E-text prepared by Tapio Riikonen
PHAIDROS
Kirj.
PLATON
Suomentanut
Niilo Lehmuskoski
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.
JOHDANTO.
Phaidros-dialogi tuntuu syntyneen niitten voimakkaitten vaikutelmien
herättämänä, jotka Platon on saanut opettajatoiminnastaan Akademiassa.
Se on persoonallisen, suusanallisen opetuksen ylistystä kuollutta
kirjatietoa vastaan, joka ei Platonin mielestä voi antaa mitään uutta
tietoa, vaan korkeintaan palauttaa muistiin, mitä entuudestaan
tiedämme. Ensi sijassa suuntautuu hyökkäys retoriikkaa vastaan, joka
pohjautumatta ja pyrkimättä todelliseen tietoon puhtaasti ulkonaisin
keinoin koettaa vaikuttaa kuulijoihin. Vain sellaisen puhetaidon, joka
perustuu todelliseen käsitteelliseen sekä synteettistä että
analyyttistä tietä saavutettuun tietoon niin hyvin kyseessäolevasta
aineesta kuin kuulijoitten luonteista, voi Platon myöntää taiteeksi.
Sama kuin retoriikan on laita runouden ja lakienlaadinnan, jonka Platon
lukee kirjallisuuteen. Niilläkin on arvoa vain sikäli kuin ne
perustuvat tähän edellämainittuun käsitteellisen ajattelemisen taitoon.
Sille, joka on tämän taidon saavuttanut, ovat nimitykset puhuja,
lakienlaatija ja runoilija sopimattomat. Viisaudenystävä, filosofi, on
hänen oikea nimensä.
Filosofinen tietämys asetetaan siis ainoaksi arvonmittaajaksi
kirjalliselle tuotannolle. Mutta ei edes silloin, kun se tältä kannalta
arvosteltuna täyttää kaikki vaatimukset, se kohoa suullisen esityksen
rinnalle. Todellisen filosofin on tässäkin tapauksessa myönnettävä
harjoittavansa taidettaan vain leikin vuoksi.
Sillä, joka lausuu tällaisia ajatuksia kirjallisen työn arvosta, täytyy
olla takanaan pitkä kokemus, joka yksin on voinut näyttää, miten vaikea
on siirtää kirjalliseen ilmaisumuotoon sitä, mikä ihmisessä on
persoonallisinta. Tällaiset ajatukset ovat ehkä seuranneet
luonnollisina vastavaikutuksina suurta, kaikkia henkisiä voimia
jännittänyttä työtä, joka valmistuttuaan ei ole tyydyttänyt
tekijätänsä. Valtiota on Platon itse varmaankin pitänyt pääteoksenaan.
Eiköhän tunnu luonnolliselta, että Phaidros on syntynyt sitä
seuranneena lepokautena? Dialogin muodolliset epätasaisuudet ja
ristiriitaisuudet itse ajatuksissa kenties osoittavat jonkinlaista
ajatuksen väsähtäneisyyttä, ja toiselta puolen ei tätä otaksumaa
kumonne se runollinen lento, johon Platon paikoin kohoaa. Sehän oli
mahdollinen sitä suuremmassa määrässä, mitä enemmän dialektikko Platon
väistyi runoilija Platonin tieltä. Useat tutkijat pitävät myöskin
erinäisiä dialogin kohtia käsitettävinä vasta Valtiossa esitettyjen
sukulaisajatusten valossa, ja n.s. kielistatistinen tutkimus on
niinikään nyttemmin määrännyt Phaidrokselle tämän sijan Platonin
dialogien joukossa.
Tämä mielipide dialogin syntymäajasta on kuitenkin vasta viime aikoina
alkanut saavuttaa yhä yleisempää tunnustusta. Jo vanhalla ajalla oli
varsin laajalle levinnyt se käsitys, että virheiksi tajutut dialogin
tyylilliset omituisuudet todistivat tekijässä "poikamaisuutta" ja
dialogin itsensä ensimäiseksi Platonin kirjoituksista. Uudella ajalla
on varsinkin Schleiermacher voimakkaasti puolustanut tätä
katsantokantaa. Aikansa spekulatiivisen hengen mukaisesti hän
epähistoriallisesti käsitti Platonilla olleen filosofian olemassa jo
valmiina järjestelmänä ennenkuin hän ryhtyi kirjoittamaan ja
Phaidroksessa hän oli löytävinänsä tämän järjestelmän luonnoksen.
Schleiermacherin käsitys Phaidroksen syntymisajasta on saanut
puoltajia. Nykyään kuitenkin dialogi yleisesti sijoitetaan
järjestyksessä paljoa myöhemmäksi. Jonkinlainen välittävä kanta on se,
joka otaksuu olleen olemassa kaksi Phaidros-laitosta, joista vasta
jälkimäiseen on sisältynyt se ihmeellinen myytti ihmissielusta ja
rakkaudesta, jonka Sokrates esittää ja joka ensi tutustumalla näyttää
kasvavan ulkopuolelle dialogin puitteitten.
Phaidros osoittaa tosiaankin selvemmin kuin ehkä mikään muu Platonin
teoksista ne kaksi puolta hänen luonteessaan, jotka alinomaa
taistelivat keskenään, runoilijan ja ajattelijan. Se asettaa hänessä
myöskin opettajan kirjailijaa vastaan. Phaidros särkee kuvan
systemaattisesta ajattelijasta, mutta antaa sensijaan kenties jalomman
kuvan Platon-ihmisestä.
Jo dialogi sinänsä, sen olemassaolo, on ristiriidassa siinä lausuttujen
ajatusten kanssa. Jos Platon kerran arvioi kirjallisen työn niin
alhaiseksi, niin miksi hän ylipäätään kirjoittaa? Vain leikinkö vuoksi,
kuten Sokrates lopussa sanoo koko keskustelun tapahtuneen? Ehkä
ennemminkin siksi, että hänen kaikesta huolimatta sittenkin täytyi
kirjoittaa. Ehkä Platonillakin oli käskijänsä, inspiratio, se
jumalallinen hulluus, jonka mahdin Platon nyt kerrankin tunnustaa, ja
joka on herkistänyt hänen aistinsa vastaanottaviksi sillekin
kauneudelle, jota luonto säteilee, ja kohottanut sen siihen
metafyysilliseen lentoon, joka kannattaa äsken mainittua Sokrateen
esittämää myyttiä. Ja kuitenkin -- runoilija Platon on runoilijain
vihollinen. Tosin hän nyt on heitä kohtaan suvaitsevampi kuin
Valtiossa, missä hän ei heille löydä sijaa, vaan langettaa heistä
jyrkän tuomion: hehän kuvauksillaan jumalista häpäisevät jumaluuden ja
väärentävät heidän olemuksensa, hehän herättävät epämiehekkäitä
mielenliikutuksia ja korkeimmasta todellisuudesta he loitontavat
ihmiset tarjoamalla heille vain jäljennösten jäljennöksiä. Nyt toki voi
runoilijakin olla filosofi -- sikäli kuin hän sitä on. Itsessään hän on
kaukana filosofista. Kun filosofin sielu on korkeinta, mitä Platon
tuntee, kuuluu runoilijan sielulle hänen arvomaailmassaan vasta kuudes
sija.
Se kysymys, jonka ratkaisemisessa Platon osoittaa retoriikan
täydellisen heikommuuden filosofian rinnalla, koskee rakkautta. Ei
tosin sitä rakkautta, jonka me tunnemme. Omituista on, että
kreikkalaisessa psykhessä naislemmellä oli tuskin mitään sijaa. Eros
tajuttiin varsinkin myöhemmin niitten suhteitten valtiaaksi, jotka
kehittyivät kauniiden nuorukaisten ja heitä vanhempien miesten välille.
Mikäli nämä suhteet muodostuivat aistillisiksi lemmensuhteiksi, ovat ne
meistä vastenmielisiä ja meidän koko rakkauselämällemme vieraita. Mutta
toiselta puolen on myönnettävä, että milloin rakastajassa vallitsi
voimakas siveellinen tahto, hänen rakkautensa silloin oli pyrkimystä
henkisesti kohottavasti ja jalostavasti vaikuttaa lemmikkeihinsä.
Tällainen suhde on varmasti vallinnut Sokrateen ja hänen oppilastensa
välillä, tällainen oli varmaankin Akademiassa palveltu Eros. Mutta
Eroksen mahti on Platonille vielä suurempi. Jo Symposionissa laajenee
rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi, joka lopulta johtaa tajuamaan
kauneuden idean. Phaidroksessa kauneus herättää rakkautta juuri sen
takia, että se muistuttaa kauneudesta itsestään, jota sielu kerran on
saanut katsella matkatessaan jumalien saatossa. Rakkaus kohoaa
asteettain portaaksi, joka varmimmin vie sielun takaisin
transscendenttiseen maailmaan.
Ulkokohtainen retoriikka ei kykene tunkeutumaan kysymyksen ytimeen. Se
tuntuu vielä kuolleemmalta siinä ympäristössä, johon keskustelu on
sijoitettu. Ainoan kerran vie Platon Sokrateen, joka nytkin on hänen
ajatustensa tulkki, vapaaseen luontoon, jota Sokrates yleensä karttoi,
koska se ei, kuten hän tässä dialogissa sanoo, voinut hänelle mitään
opettaa. Oppia hän saattoi ainoastaan kaupungissa olevista ihmisistä.
Sokrates pysyttelikin melkein yhtä itsepintaisesti Ateenassa -- vain
sotaretkelle hän sieltä poistui -- kuin myöhemmin Kant
Königsbergissään.
Ulkopuolelle kaupungin muurien Sokrates on lähtenyt saadakseen kuulla
Lysiaan, kuuluisan reetorin uusimman puheen rakkaudesta tämän
innokkaalta ihailijalta _Phaidrokselta_, samalta pintapuoliselta ja
fanaattisessa puhujain-ihailussaan hiukan koomillisesti vaikuttavalta
ateenalaiselta, jonka tunnemme Symposion-dialogista. Puhe, joka
mahdollisesti on jonkun Lysiaan pitämän puheen vapaa mukailu,
osoittautuu ajatuksiltaan köyhäksi ja heikoksi kokoonpanoltaan. Perin
teennäinen on teemakin: kauniin nuorukaisen ei tule olla mieliksi
sille, joka häntä rakastaa, vaan sille, joka ei rakasta. Eipä ihme,
että Sokrates dialogin lopussa tuomitsee puheet itsepuolustukseen
kykenemättömiksi. Tällä kertaa hän -- verhotuin kasvoin, osoittaakseen,
ettei hän nyt ilmaise todellisia ajatuksiaan -- pitää puheen samasta
aineesta, muodoltaan raskaamman kuin Lysiaan puhe oli ollut, mutta
ajatuspitoisemman ja psykologisesti syvällisemmän. -- Juuri kun
keskustelutoverit tekevät lähtöä, tuntee Sokrates kuitenkin
daimonioninsa syyttävän häntä siitä, että hän on herjannut Erosta, ja
niin hän runoilija Stesikhoroksen esimerkkiä noudattaen tämän
peruutuslaulun, _Palinodian_, mukaan pitää uuden puheen, joka on
edellisille täysin vastakkainen.
Hulluudeksi myöntää Sokrates nytkin rakkauden. Mutta siinä itsessään
hän ei näe pahaa. Päinvastoin on jumalallinen hulluus tuottanut
suurinta onnea ihmisille. Se on synnyttänyt ennustustaidon, ja
mysteriokultin, vain sen varassa syntyy todellinen runous. Jumalallista
hulluutta on rakkauskin. Se voi olla jumalallista vain sentakia, että
sielu on kuolematon. Sielun kuolemattomuuden Sokrates todistaa sillä,
että se oman liikkeensä alkuna on syntymätön ja häviämätön, Phaidonissa
ja Valtiossa esitettyihin todistuksiin liittyy näin uusi, sellainen,
joka tosin psyykilliseen puoleen rajoitettuna sisältää jokseenkin saman
perusajatuksen kuin nykyinen voiman säilymisen laki.
Vasta sielun olemuksen täydellinen tunteminen voi selvittää rakkauden
olemuksen. Mutta sen esittämisestä tarkasti käsitteellisen ajatuksen
kannalta Sokrates -- taikka oikeammin Platon -- ilmeisesti vastoin
dialogin lopussa asetettuja vaatimuksia luopuu. Platon tunnustaa, ettei
inhimillinen tietämys siihen kykene. Niin ankarasti kuin Platon
vaatiikin käsitteellistä ajattelua, näyttävät hänen perusoppinsa
sittenkin syntyneen intuitiivista tietä. Runous on Platonille sittenkin
silta ideain puhtaaseen maailmaan, nimittäin se runous, jonka hän itse
luo. Myytti on useinkin se muoto, johon hän syvimmät ajatuksensa pukee.
Aivan toiselle tasolle kuin millä keskustelu Phaidroksessa yleensä
liikkuu, kohoaa Sokrateen esittämä sielun olemusta vertauksin kuvaava
myytti. Platon rikkoo sillä dialogin yhtenäisyyden, mutta sovitukseksi
paljastaa meille näkemyksensä suuruuden ja koko sielunsa tulisuuden.
Valtiossa oli Platon eroittanut sielussa kolme osaa, järjen, uljuuden
ja halun. Nyt [Myöskin Valtiossa havainnollistutetaan oppia sielun
kolmijaosta vertauksella: Ihmisvaippaan on kätketty monipäinen hirviö,
jalopeura ja ihminen. Jos ihminen hallitsee, on kokonaisolemus
onnellinen.] hän antaa Sokrateen verrata sielua kokonaisuuteen, jonka
muodostavat parivaljakko, jonka toinen hevonen on jalo, kaunis,
hyveellinen ja helposti ohjattavissa, toinen taas huono, ruma, paheiden
raskauttama ja uppiniskainen. Siivekkäänä on sielu kerran kulkenut
jumalien autuaassa saatossa voimiensa ja tahtonsa mukaan heitä
seuraten. Se on aina ollut vaarassa vaipua maahan, koska paheiden
täyttämä hevonen on häirinnyt tasapainoa ja pyrkinyt painamaan
valjaikkoa alas. Täydellisimmät kuolemattomiksi kutsutut sielut
kohoavat ulkopuolelle taivaankin ja saavat nähdä todellisen olevaisen,
ideamaailman, missä erikoisesti oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja
tiedon ideat loistavat esiin. Jos sielut saattavat seurata jumalia,
säilyvät ne vahingoittumattomina, jolleivät, kadottavat ne siipensä ja
putoavat maahan. Sen mukaan, miten sielut ovat jaksaneet kohota
jumalien mukana tai olleet kohoamatta ja tyytyneet vain arvelusta
lähtevään ravintoon, saavat ne paikkansa maallisessa vaelluksessa.
Suurin onni on tulla istutetuksi siemeneen, josta kehittyy viisautta ja
kauneutta rakastava, Musain taiteita (ei kuitenkaan runoutta)
harjoittava ja Erosta kunnioittava mies. Sitä seuraava aste on
lainkuuliaisen, sotaan ja hallitsemiseen kykenevän kuninkaan siemen. Ja
niin jatkuu arvojärjestys alenevassa sarjassa, jonka sofisti ja tyranni
päättävät, ja jossa runoilijalle on vasta kuudes sija yhdeksästä.
Sielut palaavat sinne, mistä ovat lähteneet, vasta kymmenen tuhannen
vuoden kuluttua; vain sen sielu, joka vilpittömästi on harrastanut
filosofiaa tai filosofisella tavalla harjoittanut poikarakkautta, saa
siivet kolmantena tuhatvuotisjaksona. Maisen elämänsä jälkeen saavat
sielut joko maan alla suorittaen rangaistustaan tai asuen jossakin
kohdassa taivasta oikeudenmukaisen palkintonsa. Joka tuhannentena
vuotena ne saavat valita uuden elämän.
Nämä ajatukset ovat läheistä sukua Valtion sielunvaellusopille ja
tietävät kehitystä Phaidonissa esitetystä kannasta, minkä mukaan vain
filosofeille luvataan ruumiiton elämä vielä kauniimmissa asunnoissa
kuin maiset ovat.
Jotta maahan vaipunut sielu voisi palata entiseen asemaansa, on hänen
uudelleen saatava siivet. Tämä taas on mahdollista vain sikäli, mikäli
voimme tässä maailmassa olevissa ideamaailman jäljennöksissä tajuta
jotakin tuosta entisestä maailmastamme. Vain kauneuden ideasta on
terävimmän aistimme, näkömme havaittavissa selvä kuva. Tämä kauneus
synnyttää rakkauden. Rakastetun olemus herättää sielussa muiston
todellisesta kauneudesta ja muodostuu siksi voimaksi, joka johtaa
sielua kohti ideain autuasta maailmaa. Vaikea on tosin kulkea tämä tie.
Sielun alhainen osa, tuo hillitön ja epäjalo hevonen, koettaa syöstä
koko sielun huonoihin nautintoihin. Vain filosofisesti harjoitettu
rakkaus johtaa oikeaan.
Että Platon monin verran syvemmin saattoi tunkeutua asian ytimeen kuin
Lysias osoittaa tämä myytti. Mutta se näyttää myös, mitenkä vaikeata on
vetää jyrkkää rajaa ajattelun ja runouden välille. Filosofin sielu
tuskin voi tunkeutua tosiolevaisen maailmoihin ilman jotakin osaa siitä
näkemyksestä, joka synnyttää tosi runouden. Ja toiselta puolen ei
suurta runoutta synny ilman filosofiaa.
Runoilijaolemuksellaan kenties yhtä paljon kuin hellittämättömällä
pyrkimyksellä viisauteen veti Platon Ateenan nuorukaisista jaloimmat
Akademiaansa, missä Platon koko persoonallisuutensa voimalla harjoitti
"sielujen ohjaustaitoa". Lienee kuitenkin ollut monta, jotka jättivät
hänet ja kääntyivät toisaalle, missä kansalaiseksi ja ihmiseksi näytti
helpommin voivan kehittyä. Useitten oppilaistaan sai Platon nähdä
siirtyvän puhetaidon opettajan Isokrateen kouluun, joka hänkin käsitti
toimintansa ennen kaikkea nuorisoa kasvattavaksi. Platonin mielestä ei
Isokrateen viittoma tie ollut oikea. Se, joka ei pyrkinyt herättämään
kasvateissaan todellista tietoa, ei myöskään voinut synnyttää heissä
hyveitä. Ja se, mitä Platon antaa Sokrateen Isokrateesta lausua
viimeisissä vuorosanoissaan, onkin kai käsitettävä pettymyksen
ilmaukseksi siitä, ettei Isokrates ollut täyttänyt niitä lupauksia,
joita hänen luontaiset lahjansa ja filosofinen luonteensa olivat
hänestä antaneet silloin, kun hän vielä oli nuori. Ja niin lieneekin
syvimmältään Isokrates se objekti, johon polemiikki retoriikkaa
vastaan kohdistuu, eikä jo silloin kuollut Lysias, jonka Platon on
tuonut näyttämölle vain siksi, että hänen persoonansa ja
taiteilijaominaisuutensa ulkonaisesti paremmin kuin Isokrateen
soveltuivat Platonin tarkoituksiin.
Lysias ja Sokrates edustavat vastakohtia, jotka ulottuvat kautta
aikojen. Filosofia ja retoriikka, ajatus ja puhe, sisältö ja muoto ovat
vain harvoin yhtyneet sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Ehkä niistä
synteeseistä, jotka nämä kaksi antiteesiä ovat synnyttäneet, on
täydellisimpiä se, jonka Platon, itse tosin olematta siitä tietoinen,
on luonut.
_Suomentaja_.
PHAIDROS.
Vuoropuhelun henkilöt:
Sokrates
Phaidros
SOKRATES: Rakas Phaidros, minne ja mistä?
PHAIDROS: Lysiaan,[1] Kephaloksen pojan luota, Sokrates. Olen matkalla
kävelemään kaupungin muurin ulkopuolelle. Sillä olen kuluttanut pitkän
ajan istuessani siellä aamuvarhaisesta alkaen. Noudattaen yhteisen
ystävämme, Akumenoksen[2] neuvoa teen kävelymatkani pitkin teitä. Hän
näet vakuuttaa kävelyn siellä olevan virkistävämpää kuin
kilparadoilla.[3]
SOKRATES: Siinä hän on aivan oikeassa, hyvä ystävä. Lysias oli siis --
kuten näyttää -- kaupungissa?
PHAIDROS: Kyllä, Epikrateen[4] luona, Morykhoksen[5] talossa, tässä
näin, joka on lähellä Olympolaisen (Zeun) temppeliä.[6]
SOKRATES: Mitä ajanvietettä teillä oli? Tai tietysti Lysias kestitsi
teitä puheella?
PHAIDROS: Saat sen tietää, jos sinulla on aikaa kulkea kanssani ja
kuunnella.
SOKRATES: Kuinka? Etkö luule, että minulle on, käyttääkseni
Pindaroksen[7] sanoja, kiirettäkin tärkeämpää kuulla, mitä sinulla ja
Lysiaalla on ollut sanottavaa toisillenne.
PHAIDROS: Lähde siis matkaan!
SOKRATES: Ja kerro sinä!
PHAIDROS: Tosiaankin, Sokrates, on kuunteluaihe sinulle sopiva. Sillä
puhe, jonka parissa vietimme aikaamme, koski tavallaan rakkautta.
Lysias on näet kuvannut, mitenkä jonkun kauniin nuorukaisen rakkautta
koetetaan voittaa. Valloitusyritystä ei kuitenkaan tee hänen
rakastajansa, ja siinä juuri onkin ajatuksen hienous. Hän sanoo
nimittäin, että on osoitettava suurempaa suosiota sille, joka ei
rakasta, kuin sille, joka rakastaa.
SOKRATES: Mikä jalo mies! Olisipa hän vain kirjoittanut, että tulee
enemmän suosia köyhää kuin rikasta, vanhaa kuin nuorta ja kaikkea muuta
joka soveltuu sekä minuun että useimpiin teistä. Sillä silloin
tosiaankin nämä puheet olisivat sivistäviä ja yleishyödyllisiä. Minä
puolestani olen nyt saanut sellaisen halun kuulla, että jos sinä ulotat
kävelymatkasi vaikka aina Megaraan[8] asti ja Herodikoksen[9] tavoin
kuljet kaupungin muurille saakka ja sieltä takaisin, en kuitenkaan jää
pois seurastasi.
PHAIDROS: Mitä tarkoitat, parahin Sokrates? Luuletko sinä, että minä,
joka olen oppimaton mies, voin muististani esittää, mitä Lysias,
nykyajan ihmisistä kirjoitustaidossa etevin, pitkän ajan kuluessa
rauhassa kaikilta häiriöiltä on sommitellut, tavalla, joka olisi hänen
arvoistaan. Kaukana siitä. Ja kuitenkin tahtoisin kyetä tähän paljoa
mieluummin kuin saada paljon rahaa.
SOKRATES: Hyvä Phaidros! Jollen tunne Phaidrosta, on minun täytynyt
unohtaa itsenikin. Mutta ei kumpaakaan tästä ole tapahtunut. Sillä
tiedän hyvin, että se mies kuullessaan Lysiaan puheen ei ole kuullut
sitä vain yhtä kertaa, vaan on yhä uudestaan pyytänyt tätä lukemaan sen
hänelle, jota pyyntöä tämä mielellään on noudattanut. Eikä edes tämä
ole hänelle riittänyt, vaan lopuksi on hän ottanut kirjan ja tutkinut
niitä kohtia, jotka ovat häntä enimmin miellyttäneet. Ja kun hän näin
tehden on istunut varhaisesta aamusta asti, on hän lopuksi väsynyt ja
lähtenyt kävelemään opittuaan -- kuten minä ainakin luulen, koira
vieköön -- puheen ulkoa, jollei se ole ollut kovin pitkä. Ja hän kulki
ulkopuolelle kaupungin muurin, voidakseen sitä rauhassa harjoitella. Ja
kun hän kohtasi erään, joka sairastaa halua kuulla puheita, niin hän
tuli iloiseksi hänet nähtyään, koska hän nyt luuli saavansa
haltioitumistoverin,[10] ja pyysi tätä kävelykumppanikseen. Mutta kun
puheitten lempijä käski häntä puhumaan, niin teeskenteli hän
haluttomuutta puhua. Ja kuitenkin hän lopulta, vaikkei kukaan häntä
vapaasta tahdostaan kuuntelisi, väkisin puhuisi. Pyydä siis, sinä
Phaidros, häntä heti tekemään se, minkä hän kaikissa tapauksissa pian
on tekevä.
PHAIDROS: Minun on tosiaankin parasta esittää se niin hyvin kuin voin.
Sillä näyttää siltä, ettet sinä päästä minua, ennenkuin olen sen
jollakin tavalla sinulle lausunut.
SOKRATES: Aivan oikea on tämä arvelusi minusta.
PHAIDROS: Minä teen siis niin. Sillä itse asiassa, hyvä Sokrates, en
ole mitenkään oppinut ulkoa hänen sanojaan, mutta sisällön melkein
kaikesta, minkä kautta hän sanoi rakastavan aseman eroavan sen
asemasta, joka ei rakasta, tulen kyllä pääkohdittain järjestyksessä
esittämään alusta alkaen.
SOKRATES: Kuitenkin näytettyäsi ensin, rakkaani, mitä sinulla on
vasemmassa kädessäsi vaipan alla. Minä näet aavistan, että sinulla
siellä on itse puhe. Jos niin on laita, niin ole vain siinä uskossa,
että pidän paljon sinusta, mutta suurta halua ei minulla ole, jos
kerran Lysias on läsnä, tarjoutua sinun opetettavaksesi. Kuule, näytä
se minulle!
PHAIDROS: Seis! Sinä, Sokrates, olet riistänyt minulta toivoni saada
harjoitella sinä kuulijanani. Mutta minne tahdot meidän istuutuvan
lukemaan?
SOKRATES: Poiketkaamme tästä ja käykäämme alas Ilisokselle![11] Sitten
voimme rauhassa istuutua minne hyväksi näemme.
PHAIDROS: Oivallinen sattuma, kuten näyttää, että olen avojaloin.
Sinähän olet aina niin. Nythän on erinomaisen mukavaa kulkea vedessä ja
kastella jalkojansa. Oikein se on suloista erittäinkin tähän aikaan
vuotta ja vuorokautta.
SOKRATES: Käy siis edellä ja katso samalla, minne voimme istuutua!
PHAIDROS: Näetkö tuon korkeimman plataanin tuolla?
SOKRATES: Miksen näkisi?
PHAIDROS: Siellä on varjoa ja vain kohtalainen tuuli ja nurmikko, minne
voimme istuutua, tai -- jos niin haluamme -- heittäytyä pitkäksemme.
SOKRATES: Eteenpäin siis!
PHAIDROS: Sano minulle, Sokrates, eikö täältä Ilisoksen luota kerrota
Boreaan[12] ryöstäneen Oreithyiaa.
SOKRATES: Kerrotaan kyllä.
PHAIDROS: Kenties juuri tästä paikasta? Ihanalta ainakin sekä puhtaalta
ja selkeältä näyttää vesi ja sopivalta tyttöjen leikkiin sen partaalla.
SOKRATES: Ei, vaan suunnilleen kaksi tai kolme stadionia alempaa, siltä
kohdalta, mistä pääsee joen yli Artemiin temppelin luo. Ja siellä
jossakin on Boreaan alttari.
PHAIDROS: Sitä en ole tiennyt. Mutta sano, kautta Zeun, Sokrates,
uskotko sinä, että tämä tarina on tosi.
SOKRATES: Jos olisin uskomatta, kuten nuo viisaat, en suinkaan olisi
typerä. Viisastellen minä sanoisin, että pohjatuuli oli viskannut hänet
alas läheisiltä kallioilta, kun hän leikki Pharmakeian kanssa, ja kun
hän näin oli kuollut, kerrottiin että Boreas oli hänet ryöstänyt -- tai
alas Areiopagokselta, sillä niinkin taru kerrotaan, että hänet
ryöstettiin sieltä, eikä täältä. -- Minusta, Phaidros, tuntuu kyllä
tällainen muuten hienolta, mutta siihen nähdäkseni vaaditaan taitavaa
ja uupumatonta miestä ja sen lisäksi sellaista, joka ei ole varsin
onnellisessa asemassa, ei minkään muun takia kuin sen, että hänen sen
jälkeen on käytävä korjaamaan Kentaurien[13] olemusta ja sitten
Khimairan[14] ja että hänen luokseen tulvii kaikenlaisten Gorgonien ja
Pegasosten joukko ja määrätön paljous muita käsittämättömiä ja
eriskummallisia olentoja. Ja jos joku, joka ei niihin usko, yrittää
vetää niitä kutakin todennäköisyyspiiriin, nojautuen tavalliseen moukan
viisauteen, niin kysyy se häneltä paljon aikaa. Minulla ei mitenkään
ole siihen aikaa. Ja siihen on, hyvä ystävä, syynä se, etten
delphoilaisen kirjoituksen[15] mukaan, kykene tuntemaan itseäni.
Naurettavalta tosiaan näyttää minusta tutkia muita asioita, niin kauan
kuin tämä tuntemus minulta puuttuu. Sentähden annan minä tämän jäädä
silleen ja omaksuen siitä vallalla olevan käsityksen tutkin minä, kuten
äsken sanoin, en tätä, vaan itseäni, nimittäin, olenko minä
Typhonia[16] mutkikkaampi ja pöyhkeämpi otus vai olenko kesympi ja
yksinkertaisempi olento, luonnostani osallinen jostakin jumalallisesta
ja jalosta elämänosasta. Mutta, ystävä, asiasta toiseen. Eikö tämä
ollut se puu, jonka luo sinun piti meitä viedä?
PHAIDROS: Kyllä, juuri tämä.
SOKRATES: Kautta Heran, tämähän on kaunis lepopaikka! Sillä platani
itse on hyvin tuuhealehväinen ja korkea, ja pensaston korkeus muodostaa
kauniin siimeksen ja sitäpaitsi on se täydessä kukoistuksessa, niin
että se täyttää paikan mitä ihanimmalla tuoksulla. Ja mitä suloisin
lähde platanin alla pulppuaa raittihinta vettä, jos voi luottaa
jalkaansa. Neitojen kuvapatsaista ja vihkilahjoista päättäen näyttää
tässä olevan joidenkuiden nymfien ja Akhelooksen[17] pyhäkkö. Ja
sitten, jos sallit minun siitä huomauttaa, tuntuu leppoisa tuulenhenki
tässä paikassa niin miellyttävältä ja erinomaisen suloiselta ja yhtyy
suvisena ja sointuvana heinäsirkkojen kuoroon. Kaikista ihaninta on
kuitenkin ruoho, sitä kun loivalla rinteellä kasvaa niin runsaasti,
että siihen hyvin mukavasti voi nojata päätään. Erinomainen opas olet
siis ollut, hyvä Phaidros.
PHAIDROS: Sinä ihmeellinen mies, taas osoittaudut perin kummalliseksi!
Sillä, kuten itse sanot, näytät sinä kokonaan muukalaiselta, joka antaa
kuljettaa itseään ympäri, etkä paikkakuntalaiselta. Siihen määrään sinä
kartat retkiä kaupungista ympäristöön etkä minusta ainakaan näytä
kulkevan edes kaupunginmuurin ulkopuolelle.
SOKRATES: Anna minulle anteeksi, hyvä ystävä! Sillä minä olen
opinhaluinen, eivätkä paikat ja puut voi minua missään suhteessa
opettaa, vaan ihmiset, jotka ovat kaupungissa. Mutta sinä näytät
keksineen keinon houkutellaksesi minut sieltä ulos. Sillä niinkuin
paimenet saavat nälkäiset eläimet mukaansa näyttämällä heille lehvää
tai jyviä jonkun verran, samoin sinä näytät voivan kuljettaa minua
ympäri koko Attikan ja minne muualle vain haluat, kun noin pidät
edessäni kirjakääröjä puheineen. Mutta kun minä nyt kerran olen tullut
tänne, niin aion heittäytyä pitkäkseni. Valitse sinä taas sellainen
asento, jossa luulet olevan mukavinta lukea, ja lue!
PHAIDROS: Kuule siis!
"Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen tämän
hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun
toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi.
Sillä nämä katuvat silloin, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä hyvää,
mitä ovat tehneet. Toisilla taasen ei ole hetkeä, jolloin heidän
tarvitsisi muuttaa mieltään. Sillä he tekevät voimainsa mukaan hyvää,
eivät pakosta vaan vapaaehtoisesti, samoin kuin he parhaimmalla tavalla
saattavat pitää huolta omista asioistaan.
"Lisäksi ne, jotka rakastavat, ottavat huomioon ne puolet omista
asioistaan, mitä he ovat huonosti hoitaneet rakkauden takia ja mitä
hyvää he ovat tehneet, ja kun he lisäävät siihen sen vaivan, minkä he
ovat nähneet, arvelevat he jo aikoja sitten osoittaneensa rakastetuille
niin paljon kiitollisuutta kuin he ansaitsevat. Mutta ne, jotka eivät
rakasta, eivät voi vedota omien asioittensa laiminlyöntiin tämän takia,
eivät ottaa lukuun menneitä ponnistuksia, eivätkä syyttää sitä, että
olisivat joutuneet riitoihin omaistensa kanssa. Kun siis kaikki näin
suuret huonot puolet jäävät pois, ei jää jälelle mitään muuta
mahdollisuutta, kuin alttiisti tehdä tekoja, joilla he saattavat luulla
tekevänsä heille mieliksi. Ja edelleen, jos niitä, jotka rakastavat,
sen takia kannattaa pitää suuressa arvossa, että he sanovat olevansa
niiden parhaita ystäviä, joita he rakastavat, ja valmiita noudattamaan
rakastettujen tahtoa, vaikka he sekä sanojensa että töittensä takia
joutuvat muitten ihmisten vihoihin, niin on helppoa huomata, onko tämä
väite tosi, koska he tulevat pitämään kaikkia niitä, joihin he
myöhemmin rakastuvat, suuremmassa arvossa kuin noita edellisiä ja
ilmeisesti, jos hyväksi näkevät, tulevat tekemään näille pahaakin.
Mutta mitenkä on kohtuudenmukaista uhrata sellaista lahjaa sille, jolla
on tällainen sairaus, jota ei kukaan, olkoonpa asiantuntijakin,
saattaisi edes ryhtyä parantamaan. Sillä itsekin he myöntävät ennemmin
olevansa sairaita kuin mieleltään terveitä ja tietävänsä, että ovat
heikkojärkisiä, mutta etteivät voi päästä itsensä herroiksi. Mitenkä he
siis tultuaan järkiinsä saattaisivat arvella, että se on oikein, mitä
he tällaisessa mielentilassa tahtovat? Ja varmaankin, jos sinä
rakastajien joukosta valitsisit parhaan, saattaisi valintasi tapahtua
vain harvojen joukosta. Jos taas muitten joukosta valitsisit itsellesi
sopivimman, saattaisi vaalisi tapahtua monen joukosta. Paljoa suurempi
toivo on siis, että sinä ollessasi näiden monien joukossa löydät sen,
joka on ystävyytesi arvoinen.
"Jos sinä taas pelkäät vallitsevaa mielipidettä, sitä nimittäin, että
sinulle koituu häpeää, jos ihmiset saavat sen tietää, on tosin
todennäköistä, että ne, jotka rakastavat, uskoessaan että muut heitä
kadehtivat niinkuin he itse kadehtivat toinen toistaan, pöyhkeilevät
kertomalla ja turhamaisesti kaikille kerskumalla, etteivät heidän
ponnistuksensa ole menneet hukkaan; mutta toiselta puolen on
todennäköistä, että ne, jotka eivät rakasta, kyeten hallitsemaan
itseään, pitävät sen, mikä on parasta, parempana sitä kunniaa, minkä
ihmiset heille suovat. Edelleen moni pakostakin huomaa ja näkee,
mitenkä ne, jotka rakastavat, ajavat takaa rakastettujaan, työkseen
tätä tehden, niin että kun heidät nähdään keskustelemassa keskenänsä,
heidän silloin luullaan olevan yhdessä joko sen takia, että ovat
tyydyttäneet halunsa tai aikovat sitä tyydyttää. Mutta niitä, jotka
eivät rakasta, ei edes yritetä syyttää siitä, että ovat yhtyneet
tapaamaan toisiansa, koska tiedetään, että on välttämätöntä keskustella
jonkun kanssa, joko sitten ystävyydestä tai muuten vain huvittelun
halusta. Jos sinusta taas tuntuu peloittavalta ajatellessasi, mitenkä
vaikeata ystävyyden on olla pysyvä, ja mitenkä toisessa tapauksessa,
kun erimielisyys syntyy, molempia yhteisesti kohtaa onnettomuus, mutta
tässä tapauksessa, kun olet uhrannut sen, mikä sinulle on arvokkainta,
sinä saat kärsiä suurta vahinkoa, niin täydellä syyllä voit enemmän
pelätä niitä, jotka rakastavat. Sillä monet asiat kiusaavat heitä ja he
luulevat kaiken tapahtuvan heidän vahingokseen. Sen takia koettavat he
estää rakastettujaan kohtaamasta muita, peläten että ne, jotka ovat
hankkineet itselleen omaisuutta, varoillaan vievät heistä voiton, ja
että ne taas, jotka ovat sivistyneitä, ymmärryksellään saavuttavat
etusijan. Ja jos joku on hankkinut joitakin muita etuja, koettavat he
ehkäistä jokaisen tällaisen miehen vaikutusta. Jos he siis saavat sinut
antautumaan heidän vihoihinsa, saattavat he sinut vaille ystäviä, jos
sinä taas pidät omaa etuasi silmällä ja ajattelet paremmin kuin he,
joudut sinä riitoihin heidän kanssaan. Ne taas, jotka eivät ole olleet
rakastajia, vaan oman kuntonsa kautta ovat saavuttaneet, mitä ovat
kaivanneet, eivät saata kadehtia seuratovereitasi, vaan päinvastoin
voivat vihata niitä, jotka eivät tahdo olla tovereitasi, koska heillä
on se käsitys, että nämä halveksivat heitä, mutta että heillä
seuratovereista on hyötyä. Niinpä onkin paljoa suurempi syy toivoa,
että tällainen suhde synnyttää ystävyyttä kuin vihamielisyyttä.
"Myöskin ovat useat niistä, jotka rakastavat, ennen alkaneet tuntea
himoa ruumiilliseen nautintoon, kuin he ovat tunteneet asianomaisen
luonteenlaadun ja ne olosuhteet, joissa hän elää, niin että on
epävarmaa, vieläkö he silloin tahtovat olla heidän ystäviänsä, kun he
ovat tyydyttäneet himonsa. Mitä taas niihin tulee, jotka eivät rakasta,
ja jotka ovat näin tehneet, jo aikaisemmin oltuaan ystäviä keskenään,
niin on todennäköistä, ettei se hyvä, jota ovat kokeneet, heikennä
heidän ystävyyttään, vaan että tämä säilyy merkkinä siitä, mitä tuleva
on. Vieläpä on sinulla mahdollisuus tulla paremmaksi, jos tottelet
minua kuin jos tottelet rakastajaa. Sillä he kiittävät vastoin sitä,
mikä on parasta, mitä sinä puhut tai teet, osaksi sentakia, että
pelkäävät joutuvansa vihoihisi, osaksi sentakia, että he himonsa
takia eivät kykene paremmin ymmärtämään. Sillä seuraavanlaisia
ilmenemismuotoja on rakkaudella: ne, joilla ei ole onnea mukanaan, se
saattaa pitämään tuskallisena sitä, mikä ei tuota toisille tuskaa, ne
taas, joita onni suosii, se saattaa kohdistamaan kiitoksensa siihenkin,
mikä ei ole nautinnon arvoista. Niinpä siis tulee rakastavia paljoa
ennemmin sääliä kuin kadehtia. Jos taas noudatat minun mieltäni, niin
en ensiksikään seurustele kanssasi vain hetken nautintoa ajatellen,
vaan myös tulevaa hyötyä, en rakkauden voittamana, vaan itseni
voittaen, en pikku asioitten takia ankarasti vihastuen, vaan suurten
asiain takia hitaasti ja lievästi pahastuen, antaen anteeksi sen, mikä
ei ole tahallista ja koettaen torjua sitä, mikä on tahallista. Sillä
nämä ovat merkkejä ystävyydestä, joka on kauan kestävä. Jos taas
sinusta tuntuu siltä, ettei ystävyyssuhde voi olla luja, jollei ole
rakastunut, tulee sinun ajatella, ettemme siinä tapauksessa pitäisi
poikiamme suuressa arvossa emmekä isiämme ja äitejämme, ettei meillä
olisi uskollisia ystäviä, joita emme ole saaneet sellaisen himon takia,
vaan muitten pyrkimyksien tähden.
"Edelleen, jos tulee enimmän tehdä mieliksi niille, jotka tätä
pyytävät, niin on soveliasta myöskin mitä muihin ihmisiin tulee tehdä
hyvää, ei parhaille, vaan avuttomimmille. Sillä vapautettuina
suurimmasta pahasta tulevat he tuntemaan suurinta kiitollisuutta. Niin,
vieläpä yksityisiin pitoihinsa ei kannattaisi kutsua ystäviään, vaan
niitä, jotka kerjäävät ja ovat kunnollisen ravinnon puutteessa. Sillä
he tulevat osoittamaan kiitollisuuttaan hyväntekijöilleen, seuraamaan
heitä, saapumaan heidän ovelleen, suuresti iloitsemaan, tuntemaan mitä
syvintä kiitollisuutta ja toivottamaan heille kaikkea hyvää.
"Mutta kenties onkin soveliasta, ettei tee niille mieliksi, jotka sitä
kiihkeimmin pyytävät, vaan niille, jotka kykenevät osoittamaan suurinta
kiitollisuutta ei ainoastaan niille, jotka rakkautta kerjäävät, vaan
niille, jotka ovat sen arvoisia, ei kaikille niille, jotka tulevat
nauttimaan nuoruudestasi, vaan niille, jotka ovat valmiit antamaan
sinulle tultuasi vanhemmaksi omista hyvyyksistään, ei niille, jotka
saatuaan tahtonsa täytetyksi, ylpeilevät muitten edessä, vaan niille
jotka häveliäinä pitävät sen salaisuutena kaikilta, ei niille, jotka
vain vähän aikaa ovat innostuneita, vaan niille, jotka samalla tavoin
koko elämänsä tulevat olemaan ystäviäsi, ei niille, jotka tyydytettyään
himonsa etsivät tekosyytä riitaan, vaan niille, jotka osoittavat
hyvettään silloinkin, kun toiselta on nuoruuden kukoistus kuihtunut.
Paina siis muistiisi mitä on sanottu, ja ajattele sitä, että ystävät
nuhtelevat -- niitä, jotka rakastavat, ikäänkuin heidän harrastuksensa
olisi huonoa, mutta ettei koskaan ole kukaan moittinut niitä, jotka
eivät rakasta, siinä mielessä, että he sen takia huonosti pitäisivät
huolta itsestään.
"Mahdollisesti nyt kysyt minulta, kehoitanko minä sinua olemaan
mieliksi kaikille niille, jotka eivät rakasta. Mutta minä luulen, ettei
edes se, joka rakastaa, neuvoisi sinua samalla tavoin ajattelemaan
kaikista rakastajista. Sillä eihän tämä itse asiassa velvoita sitä,
joka rakkautta saa osakseen, yhtäläiseen kiitokseen, eikä se sinulle
ole samassa määrässä mahdollista, jos haluat pysyä toisilta
huomaamatta. Siitä ei tule koitua kenellekään vahinkoa, vaan molemmille
hyötyä.
"Minä pidän riittävänä sen, mitä olen puhunut. Jos sinä jotakin
kaipaat, jonka luulet unohtuneen, niin kysele."
Miltä tuntuu sinusta puhe, Sokrates? Eikö se tunnu olevan erinomainen
sekä muissa suhteissa että erittäinkin sanontansa puolesta?
SOKRATES: Aivan haltioittava, hyvä ystävä, niin että minun on pääni
aivan pyörällä. Ja näin on minun käynyt sinun takiasi, Phaidros, sinua
katsellessani. Sillä kasvosi näyttivät minusta säteilevän puheen
synnyttämää riemua. Ja kun minä ajattelin, että sinä paremmin ymmärrät
tällaisia asioita kuin minä, seurasin sinua ja seuratessani sinua olen
minäkin joutunut hurmioon sinun mukanasi, sinä jumalallinen ihminen!
PHAIDROS: Kas vaan! Sinusta näyttää sopivalta tällä tavoin laskea
leikkiä?
SOKRATES: Näyttääkö sinusta sitten siltä, että minä lasken leikkiä ja
etten siis ole puhunut täyttä totta?
PHAIDROS: Ei suinkaan, Sokrates. Mutta sano nyt, Sokrates,
vilpittömästi, kautta Zeun, ystävyyden suojelijan: luuletko sinä, että
kukaan toinen helleeneistä voisi samasta asiasta esittää toisia
ajatuksia, näitä suurempia ja näitä enemmän?
SOKRATES: Mitä sinä tarkoitat? Tuleeko sinun ja minun kiittää puhetta,
siltäkin kannalta, että sen sepittäjä on esittänyt asianmukaisia
ajatuksia, eikä vain siltä kannalta, että koko sanonta huolellisesti on
hiottu selkeäksi ja pyöristetyksi. Jos näet tulee näin tehdä, on minun
kai annettava myöten sinun mieliksesi, sillä minulta tämä on jäänyt
huomaamatta mitättömyyteni takia. Minä näet kiinnitin huomiotani vain
puhetaidolliseen puoleen ja se luullakseni ei itse Lysiasta olisi
tyydyttänyt. Ja nyt tuntui siltä -- jollet sinä, Phaidros, esitä
jotakin toista käsitystä -- että hän kahdesti tai kolmasti lausui saman
asian, niinkuin hänen ei olisi aivan helppoa puhua paljoa samasta
asiasta, tai kenties sentakia, ettei hän lainkaan välittänyt
tällaisesta. Ja niin tuntui hän minusta poikamaiselta tahtoessaan
osoittaa, että hän kykenee, puhuipa hän tavalla tai toisella samasta
asiasta, molemmilla tavoin puhumaan oivallisesti.
PHAIDROS: Puhut perättömiä, Sokrates. Sillä juuri tätä (sisältöä)
puheessa on erikoisessa määrässä. Sillä siitä, mitä tässä asiassa oli
paikallaan puhua, ei hän ole mitään sivuuttanut, niin ettei kukaan
koskaan saata lausua muuta, joka sisältäisi enemmän ja arvokkaampia
ajatuksia kuin ne, jotka sisältyivät hänen puheeseensa.
SOKRATES: Tätä sinun väitettäsi minä en enää voi taipua uskomaan. Sillä
muinaisten aikojen viisaat miehet ja naiset, jotka ovat näistä asioista
puhuneet ja kirjoittaneet, tulevat todistamaan minua vastaan, jos
mieliksesi myönnän sinun olevan oikeassa.
PHAIDROS: Keitä ne ovat? Ja missä sinä olet kuullut parempaa kuin tämä
on?
SOKRATES: Nyt juuri tällä hetkellä en sitä osaa sanoa. Mutta
ilmeistä on, että olen kuullut tätä joiltakuilta, joko kenties
kaunotar Sappholta tai viisaalta Anakreonilta tai joiltakin
proosakirjailijoilta. Mistä minä näin päättelen? Sinä oivallinen mies,
sydämeni on täynnä ja minä huomaan, että osaisin esittää muita
ajatuksia, jotka eivät olisi näitä huonompia. Mutta minä tiedän hyvin,
etten itsestäni ole mitään niistä keksinyt, tietoinen kun olen omasta
tietämättömyydestäni. On siis luullakseni jälellä vain se mahdollisuus,
että minä kuulemalla olen ikäänkuin astia täyttynyt vieraista
lähteistä. Mutta tylsyydestä taas olen unohtanut juuri senkin, mitenkä
ja keiltä minä olen tätä kuullut.
PHAIDROS: Oi sinä jalo mies, olet puhunut erinomaisen kauniisti! Älä
siis sano, vaikka sinua käskisinkin, keiltä ja mitenkä sinä olet tämän
kuullut, vaan tee juuri se, mistä sinä puhut! Ryhdy esittämään muuta,
joka on parempaa eikä vähäpätöisempää kuin se, mikä on tässä käärössä,
mutta pysy tästä erilläsi! Ja minä lupaan sinulle, kuten yhdeksän
arkhonttia,[18] vihkilahjana pystyttää Delphoihin kultaisen
luonnollista kokoa olevan kuvan en vain itsestäni, vaan myös sinusta.
SOKRATES: Sinä olet sangen ystävällinen ja tosiaan kultainen, Phaidros,
jos luulet minun väittävän, että Lysias koko asiaan nähden osui
harhaan, ja että on mahdollista puhua kaikkea tätä vastaan muuta. Näin
ei luullakseni saattaisi käydä edes kehnoimmalle proosakirjailijalle.
Mitä heti esimerkiksi siihen tulee, mistä nyt on puhe, niin kenenkä,
joka sanoo, että tulee tehdä ennemmin mieliksi sille, joka ei rakasta,
kuin sille, joka rakastaa, mutta jättää ylistämättä edellisen
järkevyyttä ja moittimatta jälkimäisen järjettömyyttä, vaikka tämä
juuri on välttämätöntä -- sinä sitten luulet voivan esittää jotakin
muuta? Mutta tämä tällainen on paras jättää huomioonottamatta eikä
puhujalle saa siinä tehdä vaatimuksia. Eikä keksintää tällaisessa ole
kiitettävä, vaan jäsentelyä; siinä taas, mikä ei ole välttämätöntä ja
mitä on vaikea keksiä, on jäsentelyn lisäksi kiitettävä keksintää.
PHAIDROS: Myönnän sen, mitä sanot. Sillä sinä näytät puhuneen
kohtuudenmukaisesti. Senpätakia minäkin olen tekevä näin: Minä annan
sinun lähteä siitä edellytyksestä, että se, joka rakastaa, on sairaampi
kuin se, joka ei rakasta, mutta jos sinä muuten voit esittää enemmän ja
arvokkaampaa kuin Lysias, olet sinä taltoin muovailtuna seisova
Olympiassa Kypselidien vihkilahjan[19] vieressä.
SOKRATES: Olet kiivastunut, Phaidros, siitä että olen kiusaten sinua
hyökännyt lemmikkisi kimppuun. Ja sinä luulet siis nyt, että minä
ryhdyn puhumaan jotakin, joka on taitehikkaampaa kuin hänen
viisautensa.
PHAIDROS: Mitä tähän tulee, ystävä, olet sinä joutunut yhtä vaikeaan
asemaan. Sillä puhuttava sinun nyt joka tapauksessa on sillä
tavoin kuin osaat, jottei meidän olisi pakko käyttää tuota
huvinäytelmänkirjoittajain[20] kömpelöä keinoa ja vastatessamme
toisillemme jauhaa samaa asiaa. Ja älköön sinulla olko halua pakottaa
minua sanomaan tuohon äskeiseen tapaan: "Jollen, oi Sokrates, tunne
Sokratesta, olen unohtanut itsenikin", ja: "hän halusi kyllä puhua,
mutta esteli turhamaisuudessaan." Mutta ajattele nyt sitä, ettemme
täältä lähde, ennenkuin olet puhunut mitä sanoit olevan sydämelläsi. Me
olemme täällä kahdenkesken yksinäisessä seudussa, ja minä olen
voimakkaampi ja nuorempi. Käsitä nyt kaikesta tästä, mitä tarkoitan,
äläkä mitenkään mieluummin halua puhua pakosta kuin vapaaehtoisesti.
SOKRATES: Mutta, onnellinen Phaidros, minä joudun naurunalaiseksi, jos
minä, oppimaton mies, hyvän taiteilijan jälkeen valmistautumatta puhun
samasta asiasta.
PHAIDROS: Tiedätkö, millä kannalla asiat ovat? Lakkaa nyt kursailemasta
minun edessäni. Sillä olenpa valmis sanomaan sanan, jolla pakotan sinut
puhumaan.
SOKRATES: Älä sitä kuitenkaan millään muotoa sano!
PHAIDROS: Kyllä sanon kuin sanonkin ja sanani tulevat olemaan vala.
Sillä minä vannon sinulle -- mutta kenenkä nimessä, kenenkä jumalan
nimessä? -- vai haluatko sitä -- tämän plataanin nimessä? -- että minä
varmasti en milloinkaan, jollet sinä pidä puhetta juuri tätä
(plataania) vastapäätä, tule näyttämään enkä lukemaan sinulle mitään
muuta enkä kenenkään muun puhetta.
SOKRATES: Kas vaan sinua ilkimystä, miten oivan keinon keksit
pakoittaaksesi puheita rakastavaa miestä tekemään mitä käsket!
PHAIDROS: Mistä syystä siis enää viivyttelet?
SOKRATES: En mistään, senjälkeen kuin sinä olet vannonut tämän valan.
Sillä mitenkä voisin olla tällaista juhlaravintoa paitsi?
PHAIDROS: Puhu siis!
SOKRATES: Tiedätkö, miten aion tehdä?
PHAIDROS: Missä suhteessa?
SOKRATES: Minä aion puhua silmät peitettyinä,[21] jotta voisin päästä
puheeni loppuun niin nopeasti kuin mahdollista ja jotten katsoessani
sinuun ujostuisi ja joutuisi hämilleni.
PHAIDROS: Puhu vain ja tee muissa suhteissa miten haluat!
SOKRATES: Kuulkaa siis runottaret, joko teillä on nimenne _ligeiai_[22]
(kirkkaasti laulavat) laulutapanne takia tai laulua rakastavan ligyein
(ligurien) sukukunnan mukaan, auttakaa minua aloittamaan puhetta, jota
puhumaan tämä parahin mies minua pakottaa, jotta hänen ystävänsä, joka
jo ennenkin on hänestä näyttänyt olevan viisas, nyt näyttäisi olevan
sitä vielä enemmän.
Olipa kerran poika, tai oikeammin nuorukainen, joka oli hyvin kaunis.
Ja hänellä oli sangen paljon rakastajia. Eräs heistä oli viekas mies;
sillä vaikka hän rakasti häntä yhtä paljon kuin kaikki toisetkin, oli
hän saanut pojan uskomaan, ettei rakastanut tätä. Ja kerran, kun hän
vaati tältä rakkautta, koetti hän saada hänet uskomaan, että tulee olla
ennen mieliksi sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa. Ja
hän puhui tähän tapaan:
Joka asiassa, rakas poika, on vain yksi lähtökohta niille, jotka
aikovat hyvin harkita asioita: tulee tietää, mitä harkinta koskee, tai
välttämättömästi osuu kokonaan harhaan. Mutta useimmilta on jäänyt
huomaamatta, etteivät tiedä jokaisen olion olemusta. Luullen siis
tietävänsä eivät he tutkistelun alussa tee asiata toisilleen selväksi,
mutta kun he ovat päässeet eteenpäin, kärsivät he tästä ansaitun
rangaistuksen; he näet eivät pääse yksimielisyyteen itsensä eivätkä
toistensa kanssa. Älköön siis minulle ja sinulle tapahtuko sitä, mistä
me toisia moitimme, vaan kun sinulla ja minulla on pohdittavana
kysymys, onko ennemmin käytävä ystävyyssuhteeseen sellaisen kanssa,
joka rakastaa, kuin sellaisen, joka ei rakasta, niin määritelkäämme
ensin yhteisymmärryksessä rakkautta, nimittäin, millainen se on ja mikä
vaikutus sillä on, ja sitä silmälläpitäen ja siihen nojautuen
ryhtykäämme tutkistelemaan, tarjoaako se hyötyä vai vahinkoa.
Että rakkaus on jotakin halua, on jokaiselle selvää, mutta tiedämme
myös, että nekin, jotka eivät rakasta, tuntevat halua kauniiseen. Mistä
siis saatamme erottaa rakastavan siitä, joka ei rakasta? Tulee edelleen
havaita, että jokaisessa meistä on kaksi hallitsevaa ja johtavaa
pyrkimystä, joita me seuraamme, minne ne meitä johtavatkin, toinen
synnynnäinen, nautintojen halu, toinen hankittu, nimittäin arvelu, joka
tähtää siihen, mikä on parasta. Nämä ovat meissä toisinaan
sopusoinnussa, mutta toisinaan ne joutuvat riitaan keskenään. Ja
silloin on milloin toinen, milloin toinen voitolla. Jos nyt arvelu
järjellisen harkinnan perusteella johtaa meidät siihen, mikä on parasta
ja jos se on voitolla, on tällä vallitsevalla tilalla nimi
kohtuullisuus. Mutta kun halu järjettömästi vetää meitä nautintoihin ja
on meissä hallitsevana, kutsutaan tätä sen valtaa hillittömyydeksi.
Mutta hillittömyys on moniniminen käsite, se kun on moniosainen ja
monenlaatuinen. Ja se näistä sen lajeista, joka sattuu olemaan
etualalla, vaikuttaa sen, että sen omistajaa nimitetään sille
kuuluvalla nimellä, joka ei suinkaan ole kaunis eikä omistamisen
arvoinen. Sillä syömiseen kohdistuvaa halua, joka voittaa parhaan
harkinnan ja muut halut, kutsutaan ahmattiudeksi ja se on myöskin
hankkiva omistajalleen samaa tarkoittavan nimityksen. Mitä taas siihen
haluun tulee, joka on yksinvaltias juomisen alalla ja joka johtaa
omistajaansa tätä tietä, niin on selvää, minkä nimityksen se saa. Ja
mitä muihin sisarnimityksiin ja sisarhalujen nimityksiin tulee, on
selvää, mikä nimitys soveltuu kulloinkin vallassa olevalle. Minkä halun
takia kaikki edellä lausuttu on sanottu, on kai jo jokseenkin selvää,
mutta kaikki on selvempää julkilausuttuna kuin lausumattomana. Sillä se
halu, joka järjettömästi voittaa oikeaan pyrkivän arvelun ja joka
tähtää kauneuden nautintoon ja jota sen sukulaishalut raskaasti
raskauttavat pyrkimyksellä ruumiiden kauneuteen, saa voittoiseksi
päästyään itse tästä raskaudesta nimen ja sitä kutsutaan
rakkaudeksi.[23]
Mutta, rakas Phaidros, näyttääkö sinusta kuten minusta itsestäni, että
olen joutunut jumalallisen innostuksen valtaan?
PHAIDROS: Varmasti, Sokrates, on ainakin epätavallinen puhetulva
vallannut sinut.
SOKRATES: Kuule siis hiljaa minua! Sillä tosiaankin näyttää olevan
jumalallinen tämä paikka, niin että sinun ei pidä ihmetellä, jos
useastikin puheen kestäessä joudun nymfien lumoihin. Sillä se, mitä nyt
lausun, ei enää ole kaukana dithyrambeista.
PHAIDROS: Olet aivan oikeassa.
SOKRATES: Tähän olet sinä syypää. Mutta kuule edelleen, sillä kukaties
voisi se, mikä lankeaa päälleni, hävitä tiehensä. Siitä kuitenkin
pitäköön jumala huolen, meidän on jälleen puheessamme käännyttävä pojan
luo.