Olipa Luoja luonut tämän maailman ihanaisen, eipä parempata tarvinnut.
Oli järvet tuolla Esalanmäen alla, kalaa läksi sieltä kun nostit, oli
metsät vanhat ja suuret kuin parhaat pilaristot, jotka taivasta kohti
kohosivat, ja rannoilla rehevät ja leppoisat lehdot. Ja tässä keskellä,
tässä mäen viettämillä niityt uhkeat ja uhkeat pellot. Ei kuin käänsi
maata ja siementä vähän rippasi, niin se viljan kasvoi.
Oli, rakentajapa oli ollut, joka tämän maailmankin rakensi. Pitipä
sanoa, että kaikki se kohdallensa laittoi. Mikä sitten asustaessa
näillä asuinsijoilla, puutettakaan kun ei mistään ollut.
Mistäpä sitä puutetta, kun vain työtä teki, tahi muuta elämänhäiriötä,
kun vain sopuisuutta itsellä riitti.
Ja riittihän sitä, kun vain syntiä vastaan taisteli. Ja mikä oli
taistellessa näin kesäisin etenkin.
Kummastipa tuo hellitti aurinko nytkin. Kirkas oli taivas, ei kuin
jokunen pilvenlonkare köllehti laiskana siellä täällä. Hellittipä,
hellittipä maata nyt tuo aurinko kerran.
Oli ruis kypsää jo siinä. Ei kuin ota ja leikkaa, leikkaa Luojan
parasta viljaa.
Esaias Huttunen seisautti hevosensa siinä mäen rinteellä kesantopeltoa
kyntäessään, pyyhkäisi hikeä otsaltansa ja katsahti kartanolleen päin.
Peltojen keskellä, mäen nyppylällä heloittivat punaiseksi maalatut
rakennukset. Ne olivat hänen. Toisella mäellä, aivan rajatusten, oli
veli Petterin talo.
Eivät sattuneet sille veli Petterille pellotkaan aivan samat.
Kivikompaa oli jo maa.
Huttunen kiirehti hevostansa, ei sitä joutanut tässä seisottelemaan.
Kynti taas rinnettä ylös, rinnettä alas. Maa kääntyi, tuoksusikin se
tuo voimakas multa ja väkevyyttään ihan uhkui.
Eivät, eivät sattuneet veli Petterille pellot aivan samat.
Vaikka olivatkin heidän maansa niin rajatusten, että peräpellot
toisissaan ihan kiinni. Pieni notkelma oli talojen välillä, mutta samaa
tilustahan nämä olivat isävainajan ja heidänkin aikana olleet.
Ja olisivat vieläkin, ellei se Petter olisi nainut sitä Serahviinaa. Se
Serahviina sehän se oli syynä siihen, että heille Petterin kanssa ero
tuli. Nainenhan se sen eripuraisuuden maailmaan tuotti, se oli tietty.
Seisautti Esaias taas hevosensa eikä voinut olla silmäilemättä
Pekkalanmäkeä.
Samoin peltojen keskellä, omalla mäennyppylällään ne heloittivat senkin
Petterin punaiseksi maalatut rakennukset. Tupa lämpisi sielläkin,
savukiemura kohosi tuvan piipusta, totta ne leipää nyt leipoivat kuten
Esalanmäelläkin. Serahviina näkyy kantavan maitopyttyä aitasta tupaan,
totta ne rieskovatkin.
Lapsia teuhasi siellä pihalla ja kanat kaakottivat. Hyvä sillä oli
Serahviinalla tuo kukko. Piti Sohvillekin sellainen saada.
Kuului tuo elämä hänenkin mäeltään, jos Pekankin. Mitähän ne nyt
siellä? Lapsiako se Sohvi siellä nyt taas torui?
Yhtäkkiä kuului sieltä julma huuto:
"Esaias, Esaii-aas."
"Mikä hätänä", huusi hän vastaan.
"Pekkalan siat ovat meidän potaattimaassa."
Esaias heitti ruunan keskelle vakoa, kohotti piikkohousujansa ja juosta
hynttäsi kyntövitsa kourassa pehmeätä peltoa pitkin pihamaalleen.
Siellä potaatissa olivat Sohvi ja lapset sikoja hösittämässä.
"Sikojako ne, kun toisten viljelyksissä."
"Ässh, menettekö, pakanat."
Sohvi hösitti niitä leipälapiolla. Hänen kätensä olivat kyynäspäitä
myöten taikinassa. Hyllähteli vain, kun hän, lihava ihminen,
juoksenteli siinä pään ympärillä leivontahuivi, piikkopaita ja punainen
alushame päällään, juoksi väkyyksensä niiden sikain, pakanoiden perässä.
Siat vinkuivat ja öhkivät, Esaias ja Sohvi öhkivät ja ähkivät,
lapset kiljuivat ilosta ja jännityksestä hyppiessään paitasillaan
potaattipenkkien välissä ja hösiessään niitä suuria sian juntsikoita.
Saivat ne piiritykseen. Mutta ei niitä talosta pois ajettu. Hösitettiin
vain navettaan ja sinne teljettiin.
"Olkaapa nyt siellä, pekanmäkeläiset", sanoi Esaias telkeä asettaessaan.
"Ja pysykää siellä, että opitte vasta vierasten mailla liikkumaan",
sanoi Sohvi.
"Pitäähän ihmistenkin tietää, mitä rauhaan sopii, saati sitten
sikojen", sanoi Esaias housujaan nostellen.
"Rapsauta sinä nyt, Esaias, niitä pekkalaisia."
"Rapsun sietävät."
"Lähetä piika Tiina viemään sanaa sinne."
"Kuules, Tiina", sanoi Esaias Tiinalle, joka hiilikoukku kädessä seisoi
tuvan ovella, "juoksutapas Pekkalaan sana nyt."
Tiina viskasi hiilikoukun kädestänsä.
"Juoksuta se sana Petterille, että jollei tule hakemaan sikojansa
Esalanmäeltä ja maksa hyvällä niiden syönnöksiä, niin rapsun saavat."
"Ja kysy", sanoi Sohvi, "eikö siellä ole kissoja nähty."
Esaias oli hyvillään noista sioista. Sietikin se Petter jo muistutuksen
taas.
Pistäytyi siitä maitoaittaan, kun kerran kartanolla oli, ja ryyppäsi
piimän sintua puolisen tuoppia.
Ja pulskalta tuntui olo, kun kynnöksilleen palasi. Ne nämä kesäiset
päivät tällaiset, ne vasta päiviä olivat. Auringonpaiste kuin valmis
kulta valui maahan ja rikkautta tuotti. Olikin tuota hyvyyttä antanut
jo heidän osalleen, ei sitä voinut kieltää.
Olihan sitä Pekkalassakin, vaikkei ihan niin paljon. Silmäilytti se
Esaiasta taas sinne Pekkalanmäelle päin ja hän näki sieltä Tiinan
tulevan.
Saapahan nähdä, mitä se Petter nyt. Eiköhän sitä sapettane. Siellä se
pihalla näkyi tepastelevan. Jopa tiuskasi lapsilleen. Ähää, taisipa se
suututtaa.
Näki Esaias siinä kyntäessään, kuinka Pekkalan isäntä kohta asteli
heille päin. Sovintoa kai se hieromaan.
Ei Esaias ollut tietävinäänkään, kynti kynnöksensä loppuun eikä
kiirehtinyt. Joutipahan Petterkin odottaa.
Esaiaksen pihamaalle tultua alkoi Petter hieroa sovintoa, lupasi kaksi
kappaa sovittajaisia.
Mutta Esaias ei suostunut niin vähästä sikoja antamaan, vaati neljää
kappaa.
Se oli Petteristä kuitenkin kohtuutonta. Hän tinki edes kolmeen, mutta
Esaias ei peruuttanut.
Kun sovintoa ei tullut, meni Esaias tupaan eikä ollut Petteristä enää
tietävinäänkään.
Petter istuutui kaivon kannelle, tupakoi ja odotti. Eipä ollut
kiirettä, kun iltapuolella oli jo päivä. Kun saunaan illaksi ehti,
vähätpähän muusta.
Kohosikin savu jo sieltä Pekkalanmäen saunasta, kohosihan tuo
Esalankin. Molemmat saunat olivat loivien mäkien alla lähetysten saman
lahden rannalla. Kohosi sieltä kaksi värisevää savukiemuraa ja haihtui
tuulettomalle taivaalle.
Pekka odotti Esaiasta, mutta Esaiasta ei vain kuulunut. Joutipa
olla, istuu tässä nyt, vuosiapa tuosta oli vierinyt, kun hän oli
kotitalollaan käynyt. Tuskinpa olisi nytkään viitsinyt, vaan se
Serahviina houkutteli, että sopii pois hyvällä ja toimittaa samalla
omaakin asiaansa. Niin, parastahan se on olla nöyrä, kun tarvis vaatii,
ja näyttää ylpeyttään taas toisessa paikassa.
Siivollahan sitä aluksi elettiin ennen, ei se Esaiaksen vaimokaan niitä
helmasyntejään ennen näytellyt, ennenkuin Petter nai Serahviinan. Sitä
näillä vaimoilla kun oli eri ajatukset elämästä, Sohvi piti kissoista
ja Serahviina ei kissoja sietänyt.
Oli näet se Sohvin kissankoirikas päässyt Serahviinan maitoaittaan ja
syönyt piimivästä pytystä kerman ja kaatanut toisen pytyn lattialle,
että jo oli näky, kun Serahviina aukaisee aamusilla oven.
Tietenkin se Serahviinaa suututti. Ja sisukas kun oli, toimitutti hän
salaa kissan pois päiviltä. Siitä se alkoi.
Sohvi siitä äkämystyi, ja kun tiesi milloin Serahviinan olevan
nukkumassa aitassaan, sohoi pitkällä hangolla aitan alle ja huusi:
kiss-kiss.
Rauha oli lopussa, alituista riitaa syntyi, niin että sitä ei kestänyt
mikään. Kun eukot suuttuvat, ei niiltä kekseliäisyys lopu. Sohvi ei
sanonut Pekkaakaan enää muuksi kuin Ärrä-Petteriksi, Petter kun, Luojan
tahtohan se tietenkin oli, ei osannut ärrää sanoa. Ja Sohvin lapsetkaan
Petterin pihamaalla kulkiessa eivät muuta kuin hyrräsivät ärrää kuin
kehräävät rukit.
Poishan sitä piti lähteä Pekan matkueen ja siihen Pekkalanmäelle
pesivät.
Tuli sitten raja-aita pantavaksi naapurusten välille ja kun kumpikin
vierasmiesten kuullen kävi uhkaamassa, että ellei aita siihen ja siihen
päivään mentäessä ole valmis, vetää kumpikin toisensa oikeuteen.
Ja niin aloittivat molemmat ähmissään työn, toinen ylä- ja toinen
alapäästä rajaa. Ja kun keskipalkoille tulivat vastatusten, ei
kummankaan sisu antanut myöten aloittaa sananvaihtoa. Menivät uhallakin
toistensa sivu, ja kun ei toinen, niin ei toinenkaan pysäyttänyt
työtänsä. Niin kohosi kaksi uutta närevitsaksista aitaa vieretysten
rajapyykistä rajapyykkiin niin lähellä toisiansa, että tuskin porsas
olisi mahtunut välissä kääntymään. Maantien kohdalle teki kumpikin
portin, toinen maalasi sen punaiseksi, toinen siniseksi.
Mutta kalat kuljeksivat järvissä sekaisin. Ja eräänä keväänä tapasi
pekanmäkeläinen rysänsä kuivalta maalta. Seuraavana päivänä olivat
esanmäkeläisen merrat korkeimman kuusen latvassa ja risuja pullallaan.
Sitten tarkastutti Esa oikein lautamiehenä kaurahalmeensa, jonka
Petterin lampaat olivat haaskanneet, ja putosipa Petteriltä kokonainen
hehto sovittajaisia.
Ja nyt tämä uusi jykkeli. Vaati vielä neljä kappaa, vaikkeivät siat
olleet vielä kiven kuvettakaan tongaisseet, saati sitten suurusta
suuhunsa saaneet.
Jos olisi muistuttaa Esaiakselle iäisistä asioista. Mitähän se, eiköhän
se sitä suututtaisi.
Esaias oli näet kerran ennen sairastaessaan alkanut sulatella
sydäntään, kun pelkäsi kuolevansa. Oli Sohvi kutsuttanut papin ja
pappikin oli vakuuttanut, että lähtö se nyt tulee. Esaias itse ei ollut
vielä uskonut, oli vain tinkinyt vastaan. Vaan pappi oli tiukannut ja
käskenyt Esaiasta aikanaan katumaan ja muistelemaan syntejään. Esaias
ei ollut sanonut mitään erityisempiä muistavansa, vaan Sohvi oli tullut
väliin ja ruvennut luettelemaan ne rysäjutut ja muut. Oli Esaiaksen
pitänyt luvata papille, että hän pyytää anteeksi pekkalanmäkeläisiltä.
Niin kutsuttiin sitten Petter ja Serahviina Esalanmäelle ja Esan
kamariin, jossa Esa teki sitä kuolemata ja katumista. Vaimot itkivät
tämän lihan heikkoutta ja ihmismielen turmelusta, ja Esa pyysi
anteeksi ja pyysi, etteivät pahalla muistaisi häntä, onhan sitä tullut
riidelleeksi, vaan sopuhan se olisi ollut paras alun perin.
"Sopuhan se olisi ollut paras", arveli Petterkin.
"Kun sen olisi vain tiennyt", sanoi Esa.
"Eihän sitä mistä tiennyt", jatkoi Petter. "Vaan kun sinä olisit ollut
sen raja-aidan tekemättä. Hullutushan siitä tuli. Nytkin viime viikolla
katosi meiltä yksi emälammas. Sitäkös etsittiin ja haikailtiin. Ja
eivätkös eilen löydä sitä kuolleena sieltä aitojen välistä."
"Ka, senkös pirkkulin vuoksi jätitte porttinne auki. -- Vai raja-aidan
tekemättä! Ähää! Vai minä muka sillä lampaanne. -- En minä ole
kissaakaan vielä toiselta tappanut, saati sitten lammasta."
"Ähäs", sähähti Serahviina. "Onpa siinä kuoleva."
"En minä mikään kuoleva ole, kuka sitä on sanonut." Esa kohosi
tilaltaan ylös.
Poishan pekanmäkeläisten piti mennä. Ja turhaa se oli koko
anteeksipyyntö, sen papin hullutusta kaikki. Mutta nauroi sille Pekka
ja se Esaa suututti.
* * * * *
Pekka istui ja poltteli yhä piippuaan, mutta Esaa ei vain kuulunut.
Sohvi kulkea humppasi jo rainta kädessä eikä ollut näkevinäänkään
Petteriä. Lehmikujaan teki Tiina jo savuja ja lehmän ammuntaa kuului
kujalta.
Jopa nousi lehmisavu sieltä Pekkalastakin. Näkyi Serahviina jo lypsyllä
liikkuvan ja lapset juoksentelivat sen perässä.
Sattui lautamies tulemaan siihen Esalanmäelle ja tervehti Petteriä.
"Mitenkä sitä sinä täällä", kysyi lautamies.
"Nuo siat mistä aitojen yli lienevät kulkeneet."
"Anna rapsu."
"Ne meidän siat, näet."
"Ahaa."
"Se kun liikoja syönnöksistä tahtoo, pysyhän tässä vierassamiessä."
Jo Esaiaskin oli nähnyt lautamiehen ja tuli tervehtimään.
"Sitä rapsuja juoksutat?"
"Niitähän sitä. Sivu tästä kulin."
"Kun tähän satuit, niin rapsautapas tätä Petteriä, tämän siat, näet."
"Maksanhan minä sovinnolla."
"Jos maksanet?"
"Sen kolmisen kappaa."
"Ei kuin neljä."
"Olkoon menneeksi. Maksetaan hyvällä. Lähetä Tiina vaikka paikalla
hakemaan, niin potaatit saat."
"Kuules Sohvi", huusi Esaias hyvillään lehmikujaan, "lähetäpäs Tiina
hakemaan Pekkalasta neljä kappaa potaatteja. Keittääpä, keittääpä
vaikka potaattipuuron illalliseksi."
"Ja siat sinä lasket."
"Ka, lasken."
"Tämä lautamies kuulkoon sen", sanoi Petter. "Ja tämän saman
vieraanmiehen kuullen sanon minä, että ellet maksa viittä markkaa
ruunastasi, joka naapurimaan kautta kiersi meidän halmeeseen, niin
rapsauta, lautamies, tätä Esaiasta."
"No, pirkkuli."
Mutta nyt naurahti Petter, pani tupakkaa piippuunsa ja veteli sitä
niin, että nenä notkui, eikä ollut Esaiasta enää näkevinäänkään. Esa
ruopi korvallistaan, syljeksi ja töpeksi. Nytpä se harmin paikan teki.
"Nuo elukat", ähki hän.
"Ne elukat, ne ovat rasituksia", ivaili Petter.
"Hä?"
"Kun tuo Esalan kissankoirikas juoksee raja-aidankin yli toisten
kissojen luo."
Harmitti se Esaa vielä enemmän, kun Petter siinä pistelemään rupesi. Ja
hän sanoi:
"Nuo Pekkalan varikset ne kun meidän ohrapellossa yökaudet ärriä
särkevät, niin että tärisee -- häh?"
"Eipähän omantuntosi tärinä untasi estäne."
"Hä?"
"Vaikka se kerta tärisi niin, että anteeksi pyysit."
"Kuulkaapa vierasmieskin tämän juttusia. Minäkö anteeksi
pekkalanmäkeläisiltä -- mitä! Eiköön tuota rapsua tuollaisesta
valheesta saisi -- mitä?"
Sähisi se Esa, vaan Petter kohosi jo lähteäkseen, kun oli saanut
asiansa loppuun. Läksi siitä se Petter kotiinsa päin.
Oli ilta jo käsissä, kun Petter asteli hitaasti piippua poltellen
kotiaan kohti.
Aurinko laski jo lahden taa, kultasi Pekkalan ruishalmeiden kypsää
viljaa ja heitti Pekkalan ikkunasta kimpun kirkkaita säteitä Esalaa
kohti. Molempien saunojen lakeisesta kohosi hieno auer kirkasta
iltataivasta vasten.
Rauhaisa oli luonto, äänettömät metsät ja hiljaiset saaret, jotka
kuvastuivat tyynen järven pintaan. Ihanaiset, ihanaiset olivat
asuinsijat, eipä parempata tarvinnut tämä ihmislapsi.