XIII.

--Taas se siinä pälyy, sanoi Juhan äiti ylenkatseellisesti rukkinsa

takaa.

Juha, joka taas oli istunut ikkunassa, metsän rantaan tähystämässä,

vastasi säpsähtäen:

--Enhän minä sitä päly.

--Vaikka se nyt joskus maailmassa tulisikin sieltä, minne niin

mielellään meni.

--Lieneekö tuo mielellään mennyt, eihän sitä tiedä, sanoi Juha

säyseästi.

-- ... niin ei se sieltä ainakaan tässä keväthölseessä tule. Olisi tullut

jo hankiaisten aikana, jos on tullakseen.

Hankiaisten aikana, sehän oli ollut Juhankin toivo, hänen viimeinen

toivonsa.

--Eipä saata tulla ... eihän se.

Mutta yhtäkkiä tapasi hänet vihansa puuskaus:

--Vaan jos se tulee ja te olette häntä syyttä parjannut...

--Niin mitä?

--Niin, silloin tiedätte, ettette ole talossa yötä yht'aikaa.

--Kyllä lähden, naurahti äiti tyynesti, kehräystään keskeyttämättä.

Kyllä lähden käskemättäkin, jos _se_ kerran tulee.

Äidin varmuus vei Juhalta hänen omansa. Eihän se taida enää tulla eikä

tulekaan ... missä lienee, lieneekö elossakaan enää, koska en saanut

hänestä siellä vähintäkään vihiä. Jos se sen koskeen upotti, tekosensa

tehtyään.

Mutta yhä hän kuitenkin odotti, kun ei muutakaan osannut, odotti

pihasalla ollessaan, odotti ulkotöissä. Odotti kevätkalassa,

aidanpanossa, kaskenhakkuussa, koko kevään pahimpain tulvainkin aikana.

Ei tullut. Mutta kesällä se varmasti tulee. Jos ei tule tänä kesänä niin

tulee toisena. Onhan nähty, että sotavuosinakin viedyt tulevat takaisin

kymmenien vuosien päästä. Sentähden pitää kaikki olla täällä sitä varten

valmiina. Täällä ei saa mikään näyttää siltä, niinkuin olisi ajateltu,

ettei se tule. Miksi minä nakkasin sen aitan avaimen järveen? Ja Juha

teki tiirikan, ja kesemmällä eräänä pyhänä, kun äitinsä oli kirkolla,

hän avasi oven ja sanoi piialle:

--Pitää laittaa Marjan huone siihen kuntoon, missä se oli mennä kesänä.

Tyttö riemastui niin, että vesi kiehahti silmään. Se puhaltausi siitä

aittaan, mutta palasi takaisin puolitiestä ja sanoi:

--Isäntä, minä en usko--minä en sitä usko...

--Ettäkö milloinkaan tulee?

--Ei, vaan että meni mielellään.

--Sanoithan itse nähneesi?

--En nähnyt ... en tiedä, lienenkö nähnyt, vaikka luulin...

--Mitä sinä sitten oikein näit?

--Sen näin, että se rannalta tempasi emännän ja että emäntä ei kyllä

huutanut apua, mutta mitä se? Saattoihan säikähtää niin, ettei saanut

ääneen.

--Vaan eikös ollut uhannut äidille?

--En usko! Sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Vaan sen näin, että kun se

vieras sinä pyhänä kierteli ja seuraili, niin Marja aina nousi ja lähti

pois ... tuostakin aitan rappusilta, kun se lähenteli ja tunkeutui

viereen ... sen näin, puhukoon vanha emäntä mitä tahansa.--

Tyttö intoutui yhä enemmän:

--Marja olisi ennemmin antanut vaikka tappaa itsensä. Ja saattaa olla

vaikka koskessa, koska ette häntä löytänyt eikä siellä kukaan hänestä

tiennyt. Mutta mielellään hän ei mennyt. Ja minkä tähden se semmoinen

puhe on pantu minun syykseni, että minä olen sen nähnyt tai sanonut

mielellään menneen, joka en ole--kun olen itkenyt kuollakseni!

--Elä nyt, Kaisa, itke, enhän minä ole uskonut.

--Olette tekin, itsekin olette semmoista omasta emännästänne uskonut.

Vielä suuremmalla varmuudella odotti Juha nyt Marjaa. Kulki niinkuin

siinä huumeessa, näki keskellä päivää näkyjä siinä unessaan. Milloin se

käveli ilmi elävänä hänen edessään polulla, milloin näytti lypsävän

lehmiä tarhassa, milloin kuului huutavan venettä toiselta puolen kosken,

suvannon takaa; milloin uskoo Juha hänen jo nukkuvan aitassaan ja

raottaa yöllä kotiin tullessaan hiljaa ovea. Se tulee, tulipahan,

milloin tulee, mutta se tulee. Ja tulkoonpa vaikka kymmenen vuoden

kuluttua, kunhan tulee. _Koska_ häntä odotan eikä hän ole mielestäni

mennyt, niin juuri _sentähden_ tulee, jos vain elossa lienee... Ja

että töissäkin ollessaan, kaskellaan tai järvellä kalassa, heti tietäisi

Marjan tulleen, rakensi Juha tuvan taa mäen rinteelle hongikon alle

risukasan Kaisan sytytettäväksi, silloin kun Marja oli tullut.

... Hulluttelen, ajatteli hän kuitenkin eräänä päivänä taas istuessaan

kaskensa laidassa vaaran rinteellä, josta ties monennen kerran oli

tähystellyt kotiin. Ei se tule, Kaisa valehteli minun mielikseni. Tai

uskoo sitä, mitä tahtoo uskoa. Ei Marja ole minusta milloinkaan

välittänyt. Vaikka ei olisikaan ensin mielellään mennyt, niin ehkä se

hänet on siellä vähitellen viehätellyt, niin että viihtyy ja jää. Se on

nähty. Mitäpä minusta olisikaan enää, kun ei ole ollut ennenkään, yhä

vanhentuneemmasta. Sama kiusa. Olisi itselleenkin parempi, jos ei enää

tulisi. Olisin joutanut jäädä sinne ulapalle, pyry-yönä, kun putosin

sulaan railoon. Mikä häntä muutamain henkeä pitäneekin vireillä?

Juha istui kaskensa laidassa. Kun ei enää jaksanut toivoa, oli, niinkuin

olisi päästänyt venheensä vesien viedä, jota tähän asti oli pitänyt

kiinni. Se meni kuin myötävirrassa ja katosi katoamistaan... Lehto on

kaadettu kohta vaaran huipulle asti; pian ei ole enää mitään kaatamista

tämän vaaran rinteellä. Onhan tässä jo minulle. Mitä mä enää aherran?

Siihen menivät miehen suunnitelmat: ei vaimoa, ei lasta, ei kuin

äkäinen, ilkiö äiti ja muu sydämetön suku. Heille tämän raadoin. Kun ei

olisi mennyt Marja, niin kerran kuoltuani ja talon saatuaan olisi

ottanut uuden miehen ja sille saanut lapsen--niin olisihan raateistani

jotakin. Vaan samapa tuokin.

Hän lähti astumaan alas vaaralta. Oli satanut, jalka lipesi liukkaalla

tiellä. Joka askeleella koski ronkkoon, joka sen karhun pureman jäleltä

aina oli ollut vähän kipeä, ja sen Karjalassa hiihdon jälkeen yhä

ärtynyt--

Mutta mitä ne lehmät siellä?

Kellokas tuntui olevan juoksussa alempana notkossa. Kello kuului lyövän

kahakäteen niinkuin silloin, kun elukka on kiivaassa kulussa. Väliin

mölähtelivät, ei niinkuin jonkun ajamina, vaan niinkuin olisivat itse

jotakin edellään ajaneet. Se oli kuin kesälaitumelle päässeiden ilon

ammuntaa. Kun ei Juha siitä, missä kulki, nähnyt tielle, siirtyi hän

ylemmä, josta näki paikan, mistä notkotie nousi ensin aholle ja siitä

sen yli pihaan päin. Yksi lehmistä nousee juuri aholle, pää pystyssä ja

häntä korkealla. Se pysähtyy ja katsoo jälelleen. Kohta tulee toinen,

täyttä juoksua, ja sen vieressä kellon kantimessa kiikkuen naisihminen.

Jälestä tulevat vielä toiset kaksi lehmää, ja nyt ne kulettavat sitä

kuin keskessään. Juha ei voi nähdä, kuka se on, kun ne katoavat hetkeksi

lepikkoon, tulevat taas esiin ja taas katoavat. Nainen koettaa häädellä

niitä, ne tavoittelevat häntä kuin nuollakseen.

Aavistus rinnassaan puhallaikse Juha kaiken, minkä kerkiää, alas

notkoon, ei malta seurata tietä, joka kiertää notkon, vaan karkaa

suoraan.

Se on Marja, se ei voi olla kukaan muu kuin Marja! Hän on palannut,

lehmänsä ovat hänet tunteneet. Aholla löytää hän huivin maasta. Se on

Karjalan naisten huiveja. Se on Marja!

Kun hän lähestyy pihaa, näkee hän lehmät tarhassa päät pystyssä

ynyämässä aidan yli pihaan. Koira ulakehtelee, vyyhtee pihamaata, tullen

näkyviin navettarakennuksen takaa ja sinne taas kadoten. Pyörähtäessään

nurkan ympäri Juha näkee Marjan lähestymässä tuvan rappuja. Äiti tulee

samassa rapuille, tyhjä lypsinkiulu kädessä, uhkaa sillä ja huutaa:

--Tästä et tule!

Marja peräytyy, horjahtaa ja lyykistyy maahan. Äiti kohottaa uudelleen

rainnan. Maailma savuaa Juhan silmissä, hän karjaisee, juoksee luo ja

tempaa rainnan äitinsä kädestä ja murskaa sen kappaleiksi pihakiviin.

Sitten heittää hän äitinsä menemään pitkin pihamaata. Äiti hyökkää

kirkuen takaisin ja aikoo uudelleen käydä Marjan kimppuun:

--Vieläkö sinä ilkesit tulla takaisin, venäläisen lutka?

Vielä kerran heittää Juha hänet pois ja sanoo hengästyneenä ja

sammaltaen Marjalle:

--Kä-käy sisään--käyhän sisään...

Marja on noussut ja pakenee tupaan.

Juha aikoo mennä jälestä, mutta ei saa mennyksi. Menee porstuaan, mutta

palaa takaisin. Hänen täytyy sanoa äidille, että--ei, hänen täytyy ensin

sanoa Marjalle, että ei pidä...

Äiti menee vihasta äykkäen aittaansa. Juha palaa porstuaan ja rientää

pirttiin. Marja on karsinassa penkillä, melkein nurkkaan kyyristyneenä,

helmassa nyytty, kädet kasvoilla. Se nyyhkyttää ... tietäähän sen, minkä

tähden se itkee. Ja Juha kääntyy takaisin ulos. Se on sanottava heti.

--Jos teette tai sanotte Marjalle mitään...! huutaa hän aitan ovelta.

--Minä sanoin jo!

--Teidän on heti huomenna lähdettävä.

--Minä lähden jo tänä iltana!

--Että saatoitte sillä tavalla ottaa vastaan?

--Minä saatan.

--Le-le-lehmilläkin on...

Juha aikoi sanoa, että lehmilläkin on enemmän sydäntä, mutta ei saanut

sitä liikutukseltaan sanotuksi ja kääntyi tupaan.

Marja oli siirtynyt ikkunaan ja katseli siitä ulos, syrjin tupaan,

kääntämättä päätään Juhan tullessa.

--Saat olla huoletta ... ei se sinulle enää mitään ... se lähtee jo...

--Ei minun tähteni tarvitse, sanoi Marja raukeasti, tuskin kuuluvasti

--Se lähtee jo.

Juha ei vielä oikein uskaltanut katsella Marjaa. Nyt hän näki hänet. Sen

olivat posket ontot, nenänpää oli terävä, rinta painunut, palmikko, joka

ennen oli täyteläisenä vyötäisiä tavoitellut, pisti huivin alta esiin

hienona kuin pellavavihko. Vaatteet olivat märät, monesta paikasta

repaleet.

Juhan päähän jysähti, että sillähän täytyy olla nälkä. Missä on Kaisa?

Kaisa syöksähti samassa sisään:

--Onko emäntä tullut? Missä se on? Sanoinhan minä sen!--Voi, kuinka ovat

teitä pahasti pidelleet!

Kaisalta pääsi itku. Mutta Juha tiuskaisi hänelle:

--Mene toimittamaan syömistä!

Samassa hän jo itse nilkuttaa ruokahuoneeseen, saa sieltä käteensä

lampaansorkan ja palan leipää ja rientää niiden kanssa tupaan.

--Syöhän nyt, sinulla mahtaa olla nälkä.

--Menisin mieluummin levolle.

--Levolle ... kyllä, kyllä ... mutta minkätähden se ei tuo sitä

voita ... eikä maitoa...?

Kaisa oli panemassa voita lautaselle ruokahuoneessa.

--Niin, niin, se on hyvä, ja maitoa kanssa

Juha rupesi ottamaan maitopyttyä hyllyltä.

--Elkää sitä, lypsetään tuoretta ... missä on rainta?

--Se meni rikki. Viehän se voi ... minä lypsän ... vaikka tu-tuoppiin.

--Se on piimässä.

--Minä menen pesemään ... viehän sinä se voi...

Juha riensi kaivolle tuoppia pesemään. Kaisa tuli siihen, otti sen ja

hyppäsi aidan yli tarhaan.

--Minä kun olin lehmiä hakemassa, puhui Kaisa, niin kun lehmät

ryöstäytyivät kotiin päin ... enkähän minä arvannut, että ne emännän

jälestä ... luulin heidän syöpäläisten käsissä ... ai, minä jätin

mansikkatuohisen...

--Minnekä sinä sen jätit?

--Tuonnepa portaille...

--Minä vien sen...

Äiti tuli aitasta, oli koonnut tavaransa, paiskasi oven kiinni ja meni

hyvästiä sanomatta rantaan, sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan

Huutonientä kohti.

Kun Juha tuli tuohisineen tupaan, istui Marja pöydän päässä. Oli

murtanut palan leipää ja leikannut viipaleen lihaa, jota koetti purra,

mutta näytti siltä, kuin ei olisi saanut niellyksi. Juha jäi seisomaan

pankon kulmaukseen saamatta mitään sanotuksi, kun ei Marjakaan sanonut.

--Kaisa tuopi kohta maitoa--tuota, minäpä menen lämmittämään saunan.

--Elähän nyt turhaan itseäsi...

Marjalle tuli yskä niin, että hänen täytyi kääntyä pois pöydästä.

Juha riensi pois, hänen täytyi saada olla liikkeessä, hänen täytyi saada

olla yksin. Se jotenkuten arkailee, pelkää, ehkä uskoo, että häntä

epäilen, syyttelen. Voi, kuinka on laihtunut ja surkastunut! Missä lie

ollut? Mitenkähän lienevät häntä kiusanneet? Ei sanonut mitään, ei

silmiin katsonut. Mitä turhia pelännee? Oli raukka, niinkuin olisi

pelännyt minuakin. Oli, kuin ei olisi uskaltanut kättäkään antaa. On

onneton niinkuin metsän peitosta kotiutunut lammas. Juhan leuat

tärisivät hänen latoessaan puita pinosta syliinsä, sitä vaille ett'ei

itkuun purskahtanut tulta tuoheen sytyttäessään.--Se pitää kesyttää ja

hoitaa entiselleen. Levitän oljet lattialle ja lauteille, korttelin

paksulti niinkuin joulupahnat, jotta olisi hyvä ollakseen. Laitan Kaisan

hautomaan ja hieromaan.

Saatuaan saunan lämpiämään meni Juha noutamaan olkia ladosta. Tullessaan

sieltä kupo selässä hän näki Marjan Kaisan seuraamana menevän aittaansa.

Ne olivat siellä hetken, sitten Kaisa tuli ulos, ja Marja veti oven

kiinni. Kaisa riensi Juhan luo.

--Se pyysi päästä lepäämään--oli niin väsynyt, että tuskin pystyssä

pysyi.

--Söikö se?

--Söi se vähän.

--Kaisa, elä vain suinkaan sano, että me--että minä olen uskonut hänen

menneen mielellään.

--Enhän toki. Siltä pääsi itku, kun sanoin, että te tahdoitte, että

aittansa olisi entisellään.

Juhan valtasi mieletön ilo. Marja on viaton! Hän ei mennyt mielellään,

koska kerran palasi!

--Äiti uskoi väärin, ja rovasti uskoi väärin. Ja minäkin--kuinka saatoin

minä hänestä semmoista uskoa?

Juha levitti oljet saunan lauteille ja lattialle, teki vastan ja kantoi

vedet ja lähti heittämään verkkoja.

Kuta enemmän hän ajatteli Marjaa ja hänen tilaansa, sitä vaikeammaksi

kävi hänen olonsa siitä, että oli saattanut hetkeäkään uskoa Marjasta

sitä, mitä oli uskonut. Kun tointuu ja jaksaa, niin pyydän häneltä

anteeksi, sanon, että minä en sittenkään ole uskonut mitä äiti. En kysy,

miten kaikki kävi. Huonosti siellä on käynyt, sen näkee. Mutta sanokoon

sen itse. Minä en utele. Minä olen hänelle, niinkuin olisi palannut

kyliltä jostakin. Olkoon omassa vallassaan, kertokoon, mitä tahtoo ...

tai ei mitään.

Juha käesteli ja palasi vasta iltamyöhällä.

--Missä Marja on? kysyi hän Kaisalta.

--Meni kylvettyään aittaansa.

--Hieroitko, hoitelitko?

--Ei antanut, tahtoi kylpeä itsekseen.

--Pitää liikkua hiljaa, että saa nukkua. Vie lehmät yöksi hakaan,

etteivät kellojaan kalkuttele ja ammu.

Juha nukkui yönsä tallin ylisillä, ettei omaan aittaansa mennen ehkä

kolinallaan häiritsisi Marjaa. Koetettuaan turhaan saada unta silmiinsä

hiipi hän Marjan aitan taa ja kuulosti, korva seinää vasten. Ei kuulunut

nukkuvan hengitystä, kerran vain heikko rykäisy ja toisen kerran

niinkuin valveilla olevan huokaus.