"Laulavassa laaksossa."
Molemmat mejikkolaiset olivat jännityksellä kuunnelleet Ben Uusikuun
kertomusta. He olivat aina toisinaan muitten huomaamatta, niinkuin
luulivat, merkitseväisesti vilkaisseet toisiinsa; mutta olipa eräs,
joka piti heitä tarkasti silmällä, ja tämä oli Vinnetuu.
Saattoi luulla hänen, katsovan ihan toiseen suuntaan, mutta hän ei
ollut hetkeksikään jättänyt heitä tarkkaamatta. Hän näki heidän
silmäyksensä ja terävä-älyisenä miehenä käsitti hän heidän täytyvän
olla jossakin suhteessa tuohon yllämainittuun roistoon.
Baumann, karhunampuja piti taas vuorostaan Vinnetuuta tarkasti
silmällä. Hän tunsi punaisen ystävänsä, joka niin äkkiä ja odottamatta
oli jäänyt hevosen selkään tulen ääreen heidän taaksensa. Baumann
saattoi helposti arvata, miten tuo oli tapahtunut. Apakhi oli
palannut tarkastusretkeltään ja oli tapansa mukaan jättänyt hevosen
vähän kauemmaksi, voidakseen huomaamatta hiipiä esille. Luultavasti
oli hän jostakin seikasta huomannut vieraita tulleen, ja oli nyt
tullut katselemaan heitä salaa, ennenkun hän itse näyttäytyi heille.
Katseltuaan heitä tarpeeksi, muodosti hän itsellen mielipiteen
heidän luonteestaan ja, oli taas äänettömästi poistunut, palatakseen
ratsunsa selässä ja ollakseen heistä mitään tietävinään. Heidän kaikin
mennessään toiselle puolen katselemaan tulenliekkejä, olivat he
aikaansaaneet semmoisen melun, etteivät kuulleet hevosen askeleita, kun
Vinnetuu tuli vastaiselta sivulta leiripaikalle.
Nyt istui hän tuossa näennäisesti piittaamattomana katsellen lammikon
välkkyvää pintaa; mutta Baumann näki selvästi, että hän toisinaan
tuuheitten silmäkulmien alta loi läpitunkevan katseen mejikkolaisiin.
Apakhi epäili heitä; se oli varmaa.
Karhunampujan pojan piti tuoda kaktusviikunoita, mutta hämmästyen
ihmeellisiä liekkejä, jätti hän ne tuomatta. Tämä oli mejikkolaisille
mieleen. He koettivat saada puhua muutaman sanan salaisesti keskenään,
ja tämä oli vaan mahdollista, jos he poistuisivat tulen luota.
Sentähden nousi Eemili Korteijo ja sanoi:
"Me halusimme enemmän hedelmiä, mutta emme saaneet. Tuletkos mukaan
Kaarlo, niin mennään katsomaan löydämmekö vielä."
"Mielelläni", vastasi tämä, äkkiä nousten. "Tule!"
Baumann tahtoi estellä. Hän arvasi näitten molempien vaan aikovan salaa
keskenään neuvotella, ja sen hän tahtoi estää. Hänellä oli jo sana
huulilla, mutta silloin näki hän apakhin tekevän kädellään kieltävän
liikkeen.
Veljekset poistuivat. He olivat tuskin kadonneet pensaikkoon, kun
Vinnetuu kuiskasi:
"Näillä valkoisilla miehillä ei ole rehelliset silmät ja heidän
ajatuksensa ovat pahat; mutta Vinnetuu ottaa selvän siitä, mitä he
aikovat."
Hän liukui pensaista ulos vastakkaiselle puolelle.
"Eikö hänkään usko heitä?" kysyi Viinanen. Tahdon lyödä vetoa, että he
ovat kunnon miehiä."
"Häviäisit luultavasti vedon", vastasi Ben Uusikuu. "Ensi hetkestä asti
he eivät ole minua miellyttäneet."
"Se ei merkitse mitään. Vasta silloin tulee ihmistä epäillä, kun voi
todistaa, että hän sen ansaitsee."
"Nämät miehet ansaitsevat sen", vastasi Karhunampuja. "Ei mikään
maatilanomistaja lähetä molempia päällysmiehiänsä yht'aikaa pois.
Ja katsokaa heidän hevosiaan, herra! Näyttävätkö ne siltä, kuin
olisivat ne kulkeneet San Diegosta tänne. Se matka on, ellen erehdy,
kumminkin 300 Englannin peninkulmaa. Hevoset, jotka ovat tuommoisen
matkan kulkeneet, melkein ihan autiossa seudussa, näyttävät ihan
toisellaisilta. Epäilen suuresti, eikö näitten hevosten vakinainen
olinpaikka ole täällä jossain lähellä ja lyön vetoa tuhannen dollaria,
etteivät nämät miehet ole muuta kuin Ljaano-kotkien kätyreitä."
"Tuli ja leimaus!" huudahti Viinanen. "Onko tuo todellakin
mielipiteenne, herrani?"
"On."
"Silloinhan olemme joutuneet juuri erinomaiseen, seuraan! Ja nuo miehet
aikoivat viedä meidät erämaan aavikon yli!"
"Jumalan tähden, antakaa sen tuuman tyhjään raueta! Se olisi teidän
perikatonne. Uskokaa minua. Minä olen vanha ja kokenut, ja olen oppinut
ihmisten kasvoista lukemaan mistä he käyvät."
"No, enhän minäkään ole mikään kukonpoika. Olen varmaan samanikäinen
kuin te ja olen poikanulikasta asti kierrellyt tasangoilla. Mutta onhan
mahdollista, etteivät nämät miehet ansaitse luottamustamme."
Silloin virkkoi Martti Baumann, joka tähän asti, nuori kun oli, oli
pysynyt äänetönnä:
"Sitä he eivät todellakaan ansaitse, herrani. Olen valmis sanomaan
heille sen päin silmiä."
"Vai niin! Mistä syystä te, nuori mies, ajattelette heistä niin pahaa?"
"Ettekö sitten huomanneet miten he iskivät silmää toisilleen, kun tuli
puhetta Voro-Revosta?"
"En. Minä kuuntelin kertomusta, enkä katsellut miehiä."
"Lännessä ei vaan kuunteleminen ole kylliksi, täytyy myös nähdä, sillä
— — —"
"Helkkarissa!" keskeytti hänet Viinanen. "Tahdotteko ehkä ruveta
opettamaan minua, vanhaa miestä?"
"Ei, herraseni, tahdoin vaan sanoa itsestäni, en teistä, että minulla
kertomuksen aikana oli sekä korvat että silmät avoinna. Koska isäni
heitä epäili, pidin heitä tarkasti silmällä. Sen saatoin helposti
tehdä, koska he eivät ensinkään välittäneet minunkaltaisestani,
nuorukaisesta. Huomasin silloin heidän katseistaan, että he hyvin
tuntevat Voro-Revon."
"Niinkö luulette? Hm! Se kettu kuuluu oleskelevan täällä,
houkutellakseen ihmisiä Ljaano estakaadolle ja nämät miehet ovat
hänen tuttujansa. Kun laskemme nuo molemmat tosiasiat yhteen, on
meillä mielestäni turmiota tuottavia seikkoja odotettavissa. Nuo
aaveentapaiset liekit tuolla kaktuskasveilla tuntuvat myös sangen
kaameilta. En ole taikauskoinen, mutta tuommoiset ilmiöt, eivät ole
sattuman tuomia; ne merkitsevät aina jotakin."
"Tietysti ne jotakin merkitsevät", sanoi Karhunampuja hymyillen.
"No mitä?"
"Sitä, että ilmakehä on sähköä täynnä."
"Tuo kuuluu liian oppineelta; sitä en ymmärrä. Tiedän tosin, että käy
päinsä antaa itsensä sähköittää, mutta väitättekö todellakin, että
tulet ja liekit noissa kaktuskasveissa olisivat sähköä?"
"Väitän todellakin", master Viinanen.
"Niihin varmaankaan ei sähkö ole syynä."
"Eikö salama ole valo-ilmiö?"
"On kyllä."
"No, hyvä, sähkö synnyttää salaman, eikä tätä kai tarvinne selittää.
Mitä äsken näkemiimme pieniin liekkeihin tulee, näkevät merimiehet
usein tämmöisiä laivan mastoissa, raakapuissa ja märssyssä; niitä näkee
kirkon torninhuipussa, puunlatvoissa ja ukkosenjohdattamissa. Näillä on
nimenä Pyhän Elmintulet tahi myös Kastor ja Polluks. Ne syntyvät ulos
virtaavasta sähköstä. Olette kai kuulleet puhuttavan Erämaan Hengestä?"
"Olen kyllä, enemmänkin kuin olisi minulle mieluista."
"Onko teille myös kerrottu öisin joskus tapahtuvan, että tämä
salaperäinen olento ilmestyy tulenliekeissä?"
"On kyllä, mutta sitä en usko."
"Mutta sen te kyllä saatte uskoa. Montanassa ollessani, jouduin kerran
yöksi isolle tasangolle. Yltympärilläni leimusi Kalevantulia, mutta
oikeata ukkosilmaa ei siitä tullut. Silloin näkyi äkkiä hevoseni
korvalehdissä pieniä liekkiä. Nostin käteni, ja katso, sormien nenissä
oli samallaisia liekkejä, sekä sangen kummallinen tunne. Samoin on
Erämaan Hengen laita. Ratsastaessaan aavikon yli, on hänen ruumiinsa
silloin ainoa aavikon korkein paikka. Jos silloin on yö ja ilma sähköä
täynnä, näkyy Pyhän Elmintuli hänen ruumiillaan."
"Te siis todellakin uskotte Erämaan Hengen olemassaoloa."
"Uskon minä."
"Ja pidätte hänet ihmisenä?"
"Mikä hän muuten olisi?"
"Hm! Olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, mutta en ole viitsinyt
sen tarkemmin sitä ajatella. Mutta nyt kun on aavikko edessäni,
tahtoisin mielelläni tietää, mitä minun tulee hänestä ajatella. Onhan
mahdollista, että tapaan hänet. Mitä silloin on tehtävä?"
"Jos minä hänet tapaisin, ojentaisin hänelle käteni ja kohtelisin häntä
erinomaisena miehenä. On nimittäin — — —"
Hän keskeytettiin. Vinnetuu tuli takaisin Hän liukui nopeasti ja
äänettömästi kuin käärme, asettui paikoilleen, ja oli niin levollisen
näköinen, kuin hän ei koskaan olisi sieltä poissa ollut.
Mejikkolaisten kulkiessa pimeässä hitaasti kaktuksien luo, oli hän
ensin käsin ja jaloin kontaten, poistunut heistä vähän matkaa, sitten
oli hän noussut ja kiireesti rientänyt kasviryhmän luo. Harjaantunut
kun hän oli ja jaloissaan kun hänellä oli mokassiinit, eivät he hänen
askeleitaan kuulleet. Hän pääsi ennen heitä perille ja kätkeysi
niin hyvin korkeitten kaktusten sekaan, ettei häntä voitu havaita.
Sitäpaitsi oli niin pimeä, että miehet saivat hapuillen noukkia
kaktusviikunoita. Pikkuliekit olivat nyt myös hävinneet.
Juuri kun hän oli ehtinyt lymytä, saapuivat veljekset. He puhuivat
puhtainta Ameriikan englantia. Tästä selvisi, etteivät olleet
mejikkolaisia, vaikka olivat olevinansa. Vennetuu kuuli joka sanan.
Luultavasti olivat he jo matkalla keskenänsä neuvotelleet, sillä heidän
puheensa oli nyt jatkoa edelliseen.
"Rehellisesti minä maksan tuolle niin sanotulle Karhunampujalle hänen
loukkauksestansa", sanoi Kaarlo. "Tosin saamme enemmän tehtävää kuin
ensin luulimme. Apakhien tulo antaa asialle uuden käänteen."
"Valitettavasti! Sillä hän ei anna muutettujen tolppien itseään
eksyttää."
"Näitkös hänen hevosensa?"
"Tietysti. Se on kaunein, minkä koskaan olen nähnyt. Ainoastaan Vanha
Kovakoura kuuluu omistavan sen vertaisen. Meidän täytyy välttämättä
saada se."
"Se on selvä. Mutta millä tavalla?"
"On viisainta antaa heidän nukkua raskaasti ja sitten tappaa heidät."
"Luuletteko sen olevan mahdollista? He katselevat meitä epäluulolla
ja ovat tietysti varoillansa. En luule että kumpikaan meistä saa
vartioida."
"Minä olen samaa mieltä; he ovat varovaisia. Saadaan kuitenkin nähdä,
eikö tuumamme käy mahdolliseksi. Edeltäpäin ei voi mitään päättää.
Jos meidän onnistuu saada heidät huolettomiksi, tarvitsee meidän vaan
käyttää veistämme joilla äänettömästi iskemme heitä sydämmeen."
"Mutta jos ei tuota tuumaa voi toteuttaa?"
"Se olisi tuhmaa! Ajatteles seitsemän hevosta, niiden joukossa apakhin
ja lisäksi vielä kaikki aseet ja rahat! Olisi tuo vaan meidän molempien
tasattava! Olisihan tuo mestarillinen kepponen. Mutta jollei se
onnistu, täytyy meidän kutsua toverit avuksi. Me etsimme jotakin syytä
erotaksemme heistä. Vinnetuu ynnä molemmat karhun ampujat ratsastavat
Vanhaa Kovakouraa vastaan, ja ameriikkalaiset yhtyvät heihin, koska
he meistä ovat oppaansa kadottaneet. Me ratsastamme edeltäpäin
Murha-Rotkoon, missä varmasti löydämme jonkun etuvartian, joka
kiirehtii tovereita noutamaan. Silloin he varmaan ovat vallassamme,
Vanha Kovakourakin ynnä koko hänen seurueensa. Mutta nyt emme saa
viipyä kauvemmin, sillä sitte epäilevät he meitä vielä enemmän. Hattuni
on hedelmiä täynnä."
"Samaten minun."
"Lähtekäämme siis!"
He lähtivät, mutta heidän edellänsä livisti Vinnetuu takaisin. Välttäen
kaikkea melua, teki hän mutkan ja saapui onnellisesti tulen ääreen,
jonne hän istui, niinkuin jo ennen mainittiin, ja näin oli heidän
mahdoton ajatella, että kukaan olisi heitä kuunnellut. He alkoivat
jakaa viikunia. Kaikki, paitsi Vinnetuu, ottivat niistä. Hän kieltäytyi
ottamasta, lausuen:
"Apakhien päällikkö ei nauti mitään sumash-kasvista."
"Sumash-kasvista?" kysyi Eemili Korteijo ihmeissään. "Eikö Vinnetuu
tunne kaktusviikunoita?"
"Hän tuntee kaikki kasvit ynnä niitten hedelmät."
"Ja kuitenkin hän sekoittaa kaktuksen myrkylliseen sumash-kasviin."
"Vinnetuu ei sekoita, hän antaa näille hedelmille sumash-nimen, koska
ne ovat myrkyllisiä."
"Myrkyllisiä? Kuinka ne nyt äkkiä olisivat myrkyllisiksi käyneet, kun
eivät ennen ole olleet?"
"Koska ne ovat käsissä, joiden tapana on aikaansaada onnettomuutta ja
kuolemaa."
Hän lausui nämät kovin loukkaavat sanat niin tyvenesti, kuin olisivat
ne olleet ihan tavallisia.
"Perhana!" huudahti Korteijo. "Tuleeko meidän tyytyä tuommoiseen. Minä
vaadin, että peruutatte sananne."
"Vinnetuu puhuu vaan semmoista, jota hän on tarkkaan miettinyt. Hän
ei ole vielä koskaan ainoatakaan sanaa katunut, eikä nytkään aio
peruuttaa."
"Mutta meitä on loukattu."
"Tätä sanoessaan teki apakhi torjuvan liikkeen kädellään; tällä
liikkeellä ja sanalla ilmaisi hän niin selvää välinpitämättömyyttä
ja itseensä luottamista, että molemmat veljekset katsoivat parhaaksi
vaieta. Ja vaikka päällikkö olisi ollutkin yksin heitä vastaan, eivät
he olisi tahtoneet ryhtyä julkitaisteluun hänen kanssaan. Ja tässä oli
muitakin, jotka varmaankin pitäisivät apakhin puolta. Tästä syystä
sanoi Eemili rauhoittavaisella äänellä veljelleen:
"Rauhoitu! Mitä riiteleminen hyödyttää, intiaanin sanoja ei pidä
kultavaa'alla punnita."
"Olet oikeassa. Rauhan vuoksi olkaamme niitä muistamatta."
Vinnetuu ei enää muuta puhunut. Hän laskeusi ruoholle, sulki silmänsä
ja näytti tahtovan nukkua.
Tämä pikku tapahtuma oli tehnyt toiset levottomiksi. Koska Vinnetuu
näin puhui, oli hän varmaan kuullat näitten molempien puhuvan jotakin
pahaa. Mitä he aikoivat? Hän ei siitä mitään puhunut. Heidän ei siis
nyt juuri tarvinnut odottaa vihollisuuksia heiltä. Mutta epäilykset
olivat lisääntyneet ja tästä oli luonnollisena seurauksena, ettei
kukaan näyttänyt haluavan jatkaa keskustelua. Nyt alkoi vaitiolo, joka
puhui yhtä paljon kuin jos olisi epäilykset ilmilausuttu.
Karhunampuja ja hänen poikansa panivat maata, seuraten Vinnetuun
esimerkkiä; toiset tekivät samoin.
Hetken päästä näytti siltä, kuin olisivat kaikki nukkuneet. Mutta niin
ei kuitenkaan ollut. Mejikkolaiset eivät tuumailujensa tähden voineet
nukkua eivätkä toiset valkoiset epäilystensä vuoksi.
Näin kului puolen tuntia. Miehet eivät muutenkaan olisi voineet nukkua,
sillä ilma oli taas käynyt sähköisemmäksi. Pensaissa sähisi heikosti.
Lempeä tuuli alkoi puhaltaa, ja se kiihtyi yhä, löyhyttäen oksia niin,
että ne koskivat toisiinsa. Silloin näkyi pieniä, tuskin silmille
näkyviä kipinöitä hypähtelevän oksien latvoissa.
Ja nyt oikaisihe kaikki; korkealla heidän päänsä yläpuolella oli soinut
sävel, ihan omituinen, kellonäänen kaltainen sävel. Se kesti puolen
minuuttia, paisui paisumistaan, laskihe pensaisiin ja hävisi lopuksi
veteen.
"Mitä se oli?" kysyi Ben. "Eihän täällä ole kirkkoja eikä kelloja. Jos
en tietäisi että — — —"
Hän vaikeni äkkiä. Nyt kuului toinen, korkeampi sävel kuin ensimmäinen.
Se oli kuin pasuunasta puhallettu. Se paisui hitaasti, heikkoni
sitten semmoisessa diminuendossa, jota ei taiteillakaan olisi voinut
aikaansaada.
"Se on Jalieh juavhk-kai, — Laulavan laakson ääni", selitti
apakhi-päällikkö.
"Sekö se on?" sanoi Karhunampuja. "Kuule."
Ilmassa kuului kuin kevyt huokaus. Tämä huokaus oli erinomaisen
puhdas säestys edelliselle säveleelle, ja sillä oli sama sointu kuin
urkujen pää-äänellä, sekä kesti siksi kunnes uusi, vienompi sävel
voitti edellisen. Tämä ääni-ilmiö oli hyvin omituinen. Sitä kuuleminen
oli kamottavaa, ja kuitenkin oli se niin ylevää, että se koski
sydämmeen. Oli ikäänkuin näkymätön, jättiläispuhaltaja olisi koetellut
soittokonettaan, jota ei ollut soittokunnan muissa koneissa.
Miehet kuuntelivat uudistuisiko ilmiö. Ja todellakin, tuntuva ilmavirta
puhalsi pensaikossa, tuoden mukanaan taajaan toisiansa seuraavia
säveljaksoja, jotka erinomaisen puhtaasti sointuivat toisiinsa.
Ne olivat eripituiset. Syvemmät olivat kestävämmät ja muodostivat
korkeampien, pikemmin sammuvien sävelten kanssa sointusarjan, jossa
aina oli samoja ääniä luonnollisessa asteikossa, vaikka kolmisoinnun,
septimasoinnun ja honasoinnun eri toisinnoissa eli variatsiooneissa.
Näitä ääniä ei voisi mihinkään verrata. Näitä ääniä ei mikään
soittokone olisi voinut aikaansaada, ne olivat niin ylevän
majesteetillisia, toiset taas olivat kuin hienoimmasta kurkusta,
suloisimmilta huulilta lähteneet. Toisinaan olivat ne ihmisäänen,
toisinaan tuuliharpun kaltaisia ja näitten välillä vaihteli
erikorkuisina ja sydämeen käypinä kornetin, pasuunan ja passoviulun
kaltaisia ääniä. Näitten sävelten luonnetta, väriä ja vaikutusta ei
voi sanoin kertoa. Ne täyttivät koko laakson, ja yhtyneinä ikäänkuin
syväksi, kapeaksi virraksi, nousivat ne korkealle aaltoillen laakson
yläpuolelle.
Kuunteliat eivät uskaltaneet puhua. Tunnottomat mejikkolaisetkin
olivat liikutetut. He olivat taivaan mahtavan kuvun alla, jota
kohtisuorat kalliot yliympäri ikäänkuin kannattivat. Näkymättömiltä
urkulehteriltä virtasi säveliä, jotka toisinaan olivat ukkosen jyrinän,
toisinaan enkelinäänien kaltaiset; tuolla tyrskyjen syvä pauhu, tuolla
yliluonnollisia ääniä paremmasta, puhtaammasta maailmasta. Raaimmankin
mieltä juhlallisesti pöyristytti.
Ja tähän lisäksi tuli vielä toinen, ei korvin vaan silmin käsitettävä
ilmiö.
Näytti siltä kuin taivas kohoisi ja etenisi. Harvalukuiset tähdet
taivaan kannella näyttivät tavallista pienemmiltä. Siinä missä
taivaankansi etelässä näytti nojaavan kallioon, sukelsi äkkiä esille
keltainen, säteilevä levy. Sen rajaviivat olivat hyvin selvät ja se
liikkui hitaasti, ei kaarevasti, vaan näytti se puhkeevan esille
tähtimaailmasta ja suorassa suunnassa ja yhä suuremmalla nopeudella
lähenevän laaksoa.
Mitä lähemmäksi se tuli sitä enemmän se suureni ja sitä selvemmin
näkyi, ettei se ollut levy, vaan pallo.
Nyt sen ääriviivat kävivät epäselvemmiksi; siitä lähti salamantapaisia
leimauksia ja sitte muodostui häntä, joka loisti selvästi ja vilkkaasti
kuin pyrstötähden töyhtö.
Nyt pallo ei ollut enää ainoastaan keltainen. Se näytti juoksevalta
tulelta, joka hehkui ja säkenöitsi monenvärisenä. Se näytti pyörivän
akselinsa ympäri, ainakin sai se pyörivistä väreistä sen näön. Sen
nopeus kiihtyi peloittavassa määrässä. Sitten näytti se muutamaksi
silmänräpäykseksi pysähtyvän suoraan laakson yläpuolelle. Nyt kuului
paukahdus, ikäänkuin olisi monta kanuunaa yht'aikaa lauaistu; kuula
räjähti lukemattomiin pikkupalasiin, jotka pudotessa sammuivat; häntä
näkyi vielä muutaman sekunnin; sitten kuului loiskaus lammikossa ja
vesi purskui korkealle ylös, ikäänkuin olisi korkealta jotakin raskasta
sinne heitetty. Vesi kostutti miesten vaatteet.
Nyt oli taivas taas tumma kuin äskenkin, tähdet näkyivät taas pieninä
pilkkuina, mutta täyteläinen, mahtava sävel pauhasi yksiäänisenä
peljästyneitten miesten yläpuolella.
Ainoastaan Vinnetuu oli yhtä rauhallinen kuin ennen. Semmoista tapausta
ei löytynyt, joka olisi hänen levollisuuttaan häirinnyt.
"Ku-begay -tulipallo", sanoi hän. "Suuri Manitun on sen taivaasta
heittänyt ja antanut sen maata vastaan musertua."
"Tulipallo?" kysyi Tylppä. "Niin, se näytti pallolta. Mutta ettekö
häntää huomanneet? Se oli lohikäärme, se oli perkele, paha henki, joka
pitää peliänsä keskiyöllä."
"Pyh!" vastasi apakhi ja kääntyi pois taikauskoisen miehen luota.
"Niin, lohikäärme se oli", myönsi Viinanen toverilleen. "En ole häntä
ennen nähnyt, mutta olen kuullut muitten hänestä kertovan. Mummoni näki
hänen syöksevän naapurimme uuniin, tämä oli näet luvannut sielunsa
paholaiselle."
"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi, hyvä herra!" sanoi Karhunampuja.
"Nyt emme enää elä pimeässä keskiajassa, jolloin lohikäärmeitä ja
aaveita uskottiin, tahi jolloin, oikeammin sanottuna, yksinkertaisille
tämmöistä uskotettiin, jotta viisaammat saivat sitä hyödyksensä
käyttää."
"Mitä silloin löytyi, löytyy myös nyt. Taikka pidättekö itsenne minua
viisaampana?" kysyi Viinanen terävästi.
"Mitä joutavia? Minulla ei ole mitään luuloja omasta viisaudestani.
Mutta muinoin luultiin kaiken sen, jota ei voitu selittää, olevan
paholaisen lähettämää. Mutta nyt ollaan, Jumalan kiitos, jo niin
valistuneita, että varsin hyvin tullaan toimeen ilman paholaisen
kuuluisata mummoa."
"Vai niin, te kuulutte siis noihin valistuneisiin oppineisiin?"
"Minä en ole oppinut, mutta sen kumminkin tiedän, ettei tulipallo ole
mikään paholainen."
"No mikä se sitten on?"
"Se ei ole muuta kuin pieni, hehkuva, muodostuva, tahi entinen
taivaankappale, joka on joutunut niin lähelle maata, että tämän
vetovoima on sen mukaansa temmannut."
"Taivaankappale? Siis tähti?"
"Niin."
"Mikä tyhmeliini on teille tuommoista uskotellut?"
"Eräs, jota te ette uskaltaisi sanoa tyhmeliiniksi, nim. Vanha
Kovakoura."
"Hänkö, onko se totta?"
"On. Istuessamme iltasin nuotiotulen ääressä, keskustelimme me usein
tuommoisista näennäisen selittämättömistä asioista ja ilmiöistä ja
hänellä oli kaikesta luonnollinen selitys. Jos tahdotte olla tuota
miestä viisaampi, niin kernaasti minun puolestani. Ettekö kuulleet,
että jotakin putosi veteen?"
"Kuulin, näin ja tunsin. Kaikinhan me kastuimme."
"Jos teidän mielipiteenne olisi oikea, olisi siis paholainen pudonnut
tänne lammikkoon, ja koska olemme unohtaneet vetää hänet ylös, on hän
siis hukkunut."
"Oo, hän ei tietysti huku. Hän on heti mennyt alas helvettiin."
"No, kuivatkoon itsensä sitten siellä tulen ääressä, ettei hän
kylmettyisi ja saisi nuhaa. Jos voisimme poistaa veden tästä, niin
näkisimme lammikon pohjalla reiän, johon meteoorikivi eli tulipallo
vaipui."
"Kivikö! Sehän olisi voinut meidät tappaa."
"Niin olisikin. Onneksi meille, että se veteen putosi."
"En tahdo väitellä kanssanne, mutta onko Vanha Kovakoura myös
selittänyt teille äsken kuulemamme säveleet?"
"Tästä laaksosta emme puhuneet, mutta muistelen hänen puhuneen
tuosta tunnetusta Sakbu-solasta, joka on tuolla ylhäällä Rattlesnake
vuoristossa. Kun tuuli suorassa suunnassa puhaltaa tämän ahtaan, syvän
solan läpi, kuuluu pasunan kaltaisia ääniä. Rotkotie on soittokoneena
ja tuuli on soittajana."
"Tuo selitys kuuluu tosin jotenkin epäluotettavalta, mutta en siitäkään
asiasta tahdo kanssanne väitellä. Uskokaa mitä tahdotte; minä uskon,
mitä minua haluttaa."
"Karhunampuja on oikeassa", sanoi Vinnetuu. "On monta laaksoa, joissa
tuonkaltaisia säveliä kuuluu ja apakhien päällikkö on myös nähnyt
kiviä, jotka suuri henki on taivaasta alas heittänyt. Suuri Manitun on
jokaiselle tähdelle määrännyt ratansa, ja jos se sen jättää, täytyy sen
rikki murtua. Minä koetan keksiä kiven jäljet vedessä."
Hän oli sanonut tämän erityisen korkealla äänellä. Sitte poistui hän
vettä kohti ja katosi pimeään.
Toiset istuivat taas ja odottivat häntä. Ei puhunut kukaan sanaakaan.
Ainoastaan Martti kuiskasi isälleen:
"Mikä Vinnetuulle tuli? Hän puhui niin kummallisen korkealla äänellä,
ikäänkuin tahtoisi hän, että joku ulkopuolella kuulisi hänen sanansa.
Kiven etsiminen oli ilmeisesti vaan joku tekosyy."
"Tietysti. Lyön vetoa, että joku vakoilia on meitä kuunnellut. Apakhi
on luultavasti havainnut hänet ja on hiipinyt ottamaan hänet kiinni.
Saammepa nähdä."
Heidän ei tarvinnut kauvan odottaa. Jo muutaman minuutin oli pensaissa
kuulunut töminää, ikäänkuin murtaisi joku eläin niitten läpi; sitte
seurasi lyhyt, tuskallinen huudahdus ja nyt kuului Vinnetuun ääni:
"Karhunampujan on tuleminen tänne. Eräs vakooja on meitä väijynyt."
Baumann katosi pensaikkoon, sinnepäin mistä huuto kuului, ja muutaman
silmänräpäyksen kuluttua vetivät he molemmin sieltä kolmannen esille,
joka puvustaan heti tunnettiin intiaaniksi.
"Mimmoiset silmät tarvitaankaan keksimään pimeässä yössä pensastoon
kätkeytyneen kuuntelian! Ja ainoastaan Vinnetuun kaltaisen miehen voi
onnistua hiipiä hänen luokseen ja ottaa hänet kiinni siten, että kaikki
vastustus oli mahdotonta."
Muut ympäröivät näitä kolmea. Vangilla ei ollut muuta asetta ollut kuin
veitsi, jonka Vinnetuu oli häneltä temmannut. Hänen vartalonsa oli
hento ja hoikka, eikä hänen kasvojaan voitu pimeässä selvästi erottaa.
Mutta Vinnetuun silmät olivat pimeään tottuneet ja hän näki ken hänellä
oli edessään.
"Miksi ei nuori, punainen veljeni tullut suoraan meidän luoksemme?"
kysyi hän. "Me olisimme ystävällisesti ottaneet hänet vastaan."
Vanki ei vastannut. Sentähden jatkoi apakhi:
"Veljeni on siis itse syypää vangitsemiseensa. Mutta hänelle ei tapahdu
mitään pahaa. Tässä annan hänelle veitsensä takaisin, hän saa palata
omaistensa luo ja sanoa heille, että he ovat tervetulleet meidän
luoksemme ja että saavat luonamme levähtää."
"Uh!" huudahti vanki ihmeissään, saadessaan veitsensä takaisin "Miten
sinä tiedät, että sotilaamme ovat täällä lähellä?"
"Vinnetuu olisi lapsi, jollei hän sitä ymmärtäisi."
"Vinnetuu, apakhien päällikkö!" huudahti vanki suuresti ihmetellen. "Ja
sinä annat minulle veitsen takaisin? Pidätkö minua apakhina?"
"En. Nuori veljeni ei käytä sodan värejä, mutta kuitenkin otaksun hänen
olevan komankhin. Ovatko sotilaasi kaivaneet ylös sotakirveen apakheja
vastaan?"
"Eivät ole. Nuolen päät ovat maahan pistetyt, mutta teidän ja meidän
välillämme ei ole rakkautta."
"Vinnetuu rakastaa kaikkia ihmisiä, kysymättä heidän nimeään ja
väriään. Hän on valmis sytyttämään tänne tulen ja polttamaan
rauhanpiippua kanssanne. Hän ei kysy, miksi veljesi ovat Laulavaan
laaksoon tulleet. He tietävät, että jokainen, joka tänne saapuu,
leiriytyy tänne veden luo. Siksi ovat he pysähtyneet vähän matkan
päähän täältä ja lähettäneet sinne katsomaan löytyisikö täällä ketään.
Eikö niin?"
"Kyllä", myönsi komankhi.
"Jos toisen kerran makaat pensastossa vakoilemassa vieraita sotilaita,
niin sulje silmäsi, sillä ne ne olivat, jotka sinut ilmaisivat. Montako
teitä on?"
"Kaksi kertaa kymmenen."
"Palaa siis heidän luoksensa sanomaan, että Vinnetuu ynnä kahdeksan
kalpeakasvoa heitä odottaa, ja että he kohtelevat heitä ystävinä,
vaikkeivät tiedä, missä tarkoituksessa he ovat tulleet. Sinun ei
tarvitse mainita, että vangitsin sinut; minä en sitä kerro."
"Suuren päällikön hyvyys ilahuttaa sydäntäni. Minä en salaa heiltä
mitään, vaan kerron koko totuuden, jotta veljeni olisivat varmat siitä,
että otatte heidät hyvin vastaan. Joutua Vinnetuun löydettäväksi ei ole
mikään häpeä; mutta tahdon muistaa hänen antamaansa neuvoa."
Piiri hänen ympärillään aukeni ja hän riensi pois..
Valkoihoiset ja varsinkin meijikkolaiset olivat sitä mieltä, että oli
sangen rohkeata noin muitta mutkitta päästää komankhijoukko tänne
tulemaan. Mutta apakhi lausui päättävästi:
"Vinnetuu tietää aina mitä hän tekee. Jos komankhisotilaita ratsastaa
Laulavaan laaksoon, ei heidän matkansa tarkoituksena voi olla apakheja
vastaan taisteleminen. Tämän laakson tuolla puolen on erään heidän
suurimman päällikkönsä hauta. He aikovat luultavasti sinne virittämään
jokavuotisen kuolinlaulun. Sytyttäkäämme kuitenkin tuli, jotta selvästi
voimme heidän kasvonsa nähdä. Ollaksemme varmat, emme vastaanota heitä
täällä, vaan tuolla pensaitten ulkopuolella."
Tuli sytytettiin uudestaan. Tällä aikaa veti Vinnetuu Karhunampujan
poikineen ulos pensaikosta ja kuiskasi heille:
"Nuo kaksi kalpeanaamaa eivät olekaan niitä, joiksi itsensä sanovat. He
puhuvat ameriikkalaisten kieltä ja aikovat murhata meidät täällä. He
ovat Ljaano- kotkia. Vinnetuu otaksuu komankhien aikovan aavikoille.
Nuo kaksi eivät saa sitä tietää. Sentähden on Vinnetuu sanonut heille
laakson tuolla puolen löytyvän haudan; tämä ei ole totta."
Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt saapuivat muut, jotka olivat
sytyttäneet niin suuren tulen, että sen valo tunki pensaitten läpi
ja täydellisesti valaisi paikan. Heillä oli tietysti aseet mukanaan,
käyttääksensä niitä siinä tapauksessa, etteivät komankhit vastoin
Vinnetuun luuloa pysyisi ystävällisinä.
Pian kuului kavioitten kopse. Intiaanit saapuivat, mutta pysähtyivät
jonkun matkan päähän; johtaja astui hevoselta alas ja lähestyi
hitaasti. Vinnetuu meni häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.
"Komankhien sotilaat ovat tervetulleet meidän luoksemme", sanoi hän.
"Vinnetuu ei kysy, mitä he täällä tekevät; hän tietää heidän aikovan
käydä päällikkönsä haudalla ja sitten palaavansa telttamajoihinsa."
Tämän hän puhui ääneen, mutta sitte kuiskasi hän:
"Veljen tulee myöntää tämän. Minä puhun sitten salaisesti hänen
kanssaan."
Komankhi siis vastasi:
"Minun käteni ilolla pudistaa Vinnetuun kättä. Hän on apakhien suurin
soturi, ja on kuitenkin aina rauhan ruhtinas. Me olemme valmiit
polttamaan hänen kanssaan rauhan piippua, sillä emme ole sotaretkellä,
vaan tahdomme vaan kunnioittaa kuolleen päällikön muistoa."
"Vinnetun uskoo veljensä sanan ja pyytää hänet ynnä sotilaansa tulemaan
tulen ääreen polttamaan rauhan piippua."
Molemmat päälliköt olivat toisiaan katelleet. Tämä oli riittävä
todistus siitä, ettei komankheilla ollut pahaa mielessä. Heidän
johtajansa antoi Vinnetuun taluttaa itsensä tulen luo ja hänen väkensä
seurasi häntä.
He hajaantuivat ensin ruoholle lammen ympärille ja sitoivat sitten
hevosensa liekaan, jotta nämät saivat ruohoa sekä vettä; sitten tulivat
he yksitellen tulen ääreen.
Siellä oli jotenkin ahdasta, sillä pensaitten ja veden välinen aukea
paikka ei ollut leveä. Täytyi istua ihan vierekkäin ja näin muodostui
piiri, jonka sisäpuolelle Vinnetuu ynnä komankhien päällikkö asettuivat.
Eräs komankheista oli häärännyt hevosensa luona kauvemmin kuin muut;
nyt hän saapui tulen ääreen. Ennenkuin hän istui, silmäili hän piiriä
ympärillään. Kun hänen huomasi Korteijon veljekset, vavahtivat hänen
tummat kasvonsa äkkiä ja hän huudahti:
"Uh! Aletehlkua ekkvan mava — mitä koiria tuossa istuu?"
Koska piiri ei ollut vielä oikein järjestetty ja kukin oli paikan
etsinnässä, eivät kaikki tuota huudahdusta kuulleet. Mutta komankhien
päällikkö oli sen kuullut ja hän nousi äkkiä, sekä kyseli mieheltä:
"Hong tuhshtaha nai — mitä näet?"
"He ehlbak, enko-ola nahtuhvua — nuo Ljaano estakaadon kotkat."
"He ehlbak hetelsha enuka — missä ne ovat?"
"Mava he ehlbak kenklah — tuossa ne istuvat."
Näin sanoen osotti hän mejikkolaisiin.
Kun nämät kysymykset ja vastaukset oli korkealla ja vihaisella äänellä
vaihdettu, olivat ne herättäneet kaikkien huomion. Ljaano estakaadon
kotkia mainitessa, olivat komankhit taas hypänneet pystyyn. He
tarttuivat veitsiinsä ja nyt ei enää näyttänyt niin rauhalliselta kuin
ennen.
Valkoihoiset eivät olleet ymmärtäneet näitä sanoja, kun he eivät
osanneet näitten heimojen kieltä, mutta nähdessään punanahkojen
uhkaavat katseet, nousivat hekin ja tarttuivat aseisiin.
Ainoastaan Vinnetuu istui rauhallisena. Hän lausui käskevällä äänellä:
"Veljeni ei pidä hätääntymän. Jos punaiset miehet näkevät kaksi
vihollistaan meidän seurassamme, vakuutan minä, ettei meillä ole mitään
yhteyttä heidän kanssaan. Heidän tähtensä ei saa meidän keskenämme
vuodattaa tippaakaan verta. Mistä komankhin sotilas heitä syyttää?"
Hän puhui näillä seuduin käytettyä murretta, joka on espanjan,
englannin ja intiaanikielten sekoitusta.
Komankhi vastasi samalla kielellä, jota kaikki ymmärtävät:
"Minä metsästin tuolla Tovitshuna-joen lähellä, jota valko-ihoiset
sanovat Kärpäsjoeksi, ja silloin näin kahden ratsastajan jäljet, joita
seurasin. Löysin heidän istumassa puitten alla ja hiivin kontaten
heidän luoksensa, kuullakseni, mitä he puhuivat. He puhuivat Ljaano
estakaadosta, ja että sen yli piti muutaman päivän kuluttua kulkeman
koko joukon valkoihoisia. Ljaano-kotkat aikoivat kokoontua ja hyökätä
tämän retkikunnan kimppuun. Ymmärsin heidän puheestaan, heidänkin
olevan Ljaano-kotkia ja minä kysyin sielultani, tappaisinko heidät.
Oli järkevämpää antaa heidän elää, sillä ainoastaan sen kautta olisi
mahdollista — — —."
Hän aikoi sanoa jotakin, jota Vinnetuu ei tahtonut mejikkolaisten
saavan kuulla. Sentähden keskeytti hän äkkiä komankhin:
"Minä tiedän, mitä veljeni vielä aikoo sanoa ja olen kuullut kylliksi.
Tunteeko hän miehet niin tarkoin, että erehtyminen on mahdoton?"
”Ne ovat samat."
"Mitä molemmat kalpeakasvot tästä syytöksestä sanovat?"
"Että se on tyhmä valhe", vastasi Kaarlo Korteijo. Me emme ole
Kärpäsjoella olleet.
"Nuo ovat samat", huudahti komankhien päällikkö, sillä me olemme — — —"
"Veljeni tulee antaa minun puhua", sanoi Vinnetuu hätäisesti, peljäten
tämän sanovan jotakin semmoista, jota ei mejikkolaisten tulisi kuulla.
Mutta komankhi suuttui, kun hän keskeytettiin, joka oli ihan vastoin
intiaanilaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta. Hän ei ollut kylliksi
viisas, ymmärtääkseen syytä siihen ja huudahti suuttuneena:
"Miksi en saisi puhua? Se, jolla on murhaajia seurassaan, on itse
murhaaja. Onko apakhien päällikkö houkutellut meidät ansaan?"
Silloin Vinnetuu laski luotaan kaikki aseensa, nousi ja sanoi:
"Onko veljeni koskaan kuullut sanottavan että Vinnetuu olisi petturi?
Apakhin sana on luja kuin kallio, jonka päällä turvallisesti asutaan.
Seuratkoon veljeni minua ja pitäköön aseensa."
Hän meni hitaasti pensaston läpi. Komankhi mietti hetkisen ja seurasi
sitten häntä, mutta osoitti ensin miehilleen, että tarkasti pitäisivät
mejikkolaisia silmällä. Pensaston ulkopuolella otti Vinnetuu hänet
käsivarresta ja talutti häntä kauvemmaksi. Sitten hän pysähtyi ja
virkkoi:
"Veljeni ei ole minua ymmärtänyt. Vinnetuu oli jo silloin tänne
leiriytynyt, kun nuo valko-ihoiset saapuivat. Hän piti heitä silmällä
ja huomasi, että nuo kaksi miestä ovat Ljaano-kotkia. Hän on siis siinä
kohden yhtä mieltä komankhisotilaan kanssa. Mutta miksi pitäisi noitten
myrkyllisten käärmeitten saada huomata, että tiedämme, keitä he ovat?
Meidän täytyisi silloin tappaa heidät, ja on kuitenkin viisaampi antaa
heidän vielä elää. Uskokoot nyt vaan komankhien aikovan päällikkönsä
haudalle. Tahtooko veljeni kuitenkin sanoa minulle, miksi hän ajoi
heitä takaa?"
Komankhi häpesi. Hän vastasi:
"Tulitähti, komankhien päällikkö, ratsasti poikansa, Terässydämmen
kanssa itäänpäin, valko-ihoisten asunnoille. He palasivat aavikon
yli ja ovat luultavasti nyt siellä. He varmaankin kohtaavat noita
valkoihoisia, joten Ljaano-kotkat siis hyökkäävät heidänkin kimppuunsa.
Sentähden lähdimme äkkiä ratsastamaan heitä vastaan, suojellaksemme
heitä. Me emme tienneet kotkien kokouspaikasta, sentähden annoimme
noitten molempien kalpeanaamojen, jotka ovat heidän kumppaninsa, elää,
jotta heidän jälkensä johtaisivat meitä kotkien luokse. Togah-virran
luona yhtyivät heidän jälkensä neljän valkoihoisen jälkiin ja näitä
meidän myös täytyy pitää kotkina. Nyt kohtasimme sinut. Mitä aiot
tehdä?"
"Minä ratsastan teidän kanssanne, sillä minäkin odotan ystäviä, jotka
tulevat aavikon yli, eivätkä tiedä mitään kotkien konnankoukuista.
Nämät viimemainitut ovat leiriytyneet erääseen paikkaan, jonka he
nimittävät Ryöväri- Rotkoksi. Mutta koska en tiedä, missä se on,
annan mejikkolaisten paeta, jotta he, tietämättänsä, tulisivat meidän
oppaaksemme.
"Keitä miehiä odotat?"
"Ne, joita odotan, ovat Vanha Kovakoura ynnä muutamat muut
kalpeakasvoset, jotka haluavat minua tavata."
"Vanha Kovakoura, valkoihoisten kuuluisa soturi! Jos sallit, niin
ratsastamme sinun kanssasi."
"Vinnetuu ei ainoastaan sitä salli, vaan hän pyytää sinua niin tekemään.
Näyttää siltä kuin nuo hajaantuneet kotkat tällä kertaa kokoontuisivat
yhteiseen suureen yritykseen. Täytyy siis käyttää tilaisuutta hyväkseen
ja yhdellä iskulla hävittää heidät. Minä ajattelen — — —"
Hän vaikeni, sillä pensaitten sisäpuolelta kuului huutoja; muutamia
laukauksia ja kavioitten kopsetta kuului sitten leirin toisella
puolella.
Vinnetuu ja komankhi kiirehtivät sinne. Siellä oli vilkas liike.
Komankhit olivat kiirehtineet hevostensa luo ja olivat pois
ratsastamaisillaan. Mejikkolaisia ei näkynyt. Ben, Viinanen, Tylppä
ja Välttäri näyttivät siltä, kun eivät tietäisi mihin ryhtyä. Mutta
Karhunampuja ja hänen poikansa olivat jääneet rauhallisesti istumaan
tulen ääreen ja edellinen huusi nyt Vinnetuulle:
"Miehet ovat poissa."
"Kuinka se on mahdollista?"
"He hyökkäsivät niin äkkiä hevostensa luokse ja hyppäsivät niitten
selkään, ettei kukaan ehtinyt tarttua aseisiin ampuaksensa heitä."
"Se oli oikein. Antaa heidän olla! He syöksyivät liittolaisineen
omaan turmioonsa. Astukoot komankhien pojat alas hevosiltaan ja
jääkööt tänne. Mutta aamunkoitossa saavat he jättää Laulavan laakson,
lähteäksensä metsästämään Ljaano estakaadon ihmishaamuun puettuja
petoja."
Nämät sanat lausuttiin niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat.
Kuitenkaan eivät komankhit astuneet hevosiltaan alas, ennenkuin heidän
johtajansa toisti apakhien käskyn, sekä selitti heille, miksi oli
parempi antaa pakenioitten mennä menojaan.