muuan sikäläisistä vanhoista jumalista, jolle on pyhitetty lintukin,
jota he kutsuvat Ibikseksi. Itse jumalan nimi oli Theuth. Tämä on
ensinnä keksinyt luvun ja laskutaidon, mittausopin ja tähtitieteen,
edelleen lauta- ja kuutiopelit ja niin myös kirjaimet. Koko Egyptin
kuninkaana taas oli silloin Thamus ylimaassa suuressa kaupungissa, jota
helleenit kutsuvat Egyptin Thebaiksi kuten he kutsuvat jumalaa
Ammoniksi. Tämän luo tuli Theuth, näytteli taitojaan ja sanoi, että
niitä piti jakaa muille egyptiläisille. Hän kysyi silloin, mitä hyötyä
kustakin oli ja toisen esitellessä, hän milloin moitti, milloin kiitti
sen mukaan kuin Theuth näytti puhuvan oikein tai väärin. Ja Thamuksen
sanotaan kustakin taidosta lausuneen kumpaankin suuntaan laajoja
arvosteluja, joita kävisi liian pitkäksi tarkoin esittää. Mutta kun hän
oli kirjainten kohdalla, sanoi Theuth: "Tämä oppi, oi kuningas, tekee
egyptiläiset viisaammiksi ja muistiltaan paremmiksi, sillä se on
keksitty apukeinoksi muistille ja viisaudelle." Tämä vastasi:
"Taitavin Theuth! Toiset kykenevät synnyttämään sitä, mitä taitoihin
kuuluu, toiset taas arvostelemaan, miten suuri osuus hyötyä, ja miten
suuri vahinkoa siitä koituu niille, jotka joutuvat sitä käyttämään.
Niinpä sinä, kirjainten isä, olet kiintymyksestä niihin esittänyt aivan
päinvastaista kuin ne aikaansaavat. Sillä niiden sieluissa, jotka
oppivat tämän taidon, se synnyttää unhoitusta siitä syystä, että he
laiminlyövät muistia, koska he luottaen kirjoitukseen palauttavat
asioita mieleensä ulkoapäin vieraitten merkkien vaikutuksesta, ei
sisältäpäin omasta itsestään. Et siis ole keksinyt apuneuvoa muistille,
vaan mieleenpalauttamiselle. Ja vain rikkiviisauden toimitat
opetuslapsille, et todellista viisautta. Sillä ilman opetusta paljon
kuultuaan luulevat he olevansa monitietoisia, vaikka he enimmältä
osalta ovat tietämättömiä ja ikäviä seurustelussa, tultuaan
rikkiviisaiksi sen sijaan että olisivat tulleet viisaiksi."
PHAIDROS: Hyvä Sokrates, helposti sepität sinä egyptiläisiä ja
minkämaisia tarinoita vain tahdot.
SOKRATES: Toiset ovat sanoneet, hyvä ystävä, että dodonalaisen Zeun
pyhätössä olevan tammen sanat ovat olleet ensimäiset ennussanat.
Silloiset ihmiset, he kun eivät olleet niin viisaita kuin te nuoret,
tyytyivät yksinkertaisuudessaan kuuntelemaan tammea ja paatta, jos ne
vain puhuivat totta. Mutta sinusta kenties on eroa siinä, kuka puhuja
on ja mistä kotoisin. Sillä sinä et pidä vain sitä silmällä, onko
asianlaita niin vaiko toisin.
PHAIDROS: Syystä moitit minua, ja minusta näyttää kirjainten laita
olevan niin kuin thebalainen sanoi.
SOKRATES: Se joka siis luulee kirjaimissa jättävänsä jälkeensä jonkun
taideopin ja se joka on ottanut sen vastaan siinä uskossa, että
kirjaimista on lähtevä jotakin selkeätä ja varmaa, se lienee jokseenkin
yksinkertainen eikä itse asiassa käsitä Ammonin ennustusta,
arvellessaan, että kirjoitetuilla puheilla olisi jotain enempää
tehtävää, kuin muistuttaa sitä, joka tuntee ne asiat, mistä ne on
kirjoitettu.
PHAIDROS: Aivan oikein.
SOKRATES: Sillä kirjoituksella on, Phaidros, seuraava vika ja se on
todellakin siinä maalaustaiteen kaltainen. Sillä senkin tuotteet
seisovat aivan kuin elävinä, mutta jos niiltä jotakin kysyy, ovat ne
juhlallisen hiljaa. Samalla tavalla on puheitten laita. Sillä luulisipa
niitten puhuvan jotakin ymmärtäen, mutta jos kysyy jotakin puhutusta
haluten saada siitä selvemmän käsityksen, niin ilmaisevat ne aina vain
yhtä ja samaa. Ja jokainen puhe, kun se kerran on kirjoitettu, vierii
kaikkialle, yhtä hyvin niiden luo, jotka sitä ymmärtävät, kuin niiden
luo, joille se ei lainkaan sovellu, eikä ymmärrä, keille sen tulee
puhua, keille ei. Jos sitä taas loukataan ja syyttömästi parjataan,
tarvitsee se aina isänsä apua. Sillä itse se ei kykene puolustautumaan
eikä auttamaan itseään.
PHAIDROS: Tässäkin puhut aivan oikein.
SOKRATES: Mutta mitä tuumit? Tarkastammeko toista puhetta, joka on
edellisen täysi veli, millä tavoin se syntyy, ja kuinka paljoa
paremmaksi ja kykenevämmäksi tätä se kehittyy?
PHAIDROS: Mitä puhetta sitten ja millä tavoin syntyvää tarkoitat?
SOKRATES: Sitä, joka ymmärryksellä piirretään oppivan sieluun, joka
kykenee puolustamaan itseänsä, ja tietää, keille tulee puhua ja keiden
seurassa olla vaiti.
PHAIDROS: Sitä tarkoitat tietävän elävää ja sielukasta puhetta, jonka
varjokuvaksi täydellä syyllä voisi kirjoitettua kutsua.
SOKRATES: Aivan niin. Mutta sano minulle seuraavaa: Kylväisikö järkevä
maanviljelijä ne siemenet, joista hän erikoisesti pitäisi huolta ja
toivoisi saavansa satoa, täydellä todella kesällä Adoniin[75]
yrttitarhoihin ja iloitsisi nähdessään niiden kahdeksassa päivässä
kehittyvän täyteen mittaan, vai tekisikö hän näin huvin vuoksi ja
juhlan takia, kun hän ylipäätään niin tekisi? Eikö hän päinvastoin
kylväisi, maanviljelystaidon sääntöjä noudattaen niitä siemeniä, joiden
takia hän oli nähnyt paljon vaivaa, sopivaan maahan ja olisi
tyytyväinen, jos se, minkä hän on kylvänyt, kypsyisi kahdeksantena
kuukautena?
PHAIDROS: Niin hän varmaankin tulisi tekemään, Sokrates, tämän
tosissaan, tuon taas, kuten sanot, muuten vain.
SOKRATES: Pitääkö meidän nyt väittää, että sillä, jolla on tietoa
oikeasta, kauniista ja hyvästä, on vähemmän järkeä omiin siemeniinsä
nähden kuin maanviljelijällä?
PHAIDROS: Ei mitenkään.
SOKRATES: Tosissaan hän siis ei niitä piirrä musteeseen ja kylvä niitä
ruokokynää myöten puheitten mukana, jotka ovat kykenemättömät sanalla
itseään auttamaan ja kykenemättömiä opettamaan totuutta.
PHAIDROS: Ei todennäköisesti ainakaan.
SOKRATES: Ei varmastikaan, vaan kirjaintarhoihin hän on -- kuten
näyttää -- kylvävä ja piirtävä huvin vuoksi, kun hän piirtää, ja hän
kokoaa itsellensä varastoon muistiinpanoja huonomuistista vanhuutta
varten, siltä varalta, että hän siihen ehtii, ja hän on iloitseva
nähdessään hentojen tainten kasvavan. Ja kun muut nauttivat muista
huvituksista, kostutellen itseään juomingeissa ja muissa
tilaisuuksissa, jotka ovat näille läheistä sukua, silloin hän, kuten
näyttää, näitten huvitusten asemasta huvittelee siten kuten olen
kertonut.
PHAIDROS: Sinä kuvaat ihanaa ajanvietettä alhaisen ohella, Sokrates,
sen ajanvietettä, joka kykenee leikkimään sanoilla kertoillen
oikeamielisyydestä ja muusta, mistä sinä puhut.
SOKRATES: Niin on, rakas Phaidros. Mutta paljon kauniimpaa on
luullakseni näiden asiain harrastaminen, kun noudattamalla dialektista
taidetta, sittenkuin on tavannut sopivan sielun, istuttaa ja kylvää
ymmärryksellä puheita, jotka kykenevät auttamaan itseänsä ja
istuttajaansa ja jotka eivät ole hedelmättömiä, vaan omaavat siemenen,
josta muut puheet muissa mielissä puhkeavat ja kykenevät tekemään tämän
ikuisesti kuolemattomaksi ja tekemään sen omistajan niin onnelliseksi
kuin ihmiselle vain on mahdollista.
PHAIDROS: Tämä, jota nyt puhut, on vielä paljoa kauniimpaa.
SOKRATES: Nyt voimme jo ratkaista tuon äskeisen kysymyksen, kun olemme
päässeet tästä yksimielisyyteen.
PHAIDROS: Minkä sitten?
SOKRATES: Sen, jota me oikeastaan halusimme nähdä, vaikka sitten olemme
tulleet tähän, nimittäin että tutkisimme Lysiaaseen puheitten
kirjoittamisesta kohdistettua moitetta ja itse puheita, joita
kirjoitettiin joko noudattaen tai noudattamatta taiteen sääntöjä. Mutta
mikä on taiteellista, mikä ei, näyttää minusta olevan riittävästi
selvitetty.
PHAIDROS: Siltä tuntui. Mutta muistuta minua vielä uudestaan, miten se
selvitettiin.
SOKRATES: Ennenkuin joku tuntee jokaisen asian todellisen laadun, josta
puhuu tai kirjoittaa, ja pystyy sitä kokonaisuutena siitä itsestään
määrittelemään, ja määrittelyn jälkeen kykenee jaoittamaan sitä
alalajeihin jakamattomuuteen asti ja ennenkuin hän samalla tavoin
tarkasteltuaan sielun luonnetta on keksinyt jokaiselle luonteelle
sopivan ilmaisutavan, ja siten kokoonpannut ja yksityiskohtia myöten
muovaillut puheensa, että hän monisäikeiselle sielulle tarjoaa
monisäikeisiä mutta sopusuhtaisia puheita, yksinkertaiselle taas
yksinkertaisia -- ennen ei ole mahdollista niin taiteenmukaisesti kuin
asian luonteeseen nähden on mahdollista ryhtyä käsittelemään puheitten
luonnetta, olkoon kysymys sitten opettamisesta tai mielipiteeseensä
taivuttamisesta, kuten koko edellinen tutkistelumme on osoittanut.
PHAIDROS: Aivan sillä tavoin suunnilleen asianlaita minustakin näyttää
olevan.
SOKRATES: Mitä taas tulee siihen, onko kaunista vai häpeällistä pitää
tai kirjoittaa puheita, ja missä olosuhteissa tapahtuvana sitä syyllä
voisi moittia tai olla moittimatta, se on selvitetty juuri äsken
lausutussa.
PHAIDROS: Missä sitten?
SOKRATES: Sanottiin että, jos Lysias tai joku muu milloinkaan on
kirjoittanut tai tulee kirjoittamaan joko yksityisissä tai valtion
asioissa, sommitellen lakiehdotuksia tai kirjoittaen valtiollisen
kirjoituksen siinä uskossa, että siinä vallitsee suuri varmuus ja
selvyys, siinä tapauksessa koituu häpeää kirjoittajalle, joko sen
hänelle joku sanoo tai ei. Sillä täydellinen tietämättömyys oikeasta ja
väärästä ja pahasta ja hyvästä ei voi olla olematta todella
häpeällistä, ei, vaikka koko rahvas sitä kiittäisi.
PHAIDROS: Ei tietystikään.
SOKRATES: Mutta se, joka on sitä mieltä, että kirjoitetussa puheessa
jokaisesta asiasta täytyy paljon olla leikkiä, ja ettei milloinkaan ole
mitään runomittaista tai suorasanaista puhetta kirjoitettu tai puhuttu,
joka ansaitsisi vakavaa harrastusta -- kuten rapsodien esitykset, jotka
esitettiin ilman tutkiskelua ja opetusta vain ihmisten voittamiseksi --
vaan että todellisuudessa parhaat niistä ovat olleet niiden
muistuttamiseksi, jotka jo tietävät asiat; että ainoastaan opettavissa
ja opetuksen takia esitetyissä ja todella sieluun piirretyissä
oikeutta, kauneutta ja hyvyyttä koskevissa puheissa on selkeyttä,
täydellisyyttä ja harrastuksen arvoista; että tulee sanoa tällaisten
puheitten olevan oikeita poikiaan, ensinnä sitä joka on asianomaisessa
itsessään ja hänen keksimänään hänessä asuu, sitten niitä tämän
jälkeläisiä ja veljiä, joita mahdollisesti on istutettu muihin ja
muitten ihmisten sieluihin kunkin ansion mukaan -- se joka niin
ajattelee ja joka ei puutu muihin puheisiin, tämä näyttää olevan
sellainen mies, millaiseksi minä ja sinä toivoisimme tulevamme.
PHAIDROS: Aivan niin minä tahdon ja toivon kuin sinä puhut.
SOKRATES: Kylliksi olkoon jo laskettu leikkiä puheista. Ja kun sinä
menet Lysiaan luo, niin ilmoita hänelle, että me laskeuduttuamme
nymfien lähteelle ja lepopaikalle kuulimme puheita, jotka käskivät
sanoa Lysiaalle ja muille, jotka mahdollisesti sepittävät puheita,
Homerokselle ja muille, jotka sepittävät runoutta joko semmoisenaan tai
laulamalla esitettäväksi, ja kolmanneksi Solonille ja jokaiselle, joka
valtion asioissa on kirjoittanut kirjoituksia nimittäen niitä laeiksi,
että jos hän on sepittänyt näitä, tuntien asian todellisen olemuksen ja
kyeten auttamaan niitä tarkemmin käsittelemällä sitä, mistä on
kirjoittanut, ja puhumalla itse kykenee osoittamaan, sen mitä on
kirjoittanut, vähäarvoiseksi, tällaista miestä ei tule nimittää tätä
kirjoitettua sanaa tarkoittavalla nimellä, vaan sellaisella, joka
tarkoittaa sitä, mitä hän on vakavasti harrastanut.
PHAIDROS: Mitä nimiä sinä siis annat hänelle?
SOKRATES: Kutsua häntä viisaaksi näyttää minusta olevan liian paljon ja
soveltuvan vain jumalalle. Mutta nimi viisauden ystävä (filosofi) tai
jokin sentapainen soveltunee ja kuulunee hänelle paremmin.
PHAIDROS: Se ei ole lainkaan poissa paikaltaan.
SOKRATES: Sitä taas, jolla ei ole mitään arvokkaampaa kuin se,
minkä hän pitkän aikaa sinne tänne vääntelemällä, yhteensovittamalla
ja poispyyhkimällä on sommitellut tai kirjoittanut, sitä
oikeudenmukaisesti voit kutsua runoilijaksi tai puheitten sepittäjäksi
tai lakienkirjoittajaksi.
PHAIDROS: Kuinkas muuten?
SOKRATES: Ilmoita tämä nyt ystävällesi!
PHAIDROS: Entäs miten sinä olet tekevä? Sillä eihän tule sivuuttaa
sinun ystävääsi.
SOKRATES: Ketä sitten?
PHAIDROS: Kaunista Isokratesta.[76] Mitä sinä tulet hänelle
ilmoittamaan, Sokrates. Mitä me sanomme hänen olevan?
SOKRATES: Isokrates on vielä nuori, Phaidros. Mutta aion kuitenkin
sanoa, mitä hänestä aavistan.
PHAIDROS: Mitä sitten?
SOKRATES: Hän näyttää luonnonlahjoiltaan olevan parempi kuin että häntä
ja Lysiaan tyyliin kulkevia puheita voisi rinnastaa, ja hänen
luonteensa on jalompaa yhdistelmää, niin ettei olisi lainkaan
ihmeellistä, jos hän, iän varttuessa, puheissa, joita hän nyt
harrastaa, paljon voittaisi muut, jotka milloinkaan ovat puhetaitoa
harrastaneet, kuin lapset, ja jos häntä, siinä tapauksessa ettei tämä
häntä tyydytä, ajaisi jumalallisempi into suurempiin tehtäviin. Sillä
luonnostaan on miehen sielussa jotakin pyrkimystä viisauteen. Tämän
tervehdyksen vien minä näiltä jumalilta Isokrateelle, lemmikilleni, vie
sinä nuo toiset Lysiaalle, sinun lemmikillesi!
PHAIDROS: Niin on tapahtuva. Mutta lähtekäämme, koska hellekin on
helpottanut!
SOKRATES: Eikö ole sopivaa, ennenkuin lähdemme, rukoilla näitä jumalia?
PHAIDROS: Miksei.
SOKRATES: Oi rakas Pan ja kaikki muut jumalat, jotka olette täällä!
Antakaa minulle sisäistä kauneutta ja antakaa sen, mikä minussa on
ulkonaista, olla sopusoinnussa sisäisen olemukseni kanssa! Rikas olkoon
minusta viisas! Mutta kultaa olkoon minulla sellainen määrä, jota ei
voisi kantaa eikä kuljettaa muu kuin kohtuullinen mies.[77] Vieläkö
rukoilemme jotakin muuta, Phaidros? Minä puolestani olen näet kylliksi
rukoillut.
PHAIDROS: Rukoile tätä minunkin puolestani! Sillä yhteistä on ystävien
omaisuus.
SOKRATES: Lähtekäämme!
SELITYKSIÄ.
[1] _Lysias_, aikansa kuuluisimpia puhujia, syntyi v. 445 Ateenassa,
minne hänen isänsä, kilpitehtailija Kephalos, oli Syrakusasta
siirtynyt. Vuodet 429-412 nautti hän Etelä-Italiassa olevassa Thurioin
kaupungissa kuuluisan reetori Tisiaan opetusta. Ateenaan palattuaan
hoiti hän yhdessä veljensä, Phaidroksessakin mainitun Polemarkhoksen,
kanssa isänsä Peiraieuksessa olevaa tehdasta. Kolmenkymmenen tyrannin
päästyä Ateenassa valtaan joutuivat veljekset vainon alaisiksi.
Polemarkhos menetti henkensä ja Lysias pelastui töin tuskin Megaraan,
mistä päin hän innokkaasti otti osaa kansanvallan palauttamista
tarkoittaviin suunnitelmiin. Kun nämä onnistuivat, koetti Thrasybulos,
kumouksen johtaja, hankkia Lysiaalle Ateenan kansalaisoikeuksia
yrityksessään kuitenkaan onnistumatta. L. kuoli v. 380. Lysiaan
puhujamaineelle laski perustan se puhe, jonka hän v. 403 piti veljensä
murhaajaa vastaan. Sittemmin Lysias toimi etupäässä logographina
(nimitys tarkoitti silloin asianajajaa, aikaisemmin kronikoitsijaa).
Hänen nimellään kulkevista puheista piti antiikin tutkimus
autenttisena. Se puhe, joka esitetään Phaidroksessa, on luultavasti
jonkin hänen todella pitämänsä puheen mukailu. Muuten on 34 puhetta
häneltä kokonansa säilynyt. -- Vaikkakin Lysiaalta puuttuu ajatusten
syvyyttä, on hän kuitenkin yleensä parempi sitä kuvaa, jonka
Phaidros-dialogi hänestä antaa. Varsinkin on huomattava hänen kykynsä
luonnehtia niitä henkilöitä, jotka hän esittää puhuvina oikeuden edessä
sekä hänen esitystapansa yksinkertaisuus, koruttomuus ja selkeys.
Myöhempi n.s. attikalainen puhetaidon suunta, joka tavoitteli näitä
ominaisuuksia, piti häntä suuressa arvossa. Hänen tyylinsä
roomalaisista jäljittelijöistä mainittakoon erikoisesti C. Iulius
Caesar. Vrt. muuten johdantoa.
[2] _Akumenos_ ja myöhemmin mainittu _Eryximakhos_, joka esiintyy
Symposion-dialogissa, olivat tunnetuita lääkäreitä. E. mainitaan myös
Protagoras-dialogissa.
[3] _Kilparadat_, joilla varsinaiset nuorukaisten juoksuharjoitukset ja
-kilpailut tapahtuivat, olivat samalla iäkkäämpien ihmisten tavallisia
kävelypaikkoja.
[4] _Epikrates_, luultavasti joku senaikuisia demagoogeja.
[5] _Morykhos_ on mahdollisesti sama henkilö, jota vanha attikalainen
komedia ivaa tunnettuna elostelijana.
[6] _Olympolaisen_ Zeun temppeli oli kaupungin kaakkoisosassa. Vanhin
temppelirakennus, joka mahdollisesti ei edes valmistunut, on
Peisistratoksen ajoilta. Myöhemmin alkoi kuningas Antiokhos IV
Epiphanes rakennuttaa paikalle suuremmoista temppeliä, jonka
rakennustyön vasta keisari Hadrianus saattoi päätökseen.
[7] _Pindaroksen sanoja_. Viittaus I:n Isthmolaisen oodin 2-3
sakeisiin.
[8] _Megaraan_ asti, jonne Ateenasta oli n. 4 penikulmaa.
[9] _Herodikos_ on kai sama henkilö, jonka Protagoras-dialogissa
sanotaan olevan syntyisin Megarasta. Epävarmaa on, onko Valtiossa
mainittu voimistelunopettaja sama mies.
[10] ... _haltioitumistoverin_. Alkuteksti edellyttäisi oikeastaan
käännöstä: toverin koryhanttihurmiossa, johonka alkuaan phrygialaisen
jumalattaren Kybelen palvelijat, tämän seuralaisia, korybantteja,
jäljitellen pyrkivät pääsemään.
[11] _Ilisos_, pieni joki Ateenan eteläpuolella.
[12] _Boreas_, pohjatuulen jumala, oli tarun mukaan ryöstänyt
attikalaisen kuninkaan Erekhtheun tyttären, _Oreithyian_ Ilisoksen
rannalta. Tarua ovat käsitelleet tragediassaan Oreithyia sekä Aiskhylos
että Sophokles. _Pharmakeia_ oli nimenä eräällä najadilla ja hänen
Ilisoksen luona olevalla lähteellään. Lause "tai Areiopagokselta...
eikä täältä" on mahdollisesti myöhempi lisäys. Itse tarun
yhteydessä saa Platon tilaisuuden esittää kantansa siitä kuivan
ratsionalistisesta, allegorisoivasta myyttien selitystavasta, jota
_viisaat_, s.o. sofistit harjoittivat. Vaikka häntä ei suinkaan
kansanuskonto tyydyttänyt, ei hän voinut yhtyä niihin, jotka näin
pyrkivät tuhoamaan jumalat kokonaan.
[13] _Kentaurit_ kuvaa myöhempi taide olennoiksi, joilla oli yläruumis
ihmisen-, mutta varsinainen vartalo hevosenkaltainen. Aikaisemman
käsityksen mukaan heillä oli ihmisruumiiseen yhtynyt puolikas
hevosruumista. Heidän luontonsa oli villi ja hillitön.
[14] _Khimaira_ Typhonin tytär (kts. alemma) oli tulta syöksevä hirviö,
edestä jalopeura, keskeltä vuohi ja takaa käärme, joka asui Lykiassa,
minkä vulkaanisen luonnon personifikatio hän oli. Hänet tappoi tarun
Korinthokseen sijoittama Bellerephon (B. alkuaan merijumala)
ihmeratsultaan _Pegasokselta_. Sittemmin Pegasos esti kavioniskullaan
Muusain laulusta hurmautuneen Helikon vuoren kohoamasta taivaaseen ja
synnytti Hippokrenen (Hevoslähteen). Runoilijain palvelukseen on vasta
myöhempi aika sijoittanut Pegasoksen.
[15] Kuulu _delphoilainen kirjoitus_, "gnothi seauton, tunne itsesi",
on lähtökohta Sokrateella hänen pyrkimyksessään todelliseen tietoon
olevaisesta.
[16] _Typhon_, satapäinen, tulisilmäinen hirviö, joka nousi vimmattuun
taisteluun Zeuta ja muita jumalia vastaan Kilikiassa, jonka maan
onkaloihin tai Etnan alle hän hävittyään suistui ja sieltä synnytti
maata sulattavaa kuumuutta, tuulispäitä y. m. s. luonnonilmiöitä. Hän
kuten Khimairakin on siis vulkaanisten ilmiöitten porsonifikatio.
[17] _Akheloos_, Kreikan suurin joki, virtojen kuningas, jonka kultti
oli yleinen koko Kreikassa. Tuttu on hänen taistelunsa Herakleen kanssa
Deianeiran omistamisesta.
[18] _Yhdeksän arkhonttia_, Ateenan korkeimmat hallitusmiehet, jotka
valittiin vuodeksi kerrallaan. Plutarkhoksen mukaan he astuessaan
virkaansa vannoivat julkisen valan, jossa lupasivat olla valtion
laeille kuuliaisia ja pysyä lahjomattomina sekä sitoutuivat siinä
tapauksessa, että valansa rikkoisivat, Apollonin oraakkelitemppeliin
pystyttämään oman luonnollista kokoa olevan kultaisen kuvansa
rangaistukseksi itselleen ja varoitukseksi muille.
[19] _Kypselidien vihkilahja_ oli muuan arkku, jota säilytettiin Heran
temppelissä ja josta vielä kreikkalainen taidehistorioitsija Pausanias
2:sella vuos. j.Kr. esittää seikkaperäisen kuvauksen. Tässä arkussa oli
muka Kypselos, josta myöhemmin tuli Korinthin hallitsija (657-629
e.Kr.), pelastunut sukulaistensa vainolta, jonka alaiseksi hän oli
joutunut, kun oli ennustettu, että hän kukistaisi nämä, jotka silloin
pitivät valtaa Korinthissa. Todennäköisesti vihkilahja on Kypseloksen
poikain teettämä ja Heralle vihkimä ja sellaisena Platonkin sen
esittää.
[20] _Huvinäytelmänkirjoittajain kömpelöä keinoa_ käyttäisi Phaidros,
jos hän toistaisi ne sanat, joita Sokrates oli hänestä käyttänyt,
ennenkuin hän rupesi puhumaan. Keinon kömpelyys oli siinä, että
syytetty henkilö viskasi saman syytöksen jotenkin samoin sanoin
vastustajaan.
[21] Sokrates _peittää silmänsä_, jottei Phaidros huomaisi, puhuuko hän
leikillään vai tosissaan. Tällä Platon ehkä myös tahtoo osoittaa, ettei
Sokrates esitä omia (eikä hänenkään, Platonin) mielipiteitä.
[22] Sokrates johtaa leikillään runotarten epiteetin, _ligeiai_ Ligyes
nimestä, kenties jäljitellen sofistien etymologisia selityksiä. Nämähän
varsinaisesti perustivat kielitieteellisen tutkimuksen, joka kuitenkin
muodostui perin epäkriitilliseksi ja epämetodiseksi. Erittäinkin oli
niin laita äänne- ja muoto-opin. -- Ligureista (Ligyes), jotka asuivat
Pohjois-Italiassa, kerrotaan, ettei edes taisteluissa koko joukko
yht'aikaa tapellut, vaan osa jäi syrjään laululla kiihottaakseen
taistelevia.
[23] _raskaasti raskauttavat -- raskaudesta -- rakkaus_. Olen koettanut
käännöksessä saada ilmi sen etymologisen sanaleikin, joka on sanoissa
_erromenos_ (voimakkaasti) _rhostheisa_ (voimistuneena) _ap'autés tés
rhomes_ (itse voimasta, itse voimasanasta) (se on saanut nimen) _eros_
(rakkaus). Yleensä näyttää sopivien vastineitten keksiminen tällaisille
leikillisille etymologioille tai sanaleikeille miltei mahdottomalta, ja
on niitten valitettavasti käännöksessä täytynyt jäädä pois. -- Vrt.
muuten edellistä selitystä.
[24] _Liuskan pudottua toisella tavalla_. Sanat tarkoittavat poikien
kesken yleistä leikkiä, missä osanottajat jakaantuivat kahteen
puolueeseen, joitten keskelle asettui eräs pojista ja heitteli ilmaan
liuskaa, joka toiselta puolen oli valkoinen, toiselta musta. Siitä,
mikä väri liuskan pudottua maahan jäi päällepäin, riippui, kumpi
puolueista sai lähteä pakoon ja kumpi ajaa takaa. Jos liuska putosi
toisella tavoin kuin ennen, vaihtuivat osat, ja takaa-ajajasta tuli
pakeneva.
[25] "_Kuin sudet lampaita_...", säe on mahdollisesti Platonin itse
sepittämä. Tähän kohdistuu Sokrateen hiukan myöhemmin tekemä
leikillinen huomautus, että hän jo lausuu heksametrejä eikä enää
dithyrambeja. _Dithyrambi_ oli Dionysioksen palveluksessa esitetty
juhlalaulu, jota khoori lauloi tanssien ja usein huilun säestyksellä.
Ateenassa kehittyi dithyrambi myöhemmin säerakenteeltaan yhä
vapaammaksi ja itse sävelmä tuli pääasiaksi. Dithyrambin sävy oli
yleensä haltioitunut ja intohimoinen. Sokrateen jumalallinen innoitus
oli siis häviämässä ja vaihtumassa rauhalliseen eepilliseen tunnelmaan,
t.s. hänen oli jo aika lopettaa puheensa.
[26] _Thebalainen Simmias_ on yksi keskustelijoista Phaidon-dialogissa.
Hän oli Krotonista Etelä-Italiasta kotoisin olevan pythagoralaisen
filosofin, Philolaoksen oppilas. Kriton-dialogissa mainitaan Simmiaan
hankkineen riittävän rahamäärän, millä voitaisiin lahjoa vartiat ja
siten auttaa Sokrates Kritonin suunnitelman mukaan pakenemaan
vankilasta. Diogenes Laertios, 3:nnen vuosis. alussa j.Kr. elänyt
kreikkalainen filosofianhistorioitsija mainitsee hänen kirjoittaneen 23
dialogia.