eikä ole milloinkaan laulava sen arvon mukaisesti. Mutta se on
seuraavanlainen: (On näet uskallettava lausua totuus, erittäinkin kun
puhuu totuudesta.) Värittömän, muodottoman ja näkymättömän todellisesti
olevaisen olemuksen voi havaita ainoastaan sielun ohjaaja, järki, ja
tämän tosiolevan ympärillä on tämä paikka sillä, mikä kuuluu
todelliseen tietoon. Kun siis jumalan ymmärrys saa ravintonsa järjestä
ja tiedosta -- ja samoin jokaisen sielun ymmärrys, joka vain on
vastaanottavainen sille, mikä on oikeata -- niin se nähtyään jonkun
ajan päästä olevaisen riemuitsee ja saa ravintoa ja onnea toden
katselemisesta, kunnes kiertoliike vie sen samaan paikkaan (mistä se on
lähtenyt). Kiertomatkallaan saa se nähdä itse oikeamielisyyden,
kohtuullisuuden, tiedon, ei sitä, jolla on synty, ei sitä, joka on
milloin millaistakin riippuen siitä, mitä se koskee siitä, mitä me nyt
kutsumme todeksi, vaan sen tiedon, joka on siinä, mikä on todellisesti
olevaista. Ja kun se samalla tavoin on muutenkin saanut nähdä
todellisesti olevaisen ja siitä nauttinut, laskeutuu se jälleen sisälle
taivaaseen ja palaa kotiin. Ja kun se on saapunut kotiin, asettaa
ajomies hevoset seimen luo, heittää heidän eteensä ambrosiaa ja juottaa
niitä sen jälkeen nektarilla.
Tämä on jumalien elämää. Mitä muihin sieluihin tulee, niin se, joka
parhaiten seuraa jumalaa ja on enimmän hänen kaltaisensa, kohottaa
ajajan päätä ulkopuoliseen avaruuteen ja kulkee sen mukana
kiertoretken, mutta hevoset häiritsevät sitä ja se voi tuskin nähdä
olevaisen. Toinen taas milloin nousee, milloin laskee ja hevosten
vallattomuuden takia osan näkee, osaa ei. Kaikki muut sielut tosin
seuraavat pyrkien ylöspäin, mutta siihen kykenemättöminä ne ajelehtivat
alemmissa piireissä tallaten ja tuuppien toisiaan, toisen yrittäessä
päästä toisen edelle. Näin syntyy hälinää, kiistaa ja hikoilua
äärimäisessä määrin ja ohjaajien kehnouden takia useat tulevat
raajarikkoisiksi, useilta taas taittuu paljon sulkia, ja kaikki
palaavat paljon vaivaa nähtyään tulematta vihityiksi olevaisen
katselemiseen, ja palattuaan on heillä ravintona pelkkä arvelu,[39] ja
tuo suuri into päästä näkemään, missä totuuden kenttä on, johtuu juuri
siitä, että siellä olevalta niityltä tulee sielun parhaalle osalle
sopiva ruoka ja siipien luontainen voima, jolla sielu kohoaa ylös, saa
siitä ravintoa. Ja Adrasteian[40] laki on tämä, että jokainen sielu,
joka tultuaan jumalan seuralaiseksi näkee jotakin siitä, mikä on totta,
on toiseen kiertokulkuun saakka oleva vahingoittumattomana, ja jos se
voi aina näin tehdä, aina vahingosta vapaana. Mutta kun se voimatta
seurata ei tätä näe vaan joutuneena johonkin onnettomuuteen täyttyy
unohduksesta ja huonoudesta ja niin käy painavaksi ja painavaksi
käytyään menettää siipensä ja putoaa maahan, silloin on voimassa laki,
ettei sitä ensi syntymässä istuteta mihinkään eläimelliseen luontoon,
vaan se, joka on nähnyt enimmän, joutuu sellaisen miehen siemeneen,
josta on tuleva viisauden tai kauneuden rakastaja tai runotarten ja
rakkauden palvoja; seuraava joutuu lainkuuliaisen tai sotaisan ja
hallintakykyisen kuninkaan siemeneen; kolmas valtiomiehen, tai jonkun
taloudenhoitajan tai elinkeinonharjoittajan siemeneen, neljäs
rasittavien ruumiinharjoitusten harrastajan siemeneen tai sellaisen,
jonka toimialana on ruumiin parantaminen, viides on elävä tietäjän tai
salamenoihin pyhitettyä elämää; kuudennelle sopii runoilijan elämä tai
jonkun muun, joka harjoittaa jäljittelyä, seitsemännelle käsityöläisen
tai maamiehen elämä, kahdeksannelle sofistin tai kansansuosion
tavoittelijan, yhdeksännelle itsevaltiaan.
Kaikista näistä saa se, joka on elänyt oikeamielisesti, osakseen
paremman kohtalon, joka vääryyttä tehden, huonomman. Sillä samaan
paikkaan, mistä kukin sielu on lähtenyt, ei se kymmenessätuhannessa
vuodessa palaa. Sillä se ei saa siipiä ennenkuin näin pitkä aika on
kulunut, lukuunottamatta sen sielua, joka ilman vilppiä on harrastanut
filosofiaa tai filosofisesti harjottanut poikarakkautta. Nämä saavat
siivet kolmantena tuhatvuotisena ajanjaksona, jos ne kolmasti peräkkäin
valitsevat tämän elämäntavan, ja palaavat kolmantenatuhannentena
vuotena. Muut taas joutuvat, kun ovat päättäneet ensimäisen elämänsä,
tuomittaviksi ja tuomittuina joutuvat toiset maanalaisiin
rankaisupaikkoihin ja kärsivät siellä rangaistuksensa, toiset taas
nostaa heidän tuomionsa johonkin taivaan paikkaan, ja he viettävät
siellä elämää, joka vastaa sitä, mitä he ihmishaahmossa ovat eläneet.
Mutta tuhannentena vuotena joutuvat molemmat seuraavaa elämää koskevaan
arvanheittoon ja vaaliin, ja kukin valitsee sen elämän, minkä hän
haluaa. Silloin voi ihmissielu joutua eläimen elämään, ja eläimestä se,
joka kerran oli ihminen, takaisin ihmiseen. Sillä se, joka ei
milloinkaan ole nähnyt totuutta, ei ole pääsevä tähän hahmoon. Sillä
ihmisen täytyy ymmärtää se, mitä kutsutaan käsitteeksi, joka useista
aistimuksista ajatuksen kokoamana yhtyy yhdeksi. Mutta tämä taas on sen
muistelemista, jota sielumme kerran on nähnyt kulkiessaan yhdessä
jumalan kanssa katsoen ylitse sen, minkä me nyt sanomme olevan
olemassa, ja kohottautuen todellisesti olevaiseen. Sentakia onkin
oikein, että filosofin henki saa siivet. Sillä muistillaan se kykynsä
mukaan pysyttäytyy siinä, missä pysyttäytymällä jumala on jumalallinen.
Ja kun ihminen oikein käyttää tällaisia muisteluja, voi hän ja vain hän
aina vihkiytyen täydellisiin vihkimenoihin tulla todella täydelliseksi.
Kun hän näin pysyttäytyy erillään inhimillisistä harrastuksista ja
omistautuu sille, mikä on jumalallista, soimaa häntä suuri yleisö
pitäen häntä mielipuolena, eikä huomaa sitä, että hän on jumalan
innoittama.[41]
Tähän on siis tullut koko meidän puheemme neljännestä lajista
hulluutta, jonka takia jotakuta -- kun hän näkee täkäläisen kauneuden
ja muistellen todellista kauneutta saa siivet ja siivekkäänä haluaa
lentää ylöspäin, mutta ei siihen kykenekään ja silloin linnun tavoin
katsoo ylös ja on välittämättä siitä, mikä on täällä alhaalla --
syytetään siitä, että on hulluuden tilassa, tähän on siis puheemme
tullut, että juuri tämä on kaikista hurmiotiloista paras ja parasta
alkuperää sekä sille, joka sen omistaa, että sille, joka siitä pääsee
osalliseksi ja että kauneutta rakastavaa, joka on tästä hulluudesta
osallinen, kutsutaan rakastajaksi. Sillä, kuten sanottu, on jokainen
ihmissielu luonnostaan katsellut olevaista; muuten se näet ei olisi
tullutkaan tähän olentoon. Mutta joka sielulle ei ole helppoa näiden
olojen johdosta muistella noita entisiä, ei niille, jotka pikimältään
ovat nähneet sen, mitä siellä oli, eikä niille, jotka pudottuaan tänne
ovat joutuneet onnettomuuteen, niin että he jonkun seurustelun
johtamina siihen, mikä on väärää, ovat unohtaneet sen pyhän, minkä
silloin näkivät. Jää vain harvoja, joilla on muistia riittämiin. Kun ne
saavat nähdä jonkin jäljennöksen sikäläisestä maailmasta, joutuvat he
haltioihinsa eivätkä enää hallitse itseänsä, mutta eivät tiedä mitä he
oikeastaan kokevat, koska he eivät sitä havaitse tarpeeksi selvästi.
Nyt ei oikeamielisyyden, kohtuullisuuden ja kaiken muun sieluille
arvokkaan täkäläisissä jäljennöksissä ole mitään loistoa, vaan tylsillä
välikappaleilla voivat ainoastaan harvat, kun he menevät näiden kuvien
luo, nähdä sen suvun, jota on jäljennetty. Kauneus oli silloin
loistavaa nähdä, kun autuaallisen kuoron seurassa -- me kulkien Zeun
saatossa, toiset toisten jumalain -- näimme autuaallisen näyn ja
näytelmän ja kun meidät vihittiin salamenoihin, joita on oikeus sanoa
autuaallisimmiksi ja joita me harjoitimme itse nuhteettomina ja
kohtaamatta niitä onnettomuuksia, jotka myöhemmin meitä odottivat,
vihittyinä ja pyhitettyinä katsellen täydellisiä, yksinkertaisia,
muuttumattomia ja autuaita olentoja puhtaassa valossa itse puhtaina ja
ilman merkkiäkään siitä, jota me nyt, kahlehdittuina siihen kuin
simpukka, kannamme nimittäen sitä ruumiiksi.
Tämä olkoon sanottu mieliksi muistille, jonka takia nyt silloisen
elämän kaipuusta on pitemmälti puhuttu. Mitä taas kauneuteen tulee,
niin se, kuten sanoimme, loisti ollessaan tuossa toisessa maailmassa,
ja tänne tultuamme me olemme käsittäneet sen selkeimmällä aisteistamme
sen itse loistaessa kaikista selkeimmin. Sillä näkö on ruumiillisista
aisteistamme terävin, mutta viisautta ei sillä nähdä. Se näet
herättäisi kiihkeän rakkauden meissä, jos se tarjoaisi sellaisen
selkeän kuvan itsestään nähtäväksi kuin kaikki muu, joka on
rakastettavaa. Nyt on ainoastaan kauneus saanut tämän osan, että se on
kirkkain ja enimmin rakkautta herättävä. Se, joka ei ole vastavihitty
tai joka on turmeltunut, ei tunne kiihkeätä pyrkimystä täältä sinne,
kauneutta itseään kohti, kun hän katselee sitä, millä täällä on sen
nimi. Niinpä hän ei kunnioita sitä, sitä katsellessaan, vaan
antautuneena nautinnon valtaan hän pyrkii nelijalkaisen eläimen tavoin
siittämään ja synnyttämään lapsia ja kun hän raakuudessa yhtyy, ei hän
pelkää eikä häpeä tavoitella luonnonvastaista nautintoa. Mutta kun
vastavihitty, joka paljon on katsellut tuota silloista maailmaa, näkee
jumalankaltaiset kasvot, jotka ovat hyvä jäljennös kauneudesta, tai
jonkin ruumiin muodon, niin hän ensiksi värisee ja hänet valtaa jokin
noista tuonnoisista pelontunteista, sitten hän katselee häntä
kunnioittaen häntä kuin jumalaa, ja jollei hän pelkäisi joutuvansa
täydellisen hullun huutoon, uhraisi hän lemmikille kuin pyhälle kuvalle
tai jumalalle. Ja kun hän on nähnyt hänet, valtaa hänet ikäänkuin
vilutaudin puuskan jälkeen lämmönvaihdos, hikoilu ja tavaton kuumuus.
Sillä kun hän silmillään vastaanottaa kauneuden virtailun, lämpenee hän
ja siten hänen sulkiensa idut ja hänen lämmettyään sulaa itujen
ympäristö, joka jo kauan sitten kiinteäksi kovettuneena esti niitä
versomasta. Ja kun ravintoa virtaa, paisuu sulkien ruoto ja kiiruhtaa
kasvamaan juuresta yli koko sielun. Sillä ennen se oli kokonaan sulkien
peittämä.
Sillä aikaa koko sielu kiehuu ja kuohuu, ja sen sielu, jolle alkaa
kasvaa siipiä, tuntee samaa tunnetta kuin se hampaitten seutuvilla,
jolle alkaa kasvaa hampaita: syhyntää ja ärsytystä ikenissä. Se kiehuu,
on ärtynyt ja syhyy sen työntäessä ilmoille siipiä. Kun se siis luoden
silmänsä pojan kauneuteen ja vastaanottaen sieltä virtaavat ja
kaikkoavat osat -- joita sentakia kutsutaankin kaihoksi[42] -- kaihossa
kostuu ja lämpenee, saa se lievennystä tuskasta ja riemastuu. Kun se
joutuu hänestä erilleen ja kuivuu, niin kuivuvat myös tiehyitten suut,
mistä siivet puhkeavat, menevät umpeen ja sulkevat siipien oraan, joka,
kun siltä ja siihen liittyneeltä kaipuulta sulkeutuu tie, hyppii kuten
suoneniskut ja tunkeutuu joka puolella sille tarjoutuvaan tiehyeen,
niin että sielu yltympäriinsä tuntee pistoksia, raivoaa ja kärsii
tuskia. Mutta jos sillä toiselta puolen on muisto kauniista, tuntee se
riemua. Molempien näitten tunteitten sekaantuminen tekee sen
levottomaksi tuon omituisen tilan takia ja neuvotonna se on
raivoissaan, ja tässä raivon tilassa se ei voi öisin nukkua eikä päivin
viipyä siinä paikassa, missä on, vaan juoksee kaihoissaan sinne, missä
luulee näkevänsä sen, jolla on kauneus. Kun se on nähnyt hänet ja
imenyt itseensä uuden kaipuun, niin se särkee sen, mikä on hyytynyt
kiinteäksi, hengähtää ja vapautuu pistoksista sekä tuskista ja korjaa
jälleen itselleen hetkellisesti mitä suloisimman nautinnon. Sentähden
se ei vapaaehtoisesti hänestä luovu eikä pidä mitään suuremmassa
arvossa kuin kauneutta, vaan unohtaa äidit, veljet ja kaikki toverit
eikä välitä lainkaan siitä, että omaisuus huolimattomuuden takia
häviää, halveksii kaikkea tahdikasta ja sopivaa, johon hän ennen pani
suurta huolta, ja on valmis olemaan kaipuun esineen orja ja lepäämään
tätä niin likellä kuin hän vain sallii.
Sillä sen kunnioituksen lisäksi, jota hän osoittaa kauneuden
omistajalle, on hän tästä löytänyt ainoan mitä suurimpien kipujen
parantajan. Tätä mielentilaa, kaunis poika, jota puheeni tarkoittaa,
kutsuvat ihmiset rakkaudeksi (Erokseksi), mutta jos sinä kuulet, miksi
jumalat sitä kutsuvat, niin sinä todennäköisesti tulet hymyilemään
asian uutuuden takia. Muutamat Homerideista[43] lausuvat luullakseni
salattujen säkeitten joukossa pari säettä Erokselle, joista toinen on
jokseenkin uskallettu eikä erikoisen hyvä runomitaltaan. Näin he näet
laulavat:
Siivehikäspä Eros nimi hällä on ihmisten mailla,
Vaan jumalilta Pteros nimen sai hän voimasta siipein.
Tähän voi uskoa tai olla uskomatta. Kuitenkin on juuri tämä
rakastavaisten tila ja sen syy.
Se Zeun seuralaisista, joka joutuu rakkauden valtaan, voi voimakkaammin
kantaa sen taakan, jonka siivekkääksi mainittu tuo mukanaan. Mutta kun
ne, jotka ovat Areen palvelijoita ja hänen seurassaan ovat vaeltaneet,
joutuvat Eroksen vangeiksi ja luulevat kärsivänsä jotakin vääryyttä
rakastetun puolelta, käyvät he murhanhimoisiksi ja ovat valmiit
uhraamaan itsensä ja lemmikkinsä. Näin on laita jokaiseen jumalaan
nähden: kenenkä piiriin kukin kuului, sitä voimainsa mukaan
kunnioittaen ja jäljitellen hän elää, niin kauan kuin hän on
turmeltumaton ja elää täällä ensi syntyänsä, ja tällä tavoin hän
seurustelee rakastettujen ja muiden kanssa ja heihin suhtautuu.
Rakkaussuhteen kauneihin ihmisiin valitsee jokainen luonteensa
mukaisesti ja pitäen rakastettua jumalanaan hän muovailee ja koristaa
häntä kuin jumalankuvaa palvoakseen ja juhliakseen häntä. Zeulle
kuuluvat pyrkivät siihen, että heidän rakastamansa olisi jotenkin Zeun
kaltainen sielu. He katsovat siis, onko hän luonteeltaan filosofinen
tai hallitsemaan sopiva, ja kun he hänet löydettyään ovat häneen
rakastuneet, tekevät he kaikkensa, jotta hänestä tulisi sellainen.
Jolleivät he ennemmin ole harrastaneet tällaista asiaa, niin he käyvät
siihen silloin käsiksi ja ottavat oppia mistä vain voivat ja
tutkiskelevat ominkin neuvoin. Ja kun he koettavat itsestään löytää
jumalansa luonnon, onnistuvat he siinä, koska he ovat pakotettuja
yhtäjaksoisesti katsomaan jumalaan, ja kun he muistissaan koskettavat
häneen, niin he hänen innoittaminaan omaksuvat hänen tapansa siinä
määrin kuin ihmisen on mahdollista saada itselleen jotakin osaa
jumalasta. Ja pitäen rakastettua syynä tähän kiintyvät he häneen vielä
enemmän. Jos he ammentavat Zeusta kuten Bakkhottaret,[44] niin
vuodattavat he (mitä ovat ammentaneet) rakastettunsa sieluun ja
tekevät, mikäli mahdollista, hänet oman jumalansa kaltaiseksi. Ne taas,
jotka seurasivat Heraa, etsivät kuninkaallista rakastettua, ja kun ovat
löytäneet sellaisen, menettelevät he tätä kohtaan samalla tavalla.
Apollonin seuralaiset taas ja jokaisen muun jumalan halajavat sitä,
että heidän poikansa olisi luonnostaan heidän jumalansa kaltainen, ja
kun he ovat saaneet sellaisen omakseen, he sekä itse jäljittelevät
jumalaa että koettavat lemmikkiä taivuttaa siihen, kasvattaa häntä ja
johtaa häntä jumalan elintapaan ja olemukseen, kukin kykynsä mukaan,
antamatta sijaa kateudelle tai epäjalolle vihamielisyydelle lemmikkiä
kohtaan, vaan menetellen siten, että kaikin tavoin koettavat saattaa
hänet itsensä ja sen jumalan kaltaiseksi, jota he kunnioittavat.
Todellisesti rakastavien into ja vihkimys, jos he kuvaamallani tavalla
saavuttavat, mitä haluavat, niin kaunis ja onnellistuttava, tulee
rakkaudesta hullun ystävän taholta ystävän osaksi, jos hänet on
valloitettu. Hänet valloitetaan taas seuraavalla tavalla.
Tämän tarun alussa jaoimme jokaisen sielun kolmeen osaan, joista kaksi
on hevosenmuotoista ja kolmas ajomiehen tapainen. Säilyttäkäämme
edelleen tämä jaoitus. Hevosista taas on, sanoimme me, toinen hyvä,
toinen ei. Sitä me emme sanoneet, mikä on hyvän hyve, ja mikä pahan
pahe, mutta nyt se on sanottava. Se niistä, joka on jalommassa
asemassa, on vartaloltaan suora ja hyvärakenteinen, korkeakaulainen,
kaarevaturpainen, vaaleanvärinen, mustasilmäinen, kunnianhimoinen
hillitysti ja häveliäästi, oikean arvelun ystävä, ja sitä ohjataan
ilman lyöntejä, pelkällä käskyllä ja sanalla. Toinen taas on
notkoselkäinen, kömpelö, muodoton, paksuniskainen, lyhytkaulainen,
tylppäturpainen, mustanvärinen, sen silmät ovat lasimaiset ja
veristyneet, se on hillittömyyden ja uppiniskaisuuden ystävä, korvien
ympäriltä paksukarvainen, kuuro ja se tuskin tottelee ruoskaa ja
piikkiä.
Kun ajomies on saanut nähdä rakastetun olennon, tällä aistimuksella
levittänyt lämpöä koko sieluun ja kaikkialla tuntee kutkutuksen ja
kaipuun pistoksia, niin ajomiestä totteleva hevonen, jota aina ja
silloinkin häveliäisyys pitää aisoissa, pidättäytyy hyppäämästä
rakastetun päälle. Toinen ei enää välitä ajomiehen piikeistä eikä
ruoskasta, vaan syöksyy eteenpäin hillitönnä ja väkivalloin, tuottaa
kaikkia ikävyyksiä valjakkoparilleen ja ajomiehelle ja pakoittaa niitä
menemään lemmikin luo ja ajattelemaan lemmen suloa. Toiset ponnistavat
alussa pahastuneina vastaan pitäen sitä, mihin heitä pakotetaan,
kauheana ja laittomana. Viimein, kun ilkivallasta ei tule loppua,
antautuvat he sen vietäviksi luvaten tehdä, mitä käsketään. Ja he
tulevat hänen luokseen ja näkevät lemmikin loistavan muodon.
Kun ajomies on nähnyt hänet, niin hänen muistonsa kulkee kauneuden
luontoon ja hän näkee sen jälleen kohtuullisuuden seurassa seisovan
pyhällä paikalla. Kun hän sen näkee, pelästyy hän, ja täynnä
kunnioitusta hän lankeaa taaksepäin ja samalla hän pakostakin vetää
ohjaksia taaksepäin min rajusti, että molemmat hevoset joutuvat
istumaan lautasilleen, toinen mielellään, koska se ei ponnista vastaan,
mutta tuo toinen, tuo hillitön, sangen vastahakoisesti. Kun ne ovat
poistuneet kauemmaksi, kostuttaa toinen häpeästä ja hämmästyksestä koko
sielun hiellä, toinen taas, kun kipu on lakannut, jonka suitset ja
kaatuminen ovat aiheuttaneet, ja se töintuskin on vironnut entiselleen,
syytää kiukuissaan herjauksia, monella tavoin haukkuen sekä ajomiestä
että iestoveria siitä, että he pelkuruudesta ja miehuuttomuudesta ovat
jättäneet paikkansa ja rikkoneet sopimuksensa. Ja kun se koettaa
pakottaa heitä vastoin heidän tahtoaan menemään eteenpäin, niin se töin
tuskin heidän pyynnöstään suostuu lykkäämään tätä tuonnemmaksi. Kun
sovittu aika on tullut, niin muistuttaa se näitä, jotka teeskentelevät
sen unohtaneensa, käyttää väkivaltaa, hirnuu, riuhtoo ja pakottaa
heidät uudestaan lähestymään lemmikkiä samassa tarkoituksessa, ja kun
he ovat lähellä, kumartuu se ja ojentaa häntänsä ilmaan, pureskelee
suitsia ja laahaa heitä hävyttömästi mukaansa. Ajomies, joka tuntee
vielä enemmän samaa tunnetta (kuin äsken), heittäytyy taaksepäin
ikäänkuin rajanuoran luota[45] ja tempoo vielä rajummin suitsia
taaksepäin villin hevosen hampaista, saattaa verille herjaavan kielen
ja leuat ja painaen hänen jalkansa ja lautasensa maahan tuottaa hänelle
kipuja. Kun huono hevonen on useasti saanut kokea samaa, niin sen
hillittömyys lauhtuu ja talttuneena se jo seuraa ajomiehen järkevää
johtoa, ja nähdessään jonkun kauniin ihmisen, on se pelosta aivan
menehtynyt. Siksipä käykin niin, että rakastajan sielu ujona ja
peloissansa seuraa lemmikkiä.
Kun nyt rakastaja tätä kaikella tavoin palvelee kuten jumalien
vertaista, hän kun ei teeskentele rakkautta, vaan todellisuudessa on
tätä kokenut, ja kun tämä luonnostaan tuntee ystävyyttä ihailijaa
kohtaan, niin hänet, joskin hän saattaa, kun häntä ensin toverit tai
jotkut muut soimaavat, sanoen että on häpeällistä lähestyä rakastajaa,
sentakia työntää tämän luotaan, jonkun ajan kuluttua sekä nuoruus että
välttämättömyys vievät siihen, että hän sallii hänen tulla seuraansa.
Sillä ei milloinkaan ole määrätty, että huono on huonon ystävä, tai
että hyvä ei ole hyvän ystävä. Mutta kun hän on päästänyt hänet
luokseen ja antautunut seurusteluun ja keskusteluun hänen kanssaan,
niin hyväntahtoisuus, joka rakastajan puolelta läheltä tulee hänen
osakseen, saattaa rakastetun hämmästymään, kun hän havaitsee, ettei
kaikkien muitten ystävien ja tuttavien ystävyys miltään osaltakaan ole
verrattavissa siihen, jota innoittunut ystävä tarjoaa.
Kun hän näin jatkaa, lähestyy häntä ja tulee kosketuksiin hänen
kanssaan sekä gymnasioissa että muissa kokoontumistilaisuuksissa, niin
silloin juuri sen virran lähde, jota Zeus Ganymedesta[46] rakastaen
kutsui kaipuuksi, vuolaana virtaa rakastajaan; osa imeytyy häneen, osa
juoksee pois, kun hän jo on täyttynyt. Ja kuten tuuli tai kaiku kimpoaa
sileistä ja kovista kappaleista ja kulkee takaisin sinne, mistä se on
lähtenyt, niin kulkee myös kauneuden virta takaisin kauniiseen ihmiseen
silmien kautta, mistä on luonnollinen tie sieluun, ja sinne tultuaan se
istuttaa sulkia sulkatiehyihin, kostuttaa niitä, kiihdyttää niiden
kasvua ja täyttää taas rakkaudella rakastetun sielun. Hän rakastaa
siis, mutta ei tiedä, ketä, eikä hän tiedä eikä osaa selittää, mitä on
kokenut, vaan on kuten se, joka toiselta on saanut silmätaudin,[47]
kykenemätön ilmaisemaan syyn; ei hän liioin huomaa, että hän
rakastajassa näkee itsensä kuten peilissä. Ja kun tämä on läsnä,
vapautuu hän tuskasta samoinkuin tämäkin. Kun tämä taas on poissa,
kaipaa hän puolestaan yhtä paljon kuin häntä kaivataan, koska hänessä
on rakkauden varjokuva, vastarakkaus. Tätä hän ei kylläkään nimitä
rakkaudeksi eikä luule sen olevan sitä, vaan ystävyyttä. Samalla tavoin
kuin tuo toinen, joskin vähemmin, hän haluaa nähdä, kosketella ja
suudella tuota toista sekä levätä hänen vieressään ja kuten
luonnollista on, tekeekin pian tällä tavoin. Heidän näin levätessään
vierekkäin on rakastajan kurittomalla hevosella jotakin sanottavaa
ajomiehelle, ja se vaatii suurten ponnistusten palkaksi hiukan
nautintoa. Lemmikin hevosella tosin ei ole mitään sanottavaa, mutta
hämärien vaistojen kiihoittamana hän syleilee ja suutelee rakastajaa ja
armastelee häntä kuten parasta ystäväänsä. Ja kun he lepäävät
vierekkäin, on hän valmis olemaan kieltäytymättä omasta puolestaan
noudattamasta rakastajan mieltä, jos tämä sitä pyytäisi. Mutta
valjakkotoveri ja ohjaaja ponnistavat sekä häveliäisyydestä että
järkevyydestä vastaan.