

Onneksi olimme juuri ennen yön tuloa kaikki neljä sitoneet itsemme

lujasti kiinni ankkuripelin pirstaleihin ja olimme tällä tavoin niin

lähelle kantta kyyristyneinä kuin mahdollista. Vain tämä varokeino se

yksin pelasti meidät perikadosta. Näinkin ollen olimme kaikki enemmän

tai vähemmän typerryksissä veden suunnattomasta painosta, joka ei

vyörynyt yltämme ennenkuin olimme henkihieverissä. Niin pian kuin sain

taas henkäistyksi, huusin kovasti kumppanejani. Vain Augustus vastasi:

-- Olemme mennyttä ja Jumala sielujamme armahtakoon.

Ennen pitkää molemmat toisetkin kykenivät puhumaan ja he kehottivat

meitä rohkaisemaan mielemme, koska toivo ei ollut vielä lopussa; lasti

näet oli sellaista, ettei priki mitenkään voinut upota ja kaikesta

päättäen tuuli tyyntyisi aamulla. Nämä sanat antoivat sydämeeni uutta

toivoa; sillä vaikka olikin ilmeistä, ettei tyhjillä traanitynnyreillä

lastattu alus menisi pohjaan, olin tähän asti ollut niin

sekaannuksissa, etten muistanut sitä ollenkaan, vaan olin jo kauan

pitänyt upoksiin menoa uhkaavimpana vaarana -- näyttipä tuo sitten

miten omituiselta tahansa. Saatuani täten taas rohkeutta käytin

jokaista tilaisuutta lujittaakseni köysiä, joilla olin sitonut itseni

kiinni ankkuripelin jäännöksiin, ja tätä tehdessäni huomasin

toverinikin olevan samassa touhussa. Yö oli pimeä ja meitä ympäröivää

kamalaa pauhua ja hyrskettä on turha yrittää kuvailla. Aluksemme kansi

oli merenpinnan tasalla ja joka silmänräpäys pyyhälsi aalto ylitsemme.

Ei ole liioiteltua sanoa, ettei päämme olleet kunnolla veden pinnalla

kuin joka kolmas sekunti. Vaikka olimme ihan vierekkäin, ei kukaan

meistä nähnyt toistaan tai prikiäkään, jolla myrsky meitä niin rajusti

viskeli. Silloin tällöin huutelimme toinen toisillemme siten kokien

pitää toivoa vireillä ja lohduttaa ja rohkaista niitä meistä, jotka

olivat enin sen tarpeessa. Heikon tilansa vuoksi Augustus oli meidän

kaikkien huolen esineenä, ja kun hän raadellun käsivartensa vuoksi ei

mitenkään voinut kiinnittää köysiään kyllin lujasti, odotimme hetki

hetkeltä hänen joutuvan mereen; kuitenkaan ei hänen auttamisestaan

voinut olla puhettakaan. Onneksi hän oli turvallisemmassa paikassa

kuin me muut, sillä kun hänen yläruumiinsa oli aivan pirstautuneen

ankkuripelin alla, vyöryivät hyökyaallot hänen ylitsensä melkoisesti

murtuneina.

Tässä pelottavassa asemassa olimme siksi, kunnes päivä valkeni ja

silloin näimme vielä täydellisemmin ne kauhut, jotka meitä ympäröivät.

Priki oli vain pelkkä pölkky, keikkuen sinne tänne joka aallon

ajettavana, vihuri oli vain kiihtymässä puhaltaen jo täydellisenä

hirmumyrskynä, eikä meillä näyttänyt olevan mitään maallista

pelastuksen toivetta. Tuntikausiin emme virkkaneet sanaakaan, hetki

hetkeltä odottaen siteidemme heltiävän ja ankkuripelin jäännösten

menevän mereen tahi jonkin ympärillämme ja yläpuolellamme ärjyvistä

suunnattomista aalloista painavan hylyn niin syvälle, että hukkuisimme

ennen sen palaamista pinnalle. Jumalan armosta säilyimme kumminkin

näistä uhkaavista vaaroista ja puolenpäivän tienoissa ilahdutti meitä

siunattu aurinko. Kohta sen jälkeen huomasimme tuulen voiman

tuntuvasti heikenneen ja silloin ensi kerran illasta saakka Augustus

puhui kysyen vieressään olevalta Petersiltä, luuliko tämä meidän

mitenkään voivan pelastua. Kun kysymykseen ei ensin vastattu, päätimme

kaikki sekarotuisen intiaanin hukkuneen paikalleen, mutta tuokion

kuluttua hän suureksi iloksemme rupesi puhumaan, vaikkakin hyvin

heikosti, sanoen olevansa kovassa tuskassa. Köydet olivat niin

tiukalle kiristäneet hänen vatsansa, että hän menehtyisi ellei saisi

niitä höllennetyksi. Se koski meihin kipeästi, koska oli turhaa

ajatellakaan hänen auttamistaan niin kauan kuin meri yhä vain hyrski

ylitsemme. Me kehotimme häntä kestämään kärsimyksensä miehuullisesti

ja lupasimme auttaa häntä niin pian kuin vain voimme. Hän vastasi,

että se kohta olisi myöhäistä, että hän olisi mennyttä, ennenkuin me

voisimme häntä auttaa. Hän ähkyi sitten hetken aikaa ja vihdoin

kokonaan vaikeni, jolloin me päätimme hänen menehtyneen.

Illan joutuessa meri oli niin paljon tasaantunut, että vain jokunen

laine syöksi tuulen puolelta hylyn yli viiden minuutin kuluessa, ja

tuuli oli asettunut koko joukon, vaikka se yhäkin puhalsi kovana

vihurina. En ollut kuullut toverieni puhuvan tuntikausiin ja huusin

nyt Augustusta. Hän vastasi, vaikka niin heikosti, etten erottanut

hänen sanojaan. Sitten puhuttelin Petersiä ja Parkeria, mutta

kumpikaan ei vastannut mitään.

Kohta tämän jälkeen vaivuin osittaiseen tajuttomuuteen, jonka

kestäessä mitä mieluisimmat kuvat liikkuivat mielikuvituksessani,

kuten viheriät puut, aaltoilevat, tuleentuvat viljavainiot,

tanssijatar-kulkueet, ratsuväkijoukot ja muut kuvitelmat. Nyt muistan,

että kaikessa mikä kulki sieluni silmien ohi, liike oli vallitsevana

ajatuksena. Niinpä en milloinkaan uneksinut paikallaan olevista

esineistä, kuten taloista ja vuorista, vaan tuulimyllyjä, laivoja,

suuria lintuja, ilmapalloja, ratsastajia, hurjasti ajavia vaunuja sekä

muita samanlaisia liikkuvia esineitä ilmaantui loppumattomassa

jonossa.

Kun toinnuin, oli aurinko, mikäli saatoin arvata, ollut tunnin verran

taivaalla. Vain suurimmalla vaivalla saatoin johdattaa muistiini

kaikki asemaani koskevat seikat ja jonkun aikaa pysyin siinä varmassa

vakuutuksessa, että vielä olin prikin ruumassa, laatikon lähellä, ja

että Parker oli Tiikeri.

Kun vihdoin täydelleen tulin tajuuni, huomasin, että vain tasainen

tuuli puhalsi ja että meri oli verrattain tyyni, sikäli että se vain

loiskui keskilaivan yli. Vasen käsivarteni oli irtautunut

köytöksistään ja oli pahoin viiltynyt kyynärpään seutuvilta, oikea oli

ihan kangistunut ja käsi ja ranne kamalasti turvonnut olkapäältä

luistaneen köyden puristuksesta. Suurta tuskaa tuotti minulle

toinenkin köysi, joka oli kiristynyt vyötäisilleni sietämättömän

tiukalle. Katsastaessani kumppanejani näin Petersin vielä elävän,

vaikka paksu nuora oli kiristynyt niin lujasti hänen uumenilleen, että

hän näytti miltei kahtia leikatulta; liikahtaessani hän viittasi

minulle heikosti osottaen köyttä.

Augustus ei ilmaissut mitään elonmerkkejä ja oli miltei kaksinkerroin

poikittain ankkuripelin säleellä. Parker rupesi puhumaan nähdessään

minun liikkuvan ja kysyi, olisiko minulla kyllin voimaa auttamaan

hänet asemastaan, sanoen, että jos minä ponnistaisin kaiken tarmoni ja

onnistuisin päästämään hänet köytöksistään, niin me vielä kenties

pelastuisimme, vaan muuten joutuisimme kaikki turmioon. Käskin hänen

rohkaisemaan mielensä, niin kokisin hänet vapauttaa. Kopeloiden

housuntaskuani tavotin käteeni kynäveitseni ja monen turhan yrityksen

perästä sain sen vihdoin auki. Sitten onnistuin vasemmalla kädelläni

päästämään oikean irti köytöksistään ja sen jälkeen katkaisin muutkin

nuorat, jotka pitelivät minua kiinni. Mutta yrittäessäni liikahtaa

paikaltani huomasin jalkojeni tykkänään pettävän ja etten päässyt

pystyyn enkä voinut liikuttaa oikeaa käsivarttani minnekään päin.

Mainittuani tämän Parkerille hän neuvoi minua makaamaan hiljaa

muutamia minuutteja ja pysyttelemään vasemmalla kädelläni kiinni

ankkuripelissä, niin että veri ennättäisi päästä kiertämään. Näin

tehtyäni turtumus rupesi häviämään, niin että saatoin liikuttaa ensin

toista ja sitten toista jalkaani ja kohta sen jälkeen kykenin taas

osittain käyttämään oikeaa käsivarttani. Ryömin nyt hyvin varovasti

nelinkontin Parkeria kohti ja olin pian katkaissut kaikki hänen

siteensä, jolloin hänkin vähän ajan kuluttua saattoi osittain käyttää

jäseniään. Kiireimmän kautta me nyt päästimme Petersin köydestä. Se

oli tunkenut villahousujen kauluksen ja kahden paidan läpi ja

leikannut syvän haavan, josta veri virtana vuosi päästellessämme

köysiä. Tuskin olimme ne poistaneet, kun hän rupesi puhumaan ja näytti

samassa saaneen huojennusta -- päästen paljo helpommin liikkumaan kuin

Parker ja minä, mikä epäilemättä johtui verenvuodosta.

Ei ollut paljon toivoa Augustuksen virkoamisesta, kun hän ei ilmaissut

mitään elonmerkkejä, mutta päästyämme hänen luoksensa huomasimme hänen

olevan vain tainnuksissa verenhukasta, vesi kun oli repäissyt pois ne

siteet, joihin olimme käärineet hänen haavoittuneen käsivartensa; ei

yksikään niistä nuorista, jotka pitelivät häntä ankkuripelissä, ollut

niin kireällä, että se olisi tuottanut hänelle kuoleman.

Selviteltyämme hänet kiinnikkeistään ja ankkuripelin ympärillä

olevista puunsäleistä sidoimme hänet kuivaan paikkaan tuulenpuolelle,

pää hiukan alaspäin, ja hieroimme kolmin miehin hänen jäseniään. Noin

puolen tunnin kuluttua hän tuli tuntoihinsa, vaikka hän vasta

seuraavana aamuna ilmaisi meidät tuntevansa ja kykeni puhumaan.

Selviydyttyämme köytöksistämme oli ihan pimeä ja alkoi mennä pilveen.

Meidät valtasi taas pelko, että rupeisi ankarasti tuulemaan, jolloin

mikään ei pelastaisi meitä joutumasta tuhon omaksi, lopen uuvuksissa

kun olimme. Hyväksi onneksi tuuli pysyi koko yön hyvin tasaisena ja

meri tyyntyi joka minuutti, mikä antoi meille uutta pelastuksen

toivoa. Vieno tuuli puhalsi vielä luoteesta, mutta ilma ei ollut

ollenkaan kylmää. Augustus oli huolellisesti sidottu tuulenpuolelle

sillä tavoin, ettei putoisi mereen aluksen keikkuessa, koska hän vielä

oli liian heikko pidelläkseen itseään kiinni. Me emme sitä kaivanneet.

Me istuimme vieretysten ankkuripelin lähistössä, tukien toinen

toistamme katkenneilla köysillä ja koettaen keksiä keinoja

pelastuaksemme pelottavasta asemastamme.

Neljännentoista päivän aamu koitti vihdoin ja sää pysyi yhä kirkkaana

ja miellyttävänä, vienon tuulen puhaltaessa luoteesta. Meri oli nyt

aivan tyven, ja kun priki jostain syystä, jota emme voineet määrätä,

oli vähemmin kallellaan kuin ennen, oli kansi verrattain kuiva ja me

saatoimme liikkua siinä vapaasti puolelta toiselle. Olimme nyt olleet

enemmän kuin kolme kokonaista vuorokautta sekä ruuatta että juomatta

ja välttämättömäksi kävi yrittää hankkia jotain kannen alta.

Peters riisuutui, köysi sidottiin huolellisesti hänen vyötäisilleen ja

vedettiin hänen olkansa yli, niin ettei se mitenkään päässyt

luistamaan. Yritys oli kovin vaikea ja vaarallinen; sillä kun tuskin

saatoimme toivoa löytävämme paljon, jos mitään muonavaroja itse

kajuutasta, oli sukeltajan alas päästyään välttämättä käännyttävä

oikealle ja kulettava veden alla kymmenen tai kaksitoista jalkaa

ahdasta käytävää varastohuoneeseen sekä vielä palattava kertaakaan

hengittämättä.

Kun kaikki oli valmiina, laskeutui Peters kajuuttaan astuen peräkannen

portaita, kunnes vesi ylettyi leukaan. Sitten hän sukelsi pää

edellä, samalla kääntyen oikealle ja parhaansa mukaan pyrkien

varastohuoneelle. Tämä ensimäinen yritys meni kumminkin kokonaan

myttyyn. Vajaan puolen minuutin kuluttua tunsimme nuoraa kiivaasti

nykäistävän -- sopimamme merkki milloin hän halusi päästä ylös.

Vedimme hänet siis paikalla kannelle, mutta niin varomattomasti, että

hän kolhiutui pahoin portaisiin. Hän ei tuonut mitään mukanaan ja oli

päässyt tunkeutumaan vain vähän matkaa käytävään, kun hänen oli

täytynyt lakkaamatta ponnistella pysyäkseen pohjassa. Vedestä

päästyään hän oli lopen uuvuksissa ja lepäsi kokonaista viisitoista

minuuttia ennenkuin uskalsi uudestaan laskeutua.

Toinen yritys onnistui vieläkin huonommin, sillä hän viipyi nyt niin

kauan veden alla merkkiä antamatta, että tulimme levottomiksi ja

vedimme hänet ylös, jolloin hän jo oli henkihieverissä, nyittyään,

kuten kertoi, monta kertaa nuorasta meidän sitä tuntemattamme. Se

johtui luultavasti siitä, että nuora oli kietoutunut portaiden

juurella olevaan kaidepuuhun. Nämä kaiteet olivat tosiaankin niin

pahoin tiellämme, että päätimme ne poistaa, jos mahdollista, ennenkuin

jatkaisimme suunnitelmaamme. Kun emme voineet saada sitä tieltämme

muilla keinoin kuin väkivoimalla, laskeuduimme kaikki veteen niin

syvälle kuin portaita myöten pääsimme, jolloin rynnistettyämme

yhteisvoimin sitä vastaan onnistuimme kaatamaan sen.

Kolmas yritys oli yhtä epäonnistunut ja ilmeiseksi kävi nyt, ettei

mitään saatu aikaan ilman jotain painoa, jonka avulla sukeltaja

pysyisi etsiskellessään vakavasti pohjassa. Kauan aikaa katselimme

turhaan jotain tarkoitukseen soveltuvaa, mutta vihdoin suureksi

iloksemme huomasimme yhden tuulenpuoleisen keulakettingin olevan niin

irrallaan, että saimme sen vaivatta väännetyksi irti. Kiinnitettyään

tämän lujasti nilkkaansa Peters laskeutui nyt neljännen kerran

kajuuttaan ja onnistui tällä kertaa pääsemään varastohuoneen ovelle.

Sanomattomaksi surukseen hän silloin huomasi sen lukituksi ja

hänen täytyi palata tyhjin toimin, kun hän ei kovimmillakaan

ponnistuksillaan voinut viipyä veden alla kuin korkeintaan minuutin.

Asiamme näyttivät nyt tosiaankin synkiltä emmekä, Augustus ja minä,

voineet olla itkuun purskahtamatta ajatellessamme niitä epälukuisia

vastuksia, jotka kaikkialta nousivat tiellemme, ja kuinka vähän

toiveita oli lopullisesta pelastuksestamme. Mutta heikkouttamme ei

kestänyt kauan. Heittäytyen polvillemme rukoilimme Jumalan varjelusta

niissä monissa vaaroissa, joihin olimme joutuneet, ja nousimme uusin

toivein ja voimin miettimään, mitä inhimillisin keinoin vielä voisimme

tehdä pelastumiseksemme.