Marja on rannassa venheen luona niemessä, ison kiven kupeessa,
kyyryllään kuin piilossa, nukkuva lapsi sylissä, kolkolla rannalla,
johon autiolta saarettomalta selältä loiskii kolean luoteisen laine.
Harva ruohikko huojahtelee ja rantalepikko sihahtelee milloin hiljemmin,
milloin kovemmin. Koski kohisee umpinaisesti lahden pohjasta.
Juha tulee rantaa myöten, kiivaasti, kompastellen väliin. Nähtyään
venheen rientää hän sitä kohti. On hirveän näköinen, avopäin, lakki
kädessä.
Nyt se minut tappaa--ja tappakoon. Kun ei lasta tappaisi...
Mutta Juhan tullessa lähemmä näkeekin Marja hänen kasvoillaan vain
pohjattoman uupumuksen ilmeen. Huoahtaen hän istahtaa kaatuneen puun
rungolle, kasvot kalseina, hiukset märkinä, otsa hikeä tippuen, leuka
veltosti riippuen.
--Anna minulle anteeksi, jos saatat, sanoo Marja.
--Anteeksi... Sen äänessä on avuton, epätoivoinen raukeus, joka Marjan
korvassa kuulostaa niinkuin: mitäpä se siitä enää paranee, jos annankin.
Sitten sanoo Juha, kuin itsekseen, yhä eteensä tuijottaen, ääni yhtä
sammuksissa kuin katse:
--Sinua ei vietykään väkisin?
--Ei.
--Ei tehty väkivaltaa?
--Ei.
--Menit mielelläsi?
Marja ei vastannut.
--Mikset sanonut sitä minulle ennen?
--En uskaltanut.
_Nyt_ se sen tunnustaa, kun ei voi eikä tarvitse kieltää.
--Minua kuolevaksi toivoit?
Marja ei saanut vastatuksi. Häntä alkoi tempoa nikotus sydänalasta
kurkkuun... Se siis tunnustaa senkin? Olisi kieltänyt edes sen--vaikka
olikin totta.
Juha nousi rajusti, työnnälti venheen vesille, niin että airot ja
istuimet romahtelivat ja hyppivät ja hän itse lyykähti polvilleen
työntönsä vauhdista.
--Astu venheeseen! käski hän tuimasti. Marjasta näytti, että ilme Juhan
silmissä taas oli hurja, julma. Hänen kasvonsa olivat lennähtäneet
punaisiksi hiusmartoa myöten. Marjan oli vallannut mieletön kauhu ja
tietämättä, mitä teki, hän huusi:
--En minä tule! Sinä hukutat meidät!
--En minä teitä hukuta ... sanoi Juha hiljaa vaikeroiden kuin kauan
sairastanut, kasvot taas velttoina, silmät painuen hetkeksi kiinni.
--Minnekä me lähdetään? kysyi Marja arasti.
--Kotiin päin kai--vai tahdotko jäädä tänne ... sitä hoitamaan?
--En, en, Juha--lähdetään vain--en minä ole sinua kuolevaksi toivonut.
Juha viittasi kädellään, niinkuin: elä sinä ... kyllä minä ... ei se
siitä enää parane.
Marja astui venheeseen ja aikoi mennä perään.
--Rupea kokkaan, niin on parempi lapsen kanssa.
Itse asettui hän alahangoille soutamaan. Marja pani lapsen kokkaan ja
tarttui airoihin.
--Anna olla, kyllä minä soudan.
Hän käänsi venheen koskea kohti, josta ajautui vaahtopalloja virran
mukana. Hän souti, täytyen pian ponnistaa yhä kovemmin yhä kovenevassa
vastavirrassa.
--Jos minä kuitenkin soudan.
--Anna olla.
Mutta häntä raukaisi yhä enemmän, ja hän huohotti kuin umpea vetävä
hevonen... Enkö minä enää jaksakaan? Mikä minulta näin voimat vei?...
Mitenkä minä nyt saan heidät ylös kaikista koskista ja vastavirroista?
Minnekä ne joutuvat, jos minä kesken katkean? Hänen päätään huimasi kuin
pyörtyvän. Airot vastasivat veteen kuin hyhmään, venhe ei näyttänyt
liikahtavan paikaltaan; rannat seisoivat, vaikka vesi vilisi taapäin.
--Souda sitten sinäkin.
Marjan avulla päästiin ensimmäisestä nivasta ja tultiin suvantoon, jossa
soutu kävi helpommin. Juha luuli soutavansa, mutta airot läpsähtelivät
veteen kuin tottumattomalta, epävuoroon.
... Minä ruhjoin sen raajarikoksi. Minkä tähden minä iskin siltä poikki
käden ja jalan? Eihän se ollut sen syy, että toinen lähti mielellään sen
matkaan ... saattoi pyrkiäkin... Ei jätä sukunsa häntä kostamatta,
Karjalan parasta. Vainot siitä nostetaan... Kiusana minä vain tulen
hänelle olemaan tästä lähin niinkuin tähänkin asti. Pelkää, että minä
hukutan hänet ja hänen lapsensa. Se tulee sitä yöt päivät vapisemaan...
Ei tule enää ehyttä elämästä... Toivoi se, toivoi se minua kuolevaksi.
Ja saahan minua toivoakin, joka tämmöisiä teen vimmoissani. Syyttömän
ruhjoin, hänen lapsensa isän. Isä kuin isä. Sille sai lapsen, ei
minulle, ei kai milloinkaan tahtonutkaan minulle--eipä ei... Mutta
saahan se talon...
Venhe kolahti rantaan kosken alla. Marja nousi lapsen kanssa maihin,
Juha jäi istumaan tuhdolle kuin siihen unohtuneena, airot vedessä
... saahan ne talon. Ei suku saa sitä siltä pois, kun sillä on
rintapeillinen. Kaisakin sen tietää... Jäi vielä se ylin vaaranlaki
kaskeamatta... Ka, kun ahdistaa henkeä... Ei nämä täältä ehkä
heimolaisensa taloa hävitä, hyvää käymäpaikkaa... Jaksan minä, jaksan
minä heidät ehkä pyhään mennessä sinne soutaa, kunhan tässä vähän
huokaan... Vaan jos olisi jäänytkin mieluummin tänne omaansa
hoitamaan...
Juha nousi vaivalloisesti, oli kompastua astuessaan maihin, otti
hattunsa, käänsi sen nurin ja joi sillä vettä; pani sen nurin päähänsä
ja seisoi jonkin aikaa koskea tarkastellen. Sitten alkoi hän hitaasti
selvitellä vetoköyttä venheen kokassa.
Marja istui ylempänä rannalla viihdytellen lasta, joka oli alkanut itkeä
kääreensä sisässä.
--Mitä se itkee?
--En tiedä ... itkisikö rintaa.
--Anna sille... Ka, anna sille sitten rintaa.
--Enhän minä...
Marja päästeli kuitenkin lapsen huivista, jonka oli kääräissyt sen
ympärille, ja viihdytteli sitä painaen syliinsä. Lapsi lakkasi
itkemästä, hymähti, jokelsi, etsien rintaa suin, sormin, silmin--toisen
lapsi, vieras, mustatukka, otsa Marjan, silmät Shemeikan...
Sille sai ... minulle ei ... eipä ei...
Juha oli pyörähtänyt pois, sysännyt venheen vesille, heittänyt nuoran
olalleen ja alkanut astella kosken rantaa, vetäen venhettä perässään.
Saatuaan sen putouksen päälle suvantoon veti hän venheen rantaan, nousi
siihen ja alkoi perässä seisten sauvoa virtaa ylös.
Marja on lähtenyt mukana rantaa pitkin, noustakseen venheeseen
suvannossa, ja auttaakseen sauvonnassa. Vaan näkyyhän tuo pääsevän
yksinkin. Venhe nousee keveästi kiviä väistellen. Juhan selkä kumartuu
ja oikenee yhä kiivaammin, vaikkei enää ole virrasta vastusta, niinkuin
pyrkisi kiireesti pois, pakoon.--Eihän se vain menne ja jättäne meitä
tänne? Jos se nyt sen sillä tavalla mietti? Ei, ei--!
Yhtäkkiä näkee Marja venheen pysähtyvän ja kokan ajautuvan korkealle,
niinkuin kivelle. Juha painaa sauvoimellaan pohjaan, sysäten takaisin,
mutta venhe ei liikahda, kallistuu vähän ja ottaa vettä sisäänsä. Se on
nähtävästi kahden kiven pihdissä ja vesi painaa sitä perästä yhä
lujemmalle niiden väliin. Nyt menee Juha kokkaan, iskee sauvoimen
pohjaan ja koettaa laitaa vasten varovasti kammeten irtauttaa venettä.
Sauvoin on tarttunut kiinni johonkin eikä lähde. Juha heittää sen siihen
pystyyn ja astuu peremmäksi, horjahtaa, mutta ei kaadu. Menee uudelleen
kokkaan, tarttuu taas sauvoimeen ja vääntää sitä rajusti. Se katkeaa, ja
Juha hoipertuu tuhdolle, kädessä sauvoimen puolikas. Samassa irtautuu
venhe, ja vesi alkaa sitä viedä.
Minkä tähden se ei tartu airoihin? Antaa mennä isoon putoukseen?--Juha!
Juha! souda, minkä tähden sinä et souda?--Yhä kiihtyvää vauhtia kiitää
venhe syrjittäin kuohuihin. Juha vain istuu paikallaan.--Voi onnetonta,
se ei tahdokaan!--Marja juoksee niin lähelle kuin pääsee ja huitoo
käsillään. Kun venhe on hänen kohdallaan putouksen jänteessä, heittää
Juha, huomattuaan Marjan, sauvoimen pään veteen ja huiskauttaa kuin
vastaukseksi kerran kaksi käsiään, niinkuin linnun lentoa matkien,
huulilla älytön, ilmeetön hymy, hattu nurin päässä. Samassa kaatuu
venhe, ja Juha suistuu putouksesta alas.