"Minäkö onnellinen? Ehee -- miksi minä onnellinen olisin? En minä ole
onnellinen?"
"Kun on vasta nainut ja niin edespäin."
"No, nainut? Onhan sitä nainut, se on totta. Mutta vastoin tahtoani
minä naimisiin menin."
"Miksi vastoin?"
"Sitä kun on köyhä, saa tehdä vastoin tahtoaankin, kun sattuu."
"Pakottivatko Viian vanhemmat?"
"Mitäs minä vanhemmista. Muuten ei minulla niitä olekaan. On se äiti
ollut. Isänpuoli on olemattomissa. Näin palvelusihmiselle mistä niille
kaikille isiäkään?"
"Kukas sitten pakotti?"
"Se pakko pakotti. Kun on näet köyhä, tulee ajattelemattakin mennyksi.
Ei niin, ettei köyhäkin tietäisi, että tyhmyys on tyhmyys, vaan menepäs
ja tee se kuitenkin."
"Niin se on."
"Niin se on. Se oli minun elämäkertani näet sellainen: Kun oli
siellä maalla se Antti, siellä kotipuolessa, ja se oli pulska ja
punaverinenkin kuin tuo palsaminkukka ihan ja se minulle niitä
tunteitaan oikein rakkaudeksi nimitteli ja minä sille kanssa
rakkaudeksi niitä omiani nimittelin, suotta -- se näet, että muka
rakkaus, se huvittaa -- suotta, mutta annas, kuka sitä ei huimana
vaikka mitä laskettele, jo piruillessaankin, kun on nuori. No, se Antti
kantoi minulle rinkelit markkinoilta ja kaikki, ja minä olin Antille
kohtelias ja rakas, mikäs siinä -- ainakinhan minä ihmisistä pidän, ja
nytkin kun joku puhuttelee ja sanoo: niin se on, sanon minäkin: niin
se on. Mitä varten minä ihmisiä vastusteleisin? -- Mutta se Antti se
minua erityisesti miellytti. Tuo se on minun, ajattelin, ja olisihan se
ollutkin, ellei tämä Matin pahus, tämä körökki siihen väliin sattunut.
Pahan nenällä se siihen sattuikin, ja ei muuta kuin alapas minua
tahtoa. Sitä näet kun olin pestautunut kaupunkiin, niin eikös ole tämä
Matti siinä samassa pihassa renkinä. En minä sitä ensin huomannutkaan,
vaikka ei minulta mies jää huomaamatta, etenkin jos se on pulska. Vaan
mitäs Matti, vähäinenhän se on tämä Matti ja mitätön. Vaan eipähän se
estänyt sen tulla töksähtämästä eteeni ja sanomasta jotta: 'Viia.'
"'Ka, Mattihan se on', sanon minä.
"'Matti, Matti on.'
"'Mitä Matille kuuluu?'
"'Mitäpä sitä.'
"'Mitäpä sitä.'
"'He, otapas tuo', sanoo ja painaa kouransa käteeni ja mennä jurpeltaa
talliin.
"Ka, kymmenmarkkanen. Antoikohan tuo tuon nyt minulle omaksi,
ajattelen. Totta tuo antoi. Ja kun minä olin köyhä tyttö ja palkkaa
vain kuusi markkaa kuussa ja se kengissä kului, niin ajattelin, jotta
hyväpä olikin, että antoi, ostanpa nyt Antille kintaat ja laitan
itselleni oikein röijyn kaupungin malliin, minulla kun oli vain suoria
nuttuja, jotka kyllä siihen asti olivat omiansa, ei sen puolesta. No,
laitoin röijyn kun laitoinkin ja punaisesta pomasiinista laitoinkin. Ja
sievä se oli.
"Mutta jos se piloillaan sen rahan antoi, töksähtää sitten mieleeni, ja
tahtoo rahansa vielä takaisin. No, alapas sitä pelätä, niin että kun
sen näen, puitan aina pakoon. Mutta se minua kuin uhalla kiertämään.
Jos se mitä virkkaa, ajattelen, repäisen röijyn päältäni, viskaan
mörrikän eteen ja sanon: 'Pidä roskasi.' Mutta se ei mitään virka eikä
se ehdikään, minä kun puitan aina pakoon. Vaan eikö kerta jo kadulla
huuda: 'Viia, äläs jätä.' Minä en jättänyt. Enhän minä miten uskaltanut.
"'Minne matka?'
"'Tiihosen puotiin, menen meidän sialle jauhon hakuun. Meidän
sianköniläs se vasta syöpi jauhoja, en minä ikinä sellaista sikaa
ruokkisi, se vasta pakana --' ja juttelin siitä siasta pitkät matkat,
ettei sille Matin mörrille jäisi suun vuoroa sitä kymmenmarkkastaan
takaisin tahtoa. Antaapahan ollakaan, kun tullaan siinä sen kelloseppä
Viikin kohdalle, eikös tämä tahtomaan:
"'Lähdetäänpäs, Viia, ja ostetaanpas sormukset tuolta.'
"'Lähdetään vain', sanoin minä. Mitäpä minä tyttörukka muutakaan olisin
uskaltanut. Katsonpa piruillessanikin, ajattelin toisekseen, ostaako
tuo. Ostihan pakana, en paremmin sano.
"'Nyt sitä on kihloissa', sanoi Matti kadulle tultua.
"'Niinpä taitaa olla', sanoin minä. Mutta ajattelin itsekseni, että
annahan olla, kun palkkani saan, näytän, olenko kihloissa. Saat rahasi,
sormuksesi ja röijynkin. 'Pidä roskasi', sanon, 'en sitä minä itseäni
mokomiin myy'. Vaan pidin vielä omina tietoinani, mitäpä minä siinä
nyt, olisi vielä sitä kymmenmarkkasta tahtonut, pakana.
"No, onnitteli sitten kotona emäntä, että muka kun kihloissa, ja minä
niiasin. Ja onnittelivat toiset ja minä niiasin kaikille. Mitäpä minä
muuta! Ja emäntä päivittelemään, että kun hän ei tiennyt, ja minä
sanoin, että kukapa hänet tiesi; vaan tämä Matti kun tahtoi, niin mikäs.
"'Mikäs, oikein se on', sanoi emäntä. 'Onhan Matti hyvä mies.'
"Voi olla, mitäpä minä hänen hyvyyksistään, enpä minä niistä kuitenkaan
kostu.
"Ja olisihan vielä kaikki voinut käydä hyvin, ellei tämä Matin pahus
vyöräydy iltasilla sinne aittaani.
"'Ei nyt Matin pitäisi suuttua', sanon minä kielitellen, 'minä maksan
Matille pois Matin rahan, kun tässä kykenen. Ei tainnut nyt näistä
kihloista vielä mitään tulla.' 'Miksi ei', sanoi Matti. 'Jos toista
vielä odottaisi', sanoin minä. Vaan Matti suuttui silloin. Sen pyöri
silmätkin päässä kuin mitkä väkkärät ja se ärjyi, ettei hän siedä
pilkkaa.
"'Anna olla nyt', sanoi se, 'äläkä enää vikuroi, kun rehellisen ihmisen
kelkkaan rupesit. Anna olla, muista se. Vikuroimista minä en siedä.'
"Mitäpä minä, yksinäinen naisolio, muuta kuin antaa olla. Ties, vaikka
olisi puukolla mahaan pistänyt, jos vastustin.
"No, Matti jäi aittaan ja siitä sitten kuulutuksille seuraavalla
viikolla. Häiksi osti Matti minulle oikein mustan leninkikankaan ja toi
rintakukan, jossa oli ruusattuun harsotähteen ommeltu enkeli samassa,
ja se harso oli kuin mitäkin utua ja värssy oli oikein sen takana, no
se vasta soma kuje ja minulla on se piirongin päällä vieläkin. Jotta
hyvähän se Mattikin, ei siltä, parastaan se pani, limonaadit osti
häiksi ja muut, ja kun sanoin, että joutavaa tuhlaat, sanoi se vain,
että kun on mieluinen morsian, ryyppää häntä vähän vettä sakeampaa toki.
"Hyvä olisi muuten ollut, vaan pahan nenälle se Antti sattuu
kirjoittamaan sieltä maalta, juuri hääpäivän aamuna sen näppiini sain,
sattuu kirjoittamaan, jotta syksyllä hän tulee niinkuin minua perimään.
Ihan se vihille astuessa itketti, kun ajattelin, ettei nyt ollutkaan
Antilla enää minussa perimistä.
"Ja itkin vihillä niin, että nenäliinan olisi saanut vääntää, jos olisi
tahtonut. Sanoi se pappikin Matille, jotta 'olepas nyt Matti kiltti
tälle vaimollesi, kovin se näkyy hienotunteinen olevankin'.
"'Oltava on', sanoi Matti.
"Ja ollut se onkin.
"'Mikä ihme se sinut siihen eteen silloin viskasikin ja mikä ihme se
sinulla sen kymmenmarkkasen silloin annatti', utelin sitten Matilta.
"'Mikä, etkö sitä tiedä? Nätti kun olet ja punaiset posket', sanoi se
vain.
"Olisipa niitä sitten Anttikin saattanut katsella, niitä poskia,
ajattelin, vaan en sanonut.
"No, minä nyt olisin yhden Antin sitten jo unohtanutkin kuka ties,
mutta eikös se tule syksyllä kaupunkiin, niinkuin oli sanonutkin.
Meille siihen vielä tulee, minä olen siinä kotosalla hellan kupeella
sian potaatteja survomassa, se oli meillä oma sika jo silloin. Niin
eikös ilmaannu siihen ja sano:
"'Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat
tainneet jo toiset perijät käydä?'
"'Toiset', sanoin, 'toisetpa ovat käyneet'. Ja vihlaisi niin pahasti
sydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua
varten luotu.
"No, pyyhin potaatista käteni ja lyötiin kättä.
"'Antti istuu, ryypätään nyt kahvit', sanon. 'Ei nyt siltä vihoja
kanneta.'
"'Mitäs tyhjästä', sanoo Antti ja istuutuu.
"Juotiinhan ne kahvit, vaan ei se maistunut, vaikka hyvää olin
keittävinäni, paninhan minä ison joukon jauhoja siihen ja sikuriakin
suuren mukareen -- Antille toki. Vaan ei se maistunut, missä lienee
vika ollut. Kävikö tuo luonnolle, että kun olevinaan se rakkaus muka,
-- sitä nimittelee, mitä nimittelee, suotta, joutessaan, jos jotakin
havittelee, muka, kun on nuori, kun on tunteet --"