-- Miten sinä painat siinä taas, en jaksa hengittää.
-- Niinhän sinäkin.
-- Puhuipas, että sinä uskallat puhua, eikö sinua peloita, että lyön
sinua, kun suusi avaat?
-- Ei. Jos lyöt, käypi se itseesi, painan silloin sinua vielä enemmän.
-- Uhalla teet sinä olon sietämättömäksi. Sinä olet kiinni minun
ruumiissani. Minun. Minun nesteitäni sinä imet, sydänmehuistani elät.
Jos leikkauttaisin sinut irti, mitä sitten?
-- Loppusipahan olisi. Sillä eihän sinulla ole omaa ruumista. Minun se
on. Minä synnyin ensin ja vanhemman etuoikeudella sen omanani pidän.
-- Synnyit ensin, ha-ha-haa. Miten sinä ensin synnyit? Vaan olkoon!
Joka on voimakkaampi, sillä on suurempi elämisen oikeus. Sydämeni
sykkii. Vaan onko sinulla omaa sydäntä edes? Sydämeni sykkii, raivoaa
vihasta. Ah! Siten vihata kuin minä, ei kukaan muu jaksa.
-- Ja siten rakastaa ja kärsiä kuin minä, ei kukaan muu jaksa.
-- Heikkoutta sinun alituinen kärsimisesi ja rakkautesi. Vihaan
sitä, se painaa, se on liian lähellä minua, sinussa. Eikö vihani
tunnu suonissasi, eikö kiehu se lainaveressäsi, sinä kurja, kärsivä
vaivainen? Kuristanko sinut, noin, kun sen helposti voisin? Mihin
pääsisit? Ahaa! Suupielesi vääntyvät, aina ne ovat itkunherahduksessa
kuin minkä avuttoman lapsen. Painaako elämä sinuakin muka? Painaa,
sortaa ehkä! Minua, minua ei paina, ei sorra. Minä itse painan, sorran.
-- Niin painat, niin sorrat. En jaksa enää sietää. Kurista minut
kärsimästä ja näitä helvetin tuskia tuntemasta. Olen väsynyt. Sieluni
on sairas ja levoton, se kaipaa valoa ja rakkautta, etsii hyvyyttä,
vaan ei mistään löydä. Valoa ja rakkautta, jotka terveeksi tekevät.
Tarkoitusta elämälle. --
-- Luonnon sokealle pilalle --
-- Olet voimakas. Tuhatkertaiset valheet katseesi halkoo, vaan halkooko
sitä pimeyttä, jonka takana ratkaisujen ratkaisut ovat? Taistelet
valheita vastaan, valhe kasvaa valheitten juurista, sokeana kuin raskas
ruoho kuolleitten haudoilla peittää se mustan maaperän ja saastuttaa
ilman. Miksi raivoat, miksi taistelet?
-- Olen syntynyt taistelemaan, näkemään, kärsimään ja raivoamaan.
-- Voi olemista, voi olemisen tuskaa! Kammoavat tätä kasvettumaa.
Väki katselee meitä ja nauraa, kun tuskissani vääntelehdin. Sydämeni
nääntyy. Rakastaa minua ei kukaan voi. Jossakin kuiskasi taas joku
ilkeitä sanojansa, etkö kuullut?
-- Kuiskasi oman tuomionsa, sinä heikko raukka. Rakastaa ihmistä
eivät ihmiset voi, valheitaan vain, etkö sitä tiedä. Kamalata on
elämä ja raakaa pyyteinensä. Myrkyttynyt on luonto ihmisessä ja
kirottua, kirottua koko elämänsä. Sopiutuako voisin? Rakastaako? Ei.
Oikeudentuntoni ei salli. Niin kauan kuin voimaa on minussa, taistelen,
vihaan.
-- Vaan minä olen väsynyt ja kärsinyt kauan. Anna minun levätä luonasi
kerran. Unohda heikkouteni, rakasta minua. Vain se, joka kykenee
vihaamaan, kykenee rakastamaankin.
Hän kietoi käsivartensa toisen kaulaan ja itki. Vaan toinen
työnsi ne katkerana luotansa pois ja äänetön kirous liiteli hänen
yhteenpuristetuilla huulillansa.
Sillä hän rakasti ihmistä, tulevaisuuden täydellisempää ja valheetonta
ihmistä, eikä omaa heikkouttansa eikä tuhatkertaisia tuskiansa.
(Strindbergin syntymäpäivänä 1909.)