II.

Minä karkaan merelle ystäväni Augustuksen kanssa. -- Ruumassa

oleskeluni ja kauheat kärsimykseni. -- Miksi Augustus ei tule minua

auttamaan...

Noin puolitoista vuotta sen jälkeen, kun olin Augustukseen tutustunut,

Lljoyd & Vredenburghin kauppahuone, joka luullakseni oli asioissa

liverpoolilaisen Enderbyn toiminimen kanssa, korjaili ja varusteli

_Grampus_-nimistä prikiä valaanpyyntiretkelle. Se oli vanha hylkyalus,

joka töin tuskin oli purjehduskuntoinen sittenkään, kun se jo oli

perinpohjin korjattu. En ollenkaan ymmärrä, minkävuoksi se valittiin,

kun samoilla omistajilla oli toisia, parempia aluksia -- mutta niin

asia kumminkin oli. Mr. Barnard oli määrätty sen päälliköksi ja

Augustus aikoi lähteä hänen mukaansa. Prikin varustautuessa

purjehtimaan hän tuontuostakin kuvaili minulle, kuinka mainio

tilaisuus nyt tarjoutui tyydyttää matkustushaluani. Tietysti kuuntelin

häntä hyvin mielelläni, mutta asia ei ollut niinkään helposti

päätettävissä. Isäni ei pannut jyrkästi vastaan, mutta äitini sai

hermokohtauksen kun vain hiiskahdinkaan aikeestani, ja mikä pahinta,

isoisäni, jolta toivoin suurta perintöä, vannoi jättävänsä minut

pennittömäksi, jos sanallakaan vielä rohkenisin puuttua koko asiaan.

Mutta vähääkään haluani heikentämättä nämä vastukset päinvastoin

puhalsivat tulta tappuroihin. Päätin lähteä, kävi miten kävi; ja

ilmoitettuani tuumani Augustukselle me rupesimme miettimään

suunnitelmaa sen toteuttamiseksi. Sillä välin vältin visusti puhumasta

sukulaisilleni matkastani ja kun näön vuoksi ahkerasti harjoitin

tavallisia opintojani, niin luultiin minun luopuneen tuumastani. Olen

sittemmin usein tutkistellut menettelyäni tässä tilaisuudessa ja

tuntenut sekä mielipahaa että hämmästystä. Sen äärimmäisen

teeskentelyn, johon turvauduin ja joka leimasi jokaisen sanani ja

tekoni koko tuona aikana, saattoi tehdä siedettäväksi vain se hurjan

kiihkeä toivo, millä odotin tuon kauan haaveilemani matkan

toteutumista.

Petossuunnitelmani mukaisesti minun täytyi välttämättä jättää paljon

Augustuksen huoleksi, hän kun oli suurimman osan päivää _Grampuksella_

isänsä apuna johtamassa varustuksia, joita tehtiin kajuutassa ja

kajuutanruumassa. Yöllä meidän täytyi neuvotella ja puhella

toiveistamme.

Kun näin jo melkein koko kuukausi oli kulunut, emmekä vielä olleet

keksineet mitään suunnitelmaa, jonka onnistumista olisimme pitäneet

mahdollisena, kertoi hän minulle vihdoin päättäneensä jo kaikesta.

Minulla oli sukulainen New Bedfordissa, Mr. Ross, jonka luona silloin

tällöin vierailin pari kolme viikkoa kerrallaan. Prikin oli määrä

lähteä kesäkuun puolivälissä (1827) ja sovittiin, että paria päivää

ennen sen lähtöä isäni saisi kuten ainakin Mr. Rossilta kirjeen, jossa

tämä kutsuisi minut pariksi viikoksi poikansa Robertin ja Emmetin luo

vierailemaan. Augustus otti huolekseen kirjeen kirjoittamisen ja

lähettämisen. Lähdettyäni sitten, kuten luultaisiin, New Bedfordiin,

minun piti ilmoittautua toverilleni, joka hankkisi minulle piilopaikan

_Grampuksella_. Siellä hän vakuutti voivani kyllin mukavasti pysytellä

niinä muutamina päivinä, jolloin en saanut näyttäytyä. Kun priki olisi

ollut niin kauan matkalla, ettei takaisin kääntymisestä enää olisi

pelkoa, lupasi hän, että pääsen nauttimaan kaikkia kajuutan

mukavuuksia; mitä hänen isäänsä tulisi, nauraisi hän makeasti koko

kepposelle. Matkalla kohtaisimme kyllä laivoja ja kotiin

lähetettäisiin kirje, joka selvittäisi uhkayrityksen vanhemmilleni.

Tultiinpa sitten vihdoin kesäkuun puoliväliin ja kaikki oli valmiina.

Kirje kirjoitettiin ja lähetettiin, ja eräänä maanantai-aamuna läksin

kotoani New Bedfordiin menevälle pakettilaivalle, kuten luultiin.

Menin kuitenkin suoraapäätä Augustuksen luo, joka odotteli minua erään

kadun kulmassa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut, että minä

piileskelisin jossain pimeän tuloon asti ja sitten pujahtaisin

prikille; mutta kun sakea sumu nyt oli noussut avuksemme, päätettiin

tuota pikaa lähteä kätkööni. Augustus kulki edellä laivasillalle päin

ja minä seurasin vähän matkan päässä kääriytyneenä paksuun

merimiesviittaan, jonka hän oli tuonut, jottei minua tunnettaisi.

Mutta juuri kun käännyimme toisesta kadunkulmasta sivuutettuamme Mr.

Edmundsin kaivon, ilmestyi eteeni ilmielävänä vanha Mr. Peterson, oma

isoisäni, tirkistäen suoraan silmiini.

-- No, herranen aika, Gordon, virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen,

no, no, -- _kenenkäs_ likainen viitta sinulla on ylläsi?

-- Sir! vastasin minä, koettaen, mikäli tällä ratkaisevalla hetkellä

taisin, näyttää loukkaantuneen hämmästyneeltä ja puhuen mahdottoman

karkealla äänellä, -- sir! Te näemmä erehdytte -- minun nimeni ei ole

mikään Gordon. Tietäkää huutia, lurjus, kun sanotte minun uutta

päällystakkiani likaiseksi.

En kuolemaksenikaan tahtonut voida olla nauruun remahtamatta

nähdessäni, miten kauniit nuhteeni vaikuttivat vanhaan herraan. Hän

peräytyi pari kolme askelta, kalpeni ensin ja tuli sitten tavattoman

punaiseksi, sysäsi silmälasit otsalleen, pani ne sitten taas

nenälleen, ja syöksähti suin päin kimppuuni sateenvarjo koholla. Hän

pysähtyi kumminkin vauhdissaan, ikäänkuin äkkiä jotain muistaen,

pyörähti samassa ympäri ja nilkutti tiehensä, koko ajan tutisten

raivosta ja mutisten hampaittensa välitse:

-- Ei käy enää laatuun -- uudet silmälasit -- luulin Gordoniksi --

senkin vietävä merentonkijajätkä.

Hädintuskin päästyämme pälkähästä jatkoimme matkaamme varovaisemmin ja

saavuimme määräpaikkaamme täydessä turvassa. Vain parisen miestä oli

kannella kokan puolella laittamassa keulakannen luukkuja. Kapteeni

Barnardin tiesimme olevan Lloyd & Vredenburghin luona asioilla ja

viipyvän siellä aina myöhään iltaan, niin ettei meillä ollut

paljon pelkoa hänestä. Augustus nousi ensiksi kannelle, ja hetken

kuluttua minä seurasin häntä työssä olevain miesten huomaamatta. Me

menimme suoraapäätä kajuuttaan tapaamatta siellä ketään. Se oli

mitä mukavimmin sisustettu -- mikä oli jotenkin harvinaista

valaanpyyntialuksissa. Oli neljä hienoa päällystön hyttiä tilavine ja

mukavine makuusijoineen. Näin siellä myöskin suuren uunin ja

erinomaisen paksun ja kallisarvoisen maton, joka peitti sekä kajuutan

että hyttien lattian. Huoneet olivat runsaasti seitsemän jalan

korkuiset ja kaikki oli sanalla sanoen paljon tilavampaa ja

miellyttävämpää kuin olin aavistanutkaan. Augustus ei kuitenkaan

sallinut minun kauan katsella ympärilleni, vaan vaati minua mitä

pikimmin piilopaikkaani. Hän opasti minut omaan hyttiinsä, joka oli

prikin oikealla puolella, lähinnä laipiota. Astuttuamme hyttiin hän

sulki oven ja pani sen salpaan.

En mielestäni koskaan ollut nähnyt sievempää pikku huonetta kuin se,

missä nyt olin. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja siinä oli vain

yksi makuusija, joka, kuten olen sanonut, oli tilava ja mukava. Tässä

osassa kamaria, lähinnä laipiota, oli kuudentoista neliöjalan

suuruisella alalla pöytä, tuoli ja rivi seinähyllyjä täynnä kirjoja,

etupäässä matkakertomuksia. Monta muutakin pikku mukavuutta oli

huoneessa ja niiden joukosta en saa unohtaa eräänlaista ruoka- eli

jääkaappia, jossa näin suuren joukon kaikenlaisia herkkuja, sekä

syötävää että juotavaa.

Hän painoi nyt rystysillään erästä kohtaa maton kulmassa

äskenmainitulla puolella, näyttäen että osa lattiasta, noin

kuudentoista tuuman suuruinen neliö, oli taitavasti irrotettu ja

sitten taas sovitettu paikalleen. Hänen painaessaan neliön reuna

kohosi sen verran, että hänen sormensa mahtui sen alle. Tällä tavoin

hän avasi luukun -- johon matto oli kiinni naulattu, -- ja minä näin

sen vievän peräruumaan. Hän sytytti sitten fosforitikulla pienen

vahakynttilän ja pistettyään sen salalyhtyyn astui alas aukosta,

käskien minun seurata. Tein niin ja hän veti luukun kiinni alapuolella

olevasta naulasta, jolloin matto tietysti tuli entiselle paikalleen ja

kaikki jäljet aukosta peittyivät.

Vahakynttilän liekki tuikki niin heikosti, että vain mitä suurimmalla

vaivalla saatoin haparoida kaikkien niiden huiskin haiskin viskeltyjen

romujen välitse, joiden keskellä nyt olin. Vähitellen silmäni

kuitenkin tottuivat hämärään ja minä kuljin eteenpäin vähemmällä

vaivalla, pidellen kiinni ystäväni nutunliepeistä. Tulimme vihdoinkin,

kun olimme pujotelleet ja kiemurrelleet lukemattomista ahtaista

aukoista, raudoitetulle laatikolle, jollaisia joskus käytetään

hienojen savenvalutavaroiden kuljetukseen. Se oli lähes neljän jalan

korkuinen ja runsaasti kuuden pituinen, mutta hyvin kapea. Kaksi

suurta tyhjää traanitynnyriä oli sen kannella ja niiden päällä taas

suunnaton joukko olkimattoja ladottuina päällekkäin aina kajuutan

lattiaan asti. Ylt'ympärillä oli mahdollisimman tiheään mätettynä

kattoon asti ylettyvä joukko kaikenlaisia laivatarpeita, koreja,

tynnyriä ja tavarapinkkoja, kaikki yhdessä mylläkässä, jotta näytti

aivan ihmeelliseltä, että olimme päässeet laatikolle. Sittemmin sain

tietää Augustuksen vartavasten panettaneen tavarat tähän ruumaan

hankkiakseen minulle hyvän piilopaikan, ja tässä työssä hänellä oli

ollut apuna vain yksi mies, joka ei tullut mukaan retkelle.

Toverini näytti minulle nyt, että laatikon toisen pään saattoi avata.

Hän työnsi sen syrjään ja sisäpuoli näytti minusta erinomaisen

hauskalta. Hytistä tuotu patja peitti kauttaaltaan laatikon pohjan, ja

sitäpaitsi oli siellä kaikkia mukavuustarpeita, mitä suinkin näin

pienelle alalle mahtui, niin että minulle vielä jäi tilaa mukavasti

elelläkseni istuen tahi pitkin pituuttani loikoen. Muun muassa siellä

oli kirjoja, kynä, mustetta ja paperia, kolme vilttiä, iso kivipullo

täynnä vettä, nassakka laivakorppuja, kolme neljä aikamoista

Bolognan-makkaraa, suuri sianliikkiö, paistettu lampaanjalka sekä

puolitusinaa viini- ja likööripulloja. Rupesin heti isännöimään pikku

huoneessani, varmaankin tyytyväisempänä kuin konsanaan hallitsija

astuessaan uuteen palatsiinsa. Augustus selitti minulle nyt, millä

tavalla laatikon avoin pää suljetaan, ja sitten, pitäen kynttilää

lähellä kantta, näytti hän minulle sitä pitkin juoksevaa

nyörinpunonnaista. Tämän hän sanoi ulottuvan piilopaikastani kaikkien

mutkien kautta naulaan, joka oli ruuman kannessa, aivan hyttiin

johtavan luukun alapuolella. Tämän nuoran avulla minä osaisin helposti

täältä hänen opastamattaankin, jos näet joku odottamaton tapaturma

tekisi sen tarpeelliseksi. Hän lähti nyt takaisin, jättäen minulle

lyhdyn sekä runsaan varaston vahakynttilöitä ja fosforitikkuja ja

luvaten käydä katsomassa niin usein kuin saattaisi muiden huomaamatta.

Tämä tapahtui kesäkuun seitsemäntenätoista päivänä.

Olin kolme vuorokautta -- mikäli saatoin arvata -- piilopaikassani

enkä poistunut sieltä minnekään; pari kertaa vain kävin oikomassa

itseäni kahden korin välissä laatikon edustalla. Koko tuona aikana en

kertaakaan nähnyt Augustusta; mutta se ei herättänyt minussa juuri

levottomuutta, kun tiesin, että prikiä odotettiin lähtemään joka hetki

ja ettei hänen siinä häärinässä ollut helppo päästä minua katsomaan.

Vihdoin kuulin avattavan ja suljettavan luukkua ja heti sen jälkeen

hän kysyi hiljaa, oliko kaikki hyvin tai puuttuiko mitään.

-- Ei mitään, vastasin minä; minulla on aika hyvä olla; milloin priki

lähtee vesille?

-- Se nostaa ankkurin vajaan puolentunnin kuluttua, vastasi hän. Tulin

sitä kertomaan, kun pelkäsin, että olet levoton viipymiseni vuoksi. En

pääse tänne taas vähän aikaan -- ehk'en kolmeen tai neljään päivään.

Kaikki on kunnossa tuolla ylhäällä. Kun olen mennyt ja sulkenut

luukun, niin pujottele nuoraa myöten naulalle asti. Sieltä löydät

minun kelloni -- siitä voi sinulle olla hyötyä, kun ei täällä voi edes

päivänkulusta aikaa laskea. Luulenpa, ettet arvaa, kuinka kauan olet

ollut täällä haudattuna -- vain kolme päivää --. Minä kyllä toisin

kellon sinne laatikollesi, mutta pelkään, että minua kaivataan. Näin

sanoen hän meni.

Noin tunnin kulutta tunsin selvään prikin liikkuvan ja kiitin onneani,

että vihdoinkin olin kunnialla alottanut matkani. Tyytyväisenä päätin

olla hyvällä tuulella levollisesti ja odotella tapausten kulkua,

kunnes saisin vaihtaa laatikon tilavampaan, vaikka tuskin mukavampaan

kajuuttaan. Ensi huoleni oli hakea kello. Jätin vahakynttilän palamaan

ja hapuilin pimeässä, nuoraa pitkin, joka teki lukemattomia mutkia,

niin että pitkän matkan retuutettuani toisinaan tulin jalan tai parin

päähän entiseltä paikaltani. Lopulta saavuin kumminkin naulalle ja

saatuani käsiini mitä olin lähtenyt hakemaan, palasin retkeilyltäni

kello tallella taskussani. Katselin nyt niitä kirjoja, joita

ajatteleva ystäväni oli minulle hankkinut, ja valitsin luettavakseni

Lewisin ja Clarken tutkimusmatkan Columbia-joen suulle. Sillä

huvittelin jonkun aikaa, kunnes väsyneenä huolellisesti sammutin

valkean ja pian vaivuin sikeään uneen.

Herättyäni mieleni oli kummallisen hämmentynyt ja vähän aikaa kului

ennenkuin saatoin täysin tajuta asemaani. Vähitellen kuitenkin

muistini palasi. Iskin tulta ja katsoin kelloa, mutta se oli

pysähtynyt eikä minulla siis ollut mitään keinoa määritelläkseni,

kuinka kauan olin nukkunut. Jäseneni olivat perin jäykistyneet ja

minun täytyi niitä venytellä seisomalla korien välissä. Samassa tunsin

oikeaa suden nälkää ja mieleeni muistui kylmä lampaanpaisti, jota olin

syönyt juuri ennen maatapanoani ja joka oli maistunut erinomaiselta.

Mutta kuinka hämmästyinkään huomatessani sen olevan täydessä

mätänemistilassa! Tämä seikka saattoi minut hyvin levottomaksi, sillä

muistaen kuinka sekavassa mielentilassa olin herätessäni ollut,

rupesin arvelemaan nukkuneeni tavattoman kauan. Ruuman tukahduttavalla

ilmalla oli tässä varmaankin ollut osansa ja se saattoi lopulta

tuottaa mitä vakavimpia seurauksia. Päätäni pakotti kovasti, ja minä

kuvittelin jo joka henkäyksen tuntuvan vaikealta; sanalla sanoen --

tuhannet synkät tunnelmat painoivat mieltäni. En kuitenkaan uskaltanut

avata luukkua tai muullakaan tavoin herättää huomiota, vaan vedin

kellon ja koetin olla mahdollisimman tyytyväinen.

Seuraavina ikävän pitkinä neljänäkolmatta tuntina kukaan ei tullut

avukseni enkä saattanut olla syyttämättä Augustusta mitä törkeimmästä

välinpitämättömyydestä. Enin hädissäni olin siitä, että vesi oli

vähentynyt pullossani noin puoleen kortteliin ja kärsin kovaa janoa,

kun olin runsaasti syönyt Bolognan-makkaraa, menetettyäni

lampaanpaistini. Tulin kovin rauhattomaksi eivätkä kirjani enää

vähääkään minua huvittaneet. Minut valtasi lisäksi vastustamaton halu

nukkua, mutta minua kammoksutti antautua sen valtaan, pelosta, että

jotain yhtä turmiollista kuin palavain sysien häkä oli ruuman

ummehtuneessa ilmassa. Samalla prikin keinuminen kertoi meidän olevan

kaukana valtameren ulapalla ja se kumea, suhiseva ääni, joka kuului

ikäänkuin äänettömien matkojen takaa, sai minut vakuutetuksi siitä,

ettei mikään tavallinen vihuri puhaltanut.

En osannut kuvitella mitään syytä Augustuksen viipymiseen. Olimme

varmasti kerenneet jo siksi kauas, että minä olisin voinut päästä

täältä. Häntä oli saattanut kohdata jokin tapaturma -- mutta en

osannut keksiä mitään sellaista, jonka vuoksi hän olisi hyvällä syyllä

voinut antaa minun näin kauaksi jäädä vankeuteeni. Ainoana riittävänä

syynä saattoi tosiaankin olla vain se, että hän olisi äkkiä kuollut

tai pudonnut mereen, mutta sitä ajatellessani kärsivällisyyteni loppui

kokonaan. Mahdollista myöskin oli, että vastatuulet olivat tehneet

tyhjäksi matkahankkeemme ja me olimme vielä Nantucketin läheisyydessä.

Tästä arvelusta minun kuitenkin täytyi luopua, sillä jos asia

tosiaankin olisi siten, olisi prikin täytynyt moneen kertaan kääntyä,

vaan kun se yhtämittaa oli ollut kallellaan vasemmalle, päätin sen

varmasti purjehtineen koko ajan tasaisen tuulen puhaltaessa sen

oikealta puolelta. Mutta vaikkapa olettaisinkin, että vielä olimme

saaren läheisyydessä, niin miksi ei Augustus olisi tullut minua

katsomaan ja kertomaan asiasta? Näin mietiskeltyäni yksinäisen ja

ilottoman asemani vaikeuksia päätin odottaa vielä toiset neljäkolmatta

tuntia, ja sitten, ellei apua olisi tullut, tunkeutua luukulle

päästäkseni ystäväni puheille tahi ainakin hengittääkseni hieman

raitista ilmaa aukoista ja saadakseni vettä hänen hytistään. Tätä

tuumiessani vaivuin kumminkin kaikista ponnistuksistani huolimatta

syvään uneen tai pikemmin horrostilaan.

Uneni olivat mitä hirvittävimpiä. Kaikki mahdolliset onnettomuudet ja

kauhut kohtasivat minua. Muiden kärsimysteni lisäksi kamalat

paholaishirviöt tukehduttivat minut summattoman suurilla tyynyillä.

Hirmuiset jättiläiskäärmeet kietoivat minut syleilyynsä ja tuijottivat

minuun pelottavan loistavilla silmillään. Sitten mittaamattomat autiot

ja pelkoa herättävät erämaat aukenivat eteeni. Äärettömän korkeat

puunrungot, harmaat ja lehdettömät, kohosivat maasta loppumattomassa

jonossa niin kauas kuin silmä kantoi. Niiden juuret olivat syvällä

laajalle leviävissä soissa, joiden synkkä pinta lepäsi äärettömän

mustana, tyynenä ja hirvittävänä. Ja näillä kummallisilla puilla näkyi

olevan inhimillinen elinvoima: huojutellen luisia käsivarsiaan ne

kiihkeässä kuolontuskassa ja epätoivossa huusivat äänettömiltä vesiltä

armoa, vihlovasti ja läpitunkevasti kirkuen. Kuva muuttui ja minä

seisoin, alastomana ja yksin, keskellä Saharan polttavia

hiekkalakeuksia. Jalkojeni juuressa lepäsi kyyryssä tropiikkien hurja

leijona. Äkkiä se avasi leimuavat silmänsä ja loi ne minuun.

Suonenvedontapaisella hyppäyksellä se kavahti jaloilleen ja paljasti

hirmuiset hampaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sen punaisesta

kidasta kuului karjunta kuin ukon jylinä ja minä tuperruin maahan.

Kauhunpuuskan tukehduttamana pääsin vihdoin puoleksi hereille. Uneni

ei ollutkaan unta. Nyt ainakin olin tajussani. Jonkin suunnattoman

todellisen hirviön käpälät painoivat raskaasti rintaani, -- sen kuuma

hengitys tuntui korvassani -- ja sen valkeat ja hirvittävät hampaat

välkkyivät silmiini pimeästä.

Vaikkapa tuhansien henki olisi riippunut yhdestä ainoasta liikkeestä

tai sanasta, niin en sittenkään olisi voinut liikahtaa enkä puhua.

Peto, mikä liekään ollut, pysyi vielä hievahtamatta minun maatessani

avuttomana ja, kuten kuvittelin, kuoleman kielissä sen alla. Tunsin

ruumiin- ja sielunvoimieni nopeasti vähenevän -- sanalla sanoen, että

olin menehtymässä jo pelkästä pelosta. Päätäni huimasi -- tulin

kuoleman sairaaksi -- näköni pimeni -- jopa loistavat silmäterät

yläpuolellani himmenivät. Vihdoin tein viimeisen ankaran ponnistuksen

ja hiljaa huoaten jättäydyin Jumalan huomaan. Ääneni tuntui herättävän

koko eläimessä piilevän raivon. Se syöksähti valtoinaan päälleni;

mutta kuinka hämmästyinkään, kun se hiljaa vinkuen rupesi nuolemaan

kasvojani ja käsiäni, osoittaen kaikin mahdollisin tavoin hellyyttään

ja iloaan! Olin ällistynyt, aivankuin puusta pudonnut, mutta en ollut

unohtanut newfoundlandilaisen koirani, "Tiikerini", omituista

vinguntaa ja hänen kummallisia hyväilyjänsä. Hänpä se olikin. Veri

syöksyi äkkiä ohimoihini, tunsin pyörryttävää ja valtavaa elpymistä.

Nousin kiireesti patjalta, jolla olin maannut, ja heittäytyen

uskollisen seuralaiseni ja ystäväni kaulaan vuodatin pitkällisen rajun

ahdistukseni kyyneltulvaan.

Kuten kerran ennenkin makuulta noustuani, oli käsityskykyni nytkin

mitä hämärin ja sekavin. Pitkään aikaan minun oli kerrassaan

mahdotonta yhdistellä käsitteitä; mutta hitaasti ja asteettain

ajatuskykyni palasi ja minä muistin taas selvään asemani. Koirani

täällä oloa koetin turhaan selittää; ja kun olin vaivannut päätäni

tuhansilla arveluilla, sain tyytyä iloitsemaan siitä, että koira oli

luonani synkässä yksinäisyydessäni, lohduttelemassa minua

hyväilyillään.

Etsin nyt kellon käsiini ja painaen sen korvalleni huomasin, että se

taas oli seisahtunut; mutta siitä en ollenkaan hämmästynyt, kun

kummallisesta olostani varmasti päätin nukkuneeni jälleen hyvin

pitkään, mahdoton oli tietysti sanoa kuinka kauan. Kuume poltti minua

ja janoani saatoin tuskin sietää. Hapuilin sieltä täältä vähäisiä

vesivarojeni tähteitä, sillä minulla ei ollut valoa, kynttilä oli

palanut lyhdystä loppuun eikä tikkulaatikko osunut käsiini.

Löydettyäni ruukun havaitsin sen kuitenkin tyhjäksi -- koira

varmaankin oli juonut sen janoissaan sekä hotkaissut suuhunsa

lampaanlihan tähteenkin, niin että vain tarkoin kalvettu luu oli

laatikon suulla. Pilaantuneetta lihatta saatoin kyllä tulla toimeen,

mutta mieleni masentui ajatellessani vettä.

Olin perin heikko, niin että pieninkin liike ja ponnistus sai koko

ruumiini tärisemään kuin horkassa. Kovaksi onnekseni priki jyski ja

keikkui perin rajusti ja laatikkoni päällä olevat traanitynnyrit

olivat joka hetki pudota alas ja siten sulkea ainoan kulkutien. Kärsin

myöskin kamalaa merikipua. Kaiken tämän vuoksi päätin tunkeutua

hinnasta mistä hyvänsä luukulle etsiäkseni heti apua ennenkuin olin

tullut siihen kokonaan kykenemättömäksi. Tultuani tähän päätökseen

hapuilin taas tikkulaatikkoa ja kynttilöitä. Edellisen löysin vähällä

vaivalla, mutta kun en keksinyt kynttilöitä niin pian kuin olin

odottanut -- sillä muistin tarkoin paikan mihin olin ne pannut --

jätin etsimisen siksi kertaa, käskin koiran levätä hiljaa ja aloin

heti taivaltaa luukulle, jonne sanomattomien ponnistusten jälkeen

pääsin.

Vaikka kuinka olisin ponnistellut, en saanutkaan sitä auki.

Äärimmäinen kauhu ja pelästys järkytti mieltäni. Turhaan yritin

harkita, mikä todennäköisesti oli syynä siihen, että näin tulin

elävältä haudatuksi. En pystynyt mihinkään johdonmukaiseen ajatteluun,

vaan vaivuin lattialle ja antauduin vastustelematta mitä synkimpäin

kuvittelujen valtaan, joissa kauhistava kuolema janoon, nälkään,

tukehtumiseen tai elävältä hautautumiseen valtasi mieleni uhkaavimpana

onnettomuutena.

Vihdoin saatoin taas hieman malttaa mieltäni. Nousin ja tapailin

sormillani aukon liitoksia ja rakoja. Sitten tutkin ne tarkoin

päästäkseni selville, näkyikö hyttiin; mutta kaikki oli sysimustaa.

Tungin nyt veitseni terän rakoihin, kunnes se kilpistyi johonkin

kovaan esteeseen. Raaputellessani sitä havaitsin sen lujaksi

rautamöhkäleeksi, jonka omituisesta aaltomaisesta pinnasta päätin sen

ankkurikettingiksi. Ei ollut nyt muu keinona kuin lähteä takaisin

laatikolleni ja siellä joko alistua surulliseen kohtalooni

tahi tyynnytellä mieltäni pystyäkseni harkitsemaan jotakin

pelastussuunnitelmaa. Ryhdyin heti yritykseen ja onnistuin

lukemattomat vastukset voitettuani pääsemään takaisin. Kun lopen

väsyneenä vaivuin patjalle, heittäytyi koirani supisuorana viereeni ja

näytti hyväilyillään haluavan lohduttaa minua murheissani ja rohkaista

kestämään ne mielenlujuudella.

Koiran merkillinen käyttäytyminen kiinnitti vihdoin kaiken huomioni

puoleensa. Nuoleskeltuaan kasvojani ja käsiäni muutamia minuutteja se

yhtäkkiä taukosi ja vingahti heikosti. Kun sitten ojensin käteni sitä

kohti, huomasin sen taas makaavan käpälät ilmassa. Tämä niin usein

toistuva temppu näytti kummalliselta enkä sitä voinut mitenkään

selittää. Kun koira näytti alakuloiselta, päätin sen saaneen jonkin

vamman, ja tutkin sen käpälät yksitellen, mutta en löytänyt mitään

loukkaantumisen merkkiä. Arvelin sen sitten olevan nälissään ja annoin

sille ison palan liikkiötä, jonka se ahnaasti hotkaisi -- sitten taas

tehden kummalliset temppunsa. Nyt kuvittelin, sen kärsivän janon

tuskia niinkuin minunkin, ja luulin jo osanneeni oikeaan, kun mieleeni

juolahti, että olin tarkastanut vain sen käpälät ja että sillä kenties

oli haava jossain muualla ruumiissaan. Tunnustelin huolellisesti sen

päätä, mutta en löytänyt mitään. Mutta kun sivelin kädelläni sen

selkää, havaitsin karvojen eräässä paikassa kulkevan hieman kohollaan

selän poikki. Sormellani koetellen keksin nauhan ja kun seurasin sitä,

huomasin sen kiertävän koko ruumiin ympäri. Tarkemmin tutkistellessani

tapasin pienen suikaleen, joka tuntui kirjepaperilta ja jonka läpi

nauha oli pujotettu sillä tavoin, että suikale oli aivan eläimen

vasemman olan alapuolella.