XV.

Juha istuu kannon päässä kaskessaan, ylhäällä vaaralla. Koko maailma

hänen allaan on usvan peitossa, järvet, korvet, hänen niittynsä ja

peltonsa ja talo. Jokin kaukainen vaara vain kohoo kuin aave usvameren

sisästä. Siellä täällä nostaa jokin kelohonka latvaansa, kuin hukkuneen

jäykistynyttä kouraa, joistakin jäätyneistä kuohuista. Koskea ei näy,

mutta sen kohina kuuluu niin läheltä, että luulisi voivansa siihen

kirveen heitolla ylettää.

Juhalla on mielensä edessä kuin ammottava tyhjä, jonka pohjaan hän on

turhaan koettanut tunkea sen jälkeen, kun Marja tuli. Sieltä kyllä kohoo

hänen eteensä Marjan lähtö ja tulo, mutta muu kaikki on kuin sumuista

korpea, jonka sisässä asuu vain hänen omain arvailujensa aaveita... Se

koetti silloin huikaista häntä niillä ryysyillään ja soljillaan ja

sulavilla sanoillaan, vaan Marja heitti pois sen antamat hetaleet ja

tuli--kuin varta vasten sitä sille näyttääkseen--selvittelemään

verkkoja sinä sunnuntai-iltana. Sitten se juoksi äitiä pakoon kosken

rantaan ja sille tielleen se jäi. Siihen asti oli Juha selvillä siitä,

mitä oli tapahtunut. Siitä lähtien oli kaikki peitossa siihen asti,

kunnes Marja ilmestyi aholle lehmien keskeen. Mikä oli näiden välissä,

se oli kuin sumussa. Mutta sen sisässä saattoi olla mitä hyvänsä, miten

hirveää tahansa.

Minkätähden se ei puhu mitään? Kun se edes kertoisi, kun se ottaisi sen

itse puheeksi, olisi ehkä itselleenkin helpompi. Ne ovat saattaneet

häntä siellä kiusata, kiduttaa, ruhjoa, repiä, tehdä mitä tahansa sille

ylpeälle, aralle, herkälle, joka värähtää kuin poro, jos häntä vähänkin

koskee--mistä minä tiedän, mitä ovat tehneet, kun ei kerro?--vaan

koskapa on kuin kymmentä vuotta vanhempi, palmikko karissut, silmän

kiilto himmennyt, rinta painunut, otsassa ryppyjä,--uuvuttaneet niin,

että näkyy täytyvän päivilläkin lepäillä ... ja vaikeroi vuoteessaan ja

kulkee päivillä kuin unessa. On niin arkiutunut, ett'ei antau puheisiin

Kaisankaan kanssa.

Juha palaa joka ilta kaskeltaan sillä päätöksellä, että nyt hän kysyy,

nyt panee Marjan kertomaan ja keventäymään; mutta aina se jää kysymättä.

Marja istuu eräänä sateisena päivänä--oli usvainen, sateinen ja märkä

tämä kesä tuvassa, karsinalasin alla, sukkaa kutoen, pientä lapsen

sukkaa. Kysyköön, jos kysyy, sanon: kudon lapselleni. En jaksa sitä

salata ... enkä välitä ... saakoon tietää ... saahan se sen kuitenkin.

Ajakoon sitten pois, jos tahtoo, lähden takaisin. Tai iskeköön tuolla

hakkurilla, jos haluttaa.

Ja Marja kutoi ja tuijotti raukein, hajamielisin silmin eteensä tupaan,

jossa Juha suumpana ovea veisteli jotakin. Näki hajanaisia näkyjä, niitä

luokseen kutsumatta, niitä luotaan saamatta, vaikka sitä veltosti

yritti. Näki Shemeikan selkäkenossa, huoletonna tuossa penkillä pöydän

päässä, yllään kirjaeltu paitansa. Näki hänen laukkuaan availemassa ja

riiputtelemassa hyppysissään silkkejään ja solkiaan. Näki hänen

kahmaisemassa häntä syliinsä--ja kantamassa maihin. Täytyi nähdä hänet,

vaikka torjui sitä pois, saaressa kosken alla, heräämässä, lehviä

repimässä, kasvoissa kyllästys--mahdoin mennä koskeen, olisi nyt parempi

ollakseni. Mutta taas nousi Shemeikka näkyviin semmoisena, kuin oli

koskessa venhettä ohjaamassa, parta kahtena tuulessa hulmuten, suu

ylpeässä hymyssä, silmät ilakoiden ja ilkkuen. Että se kuitenkin petti,

että se kuitenkin saattoi! Eikä tehnyt mieli lastaankaan nähdä... Miksen

minä saa siltä rauhaa? Mutta ei hän saanut, ei jaksanut saada näitä

muistojaan menemään, toisia enemmän kuin toisiakaan. Ne tulivat kuin

elukat metsäniittyyn, jonka aita oli lahonnut ja luhistunut, tulivat ja

menivät, lahmasivat ja tallasivat valtoineen, eikä hän jaksanut heitä

torjua, ja häntä tympäisi ja raukaisi--yhä sataa, lieneekö Anja jo

lähtenyt lapsen kanssa, jos on ollenkaan lähtenyt--minne

joutunevat--eivät ne mahda tulla, kun eivät jo ole tulleet.

Voi, Herra Jeesus, mitä tästä tulee, jos ei Anja tuo lasta! Jos ovat

lähteneet salolle ja eksyneet? Tai eivät ole ollenkaan lähteneetkään,

jos ei tullut Kalamatti toveriksi, vaikka lupasi... Voi, että minä sen

sittenkin sinne jätin!

Juha kuuli taas Marjan huokaavan. Näkeehän sen kaikesta, että se jotakin

murehtii ja kärsii.--Hän lakkasi veistämästä, istahti ja alkoi vuolla.

Viimein hän sai sanotuksi:

--Pitikö se sinua siellä hyvinkin pahasti?

Nyt se alkaa sitä kysellä. Hän oli jo luullut, ettei Juha siihen puutu.

Mitä minä sille sanon?

--Missä siellä? Niin, sielläkö?

--Mitenkä se sai sinut venheeseen?

--Mitenkä lie saanut.

--Menitkö tainnoksiin, koska et nostanut päätäsikään? etkä saanut

jäsentäkään liikautetuksi?

--Enkö saanut?

--Kaisa sanoi, että makasit hervotonna venheen kokassa. Ei sanonut

kuulleensa huutoasikaan. Vaan kuinkapa olisi kuulunut koskessa, vaikka

olisit huutanutkin?

Onko Kaisa sen nähnyt? Mitä se on nähnyt? vavahti Marja.

--En enää muista, sanoi Marja nopeasti. Vasta kosken alla toinnuin.

Juha oli hetken aikaa vaiti ja mittaili puuta silmillään; sitten hän

taas virkkoi, ääni värähtäen:

--Sitoivatko ne sinut siellä?

--Ketkä ne?

--Sepä se, ja ne sen toverit.

--Sitoivatko?

--Venheeseen, niin, tai puuhun tai muuten, ettet pääsisi pakoon?

Marja vastasi ensin:

--Eivät.

Mutta sitten:

--Eihän siellä ollut muita kuin se yksin.

--Arvelin heidän teitä siellä odottaneen.

--Eivät odottaneet.

--Vaan mitenkä se sai sinut yksin hallituksi ... sinne perille asti ...

semmoiset taipaleet?

--Minkä tähden se ei olisi saanut--mies naista.

--Niinpä niin,--oli kai semmoisella keinonsa?

Marja ei vastannut. Kuului kolahdus. Marja käännähti katsomaan. Siltä

oli pudonnut tekeleensä lattiaan, ja se kumartui sitä ottamaan.

--Se teki sinulle väkivaltaakin? sanoi hän tylysti, liikutustaan

peittääkseen, kumarissaan työtukin takana.

Miksi se kaikkea urkkii? Paraneeko se siitä? Pitäisihän sen arvata se

ilmankin. Ja Marja vastasi karsaasti:

--Olisiko se jättänyt sen tekemättä--Hilapan Shemeikka.

Mutta samassa pääsi häneltä parkaisu, siunaus: Juha seisoi suorana

työtukkinsa ääressä, silmät verillä, käsi kohona ja siinä kirves, ortta

hipoen.

--Minä--minä vielä--tapan sen! kähisi hän, ja kirves upposi hamaraansa

myöten tukkiin. Hän kiskaisi sitä irti, mutta se ei irtautunut, pölkky

seurasi mukana ilmaan ja paukahti alas niin, että koko tupa vavahti ja

leipäorsi romahti lattiaan. Juha syöksyi ulos.

Marjan valtasi, säikähdyksen mentyä, tunne kuin riemun, kuin ihastuksen.

Sydän kuin liikahti paikaltaan. Olisiko sinussa miestä siihen? Kostamaan

Shemeikalle, iskemään kirveesi hänen otsaansa niinkuin tuohon pölkkyyn?

Ottamaan häneltä väkisin poikani, jos hän ei sitä muuten anna? Olisiko

siihenkin? Olisiko verrallakin verta?

Juha kuului tulevan takaisin, kiivain askelin.

--Sekö--sekö katala rosvo--lenkosääri--teki _sinulle_ väkivaltaa?

--Se! kiihoitti Marja.

--Sinulle, joka--joka--kun ei ole ketään semmoista kuin sinä--koko

maailmassa.--Sinulle teki--uskalsi?

--Näkyi uskaltavan.

--Tekikö useinkin? karjaisi Juha.

Marja käännähti. Nyt häntä peloitti. Ei koskaan hän ollut nähnyt Juhaa

semmoisena, niin kaameana, outona.

--Sano, tekikö usein?

--Ei,--eihän se, sanoi Marja hiljaa, kuin viihdytellen.

--Eikö saanut tehdyksi?

--Elä nyt semmoista kysy.

--Estitkö sen?

--Voi, elä kysele!

--Löitkö sitä, puritko, potkitko?

--Miksi sinä nyt, Juha?

--En--en--enhän minä...

Juha huomasi leivät, jotka olivat vartaastaan vyörineet ympäri lattiaa,

ja aikoi ruveta niitä poimimaan. Mutta samassa hän taas:

--Missä se sen teki?

--Missä lie...

--Hetikö, kun laski maihin, vai joko venheessä?

Marja ei saanut vastatuksi.

--Jos minä sen saan--ja minä saan ... minä saan!

Hän seisoi keskellä lattiaa, kuin karhu kahdella jalalla--kömpelösti

kuljettaen käsiään yhteen ja erilleen, niinkuin hamuillen jotakin

näkymätöntä, hampaat karskahdellen, seisten samassa paikassa, missä

Shemeikka silloin oli kahmaissut kainaloonsa Marjan.

Ja Marja kuin hurmautuneena, tietämättä, tajuamatta, kuin vaaraa

väistääkseen siihen syösten, heittäysi hänen rintaansa, puristautui

hänen kaulaansa ja parkaisi:

--Voi, hyvä Juha--elä minua tapa!

--Sinuako, sinuako--sopersi Juha. Enhän--enhän minä toki sinua.

--Anna minulle anteeksi, Juha!

--Mitä ... minkätähden?

--Päästä minut!--Anna minun mennä!--Marja pyrki irti Juhasta.

--Minnekä sinä, minkä tähden ... rakas lapsi, kuule!

--Koskeen ... tai minne tahansa.

--Minkä tähden, kuule!

Marja heittäytyi uudelleen Juhan rintaan.

--Minä valehtelin sinulle!

--Mitä sinä valehtelit?

--Se ei ollut toisen se lapsi!

--Mikä lapsi?

Juha ei muistanut, ei tiennyt, ei ajatellut muuta, kuin että Marja ...

että Marja oli hänen sylissään, hänen povellaan, vavisten kuin viluinen

vuona.

--Se, jonka kuulit itkevän siellä.

Marja purskahti itkuun, lyyhistyi Juhan eteen lattialle, josta Juhan

täytyi nostaa hänet penkille, ja siihen retkahti.

--Elähän nyt ... hyvänen aika.

Juha piti toisella kädellään Marjaa kädestä, toisella painoi kömpelösti

häntä hytkivään selkään, heltyen, sulaen, taistellen sääliään ja

liikutustaan vastaan.

--Aioin neuvotella sen salaa tänne--vaan en minä tahdo sitä enää tänne,

vaikken saisi häntä enää milloinkaan nähdä.

--Saathan ... minkä tähden et saisi...

--Ei ne sitä sieltä anna! Ei se tule, kun ei ole jo tullut! En minä ...

saa sitä ... enää koskaan nähdä.

--Saathan--haetaan.

Marja itki yhä, melkein hyrski, nyt sitä, mitä Juha oli sanonut.

--Haetaan, tuodaan se yhdessä.

--Elä, hyvä Juha ... voi ei, ei ... elä sano semmoista!

--Eihän siinä mitään ... ethän sinä sille mitään mahtanut ... sehän vei

sinut väkisin ... sehän teki sinulle väkivaltaa.

Marja oli huutamaisillaan: eihän se tehnyt väkivaltaa, mielellänihän

minä menin!--niin olisi kaikki ollut sanottuna. Mutta hän sanoi:

--Et sinä kuitenkaan voisi, vaikka sanot--Shemeikan lasta.

--Eihän se ole sen, ei se ole minusta sen enemmän kuin kenenkä hyvänsä.

--Onhan se sen.

--Sehän oli vahinko ... koommin kuin tapaturma ... elä itke, hyvä Marja.

--Tapaturmako?

--Ethän sinä _sille_ mitään mahtanut, väkivallalle.

--Kun saavat tietää ... äitisi ja veljesi.

--Ei sitä kukaan saa tietää.

--Ettäkö _sinä_ sen omistaisit?

--En suinkaan minä sinua sukuni raadeltavaksi ... ainoata omaani...

Juha ei saanut sanotuksi enempää. Hän taas pelkäsi puhkeavansa johonkin,

ei tiennyt iloonko vai itkuun. Jotakin tehdäkseen hän alkoi taas poimia

leipiä lattialta ja asettaa niitä vartaaseen. Marja riensi auttamaan,

kannattamaan varrasta sen toisesta päästä. Nostaessaan sitä paikoilleen

kattoon huomasi Juha, että vitsasrenkaat, joiden varassa se katosta

riippui, olivat katkenneet.

--Pannaan tämä tähän pöydälle ... siksi aikaa kun väännän uudet

vitsakset.

Marja näki hänen rientävän sateessa avopäin pirtin peräitse hakaan ja

siellä veräjän vieressä ryhtyvän vääntämään kierteelle närettä, latvan

vimmaisesti huojuessa.

Se ottaa omakseen Shemeikan lapsen, josta oma isä ei ollut tietävinään?

Ja _sille_ minä valehtelin ja sitä minä yhä vieläkin petän. Enkä minä

enää saata sitä sille milloinkaan tunnustaa.--Hän hyökkäili

edestakaisin ... ovelle ja pois ... ikkunaan ja pois...

Minä sanon sen sille sittenkin! Ja kun olen sanonut, juoksen koskeen.

Tai en sano mitään, vaan juoksen kuitenkin... Jako jätän heille lapsen?

Nytkö, kun Juha juuri lupasi ottaa sen omakseen?--En minä nyt voi ... en

nyt vielä.

Illalla kuuli Marja Juhan sanovan Kaisalle:

--Huomenna lähdemme emännän kanssa rajan taa. Hoida sinä täällä

sill'aikaa taloa.

--Hyvänen aika, minkä tähden?

--Emännältä jäi sinne pieni ... ei saanut sitä yksin tuoduksi.