saattoi siirtyä moittimisesta kiittämiseen!
PHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?
SOKRATES: Minusta näyttää, että kaikki muu todellisuudessa on puhuttu
leikillä. Mutta kun nyt tämä sattumalta lausuttu jakautuu kahteen eri
lajiin, ei olisi hullummaksi, jos joku taiteen avulla voisi käsittää
näiden kahden lajin perusolemuksen.
PHAIDROS: Minkä lajien?
SOKRATES: Ensiksikin, että pitämällä silmällä vain yhtä ainoata
käsitettä voi koota yhteen monella tavoin hajaantuneen, jotta joka
kohtaa tarkkaan määrittelemällä voisi tehdä selväksi, mistä kulloinkin
haluaa opetusta antaa, kuten äsken puhuttiin rakkaudesta, joko sitten
hyvin tai huonosti, senjälkeen kuin oli määritelty, mitä se on. Tällä
tavoin voisi puheen ajatusjuoksu ainakin olla selvä ja johdonmukainen.
PHAIDROS: Ja mikä on se toinen laji, josta puhut?
SOKRATES: Se taas on siinä, että osaa käsitteellisesti jakaa
jäsenittäin, niiden luontaisten kiintokohtain mukaan eikä rupea huonon
kokin tavoin murtamaan yhtään osaa, vaan menettelee, kuten äsken
meneteltiin puheessamme, jotka käsittivät järjettömän puolen sieluamme
yhdeksi yhteiseksi käsitteeksi, ja samoinkuin ruumiista, joka on yksi,
kasvaa kaksittain samannimisiä jäseniä, joista toisia kutsutaan
vasemmiksi, toisia oikeiksi, samoin käsittivät molemmat puheet
järjettömyyden meissä luonteeltaan yhdeksi käsitteeksi ja toinen niistä
jakaen vasemmanpuolista osaa ei herjennyt tästä jakamisesta ennen kuin
se löysi siitä vasemmanpuoliseksi nimitetyn rakkauden, mitä se syystä
panetteli; toinen taas vei meitä hulluuden oikealle puolelle ja
löydettyään sieltä rakkauden, joka tosin oli samanniminen kuin
edellinen, mutta päinvastainen kuin se, jumalallinen, sekä näytettyään
sitä, se ylisti sitä suurimpain meitä kohdanneitten hyvyyksien
aiheuttajaksi.
PHAIDROS: Aivan oikein.
SOKRATES: Näiden rakastaja minä itse olen, Phaidros, näiden erittelyjen
ja yhdistelyjen, jotta olisin kykenevä puhumaan ja ajattelemaan. Ja jos
pidän jotakuta toista kykenevänä tajuamaan sen, mikä on syntynyt
ykseydeksi tai moneudeksi, niin hänen jäljissään minä seuraan kuten
jumalan. Niitä, jotka osaavat näin tehdä -- jumala tietää, nimitänkö
heitä oikein vai enkö -- olen tähän asti kaikissa tapauksissa kutsunut
dialektikoiksi. Mutta sanoppas, miksi tulee kutsua niitä, jotka ovat
oppineet äsken esitetyn taidon sinulta ja Lysiaalta! Vai onko tämä sitä
puhetaitoa, jota noudattaen Thrasymakhos ja muut ovat kehittyneet
viisaiksi puhumaan ja muitakin siksi tekevät, jotka vain tahtovat
heille kantaa lahjoja kuten kuninkaille?
PHAIDROS: Kuninkaallisia miehiä he ovatkin, vaikkeivät ymmärrä sitä,
mitä sinä kyselet. Tätä suuntaa sinä näytät minusta kutsuvan oikein,
kutsuessasi sitä dialektiseksi. Retoriikka näyttää toistaiseksi jääneen
meille hämäräksi.
SOKRATES: Miten sanot? Se mahtaa olla jotakin kaunista, joka, vaikka
onkin erillään tästä (dialektiikasta), on käsitettävissä taiteen
avulla. Kaikessa tapauksessa ei minun eikä sinun ole sitä
halveksittava, vaan on esitettävä, mitä puhetaidosta vielä on jälellä.
PHAIDROS: Aika paljonkin sentään, Sokrates, sellaista ainakin, mitä on
puhetaidosta kirjoitetuissa kirjoissa.
SOKRATES: Sepä hyvä, että muistutat minua siitä. Ensinnäkin luulen
minä, että johdanto on lausuttava puheen alussa. Näitähän sinä
tarkoitat -- eikö niin -- näitä taiteen hienouksia.
PHAIDROS: Niin.
SOKRATES: Ja sitä, että toisena on kertomus siihen liittyvine
todistajalausuntoineen, kolmantena todistukset, neljäntenä
todennäköisyyssyyt, ja luulenpa, että tuo parahin Byzantionin mies, tuo
sana-Daidalos,[61] puhuu vakuuttelusta ja lisävakuuttelusta.
PHAIDROS: Tarkoitatko oivaa Theodorosta?
SOKRATES: Kuinkas muuten? Ja että syytösten kumoamisen ja
lisäkumoamisen tulee tapahtua sekä syytös- että puolustuspuheessa. Ja
emmekö tuo esiin tuota ihaninta Paroksen miestä Euenosta,[62] joka
ensinnä keksi vihjaustaidon ja sivukiitokset. Toiset sanovat hänen
puhuneen sivumoitteista runomitassa -- muistin vahvistamiseksi. Sillä
hän on viisas mies. Jättäkäämme rauhaan Tisias[63] ja Gorgias, jotka
ovat huomanneet että todennäköistä on pidettävä suuremmassa arvossa
kuin totta, ja jotka sanan voimalla saavat pienen näyttämään suurelta
ja suuren pieneltä, jotka saavat uuden näyttäytymään vanhassa asussa ja
vanhan uudessa, ja jotka ovat keksineet, miten kaikesta voi puhua
lyhyesti ja rajattoman pitkälti. Kun taas Prodikos[64] minulta kerran
tämän kuuli, nauroi hän ja sanoi, että hän yksin oli keksinyt taidon,
mitä puheita tulee käyttää: ei tule näet käyttää pitkiä eikä lyhyitä,
vaan kohtalaisia.
PHAIDROS: Kerrassaan viisaasti, Prodikos!
SOKRATES: Emmekö mainitse Hippiasta?[65] Sillä minä luulen, että Elean
muukalainenkin[66] yhtyisi häneen.
PHAIDROS: Niinpä tietenkin.
SOKRATES: Kuinka emme taas mainitsisi Poloksen[67] sanakokoelmia,
hänen, joka sitäpaitsi on sepittänyt toistantaopin, mietelmä- ja
kuvakieliopin ja niitten sanojen sointuopin, jotka Likymnios hänelle
lahjoitti.
PHAIDROS: Mutta eikö jotakin sentapaista ole lähtöisin
Protagoraasta.[68]
SOKRATES: Jonkinlainen oikeakielisyysoppi ainakin, poikani, ja paljon
muuta kaunista. Mutta surkeasti valittavissa, vanhuutta ja köyhyyttä
koskevissa puheissa näyttää Khalkedonilainen[69] voimassaan taiteellaan
vieneen voiton. Sitäpaitsi on hän tavaton saamaan joukon kiivastumaan
ja jälleen -- hänen omien sanojensa mukaan -- taikalaululla lepyttämään
vihastuneet. Myös panettelemisessa ja panettelun torjumisessa -- mistä
se sitten onkaan lähtöisin -- on hän etevin. Kaikki taas näyttävät
minusta tulleen yhteiseen päätökseen puheen lopusta, jolle toiset
antavat nimen yleiskatsaus, toiset jonkun toisen nimen.
PHAIDROS: Sinä tarkoitat sitä, että lopussa tulee pääpiirteissään
muistuttaa kuulijoita kaikesta siitä, mitä on puhuttu.
SOKRATES: Sitä minä tarkoitan ja muuta, jos sinulla on sellaista
esitettävänä puhetaidosta.
PHAIDROS: Pikkuasioita eikä mainitsemisen arvoisia.
268 SOKRATES: Antakaamme pikkuasiain olla. Mutta katsokaamme valossa
tarkemmin näitä (edellä esitettyjä) asioita, mikä taiteellinen vaikutus
niillä on ja milloin.
PHAIDROS: Sangen voimakas, Sokrates, ainakin kansankokouksissa.
SOKRATES: Niin on. Mutta katso sinäkin, merkillinen mies, näyttääkö
sinusta koko kutomus yhtä höllältä kuin minustakin.
PHAIDROS: Osoita se vain!
SOKRATES: Sanohan minulle: Jos joku tulisi ystäväsi Eryximakhoksen tai
hänen isänsä Akumenoksen luo ja sanoisi: "Minä ymmärrän johdattaa
ruumiiseen jotakin sellaista, että saan sen sekä lämpenemään, jos
tahdon, että kylmenemään, ja että, jos hyväksi näen, saan sen
oksentamaan, tai jos niin haluan, tyhjenemään alaspäin, ja paljon muuta
sentapaista, ja tämän ymmärrykseni takia väitän olevani lääkäri ja
voivani siksi tehdä muita, joille minä tietoa tästä tarjoan" -- niin
mitä luulisit heidän sanovan tämän kuultuaan?
PHAIDROS: Mitä muuta kuin kysyvän, ymmärtääkö hän myöskin, keneen ja
koska ja kuinka pitkälle hänen tulee soveltaa kutakin näistä
hoitotavoista.
SOKRATES: Jos hän nyt sanoisi: "En suinkaan, vaan vaadin, että se, joka
tätä oppii minulta, itse kykenee tekemään, mitä sinä kyselet."
PHAIDROS: He luullakseni sanoisivat, että mies on hullu ja luulee,
saatuaan jostakin kirjoista tai muuten sattumalta tietää lääkeaineista,
olevansa lääkäri, vaikka hän ei ymmärrä koko taidosta mitään.
SOKRATES: Miten taas kävisi, jos joku tulisi Sophokleen luo ja
Euripideen ja sanoisi, että hän ymmärtää pikku asiasta laatia
tavattoman pitkiä vuorosanoja ja suuresta asiasta hyvin lyhyitä,
mielensä mukaan sääliä herättäviä ja päinvastoin taas pelottavia ja
uhkaavia ja kaikkea muuta sentapaista ja luulee tätä opettaessaan
opettavansa murhenäytelmän sepittämistä?
PHAIDROS: Nämäkin, Sokrates, luullakseni nauraisivat sille, joka luulee
murhenäytelmän olevan jotakin muuta kuin näiden eri osien sellaista
kokoonpanoa että ne soveltuvat toisiinsa ja kokonaisuuteen.
SOKRATES: Eivät he kuitenkaan, luullakseni, raa'asti häntä
haukkuisi,[70] kuten ei säveltaiteilijakaan, jos hän kohtaa miehen,
joka luulee olevansa sointumestari sentakia että hän sattumalta taitaa
virittää kielen mahdollisimman korkealle tai matalalle, raa'asti
sanoisi: "Sinä surkea mies, olet sekaisin päästäsi", vaan kuten
säveltaiteilija ainakin kohteliaammin: "Oi parahin mies, kyllä sen,
joka aikoo tulla sointumestariksi, täytyy ymmärtää tätäkin, mutta
kuitenkaan ei mikään estä, että henkilö, jolla on sinun taitosi, voi
olla aivan ymmärtämätön sointuopissa. Sinä näet taidat sointuopin
välttämättömät esitiedot, muttet itse sointuoppia."
PHAIDROS: Aivan oikein.
SOKRATES: Niinpä siis Sophokles sanoisi sille, joka heille taidoistansa
kerskuisi, että hän taitaa murhenäytelmärunouden esitiedot, mutta ettei
hän itse tätä runoutta ymmärrä, ja Akumenos taas, että asianomaisella
on lääketaidon esitiedot, muttei itse taitoa.
PHAIDROS: Aivan niin.
SOKRATES: Mitä taas luulemme mesikieli Adrastoksen[71] tai vieläpä
Perikleen sanovan, jos he kuulisivat noista koreista taidekeinoista,
joita nyt olemme tarkastelleet, lyhyesti puhumisesta tai kuvissa
puhumisesta, ja kaikesta muusta, jota sanoimme valossa olevan syytä
tutkia -- pahastiko ja sivistymättömästi kuten sinä ja minä, sanovan
epähienon sanan niille, jotka ovat tätä kirjoittaneet ja opettaneet
puhetaitona, vaiko meitäkin tulevan torumaan, koska ovat meitä
viisaampia, sanoen: "Phaidros ja Sokrates, ei tule suuttua, vaan antaa
anteeksi, jos jotkut, jotka eivät ymmärrä puhua käsitteellisesti, ovat
olleet kykenemättömiä määrittelemään, mitä puhetaito oikeastaan on, ja
tämän tilansa takia, omatessaan taidon välttämättömät esitiedot, ovat
luulleet löytäneensä puhetaidon ja opettaessaan tätä muille katsovat
opettaneensa muille täydellisesti puhetaidon, mutta ajattelevat, että
jokaisen eri kohdan esittämisen vakuuttavalla tavalla ja kokonaisuuden
suunnittelemisen heidän oppilastensa itse tulee saada puheissaan
aikaan, koska tässä ei ole mitään vaikeutta."
PHAIDROS: Mutta suunnilleen sentapaista, Sokrates, näyttää se taide
olevan, jota nämä miehet opettavat ja kirjallisesti esittävät
puhetaitona, ja minusta sinä näytät puhuneen totta. Mutta mitenkä ja
mistä sitten taitaisi hankkia itselleen todella kaunopuheisen ja
vakuuttavan puhujan taidon?
SOKRATES: Mitä taitamiseen tulee, Phaidros, niin että kehittyy
täydelliseksi taistelijaksi, on laita todennäköisesti, ehkäpä
välttämättömästikin, sama kuin muuallakin. Jos sinulla on luontaiset
puhujalahjat, on sinusta tuleva kuuluisa puhuja, kun olet hankkinut
lisää tietoa ja harjoitusta, mutta jos sinussa on jossakin suhteessa
näihin nähden joitakin puutteellisuuksia, olet sinä siinä suhteessa
oleva epätäydellinen. Mutta siihen, mikä siitä on taidetta, ei sillä
tiellä minusta näytä ilmenevän selvää johdatusta oikeaan, jota Tisias
ja Thrasymakhos kulkevat.
PHAIDROS: Mutta millä tiellä sitten?
SOKRATES: Näyttää kai toki, parahin ystävä, Perikles olleen
puhetaidossa täydellisin.
PHAIDROS: Eiköhän.
SOKRATES: Kaikkiin suuriin taiteisiin kuuluu välttämättä myös lennokas
filosofointi asioitten olemuksesta. Sillä sieltäpäin näyttää johtuvan
se ylevämielisyys ja kaikinpuolinen täydellisyys, minkä Perikleskin
hankki suurten luonnonlahjojensa lisäksi. Sillä kohdattuaan
Anaxagoraan,[72] joka oli juuri sellainen mies, hän luullakseni
täyttyneenä hänen lennokkuudestaan ja päästyään perille järjen ja
järjettömyyden olemuksesta, mistä Anaxagoras niin paljon puhui, siirsi
sieltä puhetaitoon sen mikä sitä hyödytti.
PHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?
SOKRATES: Lääketaidon laita on kai sama kuin puhetaidonkin.
PHAIDROS: Kuinka niin?
SOKRATES: Molemmissa tulee eroittaa olemus, edellisessä ruumiin,
jälkimäisessä sielun, jos haluat et vain harjaantumisen ja kokemuksen
nojalla, vaan taiteen sääntöjen mukaan hankkia ruumiille, lääkkeitä ja
ravintoa määräämällä, terveyttä ja voimaa, sieluun taas, opettamalla
sitä ja osoittamalla sille säädyllisiä pyrkimyksiä, istuttaa sen
vakaumuksen, minkä haluat, ja hyveen.
PHAIDROS: Todennäköisesti ainakin, Sokrates, on asia siten.
SOKRATES: Luuletko sinä, että oikein voi tuntea sielun olemusta
tuntematta kokonaisuuden olemusta.
PHAIDROS: Jos tulee luottaa Asklepiadeihin[73] kuuluvaan
Hippokrateeseen, ei voi tietää mitään edes ruumiista ilman tätä
menettelytapaa.
SOKRATES: Oikein hän siinä sanoo, hyvä ystävä. Mutta Hippokrateen
lisäksi tulee tutkiskella järkeä, onko se samaa mieltä.
PHAIDROS: Sen minä myönnän.
SOKRATES: Katso nyt, mitä Hippokrates ja tosi järki sanovat asioiden
olemuksesta. Eikö tule ajatella seuraavasti minkä olemuksesta tahansa?
Ensinnäkin, onko se, jossa me itse tahdomme olla taiteilijoita tai
muita siksi tehdä, yksin- vaiko moninkertaista; edelleen, eikö tule,
jos se on yksinkertaista, tarkastaa sen kykyä luonnostaan vaikuttaa
johonkin muuhun tai ottaa vastaan joltakin muulta vaikutuksia, jos
siinä taas on monta lajia, laskea ja tarkastaa kussakin erikseen sitä,
mitä tarkastettiin siinä, mikä oli yhtä, nimittäin, minkä kautta se
luonnostaan vaikuttaa ja mitä vaikutuksia se siten saa.
PHAIDROS: Siltä näyttää, Sokrates.
SOKRATES: Se menettelytapa, jolta puuttuisivat nämä tarkastelut, olisi
aivan kuin sokean vaelluksen kaltainen. Mutta ei mitenkään ole
verrattava sitä, joka taiteen sääntöjen mukaan tavoittelee mitä asiata
tahansa, sokeaan eikä kuuroon, vaan selvää on, että jos joku esittää
puhetta jollekulle taiteen sääntöjen mukaan, hän tarkasti osoittaa sen
luonteen olemuksen, johonka hän puheensa kohdistaa. Mutta tämä kai on
sielu.
PHAIDROS: Mitä se muuta olisi?
SOKRATES: Hänen kilvoituksensa on siis kokonaan kohdistunut tähän.
Sillä tässä hän pyrkii herättämään vakaumusta. Eikö niin?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Ilmeisesti siis Thrasymakhoksenkin ja kenen muun tahansa,
joka vakavasti esittää puhumisen taitoa, ensinnä tulee kaikella
tarkkuudella kuvailla sielua ja tehdä havaittavaksi, onko se
luonnostaan yksi ja samankaltainen vaiko ruumiin tapaan moninainen.
Sillä tätä me kutsumme asioiden olemuksen osoittamiseksi.
PHAIDROS: Aivan niin.
SOKRATES: Toiseksi, minkä kautta ja mitä se vaikuttaa, ja keltä ja mitä
vaikutuksia se saa.
PHAIDROS: Kuinkas muuten!
SOKRATES: Kolmanneksi on hänen järjestyksessä esitettyään puheitten ja
sielujen eri lajit ja näiden kokemat vaikutukset tarkasteltava syitä,
niin että hän sovelluttaa kunkin kuhunkin ja osoittaa, millainen sielu
välttämättä saadaan taivutetuksi johonkin vakaumukseen tai jää
taivuttamatta, millaisin puhein ja mistä syystä.
PHAIDROS: Parhaiten tapahtuisi se näin minun nähdäkseni.
SOKRATES: Varmasti siis, hyvä ystävä, ei koskaan taiteen sääntöjen
mukaan kirjoiteta tai puhuta tätä eikä mitään muuta, jos se osoitetaan
tai puhutaan toisella tavalla. Mutta ne, joita sinä olet kuullut ja
jotka nykyään kirjoittavat puhetaidon oppaita, ovat ovelia ja vaikka
heillä on varsin hyvät tiedot sielusta, salaavat he ne. Mutta ennenkuin
he puhuvat ja kirjoittavat tällä tavalla, emme usko heidän kirjoittavan
taiteen sääntöjen mukaan.
PHAIDROS: Millä tavalla sitten?
SOKRATES: Asian lausuminen määrätyin sanoin ei ole helppoa. Mutta
tahdon esittää, mitenkä tulee kirjoittaa, jotta se olisi niin
taiteellista kuin mahdollista.
PHAIDROS: Esitä sitten!
SOKRATES: Koska puheen voima on sielunohjauksessa, tulee sen, joka
aikoo tulla puhujaksi, tietää, kuinka monta lajia sielulla on. Näitä
taas on niin ja niin monta ja sellaisia ja sellaisia, minkä johdosta
toiset ihmiset ovat sellaisia, toiset tällaisia. Kun tämä jaoitus on
tehty, on puheittenkin lajeja niin ja niin monta, jokainen niistä taas
on sellainen ja sellainen. Sen ja sen tapaiset ihmiset ovat sen ja sen
tapaisin puhein siitä ja siitä syystä taivutettavissa sen ja sen
tapaiseen käsitykseen, toisenlaiset taas toisesta syystä ovat vaikeat
taivuttaa. Jos on tämän riittävästi käsittänyt, tulee tämän jälkeen
tarkastaa sitä käytännössä ja voida sitä, kun sitä toteutetaan,
havainnolla tarkasti seurata, tai ei osaa mitään enempää kuin ne
ohjeet, jotka opintoaikanaan on kuullut. Kun pätevästi kykenee
sanomaan, millainen on millaisinkin keinoin taivutettavissa ja
kohdatessaan tällaisen, tuntemaan hänet ja itselleen osoittamaan, että
tämä se nyt on ja tässä on nyt se luonne, josta silloin oli puhe ja
joka nyt todellisuudessa on hänen edessään, johonka on kohdistettava
juuri nämä puheet tällä tavalla, jotta hän uskoisi tätä; kun joku tämän
kaiken taitaa ja vielä oivaltaa oikean hetken, milloin on puhuttava ja
milloin lakattava, ja myöskin tietää milloin on sopiva tai sopimaton
hetki lyhyeen, liikuttavaan, kauhistuttavaan ja jokaiseen puhetapaan,
jonka hän on oppinut, silloin on hänen taiteensa kauniisti ja
täydellisesti kehitetty, mutta ei ennen, vaan jos joku laiminlyö
jotakin näistä eri puolista puhuessaan, opettaessaan tai
kirjoittaessaan, mutta siitä huolimatta väittää puhuvansa
taiteellisesti, niin on se oikeassa, joka ei usko häneen. "Kuinka siis,
Sokrates ja Phaidros?" on kirjailijamme ehkä sanova. "Näyttävätkö nämä
vaiko jollakin muulla tavalla esitetyt puhetaidon ohjeet
hyväksyttäviltä?"
PHAIDROS: Eivät mitenkään jollakin muulla tavalla esitetyt. Mutta
miltään vähäiseltä työltä ei tämä näytä.
SOKRATES: Olet oikeassa. Tämänpä takia tulee kääntää kaikki puheet
ylösalaisin ja tähystellä, näyttäisikö jostakin tähän taitoon vievän
helpompi ja lyhyempi tie, jottei turhaan lähtisi pitkälle ja
epätasaiselle, kun tarjona on lyhyt ja tasainen. Mutta jos sinulla on
jotakin apua siitä, mitä olet kuullut Lysiaan tahi jonkun muun puhuvan,
niin koeta sitä muistutella ja esittää.
PHAIDROS: Kokeena minä kai voisin esittää, mutta en nyt ainakaan ole
siinä kunnossa.
SOKRATES: Tahdotko sinä siis, että minä esitän muutaman lausunnon,
jonka olen kuullut joiltakuilta, jotka näitä asioita harrastavat?
PHAIDROS: Tietysti.
SOKRATES: Sanotaanhan toki, Phaidros, olevan oikein ajaa sudenkin
asiaa.
PHAIDROS: Tee siis sinäkin niin!
SOKRATES: He sanovat siis, ettei tarvitse käsitellä asiaa niin
juhlallisesti eikä johtaa siihen pitkiä kiertoteitä myöten. Sillä kuten
tämän puheen alussa sanoimme, ei sen, joka aikoo kehittyä taitavaksi
puhujaksi, tarvitse lainkaan olla osallinen oikeitten tai hyvien
asioitten todellisesta tuntemuksesta eikä ihmistenkään, jotka
ovat sellaisia joko luonnostaan tai kasvatuksen kautta. Sillä
tuomioistuimissa ei kukaan ollenkaan välitä siitä, mikä näissä asioissa
on totta, vaan ainoastaan siitä, mikä on uskottavaa. Tämä taas on yhtä
kuin se mikä on todennäköistä ja siihen tulee sen, joka aikoo kehittyä
taiteen sääntöjä noudattavaksi puhujaksi, kiinnittää huomiotansa. Eipä
toisinaan tule enempää syytös- kuin puolustuspuheessakaan esittää edes
sitä, mikä on tapahtunut, jollei se ole tapahtunut todennäköisellä
tavalla, vaan sitä, mikä on todennäköistä. Ja kaikin tavoin on puhujan
tavoiteltava vain todennäköisyyttä ja sanottava iloiset hyvästit
totuudelle. Tämän näkökohdan säilyttäminen kautta koko puheen juuri
synnyttää koko taiteen.
PHAIDROS: Juuri sitä olet tarkastellut, Sokrates, mitä ne puhuvat,
jotka ilmoittavat olevansa asiantuntijoita puhetaiteessa. Minä
muistuttelen, että aikaisemmin jo lyhyesti koskettelimme tällaista
seikkaa, mutta se näyttääkin olevan erittäin suuriarvoinen asia niille,
jotka näitä kysymyksiä harrastavat.
SOKRATES: Sinähän olet suurella innolla tutkinut itse Tisista. Sanokoon
siis Tisias meille tämänkin, tarkoittaako hän todennäköisellä mitään
muuta kuin sitä, miksi suuri yleisö sen käsittää.
PHAIDROS: Mitäpä muuta sitten?
SOKRATES: Hän on siis esittänyt seuraavan tapauksen, jonka hän -- kuten
näyttää -- on keksinyt viisaaksi ja samalla taiteen sääntöjen
mukaiseksi: Jos joku heikko, mutta miehekäs mies on antanut selkään
väkevälle, mutta pelkurimaiselle miehelle ja ryöstänyt häneltä vaipan
tai jotakin muuta, ja siitä viedään oikeuteen, ei kummankaan tule sanoa
totuutta, vaan tuon pelkurin pitää sanoa, ettei tuo miehekäs mies yksin
ole pehmittänyt häntä, toisen taas näyttää toteen, että he olivat
kahdenkesken, mutta erikoisesti käyttää tätä kysymystä: mitenkä minä,
joka olen tällainen, olisin voinut käydä käsiksi tuollaiseen? Tämä taas
ei ole tunnustava omaa huonouttaan, vaan ryhtyessään jotakin muuta
valehtelemaan hän piankin tarjoaisi vastapuolelle vastatodistuksen
käteen. Ja muissakin tapauksissa on taiteenmukaisella puheella
suunnilleen samat säännöt. Eikö olekin, Phaidros?
PHAIDROS: On tietysti.
SOKRATES: Oi voi, kylläpä on kamalasti salattu se taide, jonka Tisias
on keksinyt tai kuka hän nyt onkin ja keneltä hän lieneekään saanut
nimensä. Mutta, hyvä ystävä, onko meidän sanottava hänelle näin vai
eikö?
PHAIDROS: Mitenkä?
SOKRATES: Jo kauan sitten, ennen sinunkin tuloasi, Tisias, olemme
sattumalta lausuneet, että todennäköisyys valtaa alaa suuressa
yleisössä totuuden kaltaisuuden takia. Mutta yhtäläisyyksiä juuri äsken
tarkastellessamme huomasimme me, että se, joka tuntee totuuden,
kaikkialla osaa ne parhaiten keksiä. Niinpä siis, jos sinulla on
jotakin muuta sanottavaa puhetaidosta, kuuntelisimme sitä kyllä,
jollei, tulemme uskomaan sitä, mitä äsken olemme tarkastelleet: että
jollei joku ole erikseen lajitellut kuulijoitten luonteita eikä ole
kykenevä jakamaan oliota lajeihin tai yhdistämään jokaista
yksityisoliota yhden käsitteen alle, ei hänestä koskaan ole tuleva
puhujana taiteilijaa, mikäli se on ihmiselle mahdollista. Tätä hän ei
milloinkaan ole saavuttava ilman suurta ponnistusta, jota järkevän ei
tule kestää sitä varten, että voisi puhua ja toimia ihmisten parissa,
vaan sen takia, että voisi puhua sellaista, joka miellyttää jumalia, ja
kaikessa toimia niin paljon kuin mahdollista heidän mielikseen. Sillä
eihän toki tule, Tisias -- niin sanovat meitä viisaammat -- järkimiehen
pyrkiä miellyttämään kanssaorjiaan -- siinä sivussa se voi tapahtua --
vaan hyviä ja hyvistä syntyisin olevia herroja. Senpätakia älä
ihmettele, jos kiertotie on pitkä, sillä sitä on kuljettava suurten
asioitten takia, ei sen vuoksi kuin sinä luulet. Mutta jos joku haluaa,
on tämäkin, kuten puheemme osoittaa, parhaiten saavutettavissa
mainittua tietä.
PHAIDROS: Minusta näyttää tämä olevan erinomaisesti puhuttu, Sokrates,
jos vain joku kykenisi tähän.
SOKRATES: Sille, joka käy käsiksi kauniiseen, on kaunista myöskin
kokea, mitä hyvänsä hän sattuukin kokemaan.
PHAIDROS: Onpa hyvinkin.
SOKRATES: Riittäköön nyt se, mitä on sanottu puhumisen taiteesta ja
epätaiteellisuudesta.
PHAIDROS: Se riittää kyllä.
SOKRATES: Esitys siitä, mikä on soveliasta ja mikä sopimatonta
kirjoittamisessa, missä määrin sen käyttäminen on paikallaan ja missä
sopimatonta, on vielä jälellä. Eikö niin?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Tiedätkö sinä siis, millä tavoin sinä puhumisen alalla sanoin
tai töin enimmin voit miellyttää jumalia?
PHAIDROS: En suinkaan. Entä sinä?
SOKRATES: Kyllä osaan kertoa entisajan ihmisistä polveutuvan tarinan;
totuuden tietävät vain he itse. Mutta jos me itse voisimme sen löytää,
niin vieläkö pitäisimme lukua ihmisten mielipiteistä?
PHAIDROS: Naurettava kysymys! Mutta kerro, mitä väität kuulleesi!