Neiti Sofia Kunelius asui velivainajansa tyttären Eriika-Sofian
kanssa pienessä, rappeutuneessa talossa, joka oli jäänyt perinnöksi
Eriikan isältä. Isän kuoleman jälkeen nauttivat he pientä eläkettä.
Molemmat olivat he jo vanhoja, Sofia oli kohta kuudenkymmenen ja Eriika
neljänkymmenen vanha.
Heidän toimeentulonsa oli niukanlaista. Vaan kun talo oli oma, oli
asunto vuokraton, niin että mikä kului, kului kyökin puolella. Heidän
palvelijattarensa Fiina ei aina ollut talon puolta pitävä. Eipä siltä,
että sitä olisi voinut vieraalta, niinkuin Fiinalta, vaatiakaan.
Eivätkä he tahtoneet Fiinaa moittia. Olihan hän kuitenkin kuin heidän
omaa perhettänsä. Hän oli ollut heillä kohta kaksikymmentä vuotta. Ei
siis olisi tullut kysymykseenkään antaa Fiinalle mistään muistutusta,
vielä vähemmin häntä pois panna. Ja toimeenpahan oli tultu. Vaatepuoli
tahtoi kyllä jäädä liian vähälle. Vaan Luojan kiitos, eipä heillä ollut
missään käyntiä. Eriikan isän ja äidin vanhat tuttavat olivat kuolleet,
ja uusia, eipä heillä uusiakaan ollut. Luojan kiitos, ne olisivat
tehneet elämän vain levottomaksi. Näin oli heillä hyvä olla. Ja olihan
Fiina heidän turvanaan. He olivat kiitollisia hänelle siitä, että hän
jaksoi heistä huolta pitää.
Salaa merkkasivat ja ompelivat he kylälle. Fiina keräsi niitä muka
omiksi ompeluksikseen. Sillä heistä oli synti pitää sitä ammattina.
Se oli synti kuolleita vanhempiakin kohtaan. Heillä ei ollut oikeutta
alentaa heidän muistoaan ja yhteiskunnallista arvoaan. Heidän
jälkeensäpä he saivat eläkkeenkin, joka heidät hengissä piti.
Niin kuluivat hiljaisesti ja rauhallisesti päivät ja vuodet. Mitään
ihmeellisempää ei heille vuosipitkiin tapahtunut.
Vaan eikös kohdannut heitä kuitenkin suru? Neitsyt Fiina, joka aikoja
sitten oli jättänyt huikentelevat vuodet taakseen, rupesi vanhoilla
päivillään pitämään miestä luonaan. Mistä hän sen lienee korjannutkin,
ja nuorempi se taisi olla kuin Fiina. Siellä se alkoi istua
kyökkikamarissa aina, joka ilta. Sinne Fiina kestitsi häntä, niin ettei
joutunut enää heidän asioitaan kunnolleen toimittamaan. Vieläpä hän
näytti tulevan ärtyiseksi, jos vahingossa tuli kyökkiin pistäytyneeksi.
Sofia-neiti neuvotteli Eriika-neidin kanssa, mitä olisi tehtävä.
Uskaltaisikohan mitään Fiinalle sanoa? Olihan vaikea ja ehkä väärinkin
sotkeutua toisten asioihin. Ja he päättivät katsastaa ja odottaa vielä.
Hulluinta kaikista oli se, ettei raha tahtonut riittää talouteen. He
ompelivat myöhään iltasilla, vaan se ei juuri sanottavia auttanut.
Silloin päättivät he kuitenkin keskustella asiasta Fiinan kanssa.
Fiina kutsuttiin eräänä aamuna sisään ja vanhempi neiti kysyi
aristellen, että kuka oli se mies, joka Fiinan kanssa niin ahkeraan
seurusteli? Voisivat ihmiset puhua pahaa Fiinasta, jos näkevät, arveli
hän.
-- Puhukoot. Mies oli hänen sulhasensa.
-- Sulhanen? Aikooko Fiina sitten jättää heidät ja mennä naimisiin
jonkun vieraan miehen kanssa?
-- Totta se vieraan kanssa on tehtävä, jos kerran tehtävä. Ja sitä
paitsi, jos hän suoraan sanoi, asiat olivat sillä kannalla, jotta
mentävä oli.
Vanha neiti katsoi kauhuissaan Fiinaan. Hänen silmänsä olivat
pelästyneet ja niihin alkoi kihota vettä. -- Ei, ei hän ikinä ollut
niin kauheata kuullut. Ja mikä mies se oli, joka Fiinan tuhoon saattoi?
Ja miten he nyt toimeen tulivat ilman Fiinaa? Ei, se oli mahdotonta!
Kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen laihoja, kellastuneita poskiaan.
-- Jos neiti niin häpeää puolestani, voinhan hetikin lähteä.
-- Ei, Fiina. Fiina antaa anteeksi. Minusta on vain niin vaikeata
ajatella, että Fiina meidät jättää.
-- No, totta puhuen, eihän se ole sanottu, ottaako se enää minut.
-- Eikö ottaisi? Mitenkä ei ottaisi?
-- Mikä ne miehet tietää. Sattuu vielä nuori ja juoksija kuten
tämäkin. Sattuu toinen tulemaan ja vie sen. Mikäpä heidät tiennee.
-- Vaan niinhän se on ollut puhe, että se ottaisi. Ja sen puheen
päällehän sitä -- ymmärtäähän neiti, -- sen puheen päällehän sitä minä
vasta hyvyyttäni sille jaoin. Ja kun on mieheen mieltynyt, mikä on
jakaessakaan. Ja tietäähän sen jo näillä i'illä, ettei se vähemmällä
asetu, jos mies on miehen luontoinen. Jotta sitä pitää uskaltaa vain
ja luottaa. Sillä sitä kun toisen arvioipi ihmisen kokoiseksi, niin se
itsekin itseänsä ihmisenä pitää ja paremmin sanassansa seisoo. Niin se
on.
-- Niin se taisi olla.
-- Niin se oli. Ja minkä hän sitten itse tälle asialle taisi? Ihminen
oli luotu sellaiseksi. Hänessäkin jo tässä toissa vuonna yhtäkkiä
heräsi se halu, että miten-kuten päästä vain naimisiin. Jo ihan
aatteelliselta kannalta hän sitä ajatteli. Hyvähän paikkakin oli,
eipä siltä, mutta pyrki yhä ajatteluttamaan, että olivat sittenkin
onnellisempia ne, jotka perheellisinä retustelivat. Sillä ontoksi se
kävi elämä ilman sitä, ontoksi kuin tuo laho kanto!
-- Niinhän se on.
-- Niin se on. Jotta eikö tuo liene ollut parasta sittenkin, että näin
vain kävi ja aikanaan kävi, tulipa tuosta nyt onnea tai onnettomuutta.
Ptyh -- mikäpä hänet muka enää onnettomaksi teki? Tiesihän tämän elämän
onnettomuudet. Tahi turhan onnelliseksi? Ikäänkuin ei tiennyt, että
tulemattahan tulematon jäi, niin hänelle kuin muillekin. Tuli vain
se, jota tarvitsikin. Täytettä elämään tuli. Ja eikös sitä sovi olla
siitäkin tyytyväinen?
-- Sopii. -- Jos Fiina on hyvä ja odottaa vähän.
Sofia-neiti pujahti Eriikka-neidin kamariin ja ehdotti hänelle, että
he ottaisivat sen Fiinan miehen tähän. Sitten ei Fiina heitä jättäisi.
Eihän se heitä oikeastaan häirinnyt ja pitihän oppia sopiutumaan. Mitä
Eriika siitä arvelee?
-- Se oli oikein. Olihan Fiina kuin omaa joukkoa. Eikä Fiinatta toimeen
tullut.
-- Ei tullut. Ja pitihän oppia sopiutumaan. Eikö se ollut Jumalankin
tahto? Miksi heillä toinen tahto olisi?
-- Niin, Sofia.
He ilmoittivat toisessa huoneessa odottavalle Fiinalle päätöksestään.
Heidän puolestaan siis voi Fiina mennä naimisiin vaikka paikalla, kun
vain pyytää miehen muuttamaan heille. Saavat kyökkikamarissa asua.
Luuleeko Fiina, että hän voisi siihen suostua?
-- Menköön suolle silloin koko jänishousu, jos ei suostu. Nythän se
tämäkin naimiskauppa oli varma. Ei pääse mies sanomaan, ettei kannata
naida eikä huoneita vaimoa varten pitää.
-- Mikä virkamies se on, jos saa kysyä?
-- Muurarismies, mikäs muu.
-- Kunpa hän nyt vain täällä viihtyisi.
-- Menköön suolle, jos ääntäkään sinnepäin päästää. Sitä ei nyt enää
häneltä kysytä, viihtyikö vai oli viihtymättä.
Ja niin se oli päätetty. Ensi sunnuntaina kuulutettiin heidät ja kahden
viikon päästä siitä oli häät.
Ja tosiaankin, alussa ei heille talous tullut sen tiukemmalle eikä
miehestä ollut heille yhtään haittaa. Päinvastoin. Kantoihan puut
toki sisään ja haki veden. Ja olipa kuin turvansa takana, kun mies
oli talossa. Pieni vika hänellä tosin oli. Hän joi aina palkkansa
sunnuntain seuduissa, vaan silloin hän pysyi enimmäkseen poissa kotoa.
Niin etteivät he häntä moittimaan päässeet. Ja kelläpä sitä ei vikoja
ollut. Ellei vikoja ollut, ei ollut ihminenkään. Ymmärsiväthän he toki
sen verran miehistäkin luontoa.
Vasta' sitten kun Fiina synnytti muutaman kuukauden kuluttua pojan
ja piti apuvaimo ottaa, tuntuivat lisämenot enemmän, ja elämä tuli
entistään ahtaammaksi. He ompelivat ahkeraan ja koettivat tukkia niitä
menoja nurkumatta, vaikka se kävi vaikeaksi.
Mutta mitä siitä, jos vaikeata oli, kun heille oli tapahtunut sellainen
ihmeellinen ilo, että heille oli syntynyt pieni, elävä lapsi. Kyllä
oli siunattu se ajatus, ettei laskea Fiinaa pois. Minkä ilon se nyt
heille tuotti. Kyökkikamari muuttui kaiken keskustaksi. Siellä lepäsi
poikanen kehdossaan. Molemmat vanhat neidit hoitelivat ja katselivat
sitä ihmeissään. Koskaan he eivät olleet ennen lasta niin likeltä
nähneet. Se oli ihmeellisen pieni ja lämmin olento. Se oli kuin ihminen
ainakin, hennompi ja somempi vain. Sen olento oli heistä niin ihana
ja herttainen, se lämmitti heidän sydäntään. Eikä se synnistä varmaan
mitään tiennyt eikä maailman murheesta. Sen sielu oli niin kirkas ja
puhdas, että sitä ajatellessa täytyi itkeä ihan. Ja se itku puhdisti
heidän sydämiään ja he tunsivat voivansa rakastaa maailmaa ja ihmisiä
pyytämättä itselleen mitään. Ja eikö ollutkin se elämän tarkoitus?
Nyt olivat he sen vasta oppineet. Eivät he ennen olleet siitä mitään
tienneet. Rakastaa kaikkia kuten omia lapsiansa.
Kuinka he eivät olleet sitä ennen tienneet? Ja sehän oli niin selvä,
sehän elämälle vasta sisällön antoi.
Niin, Fiina, hän oli ollut oikeassa elämän sisällön suhteen. Mutta
mistä hän tiesi sitä kaivata, kuka oli hänelle sitä opettanut, se heitä
usein ihmetytti.