elämäntapaan ja filosofiaan, voittavat, niin viettävät he täällä
autuaallista ja sopuisata elämää, koska he itseänsä halliten ja
siveellisinä ovat nujertaneet sen puolen sielua, missä pahe asusti, ja
vapauttaneet sen, missä asui hyve. Kuoltuaan he, miltei täysin
sulkiintuneina ja keveinä ovat voittaneet yhden kolmesta todella
olympialaisesta ottelusta,[48] jota suurempaa hyvyyttä ei inhimillinen
tervejärkisyys eikä jumalallinen hulluus kykene ihmiselle hankkimaan.
Jos he taas viettävät alhaisempaa epäfilosofista, mutta kuitenkin
kunniaa rakastavaa elämää, voivat helposti heidän ollessaan juovuksissa
tai jonakin muuna huolettomuuden hetkenä vauhkot hevoset saada
valtaansa vartioitsemattomat sielut ja viedä ne yhteen, ja niin valita
ja tehdä sen, mitä joukko pitää onnellisimpana. Ja kun he ovat sen
kerran tehneet, niin he edelleenkin siitä nauttivat, kuitenkin harvoin,
koska he eivät tee sitä koko ymmärryksen suostumuksella. Ystävinä siis,
joskin vähemmässä määrin kuin nuo edelliset, elävät nämäkin, sekä
rakkauden kestäessä että sen loputtua, käsittäen molemminpuolisesti
antaneensa ja ottaneensa mitä suurimpia uskollisuuden lupauksia, joita
ei ole oikein milloinkaan rikkoa ja siten joutua epäsopuun. Kuolemassa
he tosin astuvat ruumiista sulattomina mutta valmiina sulkiintumaan,
niin että he saavat melkoisen palkinnon rakkaudenhulluudestaan. Sillä
ei ole säädetty, että ne, jotka jo ovat aloittaneet taivaallisen
matkan, enää joutuvat pimeyteen maanalaiselle taipalelle, vaan että he
onnellisina elävät valoisaa elämää matkaten toistensa seurassa ja että
he yhtaikaa saavat, jos saavat, sulat rakkautensa takia.
Näitä näin suuria ja jumalallisia lahjoja antaa sinulle, rakas poika,
rakastajan puolelta lähtenyt ystävyys. Mutta tuttavallisuus, joka on
lähtöisin hänestä, joka ei rakasta, ja joka on sekoittunut maiseen
tervejärkisyyteen, on vain kuolevaisten ja niukkojen lahjojen valtias,
ja se synnyttää rakkaaseen sieluun joukon hyveeksi ylistämän
alhaisuuden ja on syynä siihen, että se yhdeksäntuhatta vuotta
ajelehtii järjettömänä ympäri maata ja maan alla.
Tämä on nyt, rakas Eros, se peruutuspuhe, jonka olemme sinulle
omistaneet ja hyvityksenä suorittaneet niin kauniisti ja hyvin kuin
vain olemme osanneet. Sen esittämiseen yleensä ja sanankäänteitten
runollisuuteen erittäin on Phaidros ollut syypää. Mutta anna nyt
anteeksi edelliset sanani ja omista näille suosiotasi, ole hyvänsuopa
ja lempeä minua kohtaan, älä riistä minulta äläkä heikennä vihassasi
sitä rakkauden taitoa, jonka olet minulle antanut, vaan suo minun
nauttia vielä suurempaa kunnioitusta kauniiden ihmisten puolelta. Jos
Phaidros ja minä edellisessä puheessa olemme sanoillamme sinua jotenkin
loukanneet, niin lue se Lysiaan syyksi, joka on puheen isä, ja saata
hänet filosofiaan, kuten hänen veljensä Polemarkhos[49] on kääntynyt,
jottei tämä hänen rakastajansa tässä enää häilyisi sinne tänne, vaan
suoraan omistaisi elämänsä filosofisessa tutkimuksessa Erokselle.
PHAIDROS: Minä rukoilen kanssasi, Sokrates, että niin tapahtuisi, jos
kerran on parempi meille että niin käy. Sinun puhettasi minä jo kauan
olen ihaillut, mitenkä paljon edellistä kauniimmaksi sinä olet tämän
valmistanut, niin että pelkään, että Lysias minusta tulee näyttämään
mitättömältä, jos hän tahtoo sinkahuttaa tätä puhetta vastaan
toisen. Häntä onkin, oi ihmeellinen mies, äskettäin muuan
valtiomiehistämme[50] parjaten juuri tästä herjannut ja kutsunut häntä
pitkin herjauspuhettaan puheittenkirjoittajaksi. Sen takia hän kenties
saattaakin kunniantunnosta pidättäytyä kirjoittamasta.
SOKRATES: Nuorukainen, sinä lausut jokseenkin naurettavan arvelun, ja
erehdyt suuresti ystäväsi suhteen, jos pidät häntä noin arkana
moitteelle. Kenties sinä myös luulet, että se, joka häpäisi häntä,
todella tarkoitti sitä, mitä hän sanoi.
PHAIDROS: Niin hän näytti tekevän, Sokrates. Ja tiedäthän toki itsekin
yhtä hyvin kuin minä, että mahtavimmat ja kunnianarvoisimmat miehet
valtiossa häpeävät kirjoittaa puheita ja jättää kirjoituksia jälkeensä
peläten myöhemmän ajan mielipidettä, nimittäin että heitä kutsutaan
sofisteiksi.
SOKRATES: Sinä et huomaa, Phaidros, koko asian suloista mutkaa.[51] Ja
sen lisäksi sinulta jää huomaamatta, että korskeimmat valtiomiehistä
rakastavat puheitten kirjoittamista ja kirjoitusten jättämistä
jälkeensä, koska he, aina kun kirjoittavat jonkun puheen, ovat niin
ihastuneita sen ylistäjiin, että ensimäisiksi kirjoittavat niiden
nimet, jotka kulloinkin ovat heitä kiittäneet.
PHAIDROS: Mitä sinä tarkoita? Minä en näet käsitä.
SOKRATES: Etkö käsitä, että valtiomiehen kirjoitukseen on heti alkuun
ensimäiseksi kirjoitettu sen nimi, joka on kirjoitusta kiittänyt?
PHAIDROS: Mitenkä?
SOKRATES: "Neuvosto", sanoo hän, "on hyväksi nähnyt",[52] tai "kansa on
nähnyt hyväksi", tai "molemmat". -- Sanomalla sitten, kuka sen on
esittänyt, kirjailija hyvin juhlallisesti puhuu itsestään ja kiittää
itseänsä. Senjälkeen hän puhuu edelleen, esittäen viisauttaan
ylistäjille ja joskus sepittäen aika pitkän kirjoituksen. Vai näyttääkö
sinusta tämä tällainen olevan jotakin muuta kuin kirjoitettu puhe?
PHAIDROS: Ei minusta.
SOKRATES: Jos siis tämä jää säilymään, niin sepittäjä rientää
näyttämöltä. Mutta jos se pyyhitään pois eikä hän saakaan puhettaan
kirjoitetuksi, vaan jää arvottomaksi mitään kirjoittamaan, suree sekä
hän itse että hänen ystävänsä.
PHAIDROS: Kovastikin.
SOKRATES: Ilmeisesti ei sentakia, että he halveksisivat tätä
harrastusta, vaan sitä ihaillen.
PHAIDROS: Aivan niin.
SOKRATES: Entä sitten? Kun puhuja tai kuningas on päässyt niin
pitkälle, että hän saavutettuaan Lykurgoksen tai Solonin tai Dareioksen
valta-aseman on tullut valtionsa kuolemattomaksi puheitten sepittäjäksi
-- eikö hän jo eläissään pidä itseään jumalien vertaisena ja eivätkö
myöhemmät polvet ajattele hänestä tätä samaa katsellessaan hänen
kirjoituksiaan?
PHAIDROS: Suurestikin.
SOKRATES: Luuletko sinä siis, että joku sellaisista, jotka ovat
vihamielisiä Lysiaalle, kuka hän sitten lieneekin ja millä tavalla hän
lienee, on häntä soimannut juuri siitä, että hän kirjailee?
PHAIDROS: Sen nojalla, mitä sinä puhut, ei se ole todennäköistä, sillä
silloin hän, kuten näyttää, parjaisi omaa harrastustaan.
SOKRATES: Tämä siis on kaikille selvää, ettei puheiden kirjoittaminen
itsessään ole häpeällistä.
PHAIDROS: Aivan varmaan.
SOKRATES: Mutta se minun mielestäni on jo häpeällistä, ettei puhu eikä
kirjoita kauniisti, vaan rumasti ja huonosti.
PHAIDROS: Luonnollisesti.
SOKRATES: Mikä siis on se tapa, jolla saattaa kirjoittaa kauniisti tai
epäkauniisti? Onko meidän tarvis, Phaidros, tässäkin suhteessa tutkia
Lysiasta ja muita, jotka joskus ovat jotakin kirjoittaneet tai tulevat
kirjoittamaan, joko jotakin valtiollista tai yksityisluontoista
kirjoitusta, joko runomitassa runoilijoina tai ilman runomittaa
proosakirjailijoina?
PHAIDROS: Sinä kysyt, onko meidän tarvis. Minkätakia sitä sitten --
haluaisin sanoa -- elettäisiin, jollei tällaisten nautintojen takia.
Sillä ei kai niitä varten eletä, joitten takia saa alussa tuntea tuskaa
tai sitten olla tuntematta tyydytystä, joka ominaisuus on melkein
kaikilla ruumiillisilla nautinnoilla, minkä takia niitä syystä
kutsutaankin alhaisiksi.
SOKRATES: Onhan meillä aikaa, kuten näyttää. Ja samalla minusta näyttää
siltä, kuin sirkat, jotka, kuten ainakin helteessä, laulelevat meidän
päämme päällä ja keskustelevat keskenään, katselisivat meitä. Jos ne
nyt näkisivät meidän joukon tavoin keskipäivän aikaan olevan
keskustelematta ja ymmärryksen tylsyydestä olevan unen horroksissa
heidän tenhoaminaan, niin ne syystä nauraisivat meitä ja luulisivat,
että me olemme joitakin orjia, jotka ovat tulleet tähän lepopaikkaan
elukkain tavoin keskipäivän aikaan nukkuakseen lähteen reunalla. Mutta
jos ne näkevät meidän keskustelevan ja purjehtivan heidän ohitsensa
kuten seireenien ohitse, joutumatta heidän lumoihinsa, niin ne
tyytyväisinä pian kyllä antaisivat meille sen lahjan, joka heillä on
saatuna jumalilta ihmisille annettavaksi.
PHAIDROS: Mikä lahja heillä on? Minusta tuntuu, etten ole sattunut sitä
kuulemaan.
SOKRATES: On sopimatonta, ettei runottaria rakastava mies ole tällaista
kuullut. Sillä kerrotaan, että nämä olivat ihmisiä niiden joukossa,
jotka elivät ennenkuin runottaria oli. Kun runottaret olivat syntyneet
ja laulu oli ilmestynyt, oli muutamat silloisista tämä nautinto niin
hurmannut, että he laulaessaan laiminlöivät ruoan ja juoman ja kuolivat
huomaamattaan. Heistä on kehittynyt sitten sirkkojen suku, joka on
runottarilta saanut sen lahjan, että se synnyttyään ei tarvitse yhtään
ruokaa,[53] vaan että se heti laulaa syömättä ja juomatta kuolemaan
asti ja että se tämän jälkeen saavuttuaan runotarten luo ilmoittaa,
kuka täällä olevista ketäkin heistä kunnioittaa. Terpsikhoralle[54] he
siis ilmoittavat ne, jotka ovat häntä khooreissa kunnioittaneet ja
tekevät ne hänelle rakkaammiksi, Eratolle ne, jotka rakkauslauluissa
ovat palvelleet häntä, ja siten muillekin aina sen tavan mukaan, miten
kutakin kunnioitetaan. Vanhimmalle, Kalliopelle, ja häntä lähinnä
seuraavalle Uranialle, joitten harrastus enimmin kaikista runottarista
kohdistuu taivaaseen ja jumalallisiin ja inhimillisiin puheisiin ja
jotka kaiuttavat kauneinta ääntä, he taas ilmoittavat ne, jotka elävät
filosofisesti ja jotka kunnioittavat sitä muusillisen taidon alaa, joka
kuuluu heille.[55] Useista syistä siis on puhuttava eikä nukuttava
puolipäivän aikana.
PHAIDROS: Siis on puhuttava.
SOKRATES: On siis tarkasteltava sitä kysymystä, jonka äsken itsellemme
asetimme, nimittäin millä tavoin puhutaan ja kirjoitetaan kauniisti ja
millä tavoin ei.
PHAIDROS: Tietysti.
SOKRATES: Eikö tule olla ehtona, jos tahdotaan puhua hyvin ja
kauniisti, että puhujan ymmärryksen pitää olla tietoinen sen
todellisesta olemuksesta, mistä hän aikoo puhua?
PHAIDROS: Minä olen tästä kuullut siten, rakas Sokrates, ettei ole
pakko sen, joka aikoo tulla puhujaksi oppia sitä, mikä todellisuudessa
on oikeata, vaan mikä siltä näyttää joukosta, joka tulee tuomitsemaan,
eikä myöskään sitä, mikä todellisuudessa on hyvää tai kaunista, vaan
mikä vain siltä tulee näyttämään. Sillä sen perusteella voi taivuttaa
ihmisiä mielipiteensä puolelle, ei totuuden perusteella.
SOKRATES: Ei tosiaankaan tule olla hyljätty, Phaidros, se sana,[56]
minkä sanovat viisaat miehet, vaan tulee tutkia, tarkoittavatko he
sillä mahdollisesti jotakin. Niinpä ei ole heitettävä syrjään äsken
lausuttuakaan.
PHAIDROS: Oikein sanottu.
SOKRATES: Tarkastakaamme sitä sitten seuraavasti!
PHAIDROS: Mitenkä?
SOKRATES: Jos minä haluaisin taivuttaa sinua torjumaan vihollisia
hankkimalla hevosen, emmekä me kumpikaan tuntisi hevosta, vaan minä
sattumalta sen verran tietäisin sinusta, että Phaidros pitää hevosena
sitä, jolla kesyistä eläimistä on suurimmat korvat --
PHAIDROS: Sehän olisi naurettavaa, Sokrates.
SOKRATES: Ei vielä se, vaan jos minä kaikella innolla koettaisin sinua
suostuttaa ja sepittäisin ylistyspuheen aasista, jota nimittäisin
hevoseksi ja sanoisin, että kaikella muotoa kannattaa pitää hevosta
kotona ja sotaretkellä, koska sillä on taistelussa sopiva sotia ja
koska se on kykenevä kantamaan varustuksia ja monessa muussakin
suhteessa hyödyllinen.
PHAIDROS: Sehän olisi aivan naurettavaa.
SOKRATES: Mutta eikö ole parempi, että ystävänä on naurettava kuin
vaarallinen ja vihamielinen ihminen.
PHAIDROS: Siltä tuntuu.
SOKRATES: Kun siis puhetaituri, joka ei tunne hyvää eikä pahaa, löytää
samanlaisen valtion, ja alkaa sitä suostutella, ei ylistäen aasia
hevosena, vaan pahaa hyvänä, ja kun hän pyrittyään tuntemaan vain
joukon mielipiteitä yrittää taivuttaa sitä tekemään pahaa hyvän
asemasta, niin millaisen hedelmän luulet puhetaidon tämän jälkeen
korjaavan siitä, mitä se on kylvänyt?
PHAIDROS: En erikoisen hyvää.
SOKRATES: Mutta olemmeko me, hyvä ystävä, moittineet puhumisen taitoa
karkeammin kuin tulee? Se saattaisi kenties sanoa: "Mitä te ihmeelliset
miehet lörpöttelette? Minähän en pakota ketään, joka ei tunne totuutta,
puhumista oppimaan, vaan jos joku seuraa minun neuvoani, hankkii hän
ensin taidon siitä ja käy sitten vasta minuun käsiksi. Mutta siitä minä
kerskun, ettei se, joka tuntee olevaisen, ilman minua kaikista
huolimatta voi taiteen sääntöjen mukaan taivuttaa muita mielipiteensä
puolelle."
PHAIDROS: Eikö se ole oikeassa tätä väittäessään?
SOKRATES: Myönnän olevan, jos ne väitteet, jotka ovat sitä lähenemässä,
todistavat, että se on taidetta. Sillä olen kuulevinani muutamien
vastaväitteitten lähenevän ja väittävän, että se valehtelee, ja ettei
se ole taidetta vaan epätaiteellista askartelua.
[Puhumisen todellista taidetta[57] -- sanoo Lakedaimonilainen -- ei ole
ilman käsitystä totuudesta eikä tule olemaankaan.]
PHAIDROS: Näitä vastaväitteitä on tarvis. Tuo ne siis tänne ja tutki,
mitä ja millä tavalla ne puhuvat!
SOKRATES: Tulkaa tänne, jalot lapset, ja koettakaa saada Phaidros,
kauniiden lasten isä, uskomaan, että jollei hän tarpeeksi pyri
viisauteen, hän ei koskaan ole kykenevä puhumaan mistään! Vastatkoon
nyt Phaidros!
PHAIDROS: Kysykää!
SOKRATES: Eikö puhetaito yleensä mahda olla sielujen ohjausta sanojen
avulla, ei vain oikeussaleissa ja muissa julkisissa kokouksissa, mitä
niitä sitten onkaan, vaan myös yksityisissä, ollen sama, olkoon kysymys
sitten pienestä tai suuresta. Ja eikö sen oikea käyttö ole yhtä
arvokasta tärkeissä kuin vähäpätöisissäkin asioissa? Vai miten sinä
olet tästä kuullut?
PHAIDROS: En kautta Zeun ole kuullut lainkaan tällä tavalla, vaan
taiteellisesti puhutaan ja kirjoitetaan varsinaisesti oikeusasioissa ja
myöskin kansanpuheissa siten puhutaan. Enempää en ole kuullut.
SOKRATES: Oletko siis kuullut ainoastaan Nestorin ja Odysseun[58]
puhetaidonoppaista, mitkä he kyhäsivät vapaina hetkinä Ilionin luona,
mutta et ole kuullut Palamedeen[59] ohjeista?
PHAIDROS: En, kautta Zeun, ole kuullut Nestorin ohjeista mitään, jollet
sinä tee Gorgiaasta Nestoria, tai jostakin Thrasymakhoksesta tai
Theodoroksesta Odysseuta.
SOKRATES: Ehkä. Mutta jättäkäämme nämä! Sinä taas sano, mitä
vastapuolet tekevät tuomioistuinten edessä! Eivätkö he puhu toisiansa
vastaan vai mitä sanaa meidän tulee siitä käyttää?
PHAIDROS: Juuri niin he tekevät.
SOKRATES: Oikeasta ja väärästä?
PHAIDROS: Aivan niin,
SOKRATES: Eikö siis se, joka esiintyy taiteen sääntöjen mukaan, saa
aikaan, että sama asia samoista ihmisistä näyttää milloin oikealta ja
milloin, kun hän niin tahtoo, väärältä.
PHAIDROS: Kuinkas muuten?
SOKRATES: Ja puheessa kansalle hän taas saa samat asiat näyttämään
milloin hyviltä valtiolle, milloin taas päinvastaisilta?
PHAIDROS: Niin kyllä.
SOKRATES: Emmekö tiedä, että elealainen Palamedes puhuu siinä määrin
taiteen sääntöjen mukaisesti, että kuulijoista sama asia näyttää
samanlaiselta ja erilaiselta, yhdeltä ja monelta, levossa olevalta ja
liikkuvalta?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Se taito, jolla esitetään väitteitä ja vastaväitteitä, ei
rajoitu vain tuomioistuimiin ja kansankokoukseen, vaan, kuten näyttää,
kaikessa puhumisessa lienee vain yksi ainoa ja sama taide, -- jos
sellaista ylimalkaan on -- jolla kyetään tekemään kaikkea mahdollista
kaiken mahdollisen kaltaiseksi ja paljastamaan toinen, kun hän
yhtäläistyttää asioita ja siten salaa jotakin.
PHAIDROS: Mitä sitä oikeastaan tällä tarkoitat?
SOKRATES: Jos sitä tutkistelemme, luulen sen seuraavalla tavalla
selviävän: syntyykö petos ennemmin paljon kuin vähän toisistaan
eroavissa asioissa?
262 PHAIDROS: Vähän eroavissa.
SOKRATES: Mutta jos siirryt jonkin vastakohtaan pienin askelin, on
siirtymisesi vähemmin huomattava kuin jos siirryt suurin askelin.
PHAIDROS: Luonnollisesti.
SOKRATES: Sen, joka siis tahtoo pettää toista, mutta itse olla
joutumatta petetyksi, tulee tarkasti tuntea olioitten yhtäläisyys ja
erilaisuus.
PHAIDROS: Hänen täytyy tuntea.
SOKRATES: Mutta jos hän ei tunne kaikkien olioitten todellista
olemusta, niin onko hän silloinkin kykenevä havaitsemaan muissa pientä
tai suurta yhtäläisyyttä tuntemattoman kanssa?
PHAIDROS: Se on mahdotonta.
SOKRATES: Niille siis, joilla on todellisen vastaisia arveluja ja jotka
näin pettyvät, on tämä päässyt tapahtumaan joidenkin yhtäläisyyksien
takia.
PHAIDROS: Niin se kylläkin tapahtuu.
SOKRATES: Onko siis mahdollista, että joku, joka ei tiedä, mitä mikin
olevaisesta on, omaa taidon pienin askelin johtaa muita yhtäläisyyksien
kautta olevaisesta kulloinkin päinvastaiseen tai itse välttää tulemasta
näin johdetuksi?
PHAIDROS: Ei milloinkaan,
SOKRATES: Se siis, ystäväni, joka ei tunne totuutta, vaan on
pyydystellyt arveluja, tulee tekemään, kuten näyttää, puhetaidon aivan
naurettavaksi ja epätaiteelliseksi.
PHAIDROS: Siltä näyttää.
SOKRATES: Tahdotko nyt, että katsomme Lysiaan puheesta, jota kannat
mukanasi ja siitä, mitä me puhuimme, jotakin sellaista, mitä kutsuimme
epätaiteelliseksi ja taiteelliseksi?
PHAIDROS: Kaikkein kernaimmin sitä, sillä tähän asti olemme puhuneet
niin sanoakseni alastomasti eikä meillä ole ollut riittävästi
esimerkkejä.
SOKRATES: Onneksi toki esitettiin tässä, kuten näyttää, sellaisia
puheita, jotka sisälsivät esimerkin siitä, mitenkä se, joka tietää
totuuden, puheessaan saattaa leikillään johtaa kuulijat harhaan. Minä
puolestani, Phaidros, luen sen tämän paikan jumalien ansioksi. Kenties
myös runotarten palvelijat, päämme päällä leijailevat laulajat, ovat
meihin henkineet tämän lahjan. Sillä minä ainakaan en ole osallinen
mistään puhetaidosta.
PHAIDROS: Olkoon, kuten sanot! Selitä vain, mitä sanoillasi tarkoitat.
SOKRATES: Kuule, lueppas minulle vielä Lysiaan puheen alku!
PHAIDROS: "Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että arvelen
tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei
minun toivomukseni sentakia jää täyttymättä, etten satu olemaan
rakastajasi. Sillä nämä katuvat silloin -- --"
SOKRATES: Lopeta! On sanottava, missä hän erehtyy ja menettelee
epätaiteellisesti. Eikö niin?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Eikö nyt ole jokaiselle selvää se, että muutamista asioista
olemme yhtä mieltä, toisista taas eri mieltä?
PHAIDROS: Luulen ymmärtäväni, mitä sinä tarkoitat, mutta sano vielä
selvemmin!
SOKRATES: Kun joku mainitsee sanan "rauta" tai "hopea", niin emmekö
silloin kaikki ajattele samaa.
PHAIDROS: Varmasti.
SOKRATES: Mutta mitenkä on laita, jos joku mainitsee sanat
"oikeamielisyys" ja "hyvyys"? Eikö silloin kuljeta kuka kunnekin ja
emmekö joudu erimielisyyksiin toistemme ja itsemme kanssa?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Toisista asioista olemme siis yksimielisiä, toisista emme.
PHAIDROS: Niin,
SOKRATES: Kummassako tapauksessa olemme helpommin petettävissä ja
kummassako puhetaito saa enemmän aikaan?
PHAIDROS: Ilmeisesti siinä, missä me olemme häilyväisiä.
SOKRATES: Siis sen, joka aikoo saavuttaa puhetaidon, tulee ensinnä
oikean menettelytavan kautta osata eroittaa nämä asiat ja hankkia
itselleen joku tunnusmerkki kummastakin lajista, siitä, missä joukon
välttämättä täytyy horjua, ja siitä, missä sen ei täydy.
PHAIDROS: Se, joka tämän olisi hankkinut, olisi muodostanut itselleen
kauniin käsitteen, Sokrates.
SOKRATES: Senjälkeen -- luulen minä -- ei yksityistapausten pitäisi
jäädä häneltä huomaamatta, vaan hänen pitäisi terävästi havaita,
kumpaanko lajiin se kuuluu, josta hän aikoo puhua.
PHAIDROS: Tietenkin.
SOKRATES: Miten siis? Sanommeko Eroksen kuuluvan riidanalaisiin
tapauksiin vai riidattomiin?
PHAIDROS: Riidanalaisiin kai! Vai luuletko sinä, että hän muuten olisi
sallinut sinun sanoa, mitä äsken sanoit hänestä, että hän on perikato
rakastetulle ja rakastajalle, ja taas, että hän on suurinta siitä, mikä
on hyvää?
SOKRATES: Erinomaisen hyvin puhuttu. Mutta sano minulle tämäkin --
haltioitumiseni takia minä näet en täysin muista -- määrittelinkö
puheeni alussa rakkauden.
PHAIDROS: Kyllä, kautta Zeun, ja tavattoman hyvin.
SOKRATES: Kas vaan, miten paljoa taitavammiksi puhujiksi sinä esität
Akhelooksen Nymfit ja Panin, Hermeen pojan, kuin Lysiaan, Kephaloksen
pojan. Tai ehkä minä puhun hölynpölyä, ja ehkä Lysias rakkauspuheensa
alussa pakoitti meidät käsittämään rakkauden olioitten joukosta
joksikin määrätyksi, miksi itse tahtoi ja minkä mukaan hän sommitteli
ja jatkoi loppuun saakka puheen jälkiosan? Tahdotko, että taas luemme
alun siitä?
PHAIDROS: Jos niin haluat. Mutta sitä, mitä etsit, ei siinä ole.
SOKRATES: Lue, jotta saan kuulla häntä itseään!
PHAIDROS: "Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen
tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei
minun toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan
rakastajasi. Sillä nämä katuvat, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä
hyvää, mitä ovat tehneet."
SOKRATES: Tämä näyttää olevan kaukana siitä, että tekisi, mitä me
etsimme; sillä hän ei ryhdy puheeseen alusta, vaan lopustakäsin uimaan
takaperin puheen lävitse, joka alkaa siitä, mihin rakastaja lemmikille
puhuessaan lopettaisi. Vai puhuinko hölynpölyä, Phaidros, rakas
ystäväni?
PHAIDROS: Loppu se näyttää todellakin olevan, Sokrates, mistä hän
puhuu.
SOKRATES: Ja miten on muun laita? Eikö näytä siltä, että puheen osat on
heitetty sikin sokin? Vai näyttääkö siltä, että sen, joka on sanottu
toiseksi, välttämättä täytyy olla toisena, vai että joku muu kohta
puheesta on paikallaan? Sillä minusta näyttää, minä kun en ymmärrä
mitään, että puheen sepittäjä ylpeästi on lausunut mitä hänelle on
mieleen muistunut. Mutta sinä ehkä tiedät jonkin puhetaidollisen
välttämättömyyden, minkä takia hän on asettanut nämä kohdat vierekkäin
tässä järjestyksessä?
PHAIDROS: Sinä olet ystävällinen, kun luulet minun niin tarkkaan
kykenevän arvostelemaan hänen tuotettaan.
SOKRATES: Mutta sen sinä luullakseni toki myöntäisit, että jokaisen
puheen tulee olla rakennettu kuin elävän olennon, niin että sillä on
oma omituinen ruumiinsa, ettei se ole päätön eikä jalaton, vaan että
sillä on keskiruumis ja ulkonevat osat, jotka ovat sepitetyt toisiinsa
ja kokonaisuuteen soveltuviksi.
PHAIDROS: Tietysti.
SOKRATES: Tarkasta nyt ystäväsi puhetta, onko se sellainen vai
toisenlainen! Ja sinä olet huomaava, ettei se lainkaan eroa siitä
hautakirjoituksesta, jonka muutamat kertovat sepitetyn phrygialaiselle
Midaalle.[60]
PHAIDROS: Millainen hautakirjoitus se on ja mitä omituista siinä on?
SOKRATES: Se kuuluu näin:
Vaskinen neito ma oon ja Midaan minä kummulla seison.
Aina kunis vesi virtaa ja puut vain vihreöi pitkät,
kummulla tällä mä seisova oon monikyynelisellä,
annan kulkijan kuulla: Midas tähän haudattu ompi.
Sinä kai huomaat -- luulen minä -- ettei ole mitään väliä, mikä siitä
sanotaan ensimäiseksi, mikä viimeiseksi.
PHAIDROS: Sinä teet pilkkaa meidän puheestamme, Sokrates.
SOKRATES: Jättäkäämme se siis, jottet sinä suuttuisi -- vaikkakin se
minusta näyttää sisältävän useita esimerkkejä, joista saattaisi hyötyä,
jos niitä tarkastelee, muttei paljoakaan, jos niitä ryhtyy
jäljittelemään -- ja käykäämme toisiin puheisiin. Sillä niissä oli
käsittääkseni jotakin, jota niiden on sopivata katsella, jotka tahtovat
tarkastella puheita.
PHAIDROS: Mitä sinä tarkoitat?
SOKRATES: Nehän olivat toisilleen vastakkaisia. Toinenhan näet esitti,
että tulee olla mieliksi sille, joka rakastaa, toinen taas, että tulee
olla sille mieliksi, joka ei rakasta.
PHAIDROS: Ja sangen urheasti molemmat.
SOKRATES: Minä luulin, että olisit sanonut totuuden ja lausunut: hullun
tavoin. Sillä se ainakin, mitä ne etsivät, on juuri tätä. Sanoimmehan
näet rakkauden olevan jonkinlaista hulluutta. Eikö niin?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Mutta hulluutta sanoimme olevan kahta lajia, joista toinen
syntyy inhimillisistä taudeista, toinen taas jumalallisen muutoksen
kautta, joka siirtää pois tavallisesta tilasta.
PHAIDROS: Aivan niin.
SOKRATES: Jumalallisen hulluuden jaoitimme neljän jumalan mukaan
neljään osaan ja omistimme Apollonille tietäjähaltioitumisen,
Dionysokselle salamenoihin innoittumisen, runottarille haltioitumisen
runouteen, neljännen, rakkaudenhulluuden taas Aphroditelle ja Erokselle
ja sen me sanoimme olevan parhaan. Ja esittäessämme ties minkälaisin
kuvin rakkauden intohimoa, jolloin kenties jotenkuten osuimme oikeaan
tai kenties myös jouduimme toisille teille, ja näin sommiteltuamme
puheen, joka ei ollut kokonaan uskomaton, yhdistimme me siihen
tarunomaisen laulun ja lauloimme leikillisesti, mutta tahdikkaasti, ja
hurskaasti, Phaidros, minun ja sinun herrasi, Eroksen, kauniiden
lapsien huoltajan ylistystä.
PHAIDROS: Mikä minusta ei suinkaan ollut vastenmielistä kuulla.