Shemeikka loikoo lauteilla lehvien päällä, allaan hursti, ja Anja
painelee häntä selkään ja hartioihin, hieroskellen ja hivutellen,
huulilla onnekas hymy, silmissä ainaisen ihastuksen ilme... Voi, sinua,
oma sorea poikani!
--Annatko, levähdän vähän?
--Levähdä, levähdä, sanoo Shemeikka.
Anja laskeutuu lauteilta ja istahtaa kynnykselle--ei kuitenkaan itse
levähtääkseen, vaan antaakseen Shemeikalle tilaisuuden nukahtaa
kylvettyään, jos tahtoo.
--Käyn lasta katsomassa ... kohta tulen.
--Käy, käy--
... On äänensä raukea ja mielensä murheinen, rakkaan. Kun saisin hänet
iloiseksi, kun tietäisin, miten hänet viihdyttelisin. Joko pyrkinee
mielensä pois?
Anja lähti menemään tupaan, katsomaan Marjan lasta. Omansa oli vanhan
emännän hoidossa, sitä ei ollut saanutkaan otetuksi tänne, vaikka oli
toivonut. Vaan en nuru, en nuru, hyvä on kaikki niinkuin Shemeikka
tahtoo...
Mutta kuka on avannut tuvan oven? Olisiko Kalamatti? Joku nainen seisoi
selin oveen vipukeinun luona, kumartuneena lapsen yli.
Anjalta menivät yhteen kämmenet, hän hytkähti eteenpäin, levitti kätensä
ja lennähti sisään:
--Marja, Marja!--Sinä tulit! Mistä tiesit tänne tulla? Kävitkö
Shemeikassa? Sieltäkö neuvoivat?
--Kalamatti oli kosken alla ongella, häneltä kuulin.
--Häneltä kuulit. Voi, että tulit! Ylen oli paha mieleni, kun en
päässyt. Eihän Shemeikka meitä päästänyt. Tahtoi itse pitää lapsensa--ja
minutkin. On oltu täällä melkein siitä asti, kun lähdit. Koko kesä,
Marja, koko kesä!
--Eikö se nyt tuonutkaan itselleen uutta tänä kesänä? sanoi Marja
venähyttäen huultaan.
--Eihän se onneton. Voi, kurjasti kävi Shemeikan! On heitä ilkeitä
ihmisiä maailmassa! Kun jätäppäs, hylkääpäs Shemeikka!
--Sekö talvellinen venakko?
--Sepä se--jätti hänet Novgorodissa vai Moskovassa vai missä lienee
hänet jättänyt, kun ensin oli yhdessä eletty ja menetetty kauppavoitot
ja kaikki, omat ja muiden. Nylki hänet puhtaaksi paitaa myöten,
miesparan, ei jättänyt sen vertaa, millä olisi saanut tuomiset tytöille
ostetuksi, ei tuonut meille solkea, ei nauhan päätä. Kovin kävi se hänen
sydämelleen, Shemeikan. Rakas näkyi olleen hänelle, rakas. Kun unessa
minua tavoittaa, hänen nimeään huutaa, Serahviinaa. Kovin oli pahoillaan
siitäkin, että sinä menit, Marja. Lähti jo koirain kera jälkeesikin,
vaikkei enää tavannut. »Kaikki minut pettää, kaikki minut jättää»,
sanoi.
Marja pyörähti, olkapäitään kohauttaen, ja kumartui lastaan katsomaan.
--Kasvanut on, eikös ole? Herttainen on, eikös ole? Isänsä mielikki.--
Ai, kuinka se rakastaa poikaasi, sylissään kantelee, sille sopertelee,
sarvesta syöttää: »Ime, ime, maammosi jätti, taatto antaa rintaa
Semulle, taattopa antaa.» Täällä on viihtynyt. Ei ole koko kesänä
käynyt prasnikoissa, ei kisoissa missään, ei poissa muualla kuin minkä
metsällä ja kalassa. »Pitäisi nyt Marjallekin kelpaamani», sanoi. Sinut
se olisikin ottanut tänne, jos olisit kotona. Kun ei sinua ollut, minut
otti. Menenkö sanomaan heti, vai annanko nukkua?
--En minä tahdo häntä nähdä.
--Etkö? Mikset?
--Lähden heti paikalla.
--Lähdetkö? Minkä tähden? Kun kerran tulit! Ethän menne minun tähteni?
Saat hänet minulta. On hänestä jo ollut iloa minulle enemmän, kuin enää
osasin toivoakaan.--Anja halasi Marjaa, ja hänen silmänsä pullahtivat
kyyneliä täyteen.--Elä mene, ota hänet, pian ehkä jo muutenkin minut
jättäisi, lähtee vielä sen venakkonsa jälille--on minusta iloisempaa,
jos sinä saat hänet kuin joku muu--rupean vaikka piiaksenne ... annatko
sitten tuoda Petrin tänne?--Minä sen kanssa saunassa asun ja teitä
palvelen. Vaan menen minä kokonaankin pois, jos tahdot...
--Saat, veikkonen, hänet pitää, sanoi Marja ja kumartui lapsen puoleen.
Minä lähden heti, minulla on tuolla toinen, joka odottaa.
--Olet yhä yhtä sydämikkö?
--Olen.
--Vihaat häntä yhä?
--Vihaan.
--Ethän ... en usko ... et voi.--Eikä Marja itsekään uskonut, mitä sanoi.
Tupa häilähteli hänen silmissään, niinkuin hän olisi istunut venheen
kokassa koskessa. Oliko venakko hylännyt Shemeikan? Oliko Shemeikka
kysynyt minua ja lähtenyt jälkeenikin?--Miksi minä en lähtenyt
yksin?--Saisinko vielä viimeisen kerran nähdä Shemeikan? Kun pysyisi
Juha venheellään, niinkuin lupasi!
--Et sinä saa ... sinä et saa mennä sille sanomaan, sanoi hän kuitenkin.
Vaan Anja on jo livahtanut ulos. Marja otti lapsen ja aikoi lähteä.
Mutta sitten hän laski sen takaisin... Heittäköön hyvästinsä lapselleen,
jos tahtoo...
Shemeikka on nukkunut lauteille lehvien päälle. On, niinkuin Anja oli
hänet siihen jättänyt... Herätänkö vai annanko nukkua? On siihen
uupunut, rakas. Tuli uuvuksissaan metsältä kotiin. Siihen hänet
saunoitin, hivelin. Siihen nukahti solakka poika, parta posken ja
käsivarren välissä. Annanko Marjan mennä lapsineen? Mutta jos pahastuu
kovin?--Eikä Anja tiedä, mitä tekisi. Herahtaa kyynel. Oli niin selkeätä
äsken kaikki, nyt on niin sekaisin. Mahtoi ottaa lapsensa ja mennä,
ennenkuin tulin. Ottakoon ja menköön ... sanon, että joku on sen salaa
vienyt... En herätä, lasken lakanan hartioilleen; jos siitä herää,
herätköön, jos ei herää, nukkukoon.
Mutta Shemeikka heräsi, kääntyi kylelleen, ojentelihe, haukotteli,
huomasi Anjan, teki hänelle tilaa vetäytyen seinemmäksi, veti hänet
vierelleen, veltosti, silmät ummessa...
--Sinne tuli vieras, sanoi Anja.
--Kuka nyt?
--Marja.
--Kuka Marja?... Marjako?
--Ruotsin Marja. Se tuli takaisin.
Tuli takaisin! Shemeikka hypähti pystyyn. Tuli sittenkin takaisin!
Vaikka meni vihoissaan?
--Anna, kun kuivaan, ennenkuin menet! sanoi Anja ja pyyhkieli ja
kuivaili häntä, sill'aikaa kun Shemeikka puki ylleen.
... Sinne asti meni yksin läpi erämaiden, mutta palasi takaisin! Eikö
miellyttänytkään hänen entinen äijänsä? Menikö sittenkin veriin
Shemeikan syleily? Täytyipä taipua ylpeän niskan! Tuli, tuli sentään--!
Jospa tulet vielä takaisin Venäjänkin tyttö?
Ja hyvästä mielestä hymähdellen hän lähti astumaan tupatietä, mennessään
päätellen miten tekee:--avaan sylini ja annan siihen heittäytyä,
niinkuin ennnen.
Mutta Marja ei pankon nojassa seisten liikahdakaan vastaan, vaikka
Shemeikka hetken seisoo avosylin ovessa. On totinen, jäykkä, otsa
rypyssä. Ei ole näkevinäänkään. Silloin Shemeikka lähemmä tullen näkee
pirtin perällä Juhan, rahilla istumassa.
Hätkähtäen hän ensin peräytyy askelen.--Niinkö?--Onko tässä sota vai
rauha?--Mutta kun hän huomaa, ettei Juhalla ole asetta, astuu hän
askeleensa takaisin ja jää seisomaan ovensuuhun.
--Hei, ka, on vierahia, kaukaisia vierahia! Terveheksenne!
Eivät vastaa, ei Juha eikä Marjakaan.
--Tännekö heillä matka vaiko vielä edemmä?
--Minä tulin ... me tulimme ottamaan poikaa, sanoi Marja.
--Ottamahan? Isäntäkin?
--Tulin, sanoi Juha.
Hämmentyi hieman Shemeikka, seisoi ovessa, peremmä tulematta, ulos
menemättä, vaieten, nojaten vuoroin toiselle jalalle, vuoroin toiselle,
toinen käsi housun kauluksessa, toisella partaansa punoen. Se tulikin
siis vain hakemaan lastaan? Ja otti äijänsä avukseen? Ja äijä lähti,
laskettiin samat kosket, käytiin ehkä samat saaret ... ja nyt se panee
sen kiskomaan takaisin kosket ja suvannot sauvomaan ja selät soutamaan
... ja äijä kiskoo ja soutaa... Märät ja repaleet molemmat, ja
murjottavat kuin minulle äkeissään jostakin... Oli Shemeikka ollut
monessa hullussa seikassa naistensa kanssa ja heidän miestensä ja
lasten, joista ei kukaan tiennyt, kenen ne oikein olivat...
--Tietääkö isäntä--? kysyi hän, hilpeä kutkutus rinnan torvessa.
--Tietää, riensi Marja sanomaan, kuin enempää torjuen.
Shemeikalta revähti nauru, vastustamaton, hillitön, hampaita välkyttävä,
partaa pudistuttava, päätä keikauttava nauru, pidätetty, purskahteleva,
muuttuen käsiä polviin pieksäväksi hohotukseksi.
--Mitä sinä naurat? kysyi Juha, silmissä verettyvä, liikkumaton tuijotus.
--Mitä sinä naurat? kysyi hän uudelleen, ponnahtaen jakkaralta, jolla
istui, mutta laskeutuen samassa taas takaisin.
--Lähdetty kahteen pekkaan--ota veikkonen omasi, äijä paha!--hohohoo!
Anja on ilmaantunut oveen Shemeikan taa, nykäisee häntä hihasta, kuin
moittien. Shemeikka käännähtää ja aikoo, yhä nauraen, astua kynnyksen
yli.
Silloin parkaisee Anja:
--Varo, Shemeikka!
Mutta Juha on jo, kuin kontuunsa sorkittu ja satutettu ja ärsytetty
karhu, karannut pystyyn, pitäen jaloista rahia, jonka päällä oli
istunut. Shemeikka pyörähtää päin ja koettaa kädellään torjuen ja
vartaloaan taivuttaen suojata päätään. Isku sattuu ojennettuun käteen ja
käsi rempsahtaa poikki. Shemeikka kaatuu lattialle, karkaa ylös,
peräytyy ovensuunurkkaan, nostaen jalkansa uuden iskun eteen. Jalan käy
kuin käden, ja hän kaatuu toisen kerran. Marja on temmannut lapsen ja
rientänyt ulos. Anja vaikeroi voipuneena poikkiteloin kynnykselle.
Shemeikka retkottaa avutonna lattialla, silmät kiinni, viimeistä iskua
odottaen. Vaan Juha ei vielä iske. Hän vetää henkeensä, mutta ei tahdo
saada, hän on yhtäkkiä niin näännyksissä, niin heikko, ettei saa kättä
liikahtamaan. Hänen on, niinkuin kerran oli sudenajossa, kun päiviä
hiihdettyään vihdoin, jo ollen ladulle kaatumaisillaan, oli päässyt
petoa niin lähelle, että sauvalla sai häneltä selän katkaistuksi, mutta
ei vielä kyennyt ottamaan hengiltä. Sen yläruumis pyrkii vielä pakoon,
etujalat pitävät, mutta takajalat ja rento häntä uppoavat yhä syvemmälle
lumeen. Se läähättää ja irvistää hampaitaan, selkänsä yli häristen.--Et
enää pakene, vaan kidu siinä, kidu siinä, joka ainoan hiehoni raatelit,
utarensa repelit--jouduitpas kerran kiikkiin sinäkin...!
--Ka, tapa sitten.
--Ennätän minä vielä...
Nyt se on siinä ... eikä tarvinnutkaan apua Juha kostaakseen ... teki
yksin tämän, niinkuin on saanut tehdä kaiken muunkin ... ja niinkuin oli
miettinyt ja päättänyt kenellekään sanomatta ... saavat kuulla kohta koko
pitäjä ja veljet ja tervasissit ... ja tekee, niinkuin ennen tehtiin:
tupaan telkee ja panee pönkän päälle ja sytyttää ja siihen polttaa...
Irvistä, susi, ikeniäsi, irvistä vielä vähän! ... naura, ka, minkä
tähden sinä et enää naurakaan?
Anja oli noussut ja aikoi kynnyksen yli tupaan.
--Pois siitä ulisemasta!--ja takakäteen sysäsi Juha hänet takaisin. Hän
tunsi taas voimainsa palajavan.
--Ei luultu Juhan mitään mahtavan, kenkkajalan, vääräsäären ... uskalsit,
hävytön, tulla keskellä päivää pihakarsinasta ottamaan--luulit vanhaksi
ja vaivaiseksi, Karjalan komea, vaan siinä olet--kierrä nyt kätesi hänen
kaulaansa--juokse, juokse nyt jälkeensä, ka, tuossa on ovi, mene, saat
mennä! Ota se nyt, ota vielä kerran!
--Voi, minkä teit, raajarikoksi ruhjoit--koko elämäkseen! ruikutti Anja.
--Elä siinä ruikuta ... lyhyeen loppuu!
Juhalla heilui kädessä kirves, jonka oli penkin alta tavannut. Anja
kiikkui hänen kainalossaan.
--Elä, hyvä mies, elä tapa ... mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?
--Ryösti minulta ainoani...
Shemeikka kohotti yhtäkkiä päätään, ponnistautuen lattialta terveen
kätensä varaan.
--Ryöstinkö?
--Ryöstit.
--En minä häntä ryöstänyt.
--Ryöstit, väkisin veit!
--Sanoiko se sinulle, että minä hänet väkisin vein?
--Veit, veit!
--En minä häntä _vienyt_, itse rannassa syliini syöksyi.
Juha kohotti uudelleen kirveensä, mutta Anja heittäytyi Shemeikan
suojaksi huutaen:
--Omasta halustaanhan Marja lähti! Shemeikkaa rakasti, täytyi rakastaa
jo ensi näkemältään, ja sinua inhosi ja vihasi--itse sanoi! Sinua vihasi
ja sinua kuolevaksikin toivoi!
--Toivoiko?--Toivoiko?
Juha syöksähteli edestakaisin lattialla niinkuin juopunut, kirves vielä
kädessä retkuen, pöytiin, seiniin kolahdellen.
--Jos ei olisi mielellään mukaan lähtenyt, olisiko täällä kesäkautta
Shemeikan kera--
--Täälläkö?
--Täälläpä täällä, tuossa noilla vuoteilla!
Shemeikka oli päässyt istumaan Anjan avulla, selkä uunin pankkoa
vastaan. Siitä hän, kasvot kivusta kiinteinä, mutta huulet ivanaurun
irvistyksessä huusi:
--Ei sanonut ketänä ennen halanneensa niinkuin minua--!
--Mahdoit ruhjoa hänet, et Shemeikkaa! huusi Anja säihkyvin silmin,
tukka hajallaan Juhan edessä. Minulta ainoani rammaksi ruhjoit,
takaapäin iskit, salamurhaaja!--Nyt se pyörtyi!
Shemeikka oli retkahtanut kylelleen, katkenneen kätensä päälle, ja
mennyt tainnoksiin. Anja koetti häntä nostaa, mutta ei jaksanut. Juhalta
oli luisunut kirves kädestä, ja hän seisoi älytönnä keskellä lattiaa.
--En minä saa, vaikeroi Anja, taas kyynelissä.--Miksi herätin hänet,
miksi en antanut hänen nukkua? Voi, kun saisin hänet edes vuoteiden
päälle tuohon--auta minua! Ka, auta minua sinä!
Ja Juha auttoi Anjaa nostamaan Shemeikkaa peremmälle pirttiä
kaislavuoteelle, hän pääpuolesta nostaen, Anjan kannattaessa jaloista.
--Anna tuosta tuo päänalunen.--Juha antoi, ja Anja asetti sen Shemeikan
pään alle.
Juha seisoi yhä kuin älytönnä.
--Mene nyt ... ka, mene nyt, onneton, sanoi Anja huoaten ja työnsi hänet
hartioista ulos.