-- Amaliaa-a.
-- Mitä, ruustinna?
-- Amalia on hyvä ja jättää paikalla ne työt sikseen ja tulee ylös.
-- Tuossa paikassa, kun vain nämä kastrullit huuhtaisen.
-- Jätä vaikka siihen.
-- Noo?
-- Kuule, pistä sukkelaan kahvipannu tulelle. Siellä sisällä on, noo --
arvaapas nyt?
-- Enhän minä mistä arvaa.
-- Arvaa nyt vain. Tahi sanonko minä? Su-su-sulhasia.
-- Johan sitä ihmeitä kuullaan.
-- Hertta-neidin sulhasia. Ei ne nyt aivan kihloissa vielä ole, mutta
Amalia on hyvä ja sanoo minua kohta vaikka miksi, ellei --
-- Miksi ettei --
-- Jos kerta on sallittu, niin siinä tapauksessa, Amalia, se on varma.
Kun kaksi vanhempaa tytärtä tästä niinikään vietiin, oli minulla sama
tunto. Amalia ei ollut meillä silloin vielä palveluksessa, ei, Amalia
tuli sen jälkeen, niin, oli minulla sama tunto, että tuossa ne nyt
ovat, tuo on Siviän ja tuo on Siirin, ja jo olen monta kertaa hartaasti
rukoillut, että Jumala antaisi myös Hertalle kunnon miehen.
-- Kuuluuko tämä suureenkin virkakuntaan?
-- Naapuripitäjän apulaispappi on. Sano "pastori" sille, jos puhuttelee.
-- Tuota nyt toki raskii sanoa vaikka piispaksi.
-- Nyt ne istuvat siellä salissa. Mikä onni, että uusia mattoja sattui
lattialle ja että Amalia puhdisti viime lauantaina ne huonekalujen
päälliset ammoniakilla. Mikä sinut panikin niitä puhdistamaan. Nyt ei
tarvitse tuskitella, että kun Amaliakaan ei arvannut. Vaan arvasipas.
Siitä näkee, että eikö kaikkea johda ikäänkuin korkeampi kuin ihmiskäsi.
-- Ja kaakkuakin kun sattui.
-- Niin, ajatteles, kaakkuakin. Paremmin ei voisi sattua. Tulepas
kuuntelemaan vähän tänne oven rakoon. Jätä sumppipannu, eihän se vielä
kiehu. Eikö ne miellyttävästi ja hienosti puhu? Erottaa sen puhetavasta
jo, ettei sillä entistä ole. Sö-sö-sö sitä äänen pehmeää kiekutusta,
mistä se puhui, "kaihosta" ja "kyynelistä", niin niin, siitä se alkaa,
Amalia, siitä se alkaa. Ja Hertta, miten kainona se alas katsoo.
Kullannuppuseni, äitisi antaa sinulle siunauksensa, äitisi antaa, ei
hän henno sitä kieltää.
-- Se ruustinna se kaikki niin taktilleen tietää.
-- Hys, hiljaa sinä, eikös tiedä. Pane vain se valkea esiliina, kun
menet sisään, minä tulen sinne perästä. Niiaa kauniisti ja sano:
"pastori on hyvä", jos ei heti huomaa. Eläkä raota enää niin paljon
sitä ovea, huomaavat.
-- Talonpoikaisen näköinen tuo on Herttaneidille.
-- Ai, ai, Amalia, kuinka Amalia niin ajattelemattomasti puhuu. Amalia
ottaa ulkonäön eikä ota luonteen siveellisiä puolia huomioon. Vai
talonpoikainen? Pitäisi varmaan kreivejä Amalian mielestä syrjäiseen
maapappilaan tulla. Eikö ennemminkin asiaan kuulu, että papin tytär
saa papin? "Kun sinä sait papin", sanoi ennen mammavainaa minulle,
"katso, että tyttäresikin saavat papin". Vanhin tytär saikin papin,
toinen kauppiaan, silloin kun ei pitäjän läpi pappeja kulkenut, eikä
pappa tahtonut kustantaa Siiriä vieraalle paikkakunnalle. Ja mikä on
hänen nyt ollessa, pitäjän onnellisimpia rouvia. Niin, niin, pappa oli
silloin oikeassa. Kyllä, Amalia, kyllä täytyy olla tyytyväinen, kun
syvemmin ajattelee.
-- Tähänkö pannuun minä kahvin panen?
-- Siihen. Ja tietääkö Amalia, että Amalia loukkaa samalla minua, kun
sanoo "talonpoikainen". Minun isäni oli kyllä pappi ja pappilasta
minäkin läksin, vaan en minä sanonut, että pappa on talonpoikainen,
vaikka ei hän osannut kahvelilla syödä, kun hän meille apulaiseksi
tuli. Ja täälläpähän ovat henget. Elämä, tietääkö Amalia, on
kuitenkin paljon todellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa.
Vertauskuvallisesti tarkoitan. Sillä tietääkö Amalia, kun minutkin
vietiin, oli ikää jo yli kuusikolmatta ja toinen silmä lasista? Vaan
pappa ei katsonut muotoon, hän katsoi syvemmälle. Amalia, sanopas
nyt kerta todellakin, näyttääkö sinusta, että tämä on lasisilmä?
Häiritseekö tämä näköä, tarkoitan ulkonäköä?
-- Olen jo tuhannesti sanonut ja vakuuttanut, ettei.
-- Ettei. No sanopas sitten, eikö elämä ole todellakin paljon
todellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa. Mutta vaikkapa niinkin.
Toimeen sitä tullaan. Yli kolmekymmentä vuotta olen nyt papan kanssa
yhdessä ollut ja vaikka hän oli talonpoikainen, oli hän ihminen silti.
Nuorena olen ollut Turun ja Porin läänissäkin ja nähnyt paljon maailmaa
ja ihmisiä, vaan pappaa merkillisempiä en ole nähnyt. Uskotkos sinä
sen, Amalia?
-- Uskon, uskonpa tietenkin.
-- Niin, niin, uskot. Mutta uskotkos, että on syy sysissä, jos on
sepissäkin? Sanonko vielä, yli kolmekymmentä vuotta on papan kanssa
yhdessä oltu, ja tuskin on hän kertaakaan paljasta käsivarttani nähnyt.
Joka näin säilyttää sisäisen arvokkuutensa, voi tulla toimeen vaikka
kenen kanssa, uskotkos sen?
-- Enhän minä ole niitä kaikkia niin syvällisesti ajatellutkaan.
-- Et, vaan näitä asioita pitää niin syvällisesti ajatella. Vaan eihän
Amalia näistä mitään tiedä, Amalia kun ei ole ollut miehellä. Näes,
pappakin voi olla kavaljeeri niille, jotka niin tahtovat, vaan minulle
ei, sanon, että minulle ei.
-- Minullekos ruustinna taas tarkoittaa?
-- Enhän minä Amaliasta ole sanaakaan sanonut. Se Amalia aina.
Itsestänihän minä vain puhun. Se oli helluntain pyhinä, kun meidät
yhteen vietiin. Kuukauden olin jo pappaa tuntenut ja kuitenkin istuin
kolme yötä vaate päällä kyökkikamarin nurkassa ja itkin. Vasta kun
kuulin, miten hartaasti pappa rukoili ääneen Jumalaa polvillaan toisen
huoneen lattialla, selvisi minulle elämäni arvoitus.
-- Ei ne monet nykyään enää itke.
-- Ei ne itke. Kevytmielisesti mennään vähän tuttavuuden perustuksella
ja niin edespäin. Etenkin suuressa maailmassa. Ai, ai, Amalia, niiden
elämää siellä. Amalia ei uskoisi, jos kertoisin.
-- Sanoi minulle suntion emäntä, että ne sanomalehtien kautta kuuluvat
siellä kaikki kauppansa valittelevan, eikä ne puhemiehiä eikä
vihkimistäkään kuulu kansat siellä käyttävän. Ja vihkimättömät vaimot
kuuluvat vain vaunuissa ajelevan kuin mitkäkin riikinkukot pyrstöt
pörröllään. Lieneekö totta, mitä panetteli?
-- Totta on, totta, mitä niistä salaamaan. Tietää ja tuta ne kaikki
pitää, niinkuin pappa niin kauniisti viime sunnuntaina kirkossa
saarnasi. Sillä sitäkö varten Luoja minulle järjen loi, etten
ihmettelisi, silmät ja korvat, etten näkisi ja kuulisi, ja kaikki
armolahjansa, etten Hänen töitänsä tutkisteleisi ja havaitseisi,
mikä on se maailma, jossa Hän minun kuormaani kantaa sallii? Panitko
vahvasti kahvijauhoja pannuun?
-- Panin vahvanlaisesti. Sanoi se suntion emäntä, että ruustinnakin
samaa synnillisyyttä suosii, eivät kulkeneet ennen pappilan neitsyet
kaupunkilaiskankaissa eivätkä istuneet vaunuissa taloisilla taipalilla.
-- Siinä sen kuulet. Vai vaunuissa, kun on nuo vanhat trillat, joissa
nyt ovat vähän viiluutelleet itseänsä. Oppimaton ihmisraukka. Mutta
olenko minä pyrkinyt hänen tuomarikseen, vaikka hänen synnillisen
elämäkertansa tunnen? Kun on saanut oppia ja nähdä, ajattelee jo
toisin: Olenko minä itse niin hyvä, että minä joka hetki Herralle
kelpaisin? Mistä minä tiedän, miltä minä näytän Sen edessä, joka kaikki
näkee ja kaikki tietää? Olenko paljon puhtaampi, joskin puhtaudessa
olen elämäni elänyt, olenko virhitön silti, joskaan ihmissilmällä
en elämästäni virhiä löydä? Tosin silti tuomittava on kaikkinaista
pahaa. Ja papalle minun aina täytyy sanoa tuosta, että tuomitse sinä,
pappa rakas, kaikkea kuin ihmisestä on, sinulle se kuuluu seurakunnan
paimenena ja papillisen arvosi edustajana.
-- Kyllähän rovasti näkyy ne puolet tietävän.
-- Jaa, eikös tiedä? Papparaukan täytyy jaksaa. Jos hän kotona joskus
arvonsa unohtaa, koetetaan ymmärtää se. Amalia ei huoli siitä kylillä
mainita. Panehan selvikettä vahvasti pannuun.
-- Minä pistin jo suuren nahkapalan.
-- Elä liiaksi, ettei kalalta maista. Kahvista talon tuntee ja
kahvileivistä talon tyttäret. Leikkaapas vähän paksumpia palasia siitä
kaakusta -- niin. Ja pane rinkelit oikealle ja peparikakut vasemmalle
koriin -- niin. Opi tämä ja muista aina, rinkelit oikealle ja
peparikakut vasemmalle. Minun mammani minulle tämän opetti ja mummoni
taas hänelle jo ennenkuin sulhasia mammalla kävi. Meillä käytettiin
paljon tapoja kotona. Pappa on aina ollut niiden yläpuolella. Se on
hänen erikoisoikeutensa ollut. Pitää vain ymmärtää jokaisen ihmisen
erikoisoikeus ja arvottaa sitä. Mamma oli viisas sen ajan naiseksi.
"Rukoile, lapseni, turhamaisuus pois sydämestäsi", sanoi hän minulle,
"ja ymmärrä toisen erikoisuutta, niin riittää sinulle onnea elämäsi
iäksi". Ja Jumalan kiitos, niin on käynyt. Minä rukoilin ja minun
sydämeni on täynnä, niin -- yhä vieläkin rakkautta!