Veera seisoi tien vieressä huiviinsa kääriintyneenä ja odotti
sulhastansa. Kuu paistoi kalpealla taivaalla ja metsän varjot kävivät
synkemmiksi. Heikkoa risahtelua kuului metsästä. Kuin aave ilmestyi
pitkä haahmo Veeran viereen.
Äänetönnä ojensi Veera kätensä tulijalle.
"Kylmä on kätesi, Veera."
"Veljeni on se petturi, hän on ilmiantanut meidät, pettänyt asiamme,
isänmaamme. Poliisit vainoavat meitä, kohta ovat kintereillämme."
"Veljesi se on. Tiesin sen."
"Veliraukkani, säälin, ah, kuinka säälin, omaa heimoani ja vertani.
Anna minulle aseesi."
"Ei, armahani!"
"Minun on se tehtävä."
"Kuinka sitten --"
"Sinä ammut minut sitten."
"Ei. Minä teen sen."
"Ei. Ei vieras käsi, ei kosto eikä viha. Käsi, joka on häntä
tuudittanut ja hänelle palasen ojentanut."
"Jaksatko?"
"Omaa veljeäni rakastaa?"
"Armaani, oma ystäväni, miksi piti näin käydä? Raskasta on elämä. Vaan
ei ole aikaa itkeä ihmiskohtaloa. On tehtävä mitä tehdä voipi. Minä
lähden. Minä houkuttelen hänet metsään. Sinä ammut hänet täällä. Minä
piilotan ruumiin, kaivan sen yöllä maahan. Sitten pakenemme. Kukaan ei
siitä mitään tiedä. Lain koura ei meihin ulotu, ja jos ulottuisikin,
eihän se asiaa muuta. Armaani, pääsi painuu alas, epäiletkö?"
"En, ystäväni."
"Kirkkaampi kuin kuolleen lain oikeus on kärsivän ihmissydämen selvä
tunto."
"Hyvästi, tuo hänet tänne. Aseesi?"
"Tässä. Piiloudu puiden varjoon. Ja kun _se_ on tapahtunut --"
"Lepoa kaipaan -- kätesi kautta."
"Ei vielä. Vielä on edessämme pitkä taival. Ja jos on lyhyt, sen
helpompaa. Ihmisen elämä on kuin raskas uni, ja loppu -- ketä ei se
houkuttaisi? Vaan ei vielä. Ponnistakaamme viimeiseen asti, tulevat
toiset, ponnistelevat jälkeemme. Ja joskus kirkastuu, uni kepenee.
Onhan se selvää? Turhaanko ponnistelimme ja itsemme unohdimme? Turhaako
olisi sukukuntien taistelut? Turhaanko -- epäiletkö?"
"En koskaan."