Akka Pärsky seisoi kädet puuskassa lieden luona, jossa musta kahvipannu
kiehua porisi. Lois-Kaisa istui ovensuupenkillä, siunaili ja huokaili.
Pärsky itse makasi oljilla nurkassa ja kamppaili kuoleman kanssa.
Hänen heikot jäsenensä vapisivat. Jo toista kuukauteen ei hän ollut
sanottavaa sisäänsä ottanut. Väliin vaipui hän pitkään unenhorrokseen,
ja koriseva hengitys hiljeni joskus kokonaan. Luuli, että se jo siihen
loppui. Vaan eipäs vielä. Sitkeässä se ihmishenki oli, kun sattui.
Akka Pärsky käveli kädet puuskassa mahtavana kuolevan luo ja kuunteli.
"Ei, ei se loppunut vielä. Eläköön, ei sen puolesta. Joutaa kai. Eihän
tuo enää syökään."
Salaa toivoi hän kuitenkin, että loppu jo tulisi. Pois joutaisi,
ajatteli hän, noin huonokin kun jo on ja terveiden tiellä ja
rasituksena. Pois joutaisi, kun Luoja vain armossaan korjaisi, eipähän
siitä enää työhön kuitenkaan ole.
Niin ajatteli hän nyt, vaan oli hän toisinkin ajatellut. Alussa
säälitti häntä sairas. Surkumielin kertoi hän silloin kaikille, että
Pärskykin se vain sairastelee.
"Mikä sillä on?"
"Mitä lienee keskuselimistön vikoja."
"Ei ole tohtoriin kuljetettu?"
"Ei, mitäpä se siitä someni. Jos Luoja katsoo parhaakseen hänet
pois korjata, turhaa on potkia tutkainta vastaan. Jos taas Hänen
aikomuksensa on vielä elonpäiviä antaa, ei tohtorin lupaa siihen
kysytä."
Vaan kaikkeen väsyy. Akka Pärskykin väsyi säälimiseen ja hellään
ajattelemiseen, kun sairautta yhä vain kesti. Hän alkoi nyt jo odottaa,
milloin tuonen viikate miehen nääntyvän elämänkorren taittoi. Jos se
olisi tapahtunut ajoissa, olisi ero ollut kaunis. Kaunis muisto olisi
hänelle jäänyt sekä miehestään että oman sydämensä hyvyydestä. Vaan
kun niin ei tapahtunut, tuhrautui koko ajatus kauniista lopusta. No,
minkäpä sillekään taisi?
Terveen ja elämään jälkeen jäävän salaisessa voitonriemussaan seisoi
akka Pärsky kädet puuskassa lieden luona ja katsoi, kun pannu kiehua
porisi. Täysin siemauksin veti hän henkeensä kahvin tuoksuavaa höyryä.
"Jollekulle", virkkoi hän ja nipisti huuliansa yhteen, "jollekulle on
mies ollut rikkauden lähde. Minulle tuo on sattunut noin, että jos et
itse edestäsi riehkaissut, riehkaisematta muilta jäi."
"Voipipa olla niinkin", huokasi Kaisa.
"Koiran kuria olisi elämä ollut ilman omaa tarmokkuutta."
"Sitä se."
"Koiran kuria koko elämä. Joshan ei lie paljon muuta muutoinkaan."
Hän sanoi vain niin, vaan mielessään ajatteli hän, että eipä pahaakaan
hätää, täällä olivat henget, olipa hän salaa saanut itseänsä varten
säästetyksikin. Mitenkä, olihan sitä kohta liki neljättä sataa. Sillä
senhän hän oli aina tiennyt, että ukko loppui ennen kuin hän. Jos ei
säästänyt, mistä sitten miehen kuoltua rahat tempaisi? Siksipä heidän
mökissään oli akka se, jonka käden kautta pennit kulkivat ja jolla
kukkaro oli. Akka hoiti kaikki juoksevat asiat, ukko sai työstään ruoan
ja vaatetta, minkä sitä näin suutarismies vähän tarvitsi.
Ukko kääntelihe ja heittelihe oljilla.
"Mitä se nyt? Kärpäsetpä taitavat syödä. Vai loppuko jo lienee?"
Ukko ojenteli käsivarsiansa ja voihki hiljaa.
"Pahasti taitavat nyt asiat olla", sanoi Kaisa.
"On ne niin pahasti ennenkin olleet." Vaan kuitenkin kulki hän hitaasti
lattian yli ja kumartui sairaan puoleen.
"Mitä? Taitaapa lähtösi jo tulla? Kovin olet jo kalman lyömä. Siunaa
nyt vain itsesi ja muistele syntiäsi."
Ukko liikutti huuliansa, yritti sanoa jotakin, vaan ei saanutkaan
sanotuksi.
"Eihän sinulla vain ole rahoja ollut, ei minkäänlaista salakassaa?
Sano, sano selvempään. -- Onko?"
Hän näki, ettei nyt loppu ollut kaukana, ja häntä rupesi pelottamaan,
että jos mies oli kaupunkirahoista salaa säästänyt ja nyt ne jäivät
tielle tietymättömälle. Kun se saisi sanotuksi vain, eihän nyt enää
ollut syytä peittää.
Hän pudisteli kuolevaa olkapäistä ja koetteli saada häntä tajuihinsa
ja vastaamaan, vaan mies ei jaksanut saada ääntänsä kuuluville. Vaimo
pudisteli häntä yhä.
Äkkiä jäykistyi miehen ruumis ja kävi raskaaksi hänen käsissään.
Suu jäi auki ja silmät raolleen. Hän oli kuollut. Akka laski hänet
käsistään.
"Nyt se Pärsky loppui."
"Voi, voi armias kaitenkin."
"Tulkaapas, Kaisa, niin syynätään sen vaatteet. Jos siellä oli
salakassa. Ja oli kaiketi sillä jossakin."
Hän veti sukat miehensä jaloista, käänsi ne nurin. Tarkasti
alusvaatteet, penkoi Kaisan kanssa oljet ja aukaisi rieputyynyn ja etsi
sieltäkin. Mitään ei löytynyt. Hiki kohosi hänen päälleen ja juoksi
norona hänen lihavilla kasvoillansa. Vaan hän jatkoi yhä etsimistänsä.
"Tuolla on sen kengät", sanoi Kaisa ja osoitti penkin alle.
Penkin alla pimeässä nurkassa oli vanhat pieksut. Akka Pärsky veti ne
esille. Tarkasti toisen, mitään ei ollut, tarkasti toisen ja siellä,
likaisen jalkarievun nurkassa, oli solmu. Hän pyyhki hikeä otsaltansa
ja aukaisi henkeään pidättäen solmun.
"Kas tätä, enkö jo sanonut, kassapa sillä oli, ja hullu olisi ollut,
jos ei kassaa ollut ja varaansa pitänyt. Eikö ole puhdas viisimarkkanen
tuo ja toista markkaa hopeaa tuossa? Katsos pakanaa, ei se niin tyhmä
ollutkaan kuin luulin. Varansa piti kuin mies."
"Tokkohan tuo syntiselle sielulleen sovitusta löysi?"
"Tottahan tuo toki tuotakin teki."
"Tottahan tuo toki."
"Vaan oikein tuo lienee ollut Jumalan armollinen tahto, kun mieleeni
vihjauksen lähetti niistä rahoista. Mene tiedä, jos rievut aukaisematta
poltin tahi jos ne vieras korjasi. Syntyy olla kiitollinen kuitenkin.
Nostapas, Kaisa, tuo kahvipannu tulelta, kaikkiakin, kun se unehtui ja
liian pitkään kiehui. Kannattaapa nyt laudallenostokahvit ryypätä."
Ja ruttuista viisimarkkasta suoristellen istuutui hän penkin päähän,
pyyhki hihalla hikeä kasvoiltansa ja lepäsi.
Hänen mieltään hyvitti yhä tuo raha. Ihan se kiitollisena ajattelemaan
pani, että joskaan ei Pärsky-vainaja ihan miesten miehiä ollut, niin
ei aivan huonoimpiakaan. Olipahan sekin aika mennyt, joka oli yhdessä
eletty, oli mennyt ja täälläpähän olivat henget. Nyt oli Pärsky vain
hautaan hoidettava ja suruaika kunnialla vietettävä.
Kaisa laittoi kupit pöytään, ja he ryyppäsivät kahvit. Kahvin tuottama
lämpö lisäsi hyvinvoinnin ja mielihyvän tuntoa. Yhtenä nostivat he
ruumiin penkille ja Kaisa laittoi vedet ja alkoi pestä ruumista, jonka
pesusta hänelle oli jo aikoja sitten markka luvattu.
Kädet puuskassa seisoi akka Pärsky ja katseli Kaisan hommia. Hän
ihmetteli, että se Pärskyn ruumis oli niin keltainen ja pieni,
kutistunut ja kuiva kuin pahainen kapahauki. No, pääasia, että Luoja
hänet vihdoinkin kirkkauteensa korjasi. Lepää nyt vain rauhassa
ja kiitollisena siinä, kun raskaista vaivoista pääsit, sanoi hän
mielessään miehelleen. Lepää pois vain, Pärsky. Mikä on nyt ollaksesi,
kun et kipuakaan tunne? Näethän nyt, että kuolema se on kuitenkin paras
asia aikanansa.