ja määritelty, ja tätä silmälläpitäen esittäkäämme, mitä on jäljellä:
mitä hyötyä tai vahinkoa siitä, joka rakastaa, tai siitä, joka ei
rakasta, todennäköisesti sille koituu, joka tekee heille mieliksi?
Sen, jota himo hallitsee ja joka on nautinnon orja, on välttämättä
koetettava saattaa se, jota hän rakastaa, mieluisimmaksi itselleen.
Mutta himosta sairaalle on kaikki suloista, joka ei tee vastarintaa,
mutta väkevämpi tai tasavertainen vastenmielistä. Senpä takia ei
rakastaja mielellään siedä sitä, että lemmikki on häntä parempi tai
hänen vertaisensa, vaan pyrkii aina tekemään hänet heikommaksi ja
huonommaksi. Heikompi taas on oppimaton viisasta, pelkuri urhoollista,
puhetaidoton puhetaitoista, hitaasti ajatteleva ajatuksiltaan nopeata.
Kun niin paljon ja vielä enemmän huonoja ominaisuuksia syntyy
rakastetun mielessä ja on siellä jo myötäsyntyneinä, niin on rakastajan
pakko toisista iloita, toisia taas pyrkiä kehittämään, tai muussa
tapauksessa menettää hetken nautinto. Hänen on pakko olla kateellinen
ja pysyttämällä lemmikkiä erillään monesta muusta hyödyllisestäkin
seurasta, mikä häntä enimmän kehittäisi mieheksi, aiheuttaa suurta
vahinkoa, suurinta kuitenkin pysyttämällä lemmikkiä erillään
sellaisesta, mikä häntä kehittäisi niin ymmärtäväiseksi kuin
mahdollista. Tätä taas on jumalallinen viisauden harrastus (filosofia),
josta rakastajan on pakko pitää lemmikkinsä kaukana, koska hän kovasti
pelkää joutuvansa halveksituksi. Ja muutenkin on hänen pakko keksiä
keinoja, jotta rakastaja olisi kaikessa tietämätön ja kaikessa ottaisi
ohjetta rakastajasta. Tällaisena hän kyllä lienee toiselle mitä
mieluisin, mutta itselleen mitä suurimmaksi vahingoksi. Sielun kannalta
katsoen ei siis rakkautta tunteva mies millään tavoin ole hyödyllinen
holhooja ja seuralainen.
Tämän jälkeen on katsottava, miten taas se, joka on tullut pakoitetuksi
tavoittelemaan miellyttävää hyvän asemasta, vaalii sen ruumiin tilaa ja
hoitoa, jonka herraksi hän on tullut. Silloin osoittautuu, että hän
etsii velttoa, ei karaistunutta, ei sellaista, joka on kasvanut
kirkkaan auringon valossa, vaan sellaista, joka on kasvanut synkässä
varjossa, joka on kokematon miesmäisissä voimankoetuksissa ja ankarissa
ponnistuksissa ja tottunut veltostuneeseen ja epämiehekkääseen
elämäntapaan, joka koristautuu vierain värein ja koristuksin omien
puutteessa ja joka harrastaa kaikkea muuta, mikä läheisesti tähän
kuuluu. Tämä on tunnettua eikä sitä kannata pitemmälle selvitellä, vaan
rajoitumme vain yhteen pääkohtaan ja siirrymme sitten toiseen asiaan:
tällainen ruumis herättää sodassa ja kaikissa muissa tärkeissä
tilanteissa vihollisissa rohkeutta, mutta ystävissä ja rakastajissa
itsessään pelkoa. Tämä jätettäköön nyt tunnettuna sikseen.
Tämän jälkeen on esitettävä, mitä hyötyä tai vahinkoa rakastavan seura
ja holhonta tuottaa omaisuudellemme. Nyt on ilmeistä jokaiselle, mutta
erittäinkin rakastajalle, että hän toivoisi ennenkaikkea rakastetulta
puuttuvan rakkaimman, suopeimman ja jumalallisimman omaisuuden. Sillä
hän näkisi mielellään, että hän menettäisi isän, äidin, omaiset ja
ystävät, koska nämä hänen mielestään häiritsevät ja moittivat
suloisinta yhteyttä hänen kanssaan. Mutta jos hänellä on omaisuutta
joko kullassa tai jossakin muussa tavarassa, ei häntä hänen mielestään
ole helppo valloittaa eikä valloitettuna helppo käsitellä. Tästä siis
on se aivan välttämätön seuraus, että rakastaja kadehtii lemmikkiä, jos
hänellä on omaisuutta, ja iloitsee, kun se häviää. Vielä sen lisäksi
rakastaja mahtaa toivoa, että lemmikki niin pitkän ajan kuin
mahdollista on naimaton, lapseton ja koditon, haluten mitä kauimmin
nauttia tuota hänelle niin suloista hedelmää.
Onpa vielä muutakin pahaa, mutta joku haltia on enimpään sekoittanut
hetkellistä nautintoa. Niinpä imartelijaankin, kamalaan otukseen ja
suuren tuhon tuojaan, on luonto sekoittanut lahjan tuottaa nautintoa,
eikä aivan epähienoakaan. Hetairaa voisi myös moittia vahingolliseksi
ja useita muita olentoja ja asioita, joilla kuitenkin on se ominaisuus,
että ne hetkisen ovat mitä suloisimmat. Mutta lemmikille on rakastaja
vielä sen lisäksi, että on turmiollinen, jokapäiväisessä
kanssakäymisessä jotakin kaikkein vastenmielisintä. Sillä jo vanha
sananlasku sanoo samanikäisten toisiaan huvittavan. Samanikäisyys näet
johtaa samanlaisiin nautintoihin ja herättää tämän yhtäläisyyden kautta
ystävyyttä. Ja sittenkin seurustelu samanikäisten kesken herättää
kyllästymystä. Edelleen sanotaan pakon kaikessa tuntuvan kaikille
raskaalta, ja pakkoa taas on erikoisesti iän erilaisuuden lisäksi
rakastajan suhteessa lemmikkiin. Sillä ollen vanhempi hän
seurustellessaan nuoremman kanssa ei tahdo tästä erkaantua päivin eikä
öin, vaan häntä hallitsee vastustamaton intohimo, joka häntä johtaa
aina lahjoittaen hänelle nautintoja, antaen hänen nähdä, kuulla ja
kosketella sekä kaikin aistein aistita rakastettuaan, niin että hän
hellittämättä nautinnolla häntä palvelee. Mutta mitä lohdutusta tai
mitä nautintoja saattaa hän tuottaa rakastetulle, voidakseen estää
tätä, joka yhtä pitkän ajan saa olla hänen seurassaan, joutumasta
äärimäisen inhon valtaan, kun hän saa nähdä jo iäkkäät, nuoruuden
kukoistuksen menettäneet kasvot, ja muuta, mitä tähän ilmiöön liittyy,
minkä kuvailemistakaan ei ole nautinto kuulla, saati sitten
todellisuudessa alituisen pakon alaisena joutua sen kanssa
kosketuksiin, kun häntä kaikessa ja kaikilta epäluuloisesti
vartioidaan, kun hän saa kuulla sopimattomia ja liioittelevia
kiitossanoja ja samalla tavoin haukkumasanoja, jotka selvänkään suusta
lähteneinä eivät ole siedettäviä, mutta juopuneen lausumina ovat,
puhumattakaan siitä, että ovat sietämättömiä, häpäiseviä, sen
rivouksien höystämän ja ruokottoman puhetavan takia, jota tämä käyttää.
Niin kauan kuin hän rakastaa, on hän turmiollinen ja vastenmielinen, ja
lakattuaan rakastamasta, hän on uskoton vastaisuuteen nähden, jota
varten hän monin valoin ja rukouksin teki monia lupauksia ja näin
vaivoin sai toisen sietämään silloista vaivalloista yhdessäoloa, etujen
toivossa. Mutta silloin kun hänen pitäisi täyttää lupauksensa, onkin
hän vaihtanut itsessään hallitsijaa ja esimiestä, rakkauden ja
hulluuden sijaan saavuttanut järkevyyden ja mielen terveyden ja on
lemmikkinsä huomaamatta tullut toiseksi ihmiseksi. Mutta tämä vaatii
korvausta entisestä, muistuttaen häntä siitä, mitä on tehty ja puhuttu,
siinä uskossa, että hän keskustelee saman ihmisen kanssa. Toinen taas
ei ujoudesta rohkene sanoa, että hänestä on tullut toinen mies eikä
tiedä, miten täyttää järjettömän valtakauden aikuiset valat ja
lupaukset, kun hän nyt on tullut järkeväksi ja mieleltään terveeksi,
jottei hän tekemällä kuten entinen itsensä tulisi sen kaltaiseksi ja
jälleen samaksi. Pakolainen hänestä tulee tämän johdosta, ja
pakotettuna syömään sanansa entinen rakastaja, liuskan pudottua
toisella tavalla[24] (onnen käännyttyä) saa vaihtaa osaa ja pötkiä
tiehensä. Toinen tulee pakotetuksi ajamaan häntä takaa kiukuissaan ja
manaten, oivaltamatta, miten koko asia alusta alkaen on, nimittäin
ettei hänen milloinkaan tulisi olla mieliksi sille, joka rakastaa ja
pakosta on järjetön, vaan paljon ennemmin sellaiselle, joka ei rakasta
ja on järkevä; että hänen muussa tapauksessa olisi pakko antautua
epäluotettavalle, ärtyisälle, kateelliselle, epämiellyttävälle,
omaisuudelle turmiolliselle ja ruumiin hyvinvoinnille turmiolliselle,
mutta ennen kaikkea sielun kehitykselle turmiolliselle. Ja sitähän
arvokkaampaa ei tosiaankaan ole eikä koskaan tule olemaan ihmisillä
eikä jumalilla. Tätä tulee siis, poika, miettiä ja tuntea rakastajan
ystävyys: ettei siihen liity hyväntahtoisuutta vaan että se tähtää
tyydytykseen kuten ruuan halu.
"Kuin sudet lampaita lempivät niin myös lempijät poikaa".[25]
Tässä se on, Phaidros. Enää et saa kuulla minun puhuvan pitemmälti,
vaan olkoon puhe nyt lopussa.
PHAIDROS: Ja minä kun luulin, että sinä olit vasta puolivälissä ja että
sinä tulisit puhumaan samaa siitä, joka ei rakasta, mitenkä hänelle
tulee ennemmin olla mieliksi, ja osoittamaan kaikki ne edut, mitä
hänellä puolestaan on. Miksi siis lopetat nyt jo, Sokrates?
SOKRATES: Etkö ole huomannut, miekkonen, että jo lausun heksametrejä,
enkä enää dithyrambeja, ja näin teen moittiessani. Jos minä nyt alan
kiittää tuota toista, niin mitä luuletkaan minun sepittävän? Tiedätkö
sinä, että nymfit, joiden uhriksi sinä olet minut vakaasta aikomuksesta
heittänyt, saattavat minut kerrassaan haltioihini. Sanon siis yhdellä
sanalla, että yhtä paljon kuin toisessa on sitä, mistä sitä moitimme,
yhtä paljon on toisessa aivan päinvastaista, hyvää. Ja mitä pitkistä
puheista? Sillä molemmista on kyllin sanottu. Ja saakoon nyt esitelmäni
sen kohtalon kuin se ansaitsee! Minä menen tämän joen ylitse ja lähden
pois, ennenkuin sinä ehdit pakottaa minua johonkin vielä suurempaan
juttuun.
PHAIDROS: Älä vielä ainakaan, Sokrates, ennenkuin helle on ohitse! Vai
etkö näe, että nyt on puolipäivä, n.s. auringon kiintokohta? Jääkäämme
tänne keskustelemaan siitä, mitä on puhuttu; niin pian kuin ilma
viilenee, lähdemme.
SOKRATES: Jumalallinen olet sinä, Phaidros, suhtautumisessasi
puheisiin, aivan yksinkertaisesti ihmeellinen. Minä luulen näet, että
kaikista, joita sinun elämäsi aikana on pidetty, ei kukaan ole saanut
useampia syntymään kuin sinä, joko sinä sitten itse olet niitä pitänyt
tai jollakin erikoisella tavalla pakottanut toisia niitä pitämään.
Thebalaista Simmiasta[26] en ota lukuun. Kaikista muista olet vahvasti
voitolla. Nytkin sinä taas näytät aiheuttaneen sen, että yksi puhe
pidetään.
PHAIDROS: Et ainakaan mitään sotaa julista minulle. Mutta miten ja mikä
puhe nyt syntyy?
SOKRATES: Kun minä, hyvä ystävä, olin aikeissa kulkea joen poikki, niin
ilmestyi minulle haltiani[27] ja tavallinen ennemerkki -- se pidättää
minua aina siitä, mitä aion tehdä -- ja olin kuulevinani sieltä äänen,
joka ei salli minun poistua, ennenkuin olen puhdistautunut, ikäänkuin
olisin jotakin rikkonut jumaluutta vastaan. Olen kyllä ennustaja, en
tosin erikoisen pätevä, vaan kuten lukutaidossa kehnot, noin vain
omiksi tarpeikseni. Selvästi minä jo huomaan syntini. Onhan toki
sielussakin, hyvä ystävä, jokin määrä ennustuskykyä. Sillä jo kotvan
aikaa minun puhuessani on jokin herättänyt minussa levottomuutta ja
minä pelkään melkein, kuten Ibykos[28] sanoo, että minä ostaisin
kunniaa ihmisiltä tekemällä jotakin syntiä jumalia vastaan. Mutta nyt
olen huomannut rikokseni.
PHAIDROS: Mitä sinä sitten tarkoitat?
SOKRATES: Hirveän puheen, Phaidros, olet sekä sinä itse tänne
kuljettanut että pakottanut minut pitämään.
PHAIDROS: Mitenkä niin?
SOKRATES: Yksinkertaisen ja jossakin määrin jumalattoman. Ja mikä
saattaisi olla hirveämpää kuin tämä.
PHAIDROS: Ei mikään, jos sinä vain puhut totta.
SOKRATES: Kuinka? Etkö pidä Erosta Aphroditen poikana ja jumalana?
PHAIDROS: Niin ainakin sanotaan.
SOKRATES: Mutta niin ei sano Lysias, eikä sinun puheesi, joka
esitettiin sinun taikomasi minun suuni kautta. Mutta jos Eros on --
kuten hän todella on -- jumala tai jotakin jumalallista, ei hän voi
olla mitään pahaa. Äskeiset puheet taas puhuivat hänestä, ikäänkuin hän
olisi sellainen. Siinä ne siis tekivät syntiä Erosta vastaan, ja
sitäpaitsi oli niiden yksinkertaisuus aika hupaisaa, ne kun lausumatta
mitään tervettä tai totta pöyhkeilevät ikäänkuin jotakin olisivat, jos
ne todella ovat saaneet joitakuita ihmispahasia uskomaan ja
saavuttaneet arvonantoa heidän keskuudessaan. Minun on siis, hyvä
ystävä, puhdistauduttava. Niille, jotka erehtyvät jumalia koskevassa
perimätiedossa, on vanha puhdistuskeino, jota Homeros ei tosin
tuntenut, mutta kyllä Stesikhoros.[29] Sillä kun häneltä oli riistetty
silmien valo, sentakia että oli herjannut Helenaa, ei hän ollut
tietämättä sen aihetta kuten Homeros, vaan ollen Musain lemmikki, tunsi
syyn ja runoili heti:
Ei oo tosi tää sana varmaan.
Et astunut laivoihin kannellisiin,
et saapunut linnahan Troian,
ja kun hän oli sepittänyt koko tuon niin kutsutun Peruutuslaulun
(Palinodian) sai hän heti näkönsä jälleen. Juuri tässä aion minä olla
viisaampi kuin nuo molemmat. Sillä ennenkuin olen saanut mitään kärsiä
herjauksesta Erosta vastaan, koetan minä omistaa hänelle peruutuksen
paljain päin, enkä kuten silloin ennen ujoudesta verhotuin kasvoin.
PHAIDROS: Mitään tätä suloisempaa, Sokrates, et minulle voisi sanoa.
SOKRATES: Huomaathan sinä, hyvä Phaidros, mitä hävyttömyyksiä nuo
molemmat puheet lausuivat, sekä tämä äskeinen että kääröstä luettu.
Sillä jos joku luonteeltaan jalo ja lempeä mies, joka rakastaa tai
joskus ennen on rakastanut toista samanluonteista, kuulisi meidän
väittävän, että rakastajat pikkuasioitten takia synnyttävät suuria
riitoja ja ovat kateellisia ja vahingollisia lemmikille, niin mitenkä
voit olla uskomatta, että hän luulee kuulevansa sellaisia, jotka ovat
kasvaneet merimiesten parissa ja jotka eivät koskaan ole nähneet jaloa
rakkautta ja että hän ei lähestulkoonkaan yhdy meihin siinä, mistä me
Erosta moitimme?
PHAIDROS: Mahdollisesti, kautta Zeun, on niin, Sokrates.
SOKRATES: Minä häpeän tätä ja pelkään Erosta ja siksi minä haluan
makealla sanalla ikäänkuin huuhtoa pois suolan maun korvista. Ja sen
neuvon minä myös annan Lysiaalle, että mitä nopeimmin kyhää puheen
siitä, että tulee muuten samanlaisissa olosuhteissa ennemmin tehdä
mieliksi sille, joka rakastaa, kuin sille, joka ei rakasta.
PHAIDROS: Ole varma siitä, että niin on käyvä! Sillä kun sinä olet
puhunut rakastajan ylistystä, on minun ihan pakko pakottaa Lysiasta
kirjoittamaan puhe taas tästäkin.
SOKRATES: Sen minä uskon, niin kauvan kuin pysyt sinä, mikä sinä olet.
PHAIDROS: Puhu siis nyt rohkeasti!
SOKRATES: Missähän on poika, jolle minä puhuin? Hänen pitäisi kuulla
tämäkin, jottei hän sitä kuulematta ehtisi tekemään sille mieliksi,
joka ei rakasta.
PHAIDROS: Hän on aina aivan lähelläsi, kun sinä vain haluat.
SOKRATES: Tiedä siis, kaunis poika, että edellinen puhe oli
myrrinusilaisen miehen, Pythokleen pojan, Phaidroksen. Se, jonka nyt
aion esittää, on himeralaisen Stesikhoroksen, Euphemoksen pojan.[30] Se
on esitettävä seuraavasti: Ei ole tosi se puhe,[31] joka väittää, että
silloinkin, kun on olemassa joku, joka rakastaa, ennemmin tulee olla
sille mieliksi, joka ei rakasta, sentakia että edellinen on hullu,
jälkimäinen taas terve mieleltään.[32] Jos asia olisi yksinkertaisesti
niin, että hulluus on pahaa, olisi tämä väite paikallaan. Mutta nyt
tulevatkin meille suurimmat hyvyydet hulluudesta, joka annetaan
jumalallisena lahjana. Sillä Delphoin naisprofeetta[33] ja Dodonan[34]
papittaret ovat hulluudessaan tehneet Hellaalle sekä yksityisten että
valtioiden asioissa useita kauniita tekoja, mutta täydessä järjessään
ollen vähäisiä tai ei mitään. Ja jos me puhuisimme Sibyllasta ja
kaikista muista, jotka jumalallisella ennustustaidollaan ovat useille
edeltäpäin julistaneet tulevia asioita ja siten auttaneet heitä monessa
kohden menettelemään oikein, niin kävisimme pitkäveteisiksi puhuessamme
sellaista, mikä on jokaiselle tuttua. Se kuitenkin ansaitsee
mainitsemista, että entisajan miehistä ne, jotka määräsivät nimitykset,
eivät pitäneet hulluutta (maniaa) häpeällisenä eikä häpeänä. Sillä
eivät he siinä tapauksessa olisi sovittaneet juuri tätä nimitystä
kauneimpaan taiteeseen, jonka avulla tulevaisuutta arvostellaan, ja
kutsuneet sitä _manike'ksi_ (hullaantumistaidoksi), vaan koska he
pitivät sitä kauniina, joka kerta kun se syntyy jumalallisen
sallimuksen kautta, ovat he antaneet tämän nimen. Mutta nykyajan
ihmiset ovat mauttomasti tunkeneet väliin t:n ja kutsuneet sitä
_mantike'ksi_[35] (ennustustaidoksi). Niinpä ovat he nimittäneet
ymmärtäväisten ihmisten tulevaisuudentutkimusta, joka on nojautunut
lintuihin ja muihin merkkeihin, he kun ajattelulla hankkivat
inhimilliselle arvelulle järkeä ja tietoa, _oionoistike'ksi_, jota
uudemman ajan ihmiset komeillen venyttämällä o:ta oo:ksi kutsuvat
_oioonistiké'ksi_. (linnunkatsontataidoksi). Niin paljoa pyhempi ja
arvokkaampi kuin ennustustaito on linnunkatsontataitoa, sekä nimi nimeä
että toimi tointa, niin paljoa tervejärkisyyttä kauniimman todistavat
entisajan ihmiset hulluuden olevan, tuon jumalien lahjan niin paljoa
kauniimman ihmisavua. Vieläpä suurimmista taudeista ja kärsimyksistä,
jotka joidenkuiden muinaisten jumalien tuomioitten johdosta ovat
levänneet muutamien sukujen yllä, on hulluus, asetuttuaan asumaan
ihmisiin ja ennustettuaan heille tulevia asioita, vapauttanut ne,
joiden on tullut saada vapautus. Se on näet turvautunut jumalien
rukoilemiseen ja palvomiseen -- ja sitä tietä päästyään osalliseksi
puhdistus- ja vihkimenoista saattanut sen, joka on siitä osallinen,
nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden turvalliseksi, löytämällä sille,
joka on oikealla tavalla hullu ja haltioissaan, vapautuksen nykyisistä
onnettomuuksista. Kolmas laji innoitusta ja hulluutta, nimittäin se,
joka on kotoisin runottarista, valtaa hennon ja puhtaan sielun, ja
innostaa ja kiihoittaa sitä juhlalauluihin ja muuhun runouteen ja
kasvattaa jälkeentulevia ihannoimalla tuhansia esi-isien töitä. Ken
taas ilman runotarten suomaa hulluutta saapuu runouden oville, luullen
että hän pelkän taidon nojalla on kehittyvä aidoksi runoilijaksi, on
itse jäävä vihkimättömänä epätäydelliseksi ja tämän, terveesti
ajattelevan, runous jää varjoon hulluuden täyttämien luoman runouden
rinnalla.
Näin paljon ja vielä useampia jumalista lähtevän hulluuden kauniita
tekoja saatan esittää, niin että meidän ei pidä pelätä juuri tätä,
älköönkä meitä hämmentäkö joku puhe, joka peloittaa meitä sillä, että
tulee ystäväksi valita mieluummin terveesti ajatteleva kuin
hurmiotilassa oleva. Vaan vasta sitten saakoon tämä puhe
voitonpalkinnon, jos se edellisen lisäksi voi osoittaa, että jumalat
eivät lähetä rakkautta hyödyksi rakastavalle ja rakastetulle. Meidän
taas on todistettava vastakohta, että tällainen hulluus annetaan
jumalien taholta mitä suurimmaksi onneksi. Mutta tämä todistus on oleva
rikkiviisaista epäluotettava, viisaista luotettava. Ensinnäkin tulee
saada oikea tieto sielun sekä jumalallisesta että inhimillisestä
luonnosta tutkimalla sitä, mitä se kokee ja tekee. Todistelun alku on
seuraava:
Jokainen sielu on kuolematon.[36] Sillä se, mikä iäti liikkuu, on
kuolematonta. Mutta sen elämä, joka liikuttaa jotakin muuta ja jonka
jokin muu panee liikkeeseen, loppuu, koska sen liikekin pysähtyy. Vain
se, mikä liikuttaa itseään, ei milloinkaan lakkaa liikkumasta, koska se
ei jätä itseänsä, vaan on kaikelle muullekin, mikä liikkuu, liikkeen
lähde ja alku. Alku taas on jotakin syntymätöntä. Sillä alustahan
täytyy kaiken syntyväisen syntyä, mutta sen ei mistään. Sillä jos alku
syntyisi jostakin, ei se enää olisi alku. Mutta koska se on jotakin
syntymätöntä, täytyy sen olla myös jotakin häviämätöntä. Sillä jos alku
häviää, ei se itse enää voi milloinkaan syntyä mistään, eikä siitä voi
syntyä muuta, koska kerran kaiken tulee syntyä alusta. Näin on siis
liikunnon alku se, mikä itseänsä liikuttaa. Ja sen ei ole mahdollista
hävitä eikä syntyä, tai silloin koko taivas ja koko maailma luhistuisi
ja seisoisi paikallaan eikä niillä olisi mitään, mikä panisi ne
liikkumaan ja saisi ne syntymään. Kun kuolemattomaksi on osoittautunut
se, mikä itsestänsä liikkuu, ei kenenkään tarvitse hävetä, joka
selittää sielun olemuksen ja käsitteen juuri täksi, Sillä jokainen
ruumis, jolle liikkuminen tulee ulkoapäin, on sieluton, se taas, jolle
se tulee sisältä, siitä itsestään, on sielullinen, koska tämä on sielun
luonne. Jos asian laita siis on se, että se mikä panee itsensä
liikkeeseen, ei ole muuta kuin sielu, täytynee sielun olla jotakin
syntymätöntä ja häviämätöntä.
Riittäköön tämä sielun kuolemattomuudesta. Sen olemuksesta on sanottava
seuraavasti: Vaaditaan joka tapauksessa aivan jumalallista ja laajaa
esitystä osoittamaan millainen se on, mutta inhimillinen ja lyhyempi
voi selittää, mihin sitä voi verrata. Näin me nyt tahdomme asian
esittää. Verrattakoon sitä siivekkään valjakon ja ajomiehen
yhdistyneeseen voimaan. Jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki itse
hyviä ja hyvistä syntyisin, mutta muilla on kaikki sekoitettua.
Ensiksikin ohjaa meidän ohjaajamme valjakkoa, sitten on hevosista
hänellä toinen kaunis ja hyvä ja sellaisista syntyisin, toinen taas
päinvastainen ja päinvastaisista syntyisin. Vaikeata ja vaivalloista on
sentähden pakostakin ohjata sitä, mikä meissä on.
Mutta nyt on koetettava selittää, mistä johtuvat nimitykset kuolevainen
ja kuolematon olento. Kaikki mikä on sielua, vallitsee kaikkea
sielutonta ja kulkee halki koko taivaan esiintyen milloin toisessa,
milloin toisessa hahmossa. Jos sielu on täydellinen ja siivekäs,[37]
liikkuu se korkeimmissa ilmapiireissä ja hallitsee koko maailmaa. Se
taas, joka on kadottanut siipensä, ajelehtii sinne tänne, kunnes se
osuu johonkin kiinteään, jonne se asettuu asumaan, pukeutuen maiseen
ruumiiseen, joka näyttää itseään liikuttavan sen voimasta. Tämä
kokonaisuus, sielu ja ruumis yhdistyneenä, on saanut nimen elävä olento
ja liikanimen kuolevainen. Nimitys kuolematon taas ei johdu mistään
järjellisesti perustellusta syystä, vaan sekä näkemättä että kylliksi
käsittämättä jumalaa me kuvittelemme sitä joksikin kuolemattomaksi
olennoksi, jolla on sielu ja jolla on ruumis, ja nämä iäisesti
yhtyneinä. Tämä olkoon nyt ja sanottakoon sillä tavoin kuin se on
jumalalle rakasta! Mutta käykäämme etsimään syytä siipien häviämiseen,
miksi ne putoavat sielusta. Se on suunnilleen seuraava:
Siivellä on luonnostaan kyky viedä ylös sitä, mikä on painavaa, ja
kohottaa sitä korkeuksiin, missä jumalien suku asuu, ja kaikesta
ruumiillisesta on se enimmin osallista siitä, mikä on jumalallista. Se,
mikä on jumalallista, on kaunista, viisasta, hyvää ja kaikkea muuta
tällaista. Tämä kasvattaa ja kehittää sielun siipiä, mutta mikä on
häpeällistä, huonoa ja yleensä vastakkaista äsken mainitulle, riuduttaa
niitä ja tuhoaa ne. Suuri hallitsija taivaassa, Zeus, ajaa siivekkäitä
vaunuja ja kulkee ensimäisenä järjestäen kaikki ja pitäen kaikesta
huolta, ja häntä seuraa jumalien ja haltiain sotajoukko, järjestettynä
yhteentoista osastoon. Sillä Hestia[38] yksin jää jumalien asuntoon,
muista taas kaikki ne, jotka on luettu kahdentoista lukuun, kulkevat
johtavina jumalina edellä, kukin siinä järjestyksessä kuin hänelle on
määrätty. Nyt on paljon autuaallisia näköaloja ja kulkuteitä taivaan
piirin sisäpuolella, joita kohti autuaitten jumalien suku kääntyy
jokaisen suorittaessa omaa tehtäväänsä. Joka kulloinkin tahtoo ja voi,
saa seurata. Sillä kateus asustaa ulkopuolella jumalien piirin. Aina
taas kun he menevät aterialle tai kemuihin, kulkevat he jyrkästi
ylöspäin kohti taivaanlaen ylintä kohtaa. Jumalien vaunut, jotka
tasapainossaan ovat helposti ohjattavia, kulkevat helposti, mutta muut
vain vaivoin. Sillä pahuuden vaivaama hevonen painuu alas, jolleivät
ohjaajat ole sitä kauniisti kasvattaneet, vaipuen maata kohti ja painaa
vaunuja mukanaan, ja siitä johtuu sielulle äärimäisiä ponnistuksia ja
taisteluita. Kuolemattomiksi kutsutut sielut taas saavuttuaan
korkeimmalle huipulle kulkevat sen ulkopuolelle ja pysähtyvät taivaan
selälle; ja heidän siellä seistessään kuljettaa kiertoliike heitä
ympäri, ja he saavat nähdä sen, mitä on taivaan ulkopuolella.