Haukkuen ja äristen karkasivat koirat taas eräänä aamuna Marjan saunan
peräitse jäälle. Vaan ilosta ulvahdellen ja kurkut kimeinä ryntäsivät
sieltä hetken perästä takaisin. Marja tiesi katsomattakin, että se oli
Shemeikka, joka nyt viimeinkin tuli sieltä miehineen. Ei ovea avannut,
ei luukkua raottanut.
Hetken kuluttua syöksähti Anja tuulena sisään, heittäen vaatemytyn
lattialle.--»Tule, Marja, tule! Ne tulivat nyt! Pane päällesi nämä uudet
vatteet!»--huusi hän ja käännähti menemään, mutta palasi taas takaisin,
temmaten syliinsä Marjan.--»Se suuteli minuakin! Se halasi minua, ja
vyötäisistä puristi! 'Ka, olet lihonut ja pulskistunuut, Anja', sanoi,
'mutta yhtä hento on vartesi kuin ennenkin'. Tule pian, Marja! Tule!
Sukaise päällesi puhtaat!--Nyt syövät miehet, sitten panevat
levolle--illalla on karkelot, lähtevät ehkä jo huomenna. Kuule, sen on
parta kasvanut, mutta muuten se on niinkuin ennenkin--kuninkaan poika!
Joudu, pian!»
Marja avasi nyytyn. Siinä oli uudet vaatteet hänelle, kirjavat ja koreat,
ja lapselle myös. Hän laski ne takaisin nyyttyyn ja sitoi sen kiinni.
Lapsi oli levoton, itki koko päivän eikä huolinut rintaa. Pitkin päivää
kuului pihasta ajamista, ääniä ja kellojen kilinää. Hevoset hirnahteli,
koirat haukkui. Ei uhallakaan Marja tahtonut siitä mitään tietää. Ei
tuotu hänelle ruokaa, eikä sillä väliäkään. Pistäytyessään pimeän tultua
ulkona hän näki kaikki paikat valaistuina, tervassoihtuja lumessa talon
ympärillä ja nurkissa. Kuului laulua, soittoa ja karkelota. Lapsi oli
rauhoittunut ja nukkui. Marja painautui turkki korvissa penkille. Mutta
kuta enemmän hän koetti olla kuulematta, sitä enemmän hän kuuli, kuta
enemmän koetti olla ajttelematta, sitä enemmän hän ajatteli.
Huomenna ne jo lähtevät ... eivät tule takaisin ennenkuin kesällä...
Olipa hyvä, että sai Anja parkakin osansa. Kyllä siitä nyt puhetta
riittää ... joka tuota kuulla jaksanee.
Hänen kurkkuaan kuivasi. Ei ollut vettä ennen haettua. Hän pistihe ulos,
nousi pihaan kaivolle ja täytti astiansa. Yhtäkkiä hänet valtasi
uteliaisuus ja uhka. Menen katsomaan, koska on kutsuttu, menen näissä
omissa arkisissani, niin näkee, niin saa nähdä ihan semmoisena, kuin
olen--entisen kultansa kuninkaanpoika. Astun eteensä keskelle lattiaa ...
tässä olen ... tunnetko vielä?
Väkeä tunkeili porstuassa ulos ja sisään. Marja olisi jo peräytynyt, jos
olisi päässyt. Täytyi kuitenkin tunkevain tieltä pujahtaa porstuaan.
Seinää vasten painautuen hipui hän siinä niin, että pääsi ovensuuhun,
josta näki tupaan.
Siellä oli Shemeikka yksin lattialla, kaikki muut kehässä ympärillä. Hän
tanssi nuoren naisen ympärillä, ketterän ja pullakan, kierrellen,
kaarrellen, ponnahtaen ylös, hihkaisten väliin, sill'aikaa kun tyttö
tyynenä, kylmänä ja ylpeänä kierrähteli paikoillaan. Ei tuntenut Marja
tyttöä, ei ollut se tästä kylästä, ei vaatteenparsi heikäläistä, mitä
lienee ollut. Mahtoi olla joku uusi, ehkä ensikesäiseksi aiottu. Taas
nousi Marjassa halu syöstä esiin, temmata tyttöä kädestä ja heittää
hänet ulos, hypätä Shemeikan eteen ja huutaa: »Sinulla on lapsi saunassa!
Et taida tietää, että sinulla on lapsi saunassa!»
Vaan yhtäkkiä taukosi tanssi kuin kesken katketen siihen, että
Shemeikka tarttuen tyttöään kainaloihin nosti hänet korkealle, pyöräytti
häntä ilmassa, niin että hameet hulmahtivat orsiin, ja istahutti hänet
uunin pankolle, syösten itse ulos viillyttelemään, ihan Marjan ohitse,
häntä olkapäähän koskien, sitä huomaamatta.
Samassa alkoi tuvassa kaikkien karkelo. Porstuassa olijat työnsivät
Marjaa edellään, mutta hän käpristihe oven pieleen, pysyäkseen ulkona.
Anja huomasi hänet siinä.
--Marja! huusi hän. Tule sisään, Marja!
--En minä!
Mutta Anja tarttui häntä käteen ja tahtoi vetää väkisin. Marja
riuhtaisihe irti ja pääsi piilottautumaan porstuan pimeimpään nurkkaan.
Vaan Anja ei hellittänyt.
--Mikset sinä tahdo tulla sisään? Tule nyt.
--Kun minä en tahdo ... anna minun olla!
--Kuka ei tahdo mitä? kuului Shemeikka ulko-ovessa seisten sanovan.
--Täällä on Marja!
--Anja, anna minun olla.
--Missä se on? kysyi Shemeikka, tarttuen soihtuun, joka paloi ulos
ovesta, jättäen porstuan pimeäksi.
--Täällä, täällä!
Shemeikka tuli ja valaisi Marjaa, joka ensin oli painautunut nurkkaan,
mutta nyt oikaisihe ja seisoi Shemeikan edessä katsoen häntä uhmaten
silmiin. Sitten hän yhtäkkiä löi soihdun hänen kädestään sammuksiin ja
karkasi ulos.
Shemeikan silmissä oli ensin ollut utelias ilme, sitten kuin pettynyt ja
välinpitämätön, viimein hänen suunsa ympärillä oli värähtänyt niinkuin
hän olisi nähnyt jotakin vastenmielistä.
Mutta Marjan silmissä oli Shemeikka ollut komeampi kuin koskaan ennen.
Ja kun hän itkuun parahtaen heittihe saunan penkille pitkäkseen, ei hän
tiennyt, itkikö sitä, millaisena hän oli nähnyt Shemeikan, vaiko sitä,
millaisena Shemeikka hänet.
Miksi meninkään sinne? Miksi menin sinne näissä nokisissa, ryysyisissä
vaatteissani enkä pukeutunut niinkuin muut, vaikka minulla olisi ollut
juhlavaatteet niinkuin heilläkin? Ehkä se inhosikin vaatteitani eikä
minua? Ehkä tulee vielä tänne? Jos se kuitenkin tulee? Sen täytyy tulla,
ainakin lastaan katsomaan, vaikkei tulisikaan minua. Ei vanha emäntä
eikä Anja päästä häntä menemään meitä näkemättä.
Hän pisteli päreitä seinänrakoihin ja sytytti ne, avasi uudelleen
nyytyn, jonka Anja oli tuonut, kapaloi lapsen emännän antamiin vöihin,
ja puki itsensä niihin, jotka emäntä oli hänelle ompeluttanut. Sitten
hän istui koko yön odottaen ja vaihtaen uusia päreitä palaneiden sijaan.
Ei hän tiedä itsekään, mitä varten häntä odottaa, mitä aikoo hänelle
sanoa. Sen vain, että Shemeikan täytyy tulla, että se ei voi, eikä saa
mennä, täällä käymättä.
Kuuluu yhä melua ja iloa ja hoilotusta ylhäältä pihasta, ja välistä hän
on kuulevinaan Shemeikan naurun naisten huudahduksien lomasta. Se tulee
sitten, kun kaikki ovat menneet. Se tulee aivan varmaan ainakin
huomenaamuna ennen lähtöään.
Aamupuoleen yötä Marja nukahti, mutta heräsi yhtäkkiä kavioiden
töminään, rekien narinaan, miesten huikkauksiin ja tiukujen kilinään.
Jonkun reki rusahti saunan nurkkaan, niin että karsta katkesi päreestä.
Meteli kulki ohitse kuin raepilvi, jäälle häipyen. Kun Marja avasi
luukun, oli jo päivä. Piha oli tyhjä, reet ja hevoset poissa, naiset
huiskuttivat sieltä liinojaan niille, jotka täyttä karkua laskettivat
jäätä myöten pois.
Se meni! Se ei tullut edes katsomaan, ei tullut katsomaan edes omaa
lastaan. Hän riisti pois vaatteet, joihin oli pukenut lapsensa ja
itsensä, ja sulloi ne takaisin nyyttyyn.
Se ei välitä sinusta, isä lapsestaan, edes sen vertaa, että tulisi
katsomaan ja ottaisi syliinsä! Ja olkoon, olkoon! On sinulla raukalla
äiti ... on äiti ... tule tänne! Marja pyöri lattialla puoleksi itkien,
puoleksi nauraen, lapsi sylissään, sitä suudellen ja rintaansa
puristaen.
Kuului tulevan joku. Marja tempasi luudan, alkaen lakaista lattiata. Se
oli vanha emäntä, joka tuli. Ei ollut kasvoissa samaa mielittelevää
ilmettä kuin ennen.
--Eivät kelvanneet vaatteeni Ruotsin rikkaalle, olivat hänestä kai liian
huonot, oli kai parempi omissa ryysyissään näyttehille tulla. Viedään
sitten pois.
--Saa ne viedä, sanoi Marja, koettaen sanoa sen hiljaisesti ja nöyrästi,
toivoen, että emäntä menisi sen enemmittä. Mutta emäntä oli tullut
sanomaan jotakin.
--Ne menivät ... se meni nyt...
Marja ei vastannut.
--Eikä tiedä, milloin tulee takaisin. Kauan viipyy matkallaan, paljon on
myytävää, monet markkinat on käytävänään, Moskovat, Novgorodit kaikki
mitkä lie. Isot oli kuormat, suuret oli saaliit, hyvin oli vedellyt,
halvalla oli saanut ... saahan se, onhan se kaupan mies, Shemeikka. Mene
tiedä minkä Venäjän pohatan tytön sieltä vielä tuo. »Tuo», sanoin, »Tuo
kerran semmoinen, jonka saatat suoraan kotiisi tuoda, elä häntä enää
kalasaunallesi jätä!»
--Mitä te siitä minulle kerrotte ... mitä se minuun kuuluu?
--No, elähän nyt. Kävikö edes katsomassakaan?
--Ei iljennyt. Ymmärsi hävetä. Ja hyvä oli. Jos olisi tullut, tuosta
olisi saanut.
--Sinäkö, orja, isäntääsi luudalla? Ettet häpeä, senkin ruotsikko!
Vanha emäntä suuttui niin, että hänen täytyi istuutua penkille ja siitä
puhua:
--En aikonut sanoa, mutta nyt sanon, vaikken sinua sääliessäni aikonut
sanoa. »Käy toki katsomassa Ruotsista ryöstämääsi, ennenkuin lähdet»,
sanoin. »Käy katsomassa häntä ja lastasi, on sinulla tuolla saunassa
sievä poika», sanoin.--»Johan tuon näin», sanoi. »On otsansa rypyssä
ja hiusmartonsa näivettynyt, kaula kuivettunut, maha pullistunut»--niin
sanoi. »Käyhän kuitenkin», sanoin, »se on sentähden semmoinen, kun on
sinua siellä itkenyt»...
--Se oli valhe, minä en ole häntä itkenyt! tiuskaisi Marja.
--»Kyllä se siitä sinulle vielä kaunistuu», sanoin
--En ikinä minä sille...!
--Puolustelin sinua, vaan eipä olisikaan näkynyt pitävän.
--Päästäkää minut pois täältä! huusi Marja.
--Pois--minne?
--Antakaa minulle sukset ja kelkka ja antakaa minun mennä!
--Ja minne sinä menisit?
--Sinne, mistä tulin!
--Talven selkään? Tuskin kuukautisen lapsen kanssa? Lumiselle salolle
sen kera nääntymään?
--Vaikka nääntyisimmekin.
--Nyt en kehtaa kuunnella, sanoi emäntä ja nousi loukkaantuneena
mennäkseen.--Mennet itse, minne mielesi tekee, mutta poikaa et vie.
--Poika on _minun_.
--Poika on Shemeikan.
--Äitinsä on lapsi, jota isänsä ei omista.
--Mutta meillä on lapsi talon, jossa se syntyy. Ja se on silloin
omistettu, kun on tähän otettu. Häpeisit toki. Onpa sinua. Ensin
heitäkse sen kaulaan, jättää miehensä ja kotinsa ja kaikki ja lähtee
vieraan matkaan. Täällä häntä hoidetaan ja vaalitaan, ja pidettäisiin
kuin parasta vierasta. Tämä ei kun äksyttelee ja kiukuttelee. Tuota
pitäisi vielä tulla katsomaan ja houkuttelemaan ja hyvittelemään, kun ei
välitä edes sen vertaa, että panisi puhdasta päälleen toisten kisoihin.
Saa hävetä silmät korvat täyteen koko maailman edessä, että täällä
Shemeikan tyttöä ryysyissä pidetään, ehkä vielä nälällä kidutetaan. Vaan
sitä kai tahdotkin. Täällä saunassa väkisin värjöttelet, vaikka olisi
sijaa muuallakin. Vai vielä pois, että sanottaisiin, että on ajettu
Shemeikan tyttö lapsineen taipalen selkään. Heitä kerrassa pois
semmoiset tuumat! Puhu vielä kerran suksista ja kelkoista, niin otan
lapsesi ja salpaan sinut itsesi telkien taa!
Marja hätkähti, se ehkä tarkoitti totta.
Mutta vanha emäntä oli jo heltynyt omia kovia sanojaan.
--Ka, elähän pahastu, puhui hän, palaten ovelta sisään. Enhän minä sitä
sano, ettei sen pitänyt tulla poikaansa katsomaan. Vaan semmoisia ne on
Shemeikat, semmoinen oli isänsäkin. Onhan ruokotonta, että sillä pitää
olla joka kesä uusi. Nyt alkaa heitä tuoda talvellakin. Mikä lie ollut
sekin, näithän sen, jonka kera kisasi koko ajan, muista mitään
välittämättä. Mikä lie ollut, ihan ummikko, venakko, Serahviina joku.
»Vie sinne, mistä olet tuonutkin», sanoin, »on heistä minulle kylläksi
kiusaa ja huolta entisistäkin. Millä minä heidät kaikki elätän?»
--Elähän nyt, Marjueni, kyllähän minä sinusta ja lapsestasi huolen
pidän. Katsotaanhan, kunhan kesään eletään. Olisit mieleinen minulle,
mieleisempi kuin kukaan heistä ... vaikka onhan Anjakin...
--Elkäähän nyt, hyvä emäntä ... enhän minä... Heiltä oli molemmilta
päässyt itku.
Eräänä narisevana pakkasaamuna koirat taas olivat karanneet jäälle
jotakin tulijaa vastaan ja haukuttavansa kanssa ärhennellen ja
kiihtymistään kiihtyen saapuneet saunan kohdalle. Ovi aukesi, mutta
painautui kiinni samassa. Lapsi oli säikähtänyt rähinää ja parahtanut
itkemään.
--Ka, lapsi ... elä itke, en minä päästä koiria, kuului miehen ääni oven
takaa.
Tulija kuului häätelevän koiria ja nousevan pihaan. Pihasta kiellettiin
koiria, ja ne vaikenivat heti. Marja raotti luukkua, mutta paiskasi sen
samassa kiinni.
--Juha!
Marja oli vaipunut penkille, pyörtymäisillään... Se oli ollut tuossa,
oli ovea avannut, oli katsonut tänne sisään. Se oli kuullut lapsen
huudon, se oli sitä rauhoittaakseen painanut oven takaisin kiinni eikä
tullut sisään... Mitä hän on täällä? Minuako kuulustelemassa? Minuako
etsimässä? Ilmaisevatko ne minut? Silloin se tappaa meidät! Marja
hypähti ylös, tempasi lapsensa keinusta, paetakseen jonnekin, oli jo
ulkona, mutta syöksähti takaisin, lennätti lapsen takaisin keinuun
paetakseen yksin. Hervahti, uupui, pääsemättä paikaltaan, vaipui
penkille, saamatta jäsentäkään liikahtamaan.
Saatuaan sen verran voimiaan takaisin, että siihen kykeni, raotti hän
luukkua. Juha seisoi pihalla, ympärillään ryhmä naisia. Hän näytti
kyselevän, ja naiset vastaavan käsien liikkeillä, niinkuin olisivat
sanoneet: emme suinkaan tiedä ... ei täällä vain ole ketään näkynyt...
Nyt tulee vanha emäntä ulos ja näyttää pyytävän sisään. Juha epäröi,
mutta asettaa sitten suksensa hankeen ja menee sisään.
Marja väijyy siinä, luukusta tuijottaen kuin mättään juureen painautunut
riekko, jota kettu kiertää. Milloin se tulee sieltä? Ilmaisevatko ne
minut? Neuvovatko ne sen tänne? Nyt tulee Anja...
Anja oli puhaltautunut ulos pirtistä ja juoksi rantaan, minkä pääsi.
--Se on täällä ... se on se!
--Tiedän, mitä se tahtoo?
--Mistä sinä tiedät? Näitkö?
--Näin, näin ... mitä se tahtoo? Sanoitteko, että minä olen täällä?
--Emmehän toki ... me arvattiin heti...
--Vaan jos muualla ilmaisevat?
--Ei ne--emäntä pani jo sanan kylään.
--Nyt se tulee!
Juha oli ilmaantunut rappusille, emännän seuraamana. Hän laskeutui niitä
alas ja astui raukeana, kumarissa, kontti selässään suksiensa luo. Ei
noussut niille, vaan kantoi ne alas jyrkimmästä rantatörmästä, jota ei
näkynyt uskaltavan laskea.
--Se lähtee jo, kuiskasi Anja.
--Jos se tulee tänne, sano, että lapsi on sinun ... ja että minut on
väkisin viety...
--Ei se tule tänne, jo panee suksia jalkaansa.
He katsoivat molemmat luukun raosta. Jo kauas näki Marja häikäisevässä
hankiaispaisteessa joka napin Juhan kuluneessa turkissa, joka ompeleen
hänen paikkaisissa kengissään, joka rypyn hänen uupuneissa kasvoissaan.
On antanut partansa kasvaa, se on harmaa ja takkuinen. Silmät ovat
syvällä päässä, niissä on raukea ilme niinkuin silloin, kun hän
päiväkaudet metsää kulettuaan uupuneena ja nälkäisenä tuli kotiin.
Niissä on ilme niinkuin kulkijan silmissä, joka ei ole saanut yösijaa
eikä tiedä, minne lähtisi, silmien harhaillessa taivaalle ja taivaalta
maahan, suu auki. Ei kertaakaan satu hänen silmänsä saunaan, hän ei
näytä sitä huomaavankaan, vaikka on pysähtynyt aivan sen eteen...
Hän katsahtaa takaisin taloon, josta on tullut, tarkastaa toisia taloja
toisella puolen järven, rykii, lykkää suksensa menemään ja liukuu jäälle.
--Voi, että tuo minua säälittää, kuiskaa Anja. Etsii sinua ontoin silmin
kuin kuollutta. Että raatsikin Shemeikka sinut häneltä ryöstää?
--Kunpa olisi ryöstänytkin, vaan kun mielelläni menin ... minä lähden...
Marja puhalsihe ovelle. Mutta, kun hän sysäsi sen auki, seisoi siinä
vanha emäntä, sulkien tien.