Tuomaiset olivat varakkaita eivätkä tarvinneet elatuksestaan
huolehtia. Tahvo Tuomainen ei itse ollut eläessään käynyt töissä.
Lainaili vain rahoja ja nosti korot. Mitäs, kun oli mitä antaa,
niin jaksoihan niistä tuon puuhan toki pitää. Rahat kasvoivat kuin
uhalla, itsestäänkin, vaikka he eivät olleetkaan ahneita eikä saitoja,
lainailivat silloinkin, kun takaisinsaanti oli epävarmaa, ja suorastaan
auttoivatkin ihmisiä, sillä olihan se Jumalankin käsky.
Ja kun heillä ei ollut perillistä kenelle säästää eivätkä itse
jaksaneet pääomaa kuluttaa, tuntui heistä hyvältä ihmisiä ihmisten
tavalla kohdella, ja tuntui niinkin, että tässä ajallisessa ajassa sitä
oli katsottava jo eteensä, jos mieli paikkaa siellä paratiisissa.
Mutta eivät he, niinkuin monet, kaupan takeen hyvyyttään harjoittaneet.
He olivat hyviä sydämestään. Siksi olivatkin he onnellisia.
Näkihän sen vieraskin, että emäntä se sen onnen taloon tuotti. Eihän
Tuomainen itse suinkaan ollut paha mies, kävihän se kirkossa ja seurasi
Jumalan sanaa, mutta parempi vielä oli emäntä ja tarkemmin vielä pyrki
Hänen käskyjänsä noudattamaan.
Ja vaimostahan se kaikki tämä maallinen onni riippuu. Jos vaimo on
kiero, ei elämää suorista mikään, jos se tahtoo minkä tuhota, tuhoaa
se. Vaan jos se oikeaan ja hyvään pyrkii, siunaus seuraa sen askeleita.
Vaimo kirkastaa pahankin miehen mielen, saati sitten hyvän, saati
sitten sellaisen kuin Tuomaisen, jonka mielessä ei ollut mitään
synnyntävikaa.
Jos ei viaksi katsottane sitä, ettei hän tehnyt työtä. Mutta ei tullut
tehdyksi, kun sitä pääomaa oli ja se askarteleminen vierastutti ja
tuntui vaikealta. Miten lienee tottunut sellaiseksi alun perin? Eivät
ne Tuomaiset alkujaan sellaisia olleet. Eivät siihen aikaan ainakaan,
kun omaisuudelleen pohjan laskivat.
Ne pohjat olivat lasketut kotiviinapolton kultaisina aikoina, noina
aikoina, jolloin kannatti ostaa viljaa summakaupoissa, poltattaa
sitä ja myydä viinana kaupungin porvareille. Tuomaalassa poltettiin
viljaa enemmän kuin missään muualla niillä seuduin ja kerättiin rahoja
kymmenintuhansin, miten kaikki lie kerättykään. Niin ettei tulevilla
sukupolvilla ollut muuta huolta kuin kanna korot ja peri langenneet
lainat. Eikä se raha ollut vielä ehtinyt miestä pahentaa, lujaa
juurta kun oltiin. Omaisuus osattiin salata ja itse töissä käydä.
Vasta Tahvon aikana omaisuuden suuruus pääsi huutoon. Mökkiläiset
olivat näet nähneet, että Tahvolla oli uusia seteleitä kirstu täynnä.
Pajasta suoraan kuului raha muka tulevan pakkoina, joita Tahvo
sunnuntai-iltoina saksilla pienenteli. Olivat näkijät nähneet, liekö
ollut totta?
Mutta jos Tahvo itse ei askarrellut, askarteli sen sijaan emäntä.
Hän oli pieni ja lihava lellukka, jonka suusta ei kukaan ollut
kuullut pahaa sanaa. Itse liikkui hän navetat ja aitat, piti huolen
taloudesta ja miehestänsä. Eikä käynyt Tuomaalassa sitä vierasta,
jota emäntä itse ei olisi haastatellut ja jolle omin käsin ei olisi
tarjouksia tarjoillut. Eikä emäntä vanhempanakaan tapojansa jättänyt.
Kun jalat jäykistyivät, otti hän tottuneen kyökkipiian, ja kun piika
kihlautui naapuripitäjään, otti hän torppari Lampaisen Esterin
ruoanlaitto-oppiin. Ja oppihan se Esteri keittotaitoa ja siisteyttä,
vaikka oli vasta kahdeksantoista vuotta vanha silloin.
Emäntä otti varta vasten Lampaisen Esterin, sillä hänestä tuntui,
kuin he olisivat Lampaisille ikäänkuin velkaa. Lampaiset olivat
näet ennenvanhaan menettäneet maansa Tuomaisille. He olivat olleet
viinaan meneviä, ja siksi heitä ei ollut elämässä onnistanut niinkuin
Tuomaisia. Siksi sanoikin emäntä isännälle, että se viisisataa, minkä
Lampainen oli ennenvanhaan lainannut, sai heidän kuoltuaan jäädä
anteeksi, eikä sen korkoja saanut kiristää, jouti olla, vaikka ne
olivat jo kymmenen vuotta olleet maksamatta. Ja etenkin ruokavaroja
lähetteli emäntä runsaasti Lampaisille.
Lampaisen torppaan koituivat siten väljemmät ajat. Näki toki
särvintäkin ja jonkin rahapennin väliin. Saisi vain toisiakin lapsia
siitä hiukan suuremmiksi ja hyviin palveluspaikkoihin, niin mikäs,
menihän se. Ja Lampainen, joka ei ollut kehakimpia työmiehiä, alkoi
haaveilla paremmista oloista. Mitähän, jos pyytäisi Tuomaalasta vielä
lisälainaa, ostaisi lehmän tahi pari ja möisi maidon maitona? Mitähän,
jos Tuomaalan emännälle esittäisi asian, eiköhän tuo olisi asian
puolella? Esiteltävä se oli, kun sopiva hetki tuli.
Mutta sopivaa hetkeä ei tullut. Se asia jäi emännälle esittämättä.
Sattui niihin aikoihin näet, että Tuomaalan emäntä yhtäkkiä kuoli,
halvaus tahi muu äkkitautiko lienee tavannut. Terveeltä jalaltaan se
kaatui, ei lähdöstään mitään tiennyt. Ja vasta viisissäkymmenissä oli.
Kesken ikääsi lähdepäs, ihminen, kun kutsumus tulee, lähde, älä vastaan
sano, sillä ääntäsi ei enää kuulla. Jos oli hyvä ja rakas tämä maailma,
jätä se, jätä ainiaaksi ja painu vain sinne, josta et koskaan takaisin
palaja.
Niin tuli kiire lähtö emännälle, ettei sanaakaan lähtiessään kerinnyt
sanoa. Ei hyvästiä toverilleen heittää edes. Sehän se Tahvoa kovasti
suretti, kun ei hänkään puolestaan ehtinyt anteeksi pyytää, jos jotakin
rikettä elämän varrella olisi sattunut, ja ainahan sitä oli tietenkin
sattunut, kun tämä ihminen ei koskaan ole tekojensa herra.
Tahvo aivan typertyi suruunsa. Hän ei tajunnut kuolemaa. Jos sitä
kuinka ajatteli, ei ajatus siihen pystynyt. Äsken oli ihminen siinä
edessäsi ja nyt ei ollut, ei ollut häntä missään. Pois meni ja jätti
autiot sijat. Jos häntä kuinka etsit, et mistään löydä, jos kuinka
kaipaat, et enää tapaa. Ja kun kasvoja muistelet, niitä hyviä, et
muistakaan enää, unohtuvat nekin. Kuin uni haihtuu vain kaikki, haihtuu
omakin elämä. Kun sitä ajattelet, et lopulta tiedä, olitko elänyt
mitään, vai hourettako oli kaikki.
Haihtuu, haihtuu ihmisen elämä -- mitäpä tuossa. Vaihtuuhan taivaskin
tähtinensä, särkyy, murtuu, muuttuu kaikki. Mikään ei sinänsä säily.
Ja mikään kun ei ole omaasi, pois sinulta viedään. Totu vain pois
kaikkeen, sydämen tyhjyyteenkin, siihenkin, ettet edes suremaan kykene.
Tahvonkin suru haihtui, vaikka se oli hänet ensin viedä. Muutaman
kuukauden kuluttua ei hän osannut enää surra. Tuntui turralta vain ja
ruumista painosti. Vanhuusko lienee tullut. Olihan tuota ikääkin, kun
jo kuusikymmentä. Kummako, ettei elämä enää elämältä tuntunut?
Talon silmälläpidon jätti isäntä Esterille. Esteri sai määräykset
antaa. Muu työväki pyrki nureksimaan, kun palvelijalle oli komento
uskottu. Ja kun Lampainen tuli laina-asialleen taloon, eivät malttaneet
olla siitä hänelle pistelemättä.
"Esterihän se on nyt emäntänä tässä", sanoi joku.
"Mitäs sanoisit, Lampainen", sanoi toinen, "jos tyttäresi jäisi tähän
emännäksi?"
"Johan te --"
"Mieleen taitaisi olla?"
"Ollaanpa täällä leikkisiä", sanoi Lampainen.
"Älä sano, jos totta olisi. On se joskus ennenkin köyhän lasta onni
potkaissut."
"Ei siitä Esteristä emäntää tule", sanoi eräs eukko väliin, "rouva
tuosta tullee, jos tullee. Herroja ne on sen sulhaset."
"Ketä herroja", kysyi Lampainen.
"Eikös se Lampainen tiedä, kirkonkylän herroja. Vihkimistä vaillahan se
on Esteri sen kirkonkylän puukhollarin rouva."
Sepä kuulosti pahalta. Ei Lampainen enää mitään udellut, menihän
pihamaalle ja polttaa tuhnutteli piippuansa. Jokohan tuo onnettomuus
tapasi ja nyt, kun näytti, että Esterille olisi voinut onnikin koitua.
Eikö pitänyt kirouksen vain seurata tätä Lampaisten sukua, kun se
seuraamaan oli ruvennut? Tyhjiä taisivat olla haaveet väljemmistä
ajoista.
Ja Lampainen puikahti porstuaan ja odotti, kunnes Esteri siitä kulki.
"Kuulehan, Esteri."
"No?"
"Käynpähän asiaan suoraan käsiksi, jos sinulla on kiire. Sanoivat, että
sinä sen kirkonkylän puukhollarin kanssa niinkuin kihloissa olisit."
"Ei ole totta, että kihloissa."
"Niinpä nuo sanoivat, että se oli sinua tervehtinyt."
"Lienee tervehtinyt."
"Mitenkäs sitten?"
"Mikäs, pois on matkustanut, minkäs taitaa."
"Eihän sinun ole pakko sanoa, vaan sano, jos tahdot, sano isälle
rehellisesti, lupasiko tuo enemmän kuin piti?"
"Lupasi."
"Ja sinä -- tuota, kun siitä pidit, ikäänkuin, siihen ikäänkuin luotit?"
"Luotin."
"Ja että tiedät jo, mikä on edessä?"
"Tiedän."
"No, mitä piti sanoakseni, tuota, etkä tiedä, minne se meni?"
"En, eikä siitä mitään, jos tietäisi."
"Vai niin on asiat."
"Älkäähän äidille vielä --"
"Ei äidille. Mutta kuulehan, onko se isäntä mitä --"
"Mitäs se?"
"Jos niinkuin --"
"Ei --"
"Puhuivathan nuo väet sen sinua hyvällä silmällä katselevan. Jospa se
--?"
"Ei ole totta."
"Älähän sano."
Lampainen ei itsekään uskonut siihen, sanoihan vain suotta Esterille
niin. Mieli kävi apeaksi, niin ettei sitä laina-asiaakaan iljennyt
Tuomaiselle esittää. Jättää ne piti sellaiset haaveet.
Hän mietti jos mitä, eikä keksinyt keinoa. Mutta sitten iskeytyi
hänen mieleensä aatos, että saada vain Esteri Tuomaiselle. Olihan
mahdottomampiakin tapahtunut. Kun saisi näön vuoksi heille vähän väliä,
ainahan sitä sitten jo jäljillä olisi.
Mitähän, jos sitä kuitenkin rikkaaksi pääsisi? Ihan se ajatus huimasi.
Ollapa rikas, sitten sitä tuntisi ihminen olevansakin. Ei olisi pakko
kestään välittää, eläisi omaa elämäänsä omassa nurkassansa. Eikä
työtä tarvitseisi koskaan tehdä. Tupakoisi ja katseleisi vaikka,
miten pilvet kulkevat, päivät vaihtuvat ja ilmat muuttelevat. Istuisi
keinutuolissaan ja miettisi mitä milloinkin mieli tekisi, miettisi,
eikä aika koskaan kesken loppuisi.
Eläisi kuin tuo Tahvo Tuomainen ihan. Ei kiirehtisi, ei huolehtisi,
antaisi asioiden järjestyä itsestänsä, järjestyivätpä nuo miten tahansa
tahi olivat järjestymättä.
Ihan se ajatus jännitti. Lampainen liikkui kuin toinen ihminen, kuin
se, jolle yhtäkkiä oli suuri perintö tullut tietoon. Hän katseli
ihmisiä toisin silmin, kuin ne olisivat äkkiä loitontuneet hänestä ja
käyneet hänelle samantekeviksi. Hänen oli vain ajateltava itseänsä,
omaa kohtaansa ja omaa lastansa. Nyt piti heidän pitää puoliansa ja
pelastua tuhosta ja köyhyydestä, jos mahdollista ihmiskeinoin.
Piti keksiä vain keinoja, ja hän niitä jotenkin toki keksi. Ja
nokkelahan se oli Esterikin. Ei sen järjen puolesta tarvinnut ketään
hävetä.
Lampainen odotteli joulunpyhiä, jolloin aikoi mennä Tuomaalaan.
Tuomaalassakin odotettiin pyhiä. Jo emäntävainaan ajoista oli Tahvanan
päivää vietetty suurellisesti. Nyt, niinkuin ennenkin, tulla kuhahti jo
aamuhämärissä naapurin isäntiä. Siinä syötiin ja juotiin ja iltasilla
ryypättiin jo vahvemmin, niin että punertelivat ukkojen poskipäät ja
tyhjää sanaa veppasivat sänkiset leuat. Uupuivat vankat miehet. Isäntä
itse ei vain uupunut. Hän piti aina varansa. Maistoihan vain siksi,
että mieli pysyi vireänä ja ruumis siksi keveni, että leikinlaskuille
kykeni.
Kun vieraat olivat menneet ja hän asetteli Esterin kanssa
juomatavaroita paikoilleen, naurahteli hän ja taputti Esteriä, niin
hyvältä ja kotoiselta tuntui pitkistä ajoin. Eihän sitä aivan turta
vielä ollut eikä kuollutkaan. Vielähän tuota eli ihan niinkuin ihminen
ainakin. Olikohan noilla muilla ollut hauskaa edes?
"Käypäs, Esteri, tuvanpuolellakin katsastamassa, ovatko saaneet
kylliksensä."
Esteri meni mieliksi. Tuvassa olivat väet jo illastaneet ja istuivat
jutellen vielä. Lampainen itse istui pöydän latvakulmalla poltellen
piippuansa. Mutta kun Esteri tuli, nousi hän, kopisti piippuansa
lieteen ja meni porstuaan odottamaan Esteriä.
"Onko siellä vieraita vielä?"
"Ei ole enää."
"Ryyppikö se?"
"Vähän."
"Mitäpä jos koettaisit nyt?"
"Ei sitä viitsi."
"Pakkohan sinun on jotakin tehdä."
"Olisihan se."
"Voisit paneutua jotenkuten samaan sänkyyn, näön vuoksi. Minä tulisin
yöllä vierasmiehen kanssa, siinä koko juttu."
"Ei taida tulla mitään."
"Jätä lapsellisuus. Että muka rakastaa -- mitä sille perustamista.
Ajattelehan, että tuossa olisi nyt mies, jonka saat, joka nyt sinulle
ties mitä vannoi. Miten käy. Menee vuosi, pari, sinut unohtaa,
maantieltä vaikka jo toisen ottaa. Mitä tämä, tämä elämä muka? Se on
kuin pilaa, pilaa vain, ei muuta. Näet, ole jos kuinka hyvä, tyhjää se
on. Mies on väljä, ei se välitä sinusta. Näithän tuon. Poispas juoksi,
kun tosi tuli eteen. Surrapas tätä, tätä pilaa. Ei kuin kova kovaa
vastaan. Puraise luontosi ja kulje niitä teitä, joiden päähän näet,
etpä eksy. Ja kuka sinua enää sitten auttaa, kun apua tarvitset?"
"Niin --."
"Ja kun olet rikas, elä miten tahdot, tee mitä tahdot -- No, mitä,
mitäs sanot?"
"Mitäpä minä."
"Koetatko?"
"Pitänee koettaa."
"Mene sitten", kuiskasi Lampainen kiihtyneenä. "Minä vahdin ja tulen
sopivana hetkenä. Katsos, eihän siitä ole kenellekään vahinkoa."
Esteri meni saliin ja jatkoi töitänsä. Hänen sydämessään kuohahteli.
Hän tunsi, että isä oli oikeassa ja että nyt, jos koskaan, oli sopiva
hetki toimia. Hän tunsi katkeruutta, häntä oli petetty. Miksi ei hänkin
pettäisi? Eihän siitä todellakaan ollut kenellekään vahinkoa. Turtahan
se Tuomainen jo oli. Eikähän se kauan eläisikään --
Hän laittoi isännän tilan suureen sänkyyn, jossa isäntä oli nukkunut
leskeytensä aikana. Hän pöyhötteli hyvin patjat, tyynyt, levitteli
lakanat. Isäntä seurasi hänen liikkeitänsä ja ihasteli hänen näköänsä.
"Olet sitä nuori, Esteri", sanoi hän. "Lienetkö paljon päälle
kahdenkymmenen?"
"Nuorihan sitä on isäntäkin vielä."
"He-hee, vai nuori. Eipä taitaisi nuorten vierelle kelvata?"
"Ei ikä miestä pahenna."
"Se tuo Esteri! Olisipa nuorempi vielä, niin vaikka kosisi. Vai
antaisiko se Esteri rukkaset?"
"Isäntäpä on leikkisä."
"Onkos Esteri katsastanut peiliin milloin? Katsastapas."
"Nyt se isäntä --"
"Katsasta nyt. Katsasta tuohon isoon peiliin. No? Miltä näyttää?
He-hee." Isäntä tulla köpitti ja nykäisi Esteriä leuan alta.
"On se ikävää tuon yksinäisen olo", sanoi hän. "Ei puhetoveria, ei
muuta."
"Saapihan isäntä niitä."
"Nukkuisit sinä tuossa toisessa sängyssä, olisi rattoisampi. Enhän minä
sinulle häiriöksi olisi."
"Enhän minä pelkääkään."
"Tule pois, -- olisi rattoisampi."
Esteri laittoi tilan toiseen sänkyyn. Eihän hän enää tälle mitään
tainnut, kun isäntä itsestään kutsui. Hyvinhän se sattuikin. Varmaan ei
toiste sellaista tilaisuutta tullut.
Ja kun Esteri oli sammuttanut lampun ja mennyt omalle vuoteelleen,
kysyi isäntä, eikö sitä likemmäksi uskallettu tullakaan, eihän hän
pahaa tee, vanha mies.
Esteri sanoi, ettei hän sitä pelännytkään.
Ja Esteri kääräisi yöröijyänsä tiukemmalle ja meni isännän tilalle.
Isäntä laski leikkiä ja naurattelihe. Hänestä oli niin rattoisaa
nyt, kun ei tarvinnut yksin olla, eikä yksin valvoa. Oli tuo Esteri
hyvä tyttö, kun häneen luotti. Kyllä hän sen palkitsi vielä. Ei hän
pahaa toki Esterille tahtonut, ei toki niin hyvälle lapselle, kun ei
muillekaan.
Siinä jutteli hän joutavia kuin vanha ukko lapsenlapsellensa ja Esteri
kyyrötti sängyn laitaa vasten.
"Onko Esterillä ollut sulhasia?"
"Ei ole."
"Älä ota köyhää äläkä talotonta."
"Mistä sitä talollisia?"
"Asioipi vain niin, että saapi. Onhan sitä moni köyhä saanut."
"Kun lie kenellä näköä ja kykyä asioida."
"Onhan Esterillä näköä ja kykyä. Ja kun tuossa noin sievästi palvelet
minua, vanhaa, niin jospa -- ja onhan se Esteri kuin oma lapsi ja
sanoihan se emäntävainaakin aina, että muistetaan Esteriä palkita toki."
"Hyvähän se oli emäntä aina ja hyvää tahtoi."
"Hyvä, oh-hoh, oh-hoh."
"Ikäväpä taitaa olla."
"Ikävä."
"Ei taitaisi kukaan sen paikkaa täyttää."
"Ei täyttäisi."
"Jospa isäntä koettaisi etsiä."
"Ei sitä enää, ei sitä toki sen vainaankaan tähden. Ja mitä minä
vaimolla enää, hautaan kaatuva -- ei sitä enää se puoli, ei se puoli
minua milloinkaan, sitä kun muuta ihmisyyttä vain on, niinkuin siinä
vainajassakin. Olikin siinä ihminen, jonka kanssa sopi elellä. Tyhjätpä
jätti sijat, eikä tästä jälkeenjääneestä enää. Vaan kohtahan ne ovat
lähdöt, kohta, kohtapa ovat lähdöt -- sinne -- tavanneeko hänet sitten
siellä?"
He vaikenivat. Isäntä joutui raskaisiin mietteisiinsä. Hän muisteli
vaimovainajata. Kuinka rikasta se oli elämä silloin sen kanssa, sen hän
taas tunsi. Ei se tuntunut enää elämä elämältä, ei koti kodilta. Sitä
oli kuin käypäläinen, kuin vieras, joka oli, minne lienee, harhateille
joutunut ja kaipasi kotiinsa aina. Kaikkea sitä näkyi puuttuvan, kun
sitä ainoataan puuttui, kun vaimoaan kun valoaan puuttui. Kun se valo
sammui, pimeni maailma. Ja mennyt oli mennyttä, ei se takaisin tullut.
Ja jäljellejääneen mieltä kalvoi ainainen ikävä -- teki mieli jo päästä
pois täältä sinne, jossa ei kaipausta tuntenut ja jossa koti oli.
Sillä tottahan se oli koti siellä, koska tämä täällä ei koti
ollut. Tottahan siellä oli oikeat olot, koska tämä täällä oli kuin
vieraissakäynti.
Yö oli pimeä, pakkastähdet tuikkivat taivaalla. Tuomainen ei nukkunut.
Hän näki siitä sängystänsä palan tähtitaivasta ja hän mietti yhä
raskaita mietteitänsä. Hän oli unohtanut Esterinkin, joka kyyrötti
sängyn laitapuolella niin hiljaa, ettei sen hengitystäkään kuulunut.
Rapinaa kuului porstuasta, Tuomaisen mietteet keskeytyivät.
Ovenripaan tartuttiin ja ovi aukeni. Valoa tulvahti sisään ja kun
Tuomainen kohotti päätänsä, näki hän ovensuussa Lampaisen ja rengin,
jolla oli lyhty kädessä. Lampainen kysyi aralla äänellä, että olisiko
isäntä hyvä ja tulisi katsomaan, mikä mustalla ruunalla on, kun se
tallissa hirnuu ja pärskyy ja on ihan märkänä hiestä. Liekö tauti mikä.
Isäntä huohottaa ja koettaa nousta ylös ja sanoa jotakin, mutta ei saa
sanaa suustaan. Renki on kohottanut lyhtyä ja valaisee sänkyä, jossa
isäntä ja Esteri ovat saman peiton alla.
"Esterikö se", sanoo Lampainen. "Ei häiritä, ehkäpä se ruuna asettuu."
"Nyt näit", sanoo hän porstuassa rengille, "että jos vaikka oikeuteen
asia tulisi, voit näkemäsi päälle valan vannoa".
"Näkyipä olevan."
"Minä maksan vierasmiespalkkiosi runsaasti."
Ja niin meni Lampainen Tuomaisen puheille aamusilla ja pahoitteli, että
kun sattui näkijöitäkin, eiköhän olisi parasta vihittää.
Ei sitä Tuomainen vastustanutkaan. Ei mitään virkkanut, sanoihan vain,
että tehkää kuten tahdotte. Ja Lampainen järjesti asiat. Tuomaista ja
Esteriä kuulutettiin heti. Tuomaisen sukulaiset koettivat saada kaupat
puretuksi, mutta eivät saaneet.
Ja Lampainen sanoi, että näkeehän tuon Esteristä päältäpäinkin, että
vihkimistä vailla se on Tuomaisen emäntä, eikä kukaan tiennyt siihen
mitään sanoa.
Tuomainen itse pysyi äänetönnä. Ei ne tienneet toiset hänen mieltänsä.
Eikä hän tarkalleen tainnut tietää itsekään. Hän ikäänkuin tunsi
vaimovainajansa lempeän äänen, joka sanoi, ettei hänen sopinut
rangaistusta kiertää. Ehkä Luojalla oli omat tarkoituksensa siinä.
Mutta häntä itseänsä vaivasi yhä useammin ikävä. Hän kaipasi pois
täältä, pois tästä erhetysten maailmasta.
Lampaiselle antoi hän ohjat käsiin. Mutta vihittyä alkoi Esteri vieroa
isäänsä. Hän ei antanut isän jäädä Tuomaalaan, vaan avusti häntä
torppaan. Ja kun Esterille keväällä syntyi poika, ristitti Tahvo
Tuomainen sen kaimaksensa. Olihan se hänen perijänsä.