IV.

Kapina laivalla. -- Kapteenin ja hänelle uskollisten tuho. --

Augustuksen pelastus.

Priki lähti purjehtimaan, kuten olin otaksunut, puolisen tuntia sen

jälkeen kuin hän oli tuonut kellon. Se tapahtui kesäkuun

kahdentenakymmenentenä päivänä. Muistettaneen, että olin silloin ollut

ruumassa kolme päivää ja näinä päivinä oli laivassa alituinen touhu ja

häärinä ja yhtä mittaa juoksenneltiin edestakaisin varsinkin

kajuutassa ja hyteissä, niin ettei hän ollut päässyt pistäytymään

luonani ilmaisematta luukun salaisuutta. Kun hän sitten vihdoinkin

tuli, olin minä vakuuttanut hänelle voivani mitä parhaimmin ja sen

vuoksi hän ei parina seuraavanakaan päivänä juuri ollut huolissaan

minusta -- kuitenkin hän yhä vartoi tilaisuutta päästäkseen alas

ruumaan. Vasta _neljäntenä päivänä_ se hänelle onnistui. Monta kertaa

hän tällä välin oli aikonut kertoa isälleen uhkayrityksestämme ja

pyytää päästämään minut heti ruumasta, mutta olimme vielä Nantucketin

ulottuvilla ja muutamista sanoista päättäen, jotka Barnard oli tullut

lausuneeksi, ei ollut ollenkaan varmaa, ettei hän heti kääntyisi

takaisin, kuullessaan minun olevan laivassa. Sitäpaitsi Augustus asiaa

ajateltuaan ei arvannut minulla olevan mitään puutetta ja etten minä

siinä tapauksessa ominpäin nostaisi hälinää luukulla. Kun hän näin oli

punninnut joka seikan, päätti hän jättää minut piilooni, kunnes

kenenkään huomaamatta pääsisi pistäytymään luonani. Tämä, kuten jo

sanoin, tapahtui vasta neljäntenä päivänä sen jälkeen kun hän oli

tuonut minulle kellon ja ruumaan tulostani seitsemäntenä. Hän ei

silloin ottanut vettä eikä ruokavaroja mukaansa, vaan aikoi ensin

huutaa minut luukulle ja sitten palata hyttiin ja pistää minulle

muonaerän luukusta. Kun hän tätä varten laskeutui ruumaan, huomasi hän

minun nukkuvan, sillä lienen kuorsannut aika äänekkäästi. Kaikkien

laskujen mukaan vedin silloin sitä unta, johon vaivuin heti kellon

haettuani ja jonka siis on täytynyt kestää kauemmin kuin kolme

kokonaista vuorokautta. Nyttemmin sekä omat kokemukseni että muiden

vakuutukset ovat saattaneet minut tutustumaan vanhan kalanrasvan

löyhkän unettaviin vaikutuksiin tiiviisti suljetussa paikassa, ja kun

ajattelin millainen se ruuma oli, johon olin vangittuna ja kuinka

kauan prikiä oli käytetty valaanpyyntialuksena, niin minua enemmän

ihmetyttää se, että ollenkaan heräsin kerran nukuttuani, kuin että

olisin yhtämittaa nukkunut edellä mainitut tunnit.

Augustus huusi minua ensin matalalla äänellä ja sulkematta luukkua --

mutta minä en vastannut. Silloin hän sulki luukun ja puhui kovemmin ja

lopulta hyvin kovalla äänellä -- minä yhä vaan kuorsasin. Hän oli nyt

ymmällä mitä tehdä. Häneltä kuluisi hyvän aikaa tunkiessaan romun

välitse laatikolleni ja sillä välin kapteeni Barnard saattaisi huomata

hänen poissaolonsa, kun hän joka minuutti tarvitsi hänen apuaan

järjestäessään ja kopioidessaan retken asiapapereita. Hän päätti siis

tarkemmin ajateltuaan nousta ylös ja vartoa sopivampaa tilaisuutta

pistäytyäkseen minua katsomassa. Hän tuli tehneeksi tämän päätöksen

sitäkin helpommin, kun uneni näytti mitä rauhallisimmalta eikä hän

arvannut minun kokeneen mitään haittaa vankina olostani. Hän oli juuri

aikeissa poistua, kun hänen huomiotansa äkkiä kiinnitti tavaton

hälinä, joka nähtävästi kuului kajuutasta. Hän hyökkäsi ylös luukusta,

sulki sen ja sysäsi hyttinsä oven auki. Samassa kun hän oli astunut

yli kynnyksen, välähti pistooli hänen silmissään ja kangen isku

paiskasi hänet maahan.

Luja koura piteli häntä kajuutan lattialla puristaen häntä kurkusta;

kuitenkin hän saattoi nähdä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen

isänsä virui kädet ja jalat sidottuina kajuutanportailla, pää alaspäin

roikkuen ja otsassa syvä haava, josta veri valui virtanaan. Hän ei

puhunut sanaakaan ja oli nähtävästi kuolemankielissä. Hänen puoleensa

kumartuneena seisoi ensimäinen perämies silmäillen häntä pirullisesti

ilkkuen ja tutki tyynesti hänen taskujaan, joista hän samassa otti

ison pussin ja kronometrin. Seitsemän matruusia, joiden joukossa oli

neekerikokki, penkoi aseiden haussa vasemman puolen hyttejä ja

varustautui tuota pikaa musketeilla ja ampumavaroilla. Paitsi

Augustusta ja kapteeni Barnardia, oli kajuutassa kaikkiaan yhdeksän

miestä, roistomaisimmat koko prikin miehistöstä.

Konnat nousivat nyt kannelle ja veivät ystäväni mukanaan ensin

sidottuaan hänen kätensä selän taa. He menivät suoraa päätä kanssille,

joka oli teljetty, -- kaksi kapinoitsijaa seisoi siinä kirves kädessä,

kaksi myöskin isolla luukulla. Perämies huusi kovalla äänellä:

-- Kuuletteko siellä alhaalla? Sukkelaan, ylös, yksitellen! Paikalla

-- ei mitään mutinaa.

Muutamia minuutteja kului ennenkuin ketään ilmestyi; viimein eräs

englantilainen, joka oli ensimäisellä matkallaan, tuli surkeasti

itkien ja nöyrästi rukoillen perämiestä säästämään hänen henkeään.

Ainoa vastaus oli kirveenisku otsaan. Miespoloinen kaatui kannelle

ääntä päästämättä ja musta kokki nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja

viskasi tyynesti mereen. Kuin miehet kuulivat iskun ja ruumiin

loiskahduksen mereen, eivät uhkaukset eivätkä lupaukset saaneet heitä

uskaltautumaan kannelle ennenkuin joku ehdotti, että heidät

karkotettaisiin savulla pesästään. Yleinen ryntäys seurasi silloin ja

hetkisen prikin takaisin valtaus näytti mahdolliselta. Viimein

kapinoitsijain kuitenkin onnistui lujasti teljetä kanssi ja vain kuusi

heidän vastustajistaan oli päässyt kannelle. Kun nämäkin huomasivat

vihollisen ylivoiman ja olivat aseitta, antautuivat he lyhyen

taistelun jälkeen. Perämies antoi heille kauniita lupauksia

epäilemättä saadakseen alhaalla olevatkin antaumaan armoille, sillä he

kuulivat hyvin kaikki mitä kannella puhuttiin. Tulos todisti sekä

hänen viisauttaan että perkeleellistä konnamaisuuttaan. Kaikki

kanssisssa olevat heti ilmoittivat antautuvansa ja nousivat yksitellen

kannelle, jolloin heidät sidottiin ja heitettiin selälleen samoin kuin

ensimäiset kuusikin -- kaikkiaan näet oli kapinaan osaaottamattomia

kaksikymmentäseitsemän miestä.

Nyt seurasi mitä kamalin verilöyly. Sidotut merimiehet laahattiin

laivanportaille. Täällä kokki seisoi kirves kourassa ja iski jokaista

uhria päähän, jonka jälkeen toiset kapinoitsijat heittivät ruumiin

mereen. Tällä tavalla kaksikymmentäseitsemän sai surmansa ja Augustus

luuli jo olevansa hukassa ja odotti joka hetki omaa vuoroaan. Mutta

roistot näkyivät nyt joko väsyneen tai hieman kyllästyneen

verityöhönsä, sillä neljä jälellä olevaa vankia sekä ystäväni, joka

muiden mukaan oli paiskattu kannelle, säästettiin toistaiseksi;

perämies lähetti noutamaan alhaalta rommia ja koko murhamies joukkio

rupesi pitämään juominkeja, jotka kestivät auringon laskuun asti.

Silloin he joutuivat riitaan eloon jääneiden kohtalosta, jotka

viruivat neljän askeleen päässä, ja kuulivat joka sanan. Muutamien

kapinoitsijain mieltä väkijuomat näyttivät lauhduttaneen, sillä monet

kuuluivat vaativan vangittujen päästämistä kokonaan vapaaksi ehdolla,

että he yhtyisivät kapinoitsijoihin ja jakaisivat heidän kanssaan

voiton. Mutta musta kokki -- joka oli oikea paholainen ja jolla näkyi

olevan ainakin yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin itse perämiehellä -- ei

halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisista tuumista ja oli jo monta

kertaa noussut jatkaakseen työtään. Onneksi hän oli niin perin

päissään, että vähemmän verenhimoiset helposti saattoivat häntä

hallita, ja näiden joukossa muuan köydenpunoja, jota sanottiin Dirk

Petersiksi. Tämä mies oli intiaanivaimon poika Upsarokain heimoa, joka

elää Block Hillsin seuduilla lähellä Missourin lähteitä. Hänen isänsä

oli luullakseni turkistenkauppias tai ainakin jossain tekemisissä

intiaanien kauppapaikkain kanssa Lewis-joen varrella. Peters itse oli

niin julman näköinen mies, että harvoin olen moista nähnyt. Hän oli

lyhytvartaloinen, ei enempää kuin neljä jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä,

mutta hänen jäsenensä olivat kuin Herkuleen. Hänen kätensä varsinkin

olivat niin mahdottoman paksut ja leveät, että niitä tuskin saattoi

sanoa ihmisen käsiksi. Hänen käsivartensa samoinkuin säärensäkin

olivat mitä kummallisimmalla tavalla köyristyneet eivätkä näyttäneet

taipuvan mihinkään. Hänen päänsä oli yhtä muodoton, suunnattoman suuri

ja hänellä oli syvennys takaraivossa, kuten useimmilla neekereillä.

Peitelläkseen kaljupäisyyttään, joka ei johtunut vanhuudesta, hän piti

tavallisesti peruukkia, joka oli milloin mistäkin karvoista,

espanjalaisen koiran tai pohjois-amerikalaisen harmaankarhun nahasta.

Kerrottuna aikana hänellä oli tällainen karhunnahan-kappale päässä ja

se lisäsi koko lailla hänen kasvojensa luontaista julmuutta, joka

ilmaisi Upsaroka-heimon luonnetta. Suu ulottui melkein korvasta

korvaan, huulet olivat ohuet ja näyttivät, kuten jotkut muutkin hänen

ruumiinosansa, olevan vailla luontaista taipuisuutta, niin ettei

kasvojen ilme milloinkaan vaihdellut minkään mielenliikkeen

vaikutuksesta. Tämän ilmeen ymmärtää, kun kuulee, että hampaat olivat

tavattoman pitkät ja ulkonevat eivätkä milloinkaan edes osittainkaan

olleet huulien peitossa. Ohimennen vilkaistessaan tähän mieheen

saattoi hänen kuvitella olevan naurusta pakahtumaisillaan, mutta

tarkemmin katsoessa täytyi väristen tunnustaa, että jos sellainen ilme

merkitsi iloisuutta, niin se mahtoi olla paholaisen iloa.

Tästä merkillisestä olennosta Nantucketin merimiehet kertoivat monta

tarinaa. Ne koettivat kaikki todistaa hänen suunnattomia

ruumiinvoimiaan luontonsa noustessa ja muutamat niistä olivat

johtaneet epäilemään hänen mielentilaansa.

Olen puhunut näin laveasti Dirk Petersistä, koska Augustuksen oli tätä

julman näköistä miestä kiittäminen hengestään ja kun minun vielä tuon

tuostakin on mainittava häntä kertomuksessani. Tämän kertomuksen

jälkimäisessä osassa, suotakoon minun sanoa se jo tässä, on

tapahtumia, jotka ovat niin ulkopuolella koko inhimillisen

kokemuspiirin, että jatkan rohkenematta toivoakaan ihmisten uskovan

kaikkea mitä tulen kertomaan, mutta vakaasti luottaen ajan

ja kehittyvän tieteen vahvistavan muutamat tärkeimmät ja

epätodennäköisimmät väitteeni.

Kun kauan aikaa oli häilytty sinne tänne ja pari kolme kertaa kovasti

riidelty, päätettiin vihdoin panna kaikki vangit -- paitsi Augustusta,

jota Peters leikillisesti vaati sihteerikseen -- pienimpään

valaanpyynti veneeseen ja jättää tuuliajolle. Perämies meni kajuuttaan

katsomaan, vieläkö kapteeni Barnard oli elossa -- sillä muistettaneen,

että kapinoitsijat jättivät hänet sinne lähtiessään kannelle. Heti sen

jälkeen molemmat tulivat kannelle, kapteeni kalmankalpeana, mutta

hieman toipuneena haavastaan. Hän puhui miehille tuskin

ymmärrettävällä tavalla, rukoili, etteivät he heittäisi häntä

tuuliajolle, vaan palaisivat työhönsä, ja lupasi laskea heidät maihin

missä hyvänsä he tahtoivat eikä saattaa heitä edesvastuuseen. Mutta

hän puhui kuuroille korville. Kaksi roistoa otti häntä kainaloista ja

viskasi veneeseen, joka oli laskettu vesille perämiehen kajuutassa

käydessä. Kannella olevat neljä miestä päästettiin sitten siteistään

ja komennettiin laskeutumaan veneeseen, jonka he tekivätkin

vastustelematta.

Augustus taas sai yhä jäädä tuskalliseen asentoonsa, vaikka hän

vääntelehtien rukoili vain saada sanoa isälleen jäähyväiset.

Kourallinen laivakorppuja ja vesiruukku annettiin nyt veneeseen, mutta

ei mastoa, purjetta, airoa eikä kompassia. Laiva hinasi venettä

muutamia minuutteja, jolla aikaa kapinoitsijat taas neuvottelivat --

sitten se lopullisesti heitettiin tuuliajolle.

Sillä aikaa oli tullut yö, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja oli jyrkkä

ja kova merenkäynti, vaikkei tuullutkaan paljon. Vene hävisi tuokiossa

näkyvistä eikä ollut sanottavaa toivoa niiden kovaonnisten

pelastumisesta, jotka siinä olivat. Tämä tapahtui kumminkin 35° 30'

pohjoista leveyttä ja 61° 20' läntistä pituutta eikä siis kovin

kaukana Bermudas-saarista.

Augustus koki lohduttaa itseään kuvittelemalla, että vene joko pääsisi

maihin tai joutuisi liki rannikkoa tavatakseen aluksia.

Nyt nostettiin kaikki purjeet ja priki jatkoi alkuperäistä suuntaansa

lounaiseen -- kapinoitsijat näet aikoivat merirosvoretkelle,

ryöstämään, mikäli Augustus ymmärsi, laivoja Cap Verden ja Porto Ricon

reitillä.

Ei mitään piitattu Augustuksesta, joka oli päästetty köysistä ja sai

kävellä missä halusi kajuutanportaiden ja kokan välillä. Jopa Dirk

Peters kohteli häntä hieman ystävällisestikin kerran pelastaen hänet

kokin raakuuksilta. Hänen asemansa oli kumminkin mitä arveluttavin,

kun miehet olivat alituisesti päissään eikä heidän hyvään tuuleensa

tai välinpitämättömyyteensä ollut kauan luottamista. Levottomuutensa

minun tähteni hän kuvaili kuitenkin olleen tuskallisimman seurauksen

tilastaan; eikä minulla todellakaan koskaan ollut syytä epäillä hänen

vilpitöntä ystävyyttään. Monta kertaa hän oli jo päättänyt ilmaista

minun laivassa oloni kapinoitsijoille, mutta luopui siitä muistaessaan

ne hirmutyöt, joita hän jo oli nähnyt, ja toivoessaan pian pääsevänsä

avukseni. Tähän hän lakkaamatta vaani tilaisuutta, mutta hänen

alituisesta valppaudestaan huolimatta kolme päivää kului veneen

tuuliajolle heittämisestä ennenkuin mitään toiveita siihen ilmaantui.

Vihdoin kolmannen päivän iltana kova itätuuli yllätti prikin ja kaikki

miehet huudettiin korjaamaan purjeita. Siinä mylläkässä Augustus pääsi

pujahtamaan hyttiin. Sanomattomaksi surukseen ja kauhukseen hän

silloin näki, että se oli muutettu kaikenlaisten laivatarpeiden

talletuspaikaksi ja että monen sylen pituinen ankkurikettingin-romu,

joka oli kasattu kajuutanportaiden alle, oli kirstun tieltä raahattu

tänne aivan luukun päälle! Mahdotonta oli siirtää sitä paikaltaan

kenenkään huomaamatta ja hän palasi kiireimmän kautta takaisin. Kun

hän astui kannelle, kävi perämies hänen kurkkuunsa, kysyen mitä hän

oli tehnyt kajuutassa. Hän oli sysäämäisillään hänet vasemman partaan

yli mereen, kun Dirk Peters taas tuli väliin ja pelasti hänen

henkensä. Augustus pantiin nyt käsirautoihin, joita laivassa oli monta

paria ja hänen jalkansa sidottiin lujasti. Sitten hänet vietiin

välikannelle ja viskattiin lähinnä kanssin laipiota olevaan alempaan

koppiin, samalla kuin hänelle vakuutettiin, ettei hän kertaakaan enää

pistäisi jalkaansa kannelle, "niin kauan kuin priki oli priki". Näin

sanoi kokki, joka viskasi hänet koppiin; vaikea on sanoa mitä tällä

lauseella oikein tarkoitettiin. Koko asia koitui kumminkin minun

lopulliseksi pelastuksekseni, kuten kohta nähdään.