"Päivää."
"Päivää."
"Päivää, päivää", vastasi emäntä ilostuen, kun näki naapurin
Lois-Kaisan hyyprähtävän penkin päähän.
"Pakkanenpa tuo on", sanoi Kaisa ja hieroi kohmettuneita käsiään.
"Pakkanen. Mitäs Kaisalle kuuluu?"
"Mitäpä sitä näin paljaille ihmisille näin pakkasella."
"Milläs asioilla se Kaisa nyt kävelee?" kysyi emäntä ja vilkaisi
kehruuksistaan Kaisaan.
"Milläpä sitä -- ilman aikojaan vain", sanoi Kaisa, vaikka emäntä oli
häntä vartavasten kutsunut. "Millä, milläpä sitä näin köyhä", huokasi
hän vielä ja katsoi isäntään, joka istui penkin päässä ja veisteli.
"Millä, milläpä sitä, ilman aikojaan vain."
Vaan kotvasen kuluttua vilkastui hän ja virkkoi:
"Olihan, olihan sitä asianpuoltakin nimeksi. Juolahti mieleeni, että
käynpähän katsastamassa niitä emännän porsaita, ovatko mitenkuten
kasvaneet."
"Vai porsaita", nauroi emäntä.
"Porsaita. Sitä kun on minullakin se porsas, elävä kuin mikä kultakala,
no, sitä vasta on kehveli. Se on tätä samaa pesuetta. Jotta se porsas
on aina mielessä kuin tuo oma lapsi tai muu läheinen, jos minne lähdet.
Sitä syötät, sitä juotat ja ihan se on yhtä etevä kuin mikä muukin
ihmislapsi, joka henkosestaan huolta pitää."
Isäntä katsoa murjautti ja Kaisa vaikeni.
Kuului vain rukin hyrinää. Emäntä otti lepeen lepeeltä ja kehräsi
eikä ollut Kaisaa näkevinäänkään. Ja mikäs Kaisalla oli istuessaan
siinä lämpimässä tuvassa, istuessa siinä kädet ristissä ja peukaloita
pyöritellessä ja ajatellessa tämän maailman asioita. Noitapa ajatteli
rikasten olennoita. Mahtavatko, jos oikein ajatellaan, olla tuon
onnellisempia? Elihän täällä köyhäkin ikänsä loppuun tavalla tai
toisella, ja välikö tällä, kävikö tämän taipaleensa pumpulissa vai
villaisessako? Hee, annahan olla, tosiaankin, eikös ne ihmiset niin
ajatelleet, jotta annas kun keikistelen, jos tuota paremmalta toisen
edessä tunnun. Turha vaivapa taisi olla. No, heidän asiansa, mitäpä se
häneen kuului.
Emäntä kehräsi ja odotti, että isäntä läksisi siitä liikkeelle. Vaan ei
se lähtenyt. Siinä yhä istua murjotti, murjake, istui kuin olisi siihen
ikuiseksi istumaan pantu. No, jo oli kapine. Et siltä asiaasi toimita,
et vaikka.
Hän vilkaisi Kaisaan merkitsevästi, kun Kaisa vihdoinkin alkoi nousta.
Kaisa painui paikoilleen. Ja äänetönnä istuivat he taas ja aika kului.
"Vai porsaita", sanoi sitten emäntä.
"Porsaita, porsaitapa tietenkin."
Kului taas kotvanen. Rukki hyrisi kuten ennenkin. Isäntä veisteli ja
Kaisa oli jo saanut lämpimänsä ja pyyhki hikeä esiliinan kulmalla
otsaltansa. Kovinpa olivatkin lämmittäneet. Totta nuo kaksi taikinaa
vähintäänkin lienevät paistaneet. Antaneeko taas emäntä lämpöisiä
edes? Totta tuo, kun nimenomaan tänä päivänä tänne kutsui. Totta tuo
toki. Vaan tuo isännän murjake kun tuossa murjotti ja vahti, ettei
emäntäkään siitä ylös päässyt. Lähtisi vain siitä nyt, eipähän se
isäntä kuitenkaan jos korkeintaan jonkin visaisen sanan viskaiseisi.
Vaan eipähän siltä, onpa hänellä aikaa tässä odottaakin. Eipähän tässä
vielä nälkään kuolle, kun leivän hajukin niin täyttävältä tuntui.
Ja leivän se kuitenkin emäntä antaa. Antaa se kun antaakin. Ja jos
hyvilleen ottaa, voinokareenkin, jos voita on saanut kehvelletyksi
tuolta murjakkeelta. Vaan vielä mitä, tuskinpa saanee sunnuntaisin
omaan suuhunsakaan, vielä vähemmän poskeisen. Kyllä tuo isäntä pytyt
nuuskii ja pennin kiertää osaa. Sen on näköinenkin, nenäkin sillä on
koukussa kuin minkähän puntarin nokka.
Aikaa kului taas. Eivät ne näy siitä liikahtavan, ajatteli emäntä.
Pelkäsiköhän tuo, että hän Kaisalle kahvit keitti? Mistä aineista!
Pyönistäkö ehkä? Niitä ei viittäkään talossa ollut. Ei vaikka sydänalaa
kuinka kuivatti, ei kahvitippaa kotona kostukkeeksi saanut. Jos ei
hän tuonnoissa vuonna keksinyt naapurin saunassa Lois-Reetan kanssa
kahvin keittoa, tottavie, ilman ikänsä olla sai. Eikä se sopinut. Ei
tuollaisen miehen tähden ainakaan. Eikä minkäänlaisen.
"Vai porsaita katsomaan", sanoi hän taas Kaisalle ääneen.
"Porsaita."
"Pitääpä sitten porsaita Kaisalle näyttää", hän nousi siitä ylös ja
pisti jalkansa virsuihin. "Vaan mitäpä niissä porsaissa on näyttämistä?"
"Näytettävä, näytettävä niitä on", sanoi Kaisa.
"No, katsastetaan heitä sitten."
"Katsastetaan toki."
He mennä hyypersivät ulos.
"Kyllä se murjake nyt istua murjotti", kuiskasi emäntä porstuassa
Kaisalle ja nykäisi häntä kylkeen. "Ihan kuin olisi ikuiseksi siihen
istumaan tuomittu. Istukoon nyt."
"Hee -- istukoon."
"Se kun on tuo mies kellä minkälainen, niin se on sellainen ja
sellaisena se pysyy."
"Sellaisena se pysyy. Vaan anna tuon vahtia vain. Hyvä on taloinenkin
mies. Sen kun leivässä olet, et tyhjällä ole. Jääpä hyvyyttä vielä
jälkeläisillekin."
"Jääpi. Vaan ei kanssaihmisensä rehellisesti ei rihman kiertämää
päällensä saa. Kutoa saa, vaan langattako se kangas syntyy? Ja
vaatteisiin pitäisi verhoutua, niinkuin ihmisten tapa on. Vaan ei
penniäkään talosta. Kierrä penni vaikka mistä."
"Sitä se on, kun kerran ketä alttarille asti seurasit."
"Sitä se on. Pidä omat neuvosi sitten, jos mieli. No, pidetään, eipä
silti, onhan ne konstit, kansan ikuisesti käyttelemät. Konstit,
konstitpa on vaimoillakin."
"Hee -- konstit."
"Siellä on nytkin kellarin kupeella havukasan alla voipytty. Niin,
otapas sinä Kaisa se nyt sieltä, sitä minulla oli asiaakin, ota sieltä
ja käy taas myömässä. Myöpi hänet hintaan mihin tahansa. Ja sitten
panin pytyn alle sen jyväaitan avaimen, jotta toimikoon Antti asiansa.
Vaan katsokoon, ettei jyviä lattialle tiputa, kun säkkiin ahtaa.
Avaimen jättäköön samaan paikkaan. Niin, tietääpähän se Antti, miten
parhaiten asiansa toimittelee, eipähän se ensi kertaa liene pappia
kyydissä."
"Selväpäinenhän se Antti-poika on niissä asioissa. Totta tuo tuon kuten
ennenkin toimittaa."
"Ja osta kahvia ja sokeria ja vie Reetalle ja käske sen Leenan tulla
hakemaan rahaa, jotta kangaslangat saapi. Ja osta sinä minulle huivi
kauppiaasta. Ihan sitä alkaa päähineestäkin olla alaston."
"Vaan ajatellapa hullumpaa, jotta kun tuo Leenan reppana oli
valehdellut papin suuhun sukkelia sanoja."
"Mitä sanoja?"
"Oli valehdellut kotikehvellystä muka synniksi sanoneen."
"Hee -- vai synniksi, eihän tuo toki pappi toimessaan liene puhunut?
Lienee jotakin joutessaan narraillut."
"Toimessaan oli."
"Jokohan?"
"Oli. Vaan tuntenee tuo pappikin tuon miehisen olion ja tietänee, että
turhaa sen kanssa on riitasille ruveta, kun sovinnossakin voi olla.
Antaa murjakkeen murjottaa ja mielessään kaavailla, että kaikkea sitä
tässä elämässä vain ilmaiseksi saapi. Ojenna kätesi vain ja ota. Joutaa
tuon luulla, mikäpä häntä pahoittelemaan, kun tuon kanssa on alttarille
astunut ja tilatoveriksi ryhtynyt, niin suosii häntä, suotta. Vaikka
maksaapahan se sekin, eipähän sitä enempi mies kuin nainenkaan täällä
mitään ilmaiseksi saane, niin jotta maksettu se on se kahvikuppikin,
jonka kehveltää ja nautitsee."
"Tottahan toki."
"Näetsen mies, jonka otit, omasi on. Ja kun omasi on, toimeen sen
kanssa tule. Mitatkoon vaikka joka voinokareen kymmeneen kertaan, minä
miestä sittenkin kymmenkertaisesti kehvellän. Se on kansan tapa aina
Aatamista asti. Riita pois. Mikä minä olisin, jos riitaa rakentaisin
enkä tietäisi, mikä huoneenhallitukseen ja rauhaan sopii? Jotta anna
itsekunkin olla alallaan ja ole sinäkin alallasi."
"Oltava sitä on."
"Oltava. Sitä niin on parempi. Ja otapas sinä nyt lämpösleipä tuolta
ruokatuvan hyllyltä ja katso, ettei vieraan silmä sinua siinä näe."
"Ei näe. He-hee."
"Ja tule sitten Leenan saunaan taas, kun kahvit tulevat. Nauretaan
sitten taas näille ihmisten olosille. Se niin sydäntä keventää."
"Kahvikin kun kuumana sydäntä kiertää."
"Sitä on kuin toinen ihminen kokonaan, ei sitä tyhjiä sureksi, ei
mureksi. Että on sitä elämässä sitä onnenpuolta, minkä tarvitseekin,
siinä sitä on omassa ilossaan -- mitä, mitäpä sitä muuta kaipaakaan."