"Terve."
"Terve."
"Mitäs Aapolle kuuluu?" "Eipä mitään erinäisiä. Mitä vain Lassille
itselleen?"
"Onpa sievoiset ilmat."
"Sievoiset. Vilja kasvaa, niin että suhina kuuluu."
"Joko ne teillä on kesannot kynnetty?"
"Johan ne eilen, lauantain nimissä puolipäiviltä lopetin, lopetin sen
itäpellon siinä. Niin tuota sitten aattelin, että jospa olisi lähteä
kuulemaan sitä etämaan pappia, joka kuuluu tulleen tähän Hukanniemeen
sanaa selittämään."
"Niinhän se kuuluu. Ja niinhän sitä minäkin -- jotta heitänpä nuo
verkot tuonne selkäluodolle, jos sattuisi joku ahven leikillään
käväisemään, heitän, heitänpä ja samalla kuulostan tämän vieraan papin
pakinata."
"Eihän niitä aina tänne satu, tänne salomaille."
"Eipä ei, ei satu. Se tämäkään lähetyspappi kun ei kuulu
pariinkymmeneen vuoteen käyneen synnyinmaassaan."
"Vai ei? No, missäpä keisarikunnassa hän reissaili?"
"Kukapa sen tiennee, missä lie Aahriikan maassa reissaillut."
"Vai Aapriikan."
"Aahriikan."
"No, mitäpä se siellä Riikin maassa kuleksi?"
"Pakanoita, pakanoitapa kuuluu kastaneen."
"Vai pakanoita. No sitä on siellä Riikin maassa vielä niitä pakanoita?"
"Niitä vain, niitä vain on."
"No, jo jotakin. Ja tämä niitä kastoi?"
"Kastoi."
"Tähän Suomen uskoon?"
"Tähänhän sitä. Tässä kun on se oikea Jumala."
"Tässähän se on."
"Se tämä kolmiyhteinen, sehän se autuaaksi tekee, kun vain on sen
oppiin kastettu."
"Sehän se sitä kuuluu tekevän. Näet kun se pystyy, niin mikäs."
"Mikäs. Kun hän kerta omaksi kuvakseenkin loi tämän ihmisen."
"Joo, hän se kuuluu luoneen, kuvakseen se sen, se on tietty."
"Kuvakseen."
"No, aatoskohan lienee ollut Hänellä minkälainen, kun menepäs ja
kansoita tämä maa sitä Riikin valtakuntaa myöten? Mitäpähän, mitäpähän
Hän siinäkin aatteli?"
"Tottapa Hän sen sopivaksi kolkaksi niille pakanoille aatteli. Kuumahan
siellä kuuluu olevan. Totta siellä olisi palanut tämä nahkalla
päällystetty ihminen."
"Vai niin on kuumat paikat."
"Kuumat kuuluu olevan."
"Katsos vainenkin."
"No, kun se leipäkin kasvaa ja paistuu puussa, ei kun ota ja syö vain.
Eikä niillä pakanoilla kuulu vaatekertoja olevan."
"Vai ei vaatekertoja. No, tuota, ihanko alasti?"
"Ihan kuuluvat olevan."
"Naispuoletkinko nuo, tuota, ihan alasti juossoot?"
"Naispa, nais- kanssa."
"Liekö tuolla itikoita?"
"Totta noita, vaan ne kun ovat paksunahkaisiakin nämä pakanat."
"Vai paksu. Ihanko noilla on muuten ihmisen muoto, että kaikki ruumiin
paikat paikoillaan?"
"Paikoillaan ovat."
"No, mitähän aatteli aattelija, kun luopas pakanoita ja kansoitapas
niillä ne Riikan valtakunnat. Mitä, mitäpä Hän sillä reistaili?"
"Totta tuo sitä, jotta se sen valtakunta leviäisi sinne asti."
"Kun tuo ei alun perin tuota tuonne ajatellut ja alunperin noita tähän
Suomen uskoon opettanut."
"Lieneepä Hänellä kaikessa omat aivoituksensa."
"Lienee."
Aappo jäi huuli lerpallaan ihmettelemään sitä ja piippu unohtui suuhun
panematta. Ihmetteli siinä Hukanniemen aitan portailla istuessaan sitä
outoa, mitä oli Lassilta kuullut, ei sitä tahtonut oikein tajuta, että
oli sellaisia maailmoita ja sellaisia olijoita.
Pääskyset tirskuivat siinä Aapon pään päällä, niiden pesiä kun oli
aitan räystään alla. Siinä tirskuivat ja lentelivät.
Loipas pääskyset, ajatteli Aappo, loipas tuoksuiset pihlajat, loipas
kukkaiset nurmikot tuohon, tyhjästä kaikki. Miksi, miksi ei siis luonut
pakanoita ja niille leipäpuita. Kaiken kun osasi ja kaikki taisi.
Oli kaunis sunnuntai-aamu. Väkeä oli kokoontunut aika lailla siihen
Hukanniemen nurmikkopihalle. Näkyiväthän ne tulleen sieltä kotoa Maija,
veljen vaimo ja piika Annakin. Totta ne maitse --
Kävi joku töppäisemässä Aapolle kättäkin ja kysyi kuulumiset. Vaan
Aappo vastasi yksikantaan. Hänen päätänsä vannehtivat vain nuo uudet
aatokset.
Jo ilmaantui pihamaalle itse lähetyssaarnaajakin. Hän oli pitkä ja
laiha olio. Hänen eteensä kannettiin pieni, valkoisella liinalla
katettu pöytä kukkivan pihlajan varjoon. Ja ristien kätensä aloitti
hän kirkollisen toimituksensa, veisasi ensin virren, luki tekstin ja
aloitti sitten saarnan.
Hän kuvaili voimakkain värein Ovambomaan ja Ondongan oloja, kertoi
lähetyssaarnaajani vaikeuksista ja Jumalan sanan voitollisesta kulusta,
miten se saa kokonaiset heimokunnat kuningattarineen kääntymään tähän
oikeaan ja ainoaan autuaaksi tekevään oppiin. Ja että tämä työ kantaisi
runsaampia hedelmiä, olisi meidän onnellisempien autettava veljiä ja
sisaria siellä, sillä ovathan nuo mustaihoiset saman isän lapsia,
vaikka me tapaammekin heidät vasta taivaan ilosalissa isän kotona.
Kun virsi oli veisattu, pani lähetyssaarnaaja kiertämään lautasen,
johon jokainen sai laskea roposensa. Samalla ilmoitti hän, että häneltä
saa tilata lähetyssanomia ja ostaa hyvää kirjallisuutta, parasta mitä
suomen kielellä löytyy. Kerääntyihän lautaselle joku kuparikolikko
ja pari viisikolmattaista, ja kun kirjallisuus kannettiin pöydälle
nähtäväksi, oli siinä ihmistä ympärillä sakeana rykelmänä. Vanhemmat
asettelivat silmälaseja nenälleen ja tarkastelivat perusteellisesti
kansiluvut. Lukutaidottomille se sattui kirja nurinpäinkin ja he
tarkastivat, kunnes kuvista vahingon keksivät. Tutkittiin niitä
tarkkaan ja ostettiin viimein mikä viidellä, mikä kymmenellä pennillä
osui saamaan. Varsinkin kuvamekkoja olisi ostettu.
Sattui Aapollekin sellainen kuvaniekka ja hän koetti tavailla sitä,
vaan eivät silmät saaneet urakkata. Oli siinä neekerin kuvakin. Sekös
oli ihme. Piti sitä Lassillekin näyttää.
Kun lähetyssaarnaaja huomasi Aapon hartauden, tuli hän ja kättä lyöden
tarjosi hänelle lähetyssanomia.
"Siinä on paljon herättävää lukemista."
"Maksaako tuo vielä paljonkin?"
"Eihän se paljon", sanoi Lassi.
"On kovat nuo ajat", sanoi Aappo.
"Mökinmieskö olette", kysyi pappi.
"Onhan sitä vähän sitä mökin räppänätä."
"Onpa", sanoi Lassi, "mökkihän tällä on, niin että outo luulisi
taloksi, eikähän se ole kuin kyläkunnan pulskimpia paikkoja ja tämä
Aappo niitä varmimpia, varmimpia eläjöitä."
"Vai niin."
"Niin. Poikamies kun vielä on eikä rintaperillistä, ja sitä rahanroskaa
kirstut täynnä."
"Vai naimaton."
"Naimatonhan se tämä."
"Sitä kun näillä main eivät ne leivät kasvakaan puussa", sanoi Aappo,
"niin mikä sitä uskaltaa niitä elätettäviä."
"Sitä kun on tämä Aappo sellainen hiljainen myyristäjä, niin on jäänyt
se perhe tekemättä, vaan ei se niin tarkka ole kuin näyttää."
"Ottakaa pois sitten, isäntä, lehti, autatte samalla Jumalan
valtakunnan leviämistä."
"No, jos tuota auttaisi. -- Onko niissä kuviakin? Nuo silmät kun eivät
muusta ota urakkaakaan."
"Onhan niissä kuviakin." Ja lähetyssaarnaaja näytti Aapolle numeroa,
jossa oli kuvattu koko kuninkaallinen perhe, jonka Suomen miehet olivat
kääntää humauttaneet.
"No, onpa on. Kääntäneetpä ovat Suomen pojat siihen kuninkaita."
Aappo innostui ja tilasi lehden. Tulivat siihen Maija ja Annakin ja
Aappo näytti heille sitä kuninkaallista perhettä ja Maijalle sanoi
hän: "Ottakaapa, Maija, tuo lehti hameenne taskuun, siinä on teille
lukemista."
"Lukekoon Anna", sanoi Maija. "Siltähän se luku sujuu."
"Siltä. Tältä Annalta se luku sujuu", sanoi Aappokin.
Hankittiin siinä paluumatkaa, kateltiin talonväkiä hyvästiksi ja
pappiakin. Aappo tarjosi Maijalle ja Annalle kyytiä venheessänsä, että
tyhjät jalkavaivat säästyisivät toiseen kertaan.
Läksivät Maija ja Anna Aapon mukana rantaan. Anna heitti pois
mustan vihtoriinisen pyhänuttunsa ja kohotti ylös vaaleanpunaista
päällyshamettansa, ettei se kastuisi, ja istuutui soutamaan. Emäntä
istuutui keskelle venettä ja Aappo perään.
Oli aivan tyyni, järvessä ei pienintäkään viriä, taivas oli sininen
ja kirkas. Vene kulki hiljaisten saarien lomitse. Kuului vain airojen
tasainen loiske, kun Anna veteli voimakkailla käsivarsillaan, joiden
yläosaa vain paidanhiha peitti. Huivi oli valahtanut tuhtolaudalle,
niin että aurinko paistoi suoraan hänen ruskettuneeseen niskaansa ja
kiilteli hänen tiukasti kammatulla tukallaan. Vahva se on tuo Anna,
vetelee kuin mies. Niin sitä pitää naisen ollakin, ajatteli Aappo.
Mikään ei häirinnyt äänettömyyttä, kaikki istuivat he aatoksissaan ja
mieli oli harras kuin kirkossa.
"Saarnamies se oli", sanoi Maija, kun kotirantaan tultiin.
"Saarnamies", sanoi Aappokin.
Mutta Anna ei virkkanut mitään.
"Otapas, Anna, nyt se lehti", sanoi Aappo syötyä, "niin kuulostetaan,
mitä siinä on".
Anna luki ja väki kuunteli kuin ihmettä. Oli, olipa ne maita siellä ja
kansoja nekin kansat. Ja ihmisiksi niitä kaikkia kutsuttiin. Ihmisiksi
vain, vaikka tuskin olisi niiden puhettakaan ymmärtänyt, jos puheikkain
olisi päässyt.
Ja kun lehti oli luettu, otti Aappo sen Annalta, meni pihamaan
nurmikolle pitkällensä, köllötti siinä mahallansa kyynäspäiden varassa
ja katseli kuninkaallista perhettä, jonka Suomen pojat olivat kääntää
humauttaneet tähän kolmiyhteisen uskoon.
Katseli sitä siinä niin, että raukaisi. Pää nyykähti käsivarrelle ja
miehekäs, syvä kuorsaus kuului.
Ja niin tapahtui, että lehden tilaus teki sen käännöksen Aapon
elämässä, että hänestä tuli harras sanankuulija. Anna sai toimittaa
lukijan virkaa. Ja joka sunnuntai piti Annan istua siihen peräikkunan
pieleen ja lukea Aapolle lähetyslehtiä.
Niiden kautta uusi, ihmeellinen maailma aukesi Aapolle. Arkenakin
usein, kun työltä jouti, pyrki mieli sinne kaukomaihin. Se elämä
siellä oli outoa ja ihmeellistä. Kuvittele jos kuinka kummallista,
et sittenkään voi kaikkea kuvitella. Oli siellä jos jotakin. Nekin
onnen maat, eivätkö ne liene sielläpäin olleet. Niinpähän oli näillä
pakanoillakin jo valmista tämä maa ihmisen asuttavaksi. Et tarvinnut
kyntää, et niittää, et kylvää, et koota riiheen. Ojenna vain puuhun
kätesi, ota hedelmä ja syö. Oli, olipa ne maat. Niin sitä pitikin luoda
maailma niinkuin tämä kolmiyhteinen loi, kun se kerran luomaan rupesi.
Kumma, kun ei mitään näistä ennen tiennyt.
Niin kului hiljalleen pari vuotta. Mikään ei enää muuttanut Aapon
totuttuja elintapoja eikä pakana-asioiden harrastusta. Anna oli hänelle
välttämätön lukijaksi.
Mutta sattui sitten syksyllä uusi renki taloon, ja se alkoi hienostella
Annaa. Kunnon renkihän se oli, ei sen puolesta. Vaan häpeätä tuo olisi,
jos Anna ei nyt talossa pysyisi, pysynyt kun oli jo liki kymmenen
vuotta, paimentytöstä asti. Jokohan se nyt ottaisi ja tuolle rengille
menisi, vakainen lukijakin vielä?
Se kävi ihan Aapon luonnolle se ajatus. Kulki siinä kotosalla aina
nyreissään ja katsasteli asian menoa. Lukijan, lukijan ne nyt tästä
veivät.
Sanoi siitä eräänä lauantaina puolipäivän aikaan Maijalle, että
pitäisi sitä joutessaan tässä kirkossakin käydä, että jos Maija sitä
eväänpuolta vähä konttiin pistäisi.
"Pannaan toki evästä kirkkomiehelle. Kovin se Aappo on ruvennut niitä
autuuden asioita harrastamaan."
"Sitä ajoissa kun niitäkin, niin ei hätä tule."
"Hyvä se on."
Pani Maija evästä ja Aappo läksi kirkolle ja viipyi siellä pyhäiltaan
saakka.
Ja kun hän tuli kotiin, oli Lassi ehtinyt jo heille kirkolta ennen
häntä. Siellä se tuvassa jo istui. Mikähän kiire sen siihen jo lennätti?
"Oli tällä Lassilla uutista", sanoi Maija, "niin ehätti toki kertomaan."
"Vai uutista", sanoi Aappo ja laski kontin penkille.
"Uutista, uutista oli", jatkoi Maija ja huusi ovesta: "Anna, tulehan
nyt tänne."
Anna tuli.
"Se tämä Lassihan se ihmeitä kertoi", sanoi Maija. "Kertoi sinua
kirkossa kuulutetun."
"Minua", ihmetteli Anna ja katsoi toisesta toiseen. "Mitä se nyt Lassi?
Kuulutetun? He-he-hee."
"Jos liekin pappi valehdellut", sanoi Lassi. "En tuota arvannut kysyä."
"Valehdellutpa on", nauroi Anna. "Kenen kanssa ne muka kuuluttivat?"
"No, tämän Aapon."
"Ha-ha-haa", sekös Annaa nauratti. Hän kuivasi huivinnurkalla silmiään.
"He-he-hee."
"Mitäs tämä Aappo itse siihen sanoo? Kirkossahan se oli Aappokin. Mitäs
se itse sanoo tämä sulhanen? Liehän toki kuullut?"
"Sano noille, kun eivät usko, sano", sanoi Lassi, joka rupesi jo
epäilemään, että mitä tässä oikein oli.
"Mitä tuossa sanomista", sanoi Aappo. "Miksipä ei olisi kuulutettu?
Kun Lassi sen jo tuntui sanoneen, niin mikäs, mitäpä syytä on kellään
rehellisen miehen sanoja epäillä."
"Vai kuulutettu", Maija löi käsiään yhteen. "Tätä Aappoa ja Annaa
kuulutettu?" Anna veti huivia silmilleen. "Osasipa olla tämä Annakin
tietymätön", ihmetteli Maija.
"Mistäpä se Anna tiesi", sanoi Aappo. "Vasta kai Anna sen nyt kuuli."
"Jottako ei tiennyt? Mitenkä Aappo sen sitten järjesteli?"
"Sitä vartenhan ne on papit, jotta ne ne asiat järjestelevät, jos niin
sattuu ja tarve vaatii."
"Totta kai Aappo ensin Annalta kysyi."
"Mitäpä minä sitä Annalta kysymään. Tietäähän sen kysymättäkin."
"Tottahan jotakin sanoit, aikeistasi näet."
"Ei tullut sanotuksi."
"Sitä on sulhasmies."
"No, laitapa Anna nyt kahvit tässä, niin ryypätään", sanoi Aappo ja
pani kirstunsa avaimen Annan helmaan. "Ota sieltä kamarin kirstusta
sokerit ja kahvit."
Anna otti Aapon kirstun avaimen ja meni porstuanpohjakamariin. Ihan se
ujostutti, jos tässä piti niinkuin morsiamena liikkua, kun tuo Aappokin
kamariinsa jo käski ja avaimen antoi. Olisihan se nyt itsekin vielä --
Hän otti Aapon kirstusta kahvit ja sokerituohisen, jonka äänetönnä pani
Aapon eteen. Aappo hakkasi sokeria veitsellä ja luuvasaralla, sillä
aikaa kun Anna punakkana hääräili lieden ääressä.
No, Anna vihittiin Aappoon ja muutti Aapon kamariin asumaan. Tahtoi se
ujostuttaa vieläkin, kun talollisen kanssa ihan. -- Olisi se välttänyt
muukin hänelle.
Olihan se sievää elämä nyt. Sievä oli se Aapon kamarikin. Sohvasänky
oli heillä sivuseinällä siinä, pieni pöytä ikkunan ääressä, Aapon
kirstu peränurkassa ja Annan oven suussa. Maijalta oli Anna saanut
virkatun pöytäliinan ja naapurin emännältä verenpisaran. Vielä oli
Aappo tehnyt hyllyn, jolla hän piti lähetyssanomia ja tupakanlehtiään.
Miesten mieshän se oli Aappo, niin tarkka ja hiljainen, jotta ei mihin
panna. Ja hyvä ja nöyrähän se oli Annakin. Lienevät sellaisia niillä
parhailla kaukomailla.
Mutta ilman lähetyssaarnaajaa ja sitä lukuhalua ja renkiä olisi
Aapolta jäänyt tämä teko tekemättä. Olipas meininkiä ja aatosta kaiken
aattelijalla, Luojalla näet, sillä kolmiyhteisellä. Totta tuo aatteli,
jotta reistaanpa heidän kanssaan, kun heidät kerran loin, reistaanpa
suottakin ja johdan yhteen ja onnenkin annan, kun vain osannevat ottaa.