Pekka Ratinen, tämän Jussi Petterin isä, oli aikoinaan ollut
torpanmies. Joukkuetta oli hänellä vain Maijastiina, se vaimonpuoli,
kaksi tyttöä ja yksi pojan jukura, se Petter eli Jussi Petter. Mutta
laiska kun pappa oli ja vapaamielinen näiden maallisten asioiden
suhteen, joutui hän pois siitä kodosta, jonka he Maijastiinan kanssa
olivat kaivaneet ja rakentaneet viettävän ja ahoisen Töllinmäen
syrjään. Eihän se ollut heidän pesänsä niitä maailman parhaita ehkä
jostakusta. Tuvan takaseinä ja osa sivuseiniä olivat vain sitä ahon
kovaa kuvetta, kovaa rusomultaa, oikeista hirsistä etuseinä ja osa
sivuja ja tuohilevyistä katto. Ehkä ei ollut se parhaita syrjäisestä,
vaan eipä heillä ollut muistuttamisen sijaa, hyvä se oli heistä ja hyvä
siinä oli elellä, rauhaa ja rakkautta kun vain riitti. Ja riittihän
sitä järki-ihmisten kesken toki. Siinä sitä oli sovussa elää retusteltu
jo toistakymmentä vuotta, aurinko oli paistanut heille silloin kun
muillekin ja leipä elossa pitänyt kuten muitakin kuolevia. Ja olisi
siinä elelty edelleenkin, vaan pois häätivät. Oli Pekka Ratinen muka
liian laiska, kun makaili aina. Makailihan se Pekka ja olihan se Pekka
laiska, eiväthän he sitä kieltäneetkään. Jokaisella on omat vikansa,
ja siksipä he nurkumatta jättivätkin kotonsa ja muuttivat naapuriin
loisiksi.
Tytöt sai Maijastiina lapsenlikoiksi ja sinne ne joutuivat, minne
lienevät joutuneet maailman kululle. Pieni Jussi Petter kulki emännän
askareilla ja kohta aikuisten töilläkin. Äiti kehräsi naapurinemännille
ja kävi kasakkana. Ja topakka kun oli Maijastiina, niin mikä,
pitiväthän ne sitä. Niinpä meni se elämä siinäkin, meni, eipä tarvinnut
Pekka Ratisen vain maallista ruumistaan vaivailla. Minkä lämpimikseen
pakkasella vähän halkoja pilkkoi ja tupakkaa pienenteli. Mitäpä
tyhjästä ahertamisestakaan olisi ollut, vaimonkin kun Luoja oli antanut
hänelle hyvän, ei poikkitelaista sanaa se sanonut, vieläpä rakasteli
Pekkaa ja pyrki leikkisästi aina papaksi puhuttelemaan. Niin että onni
se oli yksillä, kesä kaikilla, minkä hänelläkin, kun sen Maijastiinan
sai.
Ja lykästi heitä muutenkin, tahi oikeastaan se sitä poikaa, Jussi
Petteriä lykästi. Hän onnistui näet pääsemään ison Penttilän
hevosrengiksi, vaikkei ollut vielä kahtakymmentäkään täyttänyt ja vasta
viime vuonna oli päässyt Herran pyhälle ehtoolliselle. Se oli oikea
onnen potku. Ei sitä monia niin potkitakaan. Luvattiin Petterille 90
markkaa rahassa, talosta piturivaatteet ja kaksi paria kenkiä sekä
markkinamatka. Jussi Petter sai oikein vaateaitan omiin nimiinsä,
niin kuin isot rengit ainakin, ja sinne hän vei pyhävaatteensa ja sen
pienen, punaisen kirstun, jonka hän oli teettänyt viime keväänä omia
tavaroitaan varten.
Talon piian, Leenakaisan, aitta sattui olemaan ihan vieressä, niin
että se Petter kuuli aina Leenakaisan liikehtimisen ja Leenakaisa taas
Petterin.
Ja somalta se tuntui sen Petterin elämä. Leikintekoa oli työ, eipä
häntä se väsyttänyt, työt kääntyivät vain käsissä. Ihan se pyrki
laulattamaan niinkuin isoja renkejä ainakin, mutta kun kaino oli ja
hiljainen, jäi ilolaulut laulamatta.
Se Asikaisen Leenakaisa, se piika, ei se ollut pekkaa pahempi
sekään. Kääntyivät ne työt senkin käsissä, teki mitä sattui ja joka
kohtaan joutui. Oli se reilu naiseksi. Mutta joshan sillä oli reilu
liikuntapuoli, oli reilu suupuolikin. Suuri oli suu pakanalla, ihan
korviin asti, sopi siitä sana. Mitäpä hän tyhjää ketään haikaili, oma
herransa kun oli. No, eivätpä suuttuneet, pitivätpä häntä talossa
mielellään, vaikka oli muuten törkysiivoinen naiseksi. Kuljeksi aina
hameenhelmat vyötäisten alle nostettuina, niin että paljaat pohkeet
vain vilkkoivat. Olkia oli sen tukassa ja ruumenenpölyä nenällä. Mutta
silmät sillä läikähtivät, kun sattui, ja tukka, se punaisenruskea, oli
paksu ja tuuhea kuin hevosen harja.
Lapsia oli sillä kaksi isätöntä. Ne olivat aina kintereillä. Hän
hösitti niitä pois luotaan ja elleivät totelleet, tempasi hän varvun ja
ripoitteli sillä jaloille. Muuten ei hän niitä kasvatellut, antoi olla
omilla hoteillansa.
Meni Jussi Petteriltä siinä Penttilässä syystalvi ja tuli kevätpuoli.
Sai tehdä nyt sen markkinamatkan. Sitä markkinamatkaa oli Petter jo
kauan odottanut. Hänellä kun ei ollut omituista piippuakaan, sekin oli
hankittava, ja tupakkaa, että pääsisi aikamiesten kirjoihin. Sellainen
oikea letkuvarsi se piti sieltä nyt ostaa.
Läksivät siitä Leenakaisan kanssa yhdessä talon vanhalla hevosella.
Ajaa köröttivät ja lystiä se oli. Tiuku helisi somasti, hanget
narskuivat ja ruuna juosta rupsutteli. Lystiä se oli, ajaa minkä
tahtoo, syödä minkä jaksaa ja istua kupsottaa Leenakaisan kupeella
samojen nahkasten alla.
Ja perillä, kun letkuvarsi oli ostettu ja hakattua herrain tupakkaa,
tunsi Jussi Petter miehuutensa kasvavan. Hän juotatti Leenakaisalla
korppukahvit ja käytätti häntä panoraamassa. Ja Leenakaisa, eikös tuo
pakana mennyt ja ostanut hänelle kirjavan kaulahuivin. Ihan sitä piti
siitä hyvästä Leenakaisaa teatterissa käyttää komeljantteja katsomassa.
Somia eläjöitä ne olivat, kuin marakatteja ikään. Ja jo oli vaatekerrat
päällä, et niitä olisi ihmisiksi uskonut. Mistä kaukaa lienevät olleet,
toisista maanpaikoista. Ne kujeilivat pensaikoissa ja eivätkö liene
puhelleetkin. Sanoi Leenakaisa, jotta puhuvat ne tätä ihmiskieltä, vaan
ei tuota kuullut Petter. No, ei mokomampaa. Suikkelehti niitä siinä
puoli tusinaa kuitenkin, mitä lienevät suikkelehtineet, levittelivät
käsiään ja huutivatkin. Ja yksi tytön pakana kun kyykötti pensaan
takana piilossa ja herrasmies, musta kuin paras pääskynen, suikkelehti
etsiä sitä tyttöä, niin Leenakaisa puukkasi Petteriä kylkeen ja osoitti
sormellaan ja selitti, että tuota se nyt etsii, niin Petteriäkin se
nauratti ja yhtenä he nauraa höröttivät, kun se ei löytänyt. Niin
suhahti Petter Leenakaisalle: "Anna kun neuvon tuon tuolle", ja kovaa
huusi hän alas sinne komeljantille: "Elä etsi, tuolla se on tyttö tuon
pensaan takana." Raikui vain sen Petterin ääni ja naurattipa muitakin,
kun Petter neuvoi. Vaan tuli mies ja sanoi, että pois muka, että
häiritään näytelmää. Vaan Leenakaisaa se sapetti, ja kun hän rupesi
riitelemään, niin että sinkoili, niin kaikki kääntyivät katsomaan sitä
ihmettä, taisivat ensi kertaa riitaa kuulla, komeljanttikin niiltä
unohtui, vaikka se huusi lavalta minkä kerkesi, vaan Leenakaisan ääni
kuului toki ylinnä. "Lähdetään pois", sanoi Petter. "Lähdetään", sanoi
Leenakaisa, "jo nuo nähtiinkin marakatit". Päivitteli Leenakaisa, että
kaikella ne rahaa kiertävät ja hintaa pitävät, toista oli karuselli ja
toista sekin oikea apina, joka oli panoraaman pihassa.
"No, mitä siinä", arveli Petter, "soma noita oli kuitenkin nähdä."
Ja naureksivat he niille jo kotimatkalla ja lystiä se oli. Lystiä oli
siinä reessäkin taas kököttää, vielä lystimpää kuin mennessä. Ihan
se pyrki vehtuuttamaankin. Ja Jussi Petter yritteli eikä Leenakaisa
suuttunut, nauroi vain ja pureksi rinkeliä, joita Jussi Petter oli
ostanut rihmallisen Leenakaisalle.
Ei se ollut hullumpaa sen Leenakaisan kanssa tuttavuutta tehdä. Lystiä
se oli.
Ja niinpä kesällä jo kertoivat, että Leenakaisa ja Jussi Petter
ne yksissä kuplehtivat vesakoissa ja niittylöillä. Eivätkö tuhmia
vehtaille.
"Saisi tuo Leenakaisa jo jättää tuon vehtailemisensa. Kaksi lasta jo
ennestäänkin", sanoivat.
Kuuli isä Pekkakin huhun ja tuli taloon muka verkkoja paikkaamaan.
Mutta ei hän mitään keksinyt.
Tyhjää puhetta, ajatteli hän. Eihän tuo nyt Petter noin järjetön liene,
että neljissäkymmenissä olevata -- ja lapsihan se Petter oli vielä
niihin hommiin, että tyhjää ne taas akat..
Mutta eikös pahan nenällä tuo Jussi Petterin pakana saunassa kaataa
hulauta kipollista lämmintä vettä sen Leenakaisan niskaan. Ja
Leenakaisa nauraa höröttää vain, kiepaisee hameen päältään ja huitoo
sillä Petteriä. Syntyypä siitä heille käsikähmä. Jo piti viskata isän
näkemään sitä. Jussi Petter puittaa lauteille ja miehet nauravat.
Leenakaisa ei ole tietä pannakseenkaan, ammentelee vain märkä
piikkopaita päällään vettä ja porauttelee taas kuumia löylyjä kiukaasta.
Synti niillä on mielessä, arveli isä. Ja saunan jälkeen hiipi hän aitan
taakse saadakseen selon asiasta.
Kun Leenakaisa tuli viimeiseksi saunasta, istuutui paitasillaan aitan
kynnykselle ja aikoi kammata jouhiansa, kuuli isä, kun Leenakaisa kysyi:
"Jokos Petteriä nukuttaa?"
"Eipä tuo."
"Elä tule vielä. Mitähän se isäsi?"
"Mitä minä isästä, pysyköön erillään, ei minulla ole hänen kanssaan
mitään tekemistä."
"Tottahan, alaikäinen."
"Anna olla, minä näytän, olenko alaikäinen."
"He-hee."
Ja isä Pekka kuuli, kuinka Jussi Petter aukaisi aitan oven ja tuli
Leenakaisan aittaan. Leenakaisan ovi narahti saranoillaan, säppi
rapsahti kiinni ja isä hiipi hiljaa pois.
Kovinpa oli Jussi Petter jo ylpistynyt. Sen koulua se kävikin. No,
annahan olla.
Kertoi siitä isä Pekka Penttilän isännälle kuulemansa ja pyysi
houkuttelemaan poikaa ja Leenakaisaa, että eroasivat ajoissa. Yhtä ne
pitivät. Isäntä ei ottanut oikein uskoakseen, vaan lupasihan tuo sitten
koettaa.
Ja isäntä kutsui Jussi Petterin oikein kamarinpuolelle. Jussi Petter
arvasi asian ja sanoi:
"Saisiko talosta lauantaiksi hevosta?"
"Mitä sinä hevosella?"
"Olisi kirkolla käyntiä."
"Vai kirkolla."
"Kirkolla."
"Elähän, ettäkö muka asiaakin olisi?"
"Sen tapaista. Olisi tuon Leenakaisan kanssa käyty pappia
tervehtimässä."
"Ähää, vai pappia."
"Pappia."
"Heitä pois ne vehkeet, poika."
"Ei heitetä. Ja jos isäntä niinkuin puhemieheksi tahtoisi --"
"Vai puhe -- jotta puhemieheksi oikein -- joo, eipä muka muuta
puutukaan kuin puhe -- puhemies -- joo. Se isäsi, se Pekka Ratinen se
tässä pyyteli, että jos katsastaisit, ennenkuin rukkasesi poroon lyöt."
"Enpä minä isälle sitä --"
"Etpä isälle, se on tietty. Mutta, sanopas, mitä sillä itsekään teet?"
"Vaimonpuolellako -- vai?"
"Sehän se -- vaan kuulepas, jos odottaisit?"
"Mitä hyvää, ei se sen autuaammaksi."
"Jospa nuorempia, kun näkyy se vaimon tarve olevan -- ottaisit,
ottaisit nuorempia."
"Ei niistä nuoremmista."
"Niinhän se. Vaan kun, mitä ne sanoivat, sanoivat sen
neljissäkyrnmenissä muka olevan."
"Pilaakos se ikä? Eikö työhön pysty, vai?"
"Pystyy, eipä siltä."
"Sitä minäkin, jotta pystyy se."
"Pystyy, pystyy se Leenakaisa siihen työhön."
"Piti sen pystyä."
"Vaanpa kun on noita lapsia hankkinut."
"Niitä pyrkii tulemaan ihmiselle, se on nyt seikka se, jotta tulee
niitä. Kun se on järjestys ja meininki, jotta lapsesta muka ihmisen
kasvaa. Hulluhan se on meininki, vaan ei tuo liene ihminen oma
tekemänsä, Luojan tekemäksi ne sitä panettelevat -- vai mitä?"
"Niinhän sitä."
"Sitä niinkuin isäntämiehetkin kun siihen syntiin lankee, niin mitä
sitten palvelusväki."
"No, niinhän se. Onhan se niinkin."
"Niin se on. Jotta mitäs siinä?"
"Mitäs siinä. Vaanpa se isäsi, se kun --"
"Liekö tuo isä työssä hionnut minun tähteni, vai mitä?"
"Ei tuo liene."
"Ei. Ja jos kuka on nähnyt, niin sanokoon."
Kukapa sitä oli nähnyt, että Pekka Ratinen olisi työssä hionnut.
No, mitäpä siinä, kun sitä ei oltu nähty. Niin jotta, mitäpä sille
Petterille enää pystyi sanomaan, kun se näytti noin koulunkäynyt olevan.
Ja siihen se isännältä jäi. Sanoihan sitten pihamaalla, kun näki
Leenakaisan:
"No, oikeinko sitä naimaan?"
"Mitäs."
"Kun tuota olet tuon näköinenkin."
"Mitäpä kukaan näölleen. Lukihan se isäntä Jumalan sanasta viime
sunnuntaina, että taitaako joku enää äitinsä kohtuun takaisin mennä ja
sieltä jälleen ulos tulla -- että minkäs minä tälle näöllekään."
"Mitä tuosta maitoparrasta on sinulle mieheksi."
"Toverin minä siitä, en minä miestä. Miehiä on ollut ja saa aina."
"Mitä sitä toverilla maaton?"
"Lapsia on ruttoisampi yhtenä elätellä. Ja siitä se Petter miehistyy,
kun minä sitä syötän. Ja syötetään vielä Pekka Ratinenkin, sanokaa se
vain sille."
"Jokohan syöttäisitte?"
"Syötetäänhän pappaa toki."
Minkäpä niille taitaa, arveli isäntä, päänsä ne pitävät. Ja sanoi
isäntä Pekka Ratiselle, että pankoon esteet, kun poika on alaikäinen.
Vaan ei Pekka Ratinen sanonut uskaltavansa, jos ikänsä Petter-poika
siitä vihoja kantaa ja hänet jättää avustamatta. Mitäpä sitä Jussi
Petterille enää, kun ei isäntä itsekään sanonut mitään tainneensa.
Leenakaisaa koetteli hän vielä kielitellä.
"Kuule", sanoi hän, "nuorihan se on Jussi Petter sinulle".
"Nuorihan se on. Saisihan se olla vaikka parisenkymmentäkin vuotta
vanhempi, ei ikä pahaa tekisi."
"Luovu sinä siitä."
"Luopuisinhan minä, vaan kun se pitää hameen helmasta kiinni, ei tuo
liene ihmistä ennen nähnytkään kuin tällaista."
"Lienet viekoitellut?"
"Alaikäistä. Johan siitä pystyisi lakikin rankaisemaan."
"Sitä lapsillesiko sinä sitä isää?"
"Niillehän sitä, mitäpä minä isällä itse enää. Niillehän sitä. Ne kun
syövätkin kuin sudet."
"Sattuipa tuo toki työntekijä."
"Sattui. Enpä minä miestä pärevakassa pidettäväksi otakaan. Villat minä
vakassa pidän."
"Lieneekö ikää tällä morsiamella, kun on suu niin pieni?"
"Ei kuin puolisataa vuotta. Sitä jo jaloilla silloin juoksin, kun pappa
Ratinen oli paratiisissa ja siivillä vielä lensi."
"Näyt olevan koulut käynyt."
"Muut, pait en laiskain koulua. Siinä jos ahkera on ja tarkan työn
tekee, ei syömään jouda, ellei muut suuhun pistä. Vaan pistetään se
Pekka Ratiselle, elkää hätäilkö, ei teiltä leipä puutu."
Leenakaisa nyökkäsi päällään ja silmät läikähtelivät, kun se nauroi,
kieppasi hameen helmat ylös ja humppasi töilleen.
Mitäpä sitä auttoi enää itsensä Pekka Ratisen muuta kuin koetella
pysyä suosiossa. Ja siksi toisekseen, mitäpä hän sotkeutumaan
toisten asioihin. Hulluhan hän olikin. Johan tuo näkyi Jussi Petter
miehistyneen, niin että tottapahan tiesi mitä teki. Eikä se hullumpi
ollut Leenakaisakaan, kun tarkalleen otti. Ihminenhän tuo oli tuokin
ja kunnon ihmiseltähän tuo näytti. Jospa tuo oli onneksi hyvinkin tuo
naiminen.
Jopa pyrkivät tulemaan Pekka Ratiselle haaveet mieleen. Sinne kun olisi
päästä vielä sinne entiselle mökille, sinne Töllinmäen aholle. Sinne
jos Jussi Petter nyt Leenakaisan kanssa lähtisi. Laajentaisi sitä alaa
siinä vaikka, vaikkapa sitten koko mökin hirsistä rakentaisi. No, vielä
se tuo Leenakaisa sen Petterin kanssa sen rakentaakin. Sattui niin
roimakka ja hyvä ihminen se Leenakaisa. Ainahan he sen kanssa toimeen
tulivat. Ja totta puhuen, siinä omalla mökillä ne olivat lystimmät
päivät olleetkin. Kesäaikana etenkin, siinä aholla kun vain kohotteli,
niin aurinko kun paahtoi kivien kupeita ja selkää, niin että sekaisin
ne siinä ajanlaskut nukkuessa menivät. Oli se siunattua. Siunattua
se oli se elämä. Ja siinä sitä mansikkaakin kun ennen kasvoi, ihan
punanaan hohti. Jo oli Luojan viljaa. Olisi vain ollut poimijoita. No
nyt, nythän ne Leenakaisan lapset, nehän ne nyt poimivat. Eikös vain
tarpeen olleet nekin. Tyhjäänpä melusi tässä hänkin. Niin se oli, että
jos mitä teki, tyhmästi teki. Jouti siis olla tekemättä. Ei elämässä
vikaa, siunattua se oli, se oli vain tuo ihmisen luonto niin härski ja
häijy, että sotkeudupas vain ehdoin tahdoin toisten, kunnon ihmisten
asioihin.