Marja nukkuu aitassaan. Hän ei enää nuku, mutta ei vielä ole oikein
hereilläkään. Hän on Shemeikan talon saunassa, lauteilla, lapsi
vieressään olkien päällä. Yhtäkkiä se ei olekaan lapsi, vaan kissan
penikka, jonka hän repäisee rinnoiltaan ja nakkaa lattialle. Siellä se
on taas lapsi ja makaa lakanallaan kynnyksen alla. Marja ei saa itseään
irti, on niinkuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan lauteisiin.
Askeleita tömähtää seinän takana. Luukku avataan, ja joku kuuluu
tunkevan siitä päätänsä sisään, mutta Marja ei kuonnu näkemään, kuka se
on. Ovi temmataan auki. Shemeikan äiti nostaa jalkansa kynnyksen yli.
Marja tahtoo huutaa, ettei saa astua lapsen päälle, mutta ei saa ääntään
tulemaan. Silloin se ei olekaan Shemeikan äiti, vaan Juhan. Se ei
tulekaan sisään, vaan peräytyy ja huutaa ulos: »Tule katsomaan! Ennen
seisoivat sen rinnat kuin täydet siemensäkit, nyt ne retkuvat kuin
nuotan perä. Se on tehnyt lapsen!--Ka, tuossahan se onkin!» Se ottaa
sen, ja antaa sille, joka on työntänyt päänsä ikkunan luukusta. »Vie se
avantoon, Juha, vie avantoon se venäläisen siittämä sikiö!» Marja
huutaa: »Elkää viekö minun lastani!» ja herää.
Oliko kukaan kuullut hänen huutonsa? Hän nousee ja raottaa ovea. Ei näy
ketään. Koko piha on tyhjä. Marjan päätä pyörryttää, ja hän horjuu
takaisin vuoteeseen.
Mitä tästä kaikesta vielä tulee? Saanko minä sen enää milloinkaan tänne?
Saapiko Anja sen tuoduksi tänne? Kuinka minä saatoin sen sinne jättää?
Kun sille ei nyt juuri olisi jotakin tapahtunut?
Se oli Anjan tuuma, ja Shemeikan äiti oli siihen lopulta suostunut. Vaan
jos suostuikin vain siksi, että pääsisivät minusta? Jos eivät tuokaan
lasta? Eikö olisi parempi, että sanon Juhalle kaikki, kuin että koetan
häntä pettää? Sehän puolusti minua äitiäänkin vastaan. Vaikka kyllä kai
se jotakin aavistaa ja luulee. Vaan jos mitä uskoo, ei kai olisi
puolustanut. Ei, se ei usko, se pitää minua yhtä hyvänä kuin ennen.
Mitenkä minä sitten saatan sille puhua? Ei se saata ottaa toisen
lasta--joka on omaa lasta aina itselleen toivotellut.--Mahtoiko kukaan
kuulla, mitä unissani huusin?
Marja meni horroksiin ja nukkui jonkin aikaa. Sitten hän nousi ja meni
tupaan. Siellä oli Kaisa ja luki. Nyt vasta huomasi Marja, että oli
sunnuntai--niinkuin silloin, kun hän lähti. Olivat kaikki päivät menneet
salolla sekaisin.
--Missä isäntä on?
--Lieneekö pistäytynyt metsään.
Jotakin sanoakseen Marja virkkoi:
--On pantu siihen uusi siltapalkki.
--Kun entinen särkyi, sanoi Kaisa.
--Oliko se jo laho?
--Ei ollut laho, vaan kun isäntä sen särki.
Ja vähitellen Kaisa kertoi, kuinka isäntä vimmastuneena jostakin
äidilleen ... niin no, saatanhan sen nyt sanoakin mistä--siitä mitä se
sanoi, että olitte muka mennyt mielellänne ... niin siitä vimmastui ja
paiskasi hakkurin lattiaan ... oli siitä sitten pitkät ajat kuin
höperönä... Voi, kuinka se suri teitä!
Marjan täytyi päästä pois Kaisan tutkivan katseen alta. Hän lähti ulos,
käyskenteli paikasta toiseen. Ei se käy, ei siitä tule mitään. Ei se
milloinkaan kestä kuulla kaikkea, niinkuin se on. Kun edes osaisin olla
sille hyvä. Mutta enhän saanut häntä edes kohti käyneeksi, en edes kättä
annetuksi. Minkä tähden minä olen tämmöinen?... Että sittenkin lähdin,
etten kuitenkin jäänyt odottamaan Shemeikan tuloa... Jos jollakin
tavalla pääsisin tämän elämän alkuun, ainakin siksi aikaa kun tulevat
lapsen kanssa tai kun saatan ruveta heitä edes odottamaan. Eivät ne
sieltä ainakaan muutamiin viikkoihin vielä tule, jos tulevat
milloinkaan. Kun tulisivat, lähtisin täältä heti vaikka kerjäten meren
rantaan.
Marja harhaili pihassa ja rannassa ja minkä missäkin, katseli mitään
näkemättä, mihinkään silmää kiinnittämättä. Kaikki taisi olla
entisellään, ka, tuossahan oli vielä neula, jonka hän viime kesänä oli
pistänyt aitan nurkkaan. Mutta se oli kaikki vierasta, niinkuin hän
tässä olisi vain ollut läpimatkalla jonnekin. Kun pääsisin täältä, kun
olisin _minä_ lähtenyt eikä anoppi. Hän loittoni pihasta, laskeusi
hakaan, missä kuuli lehmien kellot. Yhtäkkiä seisoi Juha hänen edessään
polulla. Eivät ensin osanneet sanoa sanaakaan toisilleen. Sitten sanoi
Marja:
--Lähdin katsomaan lehmiä...
Juha virkkoi:
--Olin veräjiä korjaamassa...
Ja sitten he menivät kumpainenkin taholleen.
Se karttaa minua, ajatteli Juha pihaan mennessään. Välttää katsomasta
minua silmiin, niinkuin ennenkin. Ei ole vielä kättäkään antanut.
Eikähän syyttä minua soimaakaan. Saahan semmoista miestä halveksiakin,
joka antaa ryöstetyn vaimonsa olla rosvojen maassa siksi, kunnes se itse
sieltä tulee, yksinäinen vaimoihminen vieraalta maalta vihollisten
käsistä, läpi korpien ja nevojen. Ja kun tulee, mitenkä otetaan vastaan?
Sill'aikaa kun siellä missä surkeudessa eläneekin, sill'aikaa anoppi
täällä minun luvallani emännöi ja karkaa sen kimppuun kuin kiljuva peto.
Ja Marja saattaa luulla, että minäkin olen uskonut ja ehkä yhä vieläkin
uskon samaa, koska olen antanut sen täällä olla koko ajan.
Marja oli hetken päästä palannut. He ovat syöneet kolmisin, Juha, Marja
ja Kaisa. Ei ole puhuttu juuri mitään. Syötyä on Kaisa mennyt, Marja on
jäänyt tyhjentämään pöytää ja pyyhkimään astioita pankon kulmalla.
Juhasta näyttää, että se odottaa jotakin. Nyt se on selvitettävä. Hän on
sen jo sanomassa, kun taas peräytyy, kerran toisensa perästä. Viimein
hän äänensä tyyneksi pakottaen saa sanotuksi:
--Mi-mitenkä sinä sieltä tänne osasit ... ja ja-jaksoit?
--Kun eksyin milloin, niin etsin, mistä näkyi tämä meidän vaara.
--Tätä kohti kuljit! Se sinulle tien näytti? Kotivaara!
--Se.
Nyt se oli saatava sanotuksi. Mutta jos se siitä loukkaantuu. Jos minä
sillä hänen mielensä pahoitan, että siitä puhun... Jos se käy siihen
jotenkuten pahasti. Jos on parempi, etten siihen koskekaan. Ehkä se on
ymmärtänyt siitä, että heti ajoin äidin pois. Vaan jos se on Kaisalta
kuullut, minkätähden minä en lähtenyt, vaikka aioin? Nyt se on pyyhkinyt
kupit. Kohta se menee.
--Tein pahasti, kun en tullut apuun...
--Vaan tulithan sinä?
--Mistä sinä sen tiedät?
--Näinhän sinut, kun seisoit saunan seinämällä ... siellä...
--Olitko sinä siellä? Siinä saunassako ... sielläkö?
--Näin tulevasi ja lähteväsi.
--Etkä huutanut?
--En saanut...
--Olivatko sitoneet kapulan suuhusi?
Marja oli ollut selin. Nyt hän kääntyi päin, ja hänen suustaan livahti
niin helposti ja rauhallisesti, että hän sitä itsekin ihmetteli:
--Eivät, vaan en uskaltanut, kun olivat uhanneet tappaa, jos kenellekään
olinpaikkani ilmaisen. Olisivat tappaneet ainakin sinut, jos tiesivät,
kuka olet.
Juha seisoi kuin tyrmistyneenä.
--Siellä olit ... eikä pitänyt tietämäni ... enkä tullut sisään, vaikka
jo sen saunan oveakin raotin ... mutta kun siellä oli joku lapsi, joka
parahti itkemään.
Marjan mielessä välähti ja hän sanoi nopeasti, kiirehtien:
--Se oli muutaman sen talon orjatytön lapsi ... minä sitä hoidin, kun
sen äiti oli minulle hyvä. Se oli ryöstämällä tuotu taloon.
--Niinkuin sinäkin?
--Niin, kun pitivät sitä pahasti, niin pyrki itkien mukaani lapsineen,
kun lähdin. Ota, ota! rukoili.
Marja puhui nopeasti, innostuneesti, tartuttaen sen Juhaan.
--Mikset ottanut?
Silloin Marjalle kihosi vedet silmiin muistellessa, miten Anja häntä
lapsen kanssa oli saatellut:
--Jälessäni juoksi, raukka, kangasta pitkin lapsineen.
--Mikset ottanut? kysyi Juha, yhä enemmän liikuttuneena hänkin.
--Eihän se olisi jaksanut sen lapsensa kanssa.
--Kun olisitte vuorotellen sitä kantaneet.
--Olisimmehan, vaan minnekäpä me ... minnekäpä se olisi sen kanssa
täällä joutunut, jos olisi jaksettukin--kukapa sen olisi täällä
huoneeseensa ottanut?
--Olisi saanut tulla tänne meille. Ei suinkaan häntä nyt toki olisi
täältä korpeen ajettu, jos olisi tullutkin.
--Ei tiedä, vaikka olisi anoppi ajanutkin.
--Äitikö? Sillä ei ole täällä enää mitään sanomista! kuohahti Juha.
--Ei tiedä, saattaa se sen kanssa jonkin kerran vielä tullakin.
--Tulkoon vain. Saa olla meillä niin kauan kuin tahtoo, koska oli
sinulle hyvä.
--Hyvä se oli.
--Oliko se täältäpäin ryöstetty?
--Kyllä kai se oli sieltä heidän omasta maastaan.
Marja tapaa itsensä nostamasta vettä kaivosta, muistamatta mitä varten
oli lähtenyt sitä nostamaan. Kuinka se oli saattanut niin helposti
käydä?--Nythän on kaikki sitä myöten valmista! Se ei aavista mitään eikä
epäile mitään. Ei milloinkaan se saata ajatella, että minä olen voinut
sille _sillä_ tavalla valehdella. Kuinka se saattoi niin helposti
käydä? Minun _pitää_ koettaa olla sille hyvä. Minun pitää palkita
sille kaikki paha, minkä olen tehnyt. Kun minä vain voisin olla sille,
niinkuin pitäisi. Tuolla se kävelee, niinkuin anoen jotakin, arkana ja
pelokkaana, niinkuin ennen puheille pyrkien, enkä minä osannut sille
mitään ... en mitään, vaikka olisin kuinka koettanut. Mitä minä sille
osaisin, mitä sanoisin?
Juha ei ollut saanut sanotuksi sitä, mitä olisi tahtonut. Mutta hänen
täytyy saada se sanotuksi, heti kohta, jo tänä iltana. Ei saa Marja
kauemmin kulkea siinä uskossa.
Hän näkee Marjan raukein askelin menevän aittaansa ja siirtyy sinne
hetken kuluttua, arasti istahtaen kynnykselle, missä Shemeikka oli
viimeksi istunut. Marjalla on ompelus polvellaan. Mitä se ompelee?
Nappia paitaan--minunko paitaani? Tuskin tuli, niin jo rupesi ompelemaan
nappia paitaani, mikä lähtiessään oli jäänyt kesken.
--Tulinhan minä kyllä, niinkuin sanoit. Mutta olisihan minun pitänyt
tulla paljon ennen, hetipaikalla. Ja olisinhan minä tullutkin... Minä
olen itseäni soimaillut, ja yhä vielä soimaelen.
--Mitä siitä enää.
--Jos osaisit antaa sen minulle anteeksi--ja erään toisenkin.
--Anteeksi? Minkä? kysyi Marja kummastellen.
--Kun minä--kun minä ensin uskoin, että olit mennyt mielelläsi.
Juha odotti, mutta ei saanut vastausta. Marja painoi päänsä ompelukseen.
--Enhän minä olisi, mutta kun se äiti aina sitä myrkkyä korviini
valoi--sinun pitää antaa se minulle anteeksi, jos vain voit--minä en saa
olluksi, jos et anna.
--Eihän siinä nyt mitään, sanoi Marja vältellen.
--On siinä--kun semmoista _saatoin_ sinusta luulla, joka--joka--ja
kun minä äidille ja taisin muillekin--niillekin tervanpolttajille--että
minä tuon uuden sinun sijallesi ja rikkaan enkä enää tuokaan
kerjäläistä ... vaikka et ollutkaan vielä kuollut, vaan ainoastaan rajan
takana ... ja sille rakennan talon kuin kaupungin porvari ... ja käskin
viedä niitä terveisiä ... ilkkuvia sinulle. Nyt tiedät, millainen
olen ... semmoista minä sill'aikaa, kun sinä siellä väkisin vietynä ja
orjuudessa pidettynä...
Hän oli tullut Marjan luo ja tarttunut hänen käteensä. Hänen täytyi
päästää se, liikutus rupesi hyrskäämään rinnassa, uhaten puhjeta, hänen
täytyi jättää Marja ja mennä ulos, rientää jonnekin sitä pakoon. Vaan jo
aittain takana täytyi hänen antaa sille valta.
Ei se vielä antanut anteeksi, ei se näyttänyt siltä, kuin olisi antanut.
Mutta rangaiskoon vain sillä ... saa minua rangaista millä hyvänsä,
kunhan vain sain sen sille sanotuksi ... että tietäisi, millainen
olen ... ja nyt tietää.
Marja kuuli Juhan liikutuksen. _Hänkö_ pyytää _minulta_ anteeksi?...
Mutta jos se kerran saa sen tietää, niinkuin se on, niin se menettää
joko itsensä tai minut. Se on semmoinen. Pitäisikö minun ilmaista sille
kaikki? Kuinka minä saatoin sille vielä sillä tavalla valehdella? Mikä
tästä tulee? Miten minun on oltava?
Mutta hän oli niin väsynyt, ettei osannut muuta kuin: en minä nyt jaksa,
kävi miten kävi.