Miten Augustus sai minut pelastetuksi ruumasta.
Muutamia minuutteja kokin lähdettyä kanssista Augustus oli epätoivon
vallassa eikä enää toivonut hengissä pääsevänsä kopista. Hän päätti
nyt ilmoittaa ensimäisille kanssiin tulijoille minun asemastani,
arvellen minulle paremmaksi joutua kapinoitsijain armoille kuin
menehtyä janoon ruumassa, sillä jo kymmenen päivää olin ollut vankina
ja ruukussani oli vettä vain neljäksi. Tätä ajatellessaan hänen
päähänsä pälkähti yhtäkkiä, että hän kenties pääsisi yhteyteen
kanssani isonruuman kautta. Kaikissa muissa olosuhteissa yrityksen
vaikeus ja vaarallisuus olisi pidättänyt hänet siihen ryhtymästä,
mutta nyt kun hänellä joka tapauksessa oli niin heikot toiveet päästä
hengissä ja siis vain vähän menettämistä, kohdisti hän kaiken
huomionsa tehtävän suoritukseen.
Käsiraudat antoivat ensiksi ajattelemisen aihetta. Toviin hän ei
keksinyt mitään keinoa niiden poistamiseksi ja pelkäsi jo tuumainsa
alkuunsa raukeavan, kun hän tarkemmin katseltuaan huomasi että raudat
saattoi vähällä vaivalla kihnuttaa käsistään ja taas pujottaa takaisin
vain puristamalla kokoon kämmenensä. Tällaiset käsiraudat, eivät
ollenkaan sovi nuorille vangeille, joiden pienemmät luut helposti
taipuvat puristuksesta. Hän päästi nyt jalkansa köysistä, jätti nuoran
niin että sen saattoi helposti sovittaa paikoilleen, jos joku sattuisi
tulemaan kanssiin, ja kävi tarkastelemaan laipiota siitä paikasta,
missä se yhtyi koppiin. Välilaudat olivat tässä pehmeää mäntypuuta,
tuuman paksuisia ja hän voi vähällä vaivalla puhkaista siihen aukon.
Puhetta kuului nyt kanssin portailta ja hän kerkesi parhaiksi pistää
oikean kätensä rautoihin, -- vasen oli paikoillaan -- ja köyttää
nuoran vetosolmuun nilkan ympärille, kun Dirk Peters tuli kanssiin
perässään koira, joka heti hyppäsi koppiin ja paneutui maata. Koiran
oli Augustus tuonut laivaan, kun tiesi minun kiintyneen elukkaan ja
arveli minun mielelläni ottavan sen mukaani matkalle. Hän kävi sen
kotoani hakemassa heti kun oli vienyt minut ruumaan, vaikkei tullut
siitä maininneeksi kelloa tuodessaan. Kapinan jälkeen Augustus ei
ollut nähnyt sitä ennenkuin se nyt ilmestyi Dirk Petersin seurassa ja
oli pitänyt sitä menneenä luullen, että joku perämiehen joukkoon
kuuluvista ilkiöistä oli heittänyt sen mereen. Sittemmin ilmeni, että
se oli ryöminyt valaanpyyntiveneen alle loukkoon, josta se ei mahtunut
pyörtämään takaisin. Viimein Peters auttoi sen sieltä ja tuolla
omituisella hyväsydämisyydellä, jolle ystäväni hyvin osasi antaa
arvoa, oli nyt tuonut sen kanssiin hänelle toveriksi, ja antaen
hänelle samalla vähän kuivaa suolalihaa ja perunoita sekä vesikannun.
Sitte hän meni kannelle luvaten tuoda hieman lisää syötävää seuraavana
päivänä.
Kun hän oli mennyt, päästi Augustus molemmat kätensä raudoista ja
irrotti jalkansa. Sitte hän käänsi ylös patjansa pään ja rupesi
kynäveitsellään -- sillä roistot eivät olleet viitsineet tutkia hänen
taskujaan -- kaikin voimin kovertamaan poikki välilankkua,
mahdollisimman läheltä kopin lattiaa. Hän katsoi viisaimmaksi kaivaa
siitä, koska hän jonkun äkkiarvaamatta tullessa voisi peittää työnsä
jäljet nostamalla patjan paikoilleen. Sinä päivänä ei kuitenkaan
mitään häiriötä tapahtunut ja yön tullessa hän oli saanut lankun ihan
poikki. Tässä huomautettakoon, etteivät miehet enää käyttäneet kanssia
makuupaikkanaan, vaan asuivat kapinasta lähtien kajuutassa, juoden
viinejä ja juhlien kapteeni Barnardin eväillä ja hädintuskin pitäen
huolta prikin hoitamisesta. Tämä kaikki koitui meidän molempain
onneksi, sillä asiain ollessa toisella kannalla hänen olisi ollut
mahdoton päästä luokseni. Nyt sitä vastoin hän jatkoi hyvässä toivossa
suunnitelmaansa. Päivä kuitenkin jo melkein sarasti, kun hän sai
laudan toisesta kohden poikki -- ja oli siten tehnyt aukon kyllin
suureksi mahtuakseen siitä helposti keskikannelle. Täältä hän pääsi
vähällä vaivalla alemmalle isolleluukulle, vaikka hänen silloin täytyi
kontata öljytynnyririvien yli, jotka melkeinpä hipoivat yläkantta,
niin että hänellä hädintuskin oli tilaa liikkua. Saavuttuaan
laivanluukulle hän huomasi koiran tulleen mukaan ja pujottelevan
kahden tynnyririvin välissä. Nyt oli kumminkin myöhäistä yrittää
luokseni ennen päivänkoittoa, vaikeinta kun oli päästä tiiviin lastin
läpi aliruumaan. Hän päätti siis palata ja odottaa seuraavaan yöhön.
Näin tuumaillen hän kävi irrottelemaan laivanluukkua joutuakseen mitä
pikimmin tullessaan uudestaan. Tuskin hän oli saanut sen irti, kun
koira innoissaan hyökkäsi näin syntyneelle pienelle aukolle, nuuski
hetkisen ja rupesi vinkumaan, samalla kuin se raapien näytti kaikin
mokomin koettavan poistaa kantta käpälillään. Sen eleistä saattoi
varmasti päättää, että se älysi minun olevan ruumassa, ja Augustus
arveli sen pääsevän luokseni, jos hän pistäisi sen alas luukusta.
Hänen päähänsä pälkähti nyt lähettää kirjelippu koiran mukana. Se
päättyi näihin sanoihin: "olen töhrinyt tämän verellä -- henkesi
riippuu siitä, että pysyt piilossa".
Nämä hommat olivat tuskin päättyneet ja hän palannut vankilaan, kun
Dirk Peters tuli sinne hyvin juovuksissa, mutta mainiolla tuulella,
tuoden ystävälleni päivän muona-annoksen, ja vesikannun. Hän istui
vähän aikaa arkulla kopin ääressä ja puheli vapaasti perämiehestä ja
prikin asioista. Hänen käytöksensä oli perin oikullista, jopa
eriskummallista, ja kerran Augustus ihan säikähti. Viimein hän
kumminkin lähti kannelle ja mutisi tuovansa vangilleen hyvän
päivällisen huomenna. Päivän kuluessa kaksi harppuunimiestä astui
sisään kokki perässä, kaikki kolme äärimmilleen päihtyneinä. Hekään
eivät arkailleet puhua peittelemättä tuumistaan. Kävi ilmi, etteivät
he voineet sopia lopullisesta suunnasta muussa kuin siinä kohden että
oli hyökättävä Cap Verden saarilta purjehtivan laivan kimppuun, jota
he odottelivat joka hetki.
He menivät noin tunnin kuluttua eikä kukaan tullut kanssiin enää koko
päivänä. Augustus makasi hiljaa paikoillaan melkein yöhön asti. Sitten
hän päästi itsensä köysistä ja raudoista ja valmistautui yritykseensä.
Eräästä kopista löytyi pullo ja sen hän täytti vedellä Petersin
jättämästä kannusta, varustaen samalla taskuihinsa kylmiä perunoita.
Suureksi ilokseen hän vielä tapasi salalyhdyn, jossa oli pieni
talikynttilänpätkä jälellä. Sen hän saattoi sytyttää milloin vain
halusi, koska hänellä oli tikkulaatikko. Kun oli tullut ihan pimeä,
ryömi hän laipion reiästä, ensin varovaisuuden vuoksi aseteltuaan
makuuvaatteensa sillä tavoin, että näytti kuin joku olisi maannut
siinä huopien peitossa. Päästyään reiästä hän ripusti ison nutun
veitseensä, kuten edelliselläkin kerralla, aukon peitteeksi -- tämä
temppu oli helposti tehty, kun hän asetti laudan kappaleen paikoilleen
vasta jälestäpäin. Hän oli nyt isolla keskikannella ja rupesi
pujottelemaan kuten edelliselläkin kerralla yläkannen ja
traanitynnyrien välitse isolleluukulle. Sinne saavuttuaan hän sytytti
kynttilänpätkän ja laskeutui luukusta, hädintuskin päästen kömpimään
ruuman ahdetussa tavarajoukossa. Vain muutaman hetken täällä oltuaan
hän säikähti ruuman sietämätöntä löyhkää ja ummehtuneisuutta. Hän ei
uskonut mahdolliseksi, että minä olisin kestänyt näin kauan
vankeuttani niin tukahduttavassa ilmassa. Hän huusi minua kerran
toisensa perään, mutta minä en vastannut mitään ja hänen epäilyksensä
näyttivät siten saavan vahvistuksensa. Priki keikkui ankarasti ja se
synnytti sellaisen melskeen, ettei huolinut kuunnellakaan niin heikkoa
ääntä kuin hengitystäni tai kuorsaamistani. Hän avasi salalyhdyn ja
piti sitä mahdollisimman korkealla milloin vain saattoi, jotta minä,
jos olisin elossa, valon huomatessani tietäisin avun lähestyvän. Mutta
vieläkään ei minusta kuulunut hiiskaustakaan ja kuolemani otaksuminen
alkoi muuttua varmuudeksi. Hän päätti kuitenkin jos mahdollista
tunkeutua laatikolle omin silmin nähdäkseen aavistustensa toteutuneen.
Hän työntäytyi jonkun matkaa eteenpäin hädän ja tuskan vallassa,
kunnes hän vihdoin näki tien olevan kokonaan tukossa ja ettei
mitenkään voinut päästä etemmäksi samaan suuntaan. Tunteittensa
valtaamana hän heittäytyi epätoivoissaan romukasaan ja itki kuin
lapsi. Tällöinpä juuri hän kuuli pullon sälähtävän, kun viskasin sen
maahan. Onni tosiaankin oli, että se tapahtui -- sillä tästä
sattumasta, näyttipä se miten mitättömältä tahansa, riippui kohtaloni.