"Verellä, henkesi riippuu siitä että pysyt piilossa."
Samassa silmänräpäyksessä vilahti päähäni ajatus, että paperisuikale
oli kirje Augustukselta ja että jokin arvaamaton tapaus oli estänyt
hänet pelastamasta minut tyrmästäni, jolloin hän oli keksinyt tämän
keinon ilmoittaakseen minulle, millä kannalla asiat olivat.
Kärsimättömyydestä vapisten rupesin nyt toistamiseen hakemaan
fosforitikkujani ja kynttilöitä.
Kauhukseni en niitä löytänyt.
Ainoa, mitä sain käsiini, oli vähän niiden jäännöksiä. Siitä sain
kuitenkin pelastavan ajatuksen.
Tunnustelin sormillani hellävaroen paperin pintaa ja olin tuntevani
karheita kirjoituksen jälkiä. Levitin päälle fosforintähteet ja
hieraisin paperia nopeasti kämmenelläni.
Ellen olisi ollut niin perin kiihdyksissä, olisin voinut lukea kaikki
edessäni olevat kolme lausetta, sillä näin niitä olevan kolme. Mutta
kun hädissäni koetin lukea kaikki yhtaikaa, kerkesinkin vain seitsemän
viimeistä sanaa, jotka kuuluivat: -- "_verellä -- henkesi riippuu
siitä, että pysyt piilossa_!"
Jos olisin saanut selvän lipun koko sisällyksestä, täysin ymmärtänyt
sen varotuksen, jonka ystäväni näin oli koettanut minulle lähettää, --
vaikka se olisi kertonut sanoin kuvaamattomasta turmiosta, niin se ei
sittenkään olisi, siitä olen varma, synnyttänyt minussa nimeksikään
sitä raatelevaa ja samalla epämääräistä kauhua, jonka näin saamani
katkonainen varotus minussa herätti. "Veri", tuo hirmujen sana -- niin
täynnä salaperäisyyttä ja kärsimystä ja kauhua kaikkina aikoina.
Kuinka äärettömän paljon se nyt tuntui sanovan, kuinka kylminä ja
raskaina (irrallaan kun se oli kaikista edellisistä sanoista, jotka
olisivat määränneet tai selvittäneet sen merkitystä) sen häilyvät
tavut putoilivat vankilani synkässä pimeydessä sieluni sisimpiin
kätköihin!
Augustuksella oli epäilemättä kyllin syytä tahtoessaan minun pysyvän
piilossa ja minä koetin jos jollakin tavoin arvailla, mitä oli
tapahtunut --, mutta en keksinyt mitään, mikä olisi selittänyt
arvoitusta. Heti sen jälkeen kun olin palannut viime retkeltäni ja
ennenkuin koiran merkilliset eleet olivat kiinnittäneet huomioni
puoleensa, olin päättänyt joka tapauksessa hälyyttää laivaväen, tai,
jos se ei onnistuisi, koettaa tunkea keskikannen läpi. Puolinainen
varmuuteni siitä, että voisin toteuttaa toisen taikka toisen
suunnitelmani viime hädässäni, oli antanut minulle rohkeutta -- jota
minulla ei muuten olisi ollut -- kärsiä tilani kurjuutta. Mutta nuo
muutamat lukemani sanat olivat riistäneet minulta tämän viimeisen
pelastuskeinoni ja tunsin nyt ensi kerran kohtaloni koko kovuuden.
Epätoivoissani heittäysin taas patjalle, missä vuorokauden verran
viruin horroksissa, ja vain hetkittäin oli järkeni ja muistini
hereillä.
Vihdoin nousin vielä kerran ja mietiskelin niitä kauhuja, jotka
piirittivät minua. Hädintuskin saatoin vielä elää kaksikymmentäneljä
tuntia vedettä -- kauempaa en kestäisi. Vankeuteni ensi aikoina olin
ahkeraan maistellut liköörejä, joita Augustus oli minulle varustanut,
mutta ne kiihottivat vain kuumetta vähääkään sammuttamatta janoani.
Minulla oli nyt vain neljänneskorttelin verran jälellä väkevää
persikkalikööriä, jota vatsani ei sietänyt. Makkarat oli syöty
loppuun; liikkiöstä oli jälellä vain pieni nahanpala ja kaikki korput,
paitsi muutamia tähteitä, oli koira syönyt. Kovaksi onnekseni
päänkipuni vielä hetki hetkeltä paheni ja sen mukana se hourailu, joka
enemmän tai vähemmän oli vaivannut minua siitä asti kun ensiksi
nukahdin. Muutamia tunteja sitten olin suurella vaivalla voinut
hengittää ja nyt joka yrityksellä rintani kohosi vain tuskallisesti
nytkähdellen.
Mutta oli vielä toinenkin levottomuuden syy, jopa sellainen, jonka
synnyttämä raateleva kauhu oli pannut minut ponnistautumaan vapaaksi
horroksistani. Se johtui koiran eleistä.
Ensiksi huomasin siinä muutoksen, kun hieroin fosforia paperiin.
Hieroessani se sysäsi kuonollaan kättäni hieman muristen, mutta olin
silloin liian kiihdyksissä pannakseni siihen huomiota. Pian sen
jälkeen heittäydyin, kuten muistettaneen, patjalle ja vaivuin
jonkunlaiseen horrostilaan. Tuokion kuluttua kuulin omituisen sähinän
ihan korvani juuresta ja huomasin koiran läähättävän ja puhisevan
näköjään täydessä raivossa, silmäterät hurjasti välähdellen pimeässä.
Puhelin sille, jolloin se vastasi hiljaa muristen ja sitten vaikeni.
Heti sen jälkeen vaivuin horroksiini, josta heräsin taas samalla
tavalla. Tämä uudistui kolme tai neljä kertaa, kunnes koiran
käyttäytyminen lopulta niin säikähdytti minut, että kokonaan heräsin.
Se makasi nyt ihan laatikon ovella pelottavasti, vaikka ikäänkuin
hillitysti muristen, ja kiristeli hampaitaan kuin kovan kouristuksen
vallassa. En epäillyt rahtuakaan, että veden puute tai ruuman
ummehtunut ilma oli tehnyt sen hulluksi, ja olin ymmällä, mihin
varokeinoihin nyt ryhtyisin. En sietänyt ajatellakaan sen tappamista,
mutta se näytti kuitenkin aivan välttämättömältä oman turvallisuuteni
vuoksi. Näin selvästi, kuinka se tuijotti minuun silmissään mitä
verenhimoisin ilme ja odotin joka hetki sen hyökkäävän kimppuuni.
Vihdoin en enää voinut kestää kauempaa kamalaa asemaani, vaan päätin
hinnasta mistä hyvänsä rynnistää laatikosta ja panna koiran päiviltä,
ellen siitä muuten suoriutuisi. Päästäkseni laatikosta minun oli
mentävä aivan sen yli ja se näkyi jo arvaavan aikeeni ja nousi
etujaloilleen -- kuten huomasin silmien kohoamisesta -- paljastaen
koko valkean hammasrivinsä, jonka saattoi helposti erottaa. Otin
liikkiön tähteen ja likööripullon ja varasin ne lähelleni samoin kuin
suuren lihaveitsen, jonka Augustus oli minulle jättänyt -- sitten
käärin kaavun mahdollisimman tiiviisti ympärilleni ja yritin laatikon
suuta kohti. Tuskin olin liikahtanut, kun koira hyökkäsi kovasti
muristen kohti kurkkuani. Se törmäsi koko painollaan oikeaan
olkapäähäni ja minä tuperruin vasemmalle, raivokkaan eläimen vieriessä
ihan ylitseni. Olin vaipunut polvilleni pää vilttien peitossa. Ne
suojelivat minua toiselta hurjalta hyökkäykseltä; tunsin teräväin
hampaiden voimakkaasti puristavan kaulaani kiedottua villavaatetta --
onneksi toki voimatta tunkea kaikkien laskosten läpi. Olin nyt koiran
alla ja hetken kuluttua olisin kokonaan sen vallassa. Epätoivo antoi
minulle voimia ja minä nousin rohkeasti pystyyn ja ravistin koiran
kimpustani. Heitin nyt mukaan raahaamani peitteet sen päälle ja
ennenkuin se kerkesi niistä selviytyä, olin päässyt ulos ovesta ja
sulkenut sen lujasti viholliseltani. Tässä kahakassa olin kuitenkin
pudottanut liikkiönpalasen ja näin nyt koko muonavarastoni huvenneen
neljänneskortteliin likööriä. Kun tämä ajatus vilahti päässäni,
jouduin sellaisen nurinkurisuuden valtaan, jonka luulisi vain lapselle
mahdolliseksi samanlaisissa oloissa -- nostin pullon huulilleni,
tyhjensin sen viimeiseen pisaraan ja paiskasin säpäleiksi lattiaan.
Tuskin oli sälähdyksen kaiku vaiennut, kun kuulin nimeäni lausuttavan
kiihkeällä, mutta hillityllä äänellä, joka kuului kanssin puolelta.
Tuo kaikki oli niin odottamatonta ja niin valtava oli äänen minussa
kuohuttama mielenliikutus, että maailma musteni silmissäni ja minä
kaaduin kuolemansairaana laatikon päähän, jaksamatta huutoon vastata.
Kaatuessani irtautui lihaveitsi housun kaulukseni alta ja putosi
kolisten lattiaan. Ei milloinkaan ollut sointuvinkaan sävel kuulunut
niin suloiselta korvissani. Mitä tuskaisimmalla levottomuudella
kuuntelin, minkä vaikutuksen kolina tekisi Augustukseen, sillä tiesin,
ettei nimeni lausuja voinut olla kukaan muu. Kaikki oli hetkisen
hiljaa. Vihdoin taas kuulin sanan "Arthur!" toistettuna matalalla
äänellä ja perin epäröiden. Elpynyt toivo irrotti heti kieleni kahleet
ja huusin nyt kohti kurkkuani:
-- _Augustus! Voi Augustus!_
-- Hiljaa! Jumalan tähden, ole hiljaa! vastasi hän mielenkuohusta
vapisevalla äänellä, tulen luoksesi heti, niin pian kuin vaan pääsen
kömpimään ruuman läpi.
Kauan aikaa kuulin hänen liikkuvan romujoukossa ja joka silmänräpäys
tuntui minusta vuosisadalta. Vihdoin tunsin hänen kätensä olallani ja
samalla hetkellä hän pani vesipullon huulilleni. Vain ne, jotka ovat
äkkiä pelastuneet kuoleman kynsistä tai kokeneet sietämättömiä janoa
tuskia yhtä tukalissa oloissa kuin minä synkässä vankilassani, voivat
käsittää mitä sanomatonta nautintoa yksi ainoa pitkä siemaus tätä
runsainta luonnonherkkua minulle tuotti.
Kun jonkun verran olin tyydyttänyt janoani, veti Augustus taskustaan
kolme neljä kylmää keitettyä perunaa, jotka ahmin suuhuni. Hänellä oli
muassaan salalyhty ja herttaiset valonsäteet tuottivat minulle melkein
yhtä suurta virkistystä kuin ruoka ja juoma. Mutta minä odotin
kärsimättömästi kuullakseni syyn hänen pitkälliseen viipymiseensä ja
hän rupesi kertomaan, mitä laivassa oli tapahtunut minun vankina
ollessani.