Erämaan Hengen asunto.
"My darling, my darling,
My love child much dear,
My joy and my smile,
My pain and my tear!"
Näin kuului tuo vanha, vieno Tennessiläis-kehtolaulu hiljaisena
aamuhetkenä. Näytti siltä, kuin nyökkäisivät läheiset manteli- ja
laakeripuut tahtia siihen; veden äärellä istui vanha neekerivaimo ja
hänen ympärillään liehui sadottain kirjavia kolibri-lintuja.
Aurinko oli juuri noussut taivaanrannan yli ja sen säteet kimaltelivat
kirkkaassa vedenpinnassa. Korkealla ilmassa leijaili kotka; rannalla
oli useita hevosia, jotka kylläisinä herkkusuina nuuskivat mehevää
ruohoa ja erään kypressin latvassa istui laulurastas, kuunnellen pää
kenassa neekerittären laulua ja jäljitellen viime värsyn loppusanoja,
terävästi huutaen "mitter mitter mitter."
Veteen kuvastuvien, matalien viuhkapalmujen yli levittivät korkeat
seeteripuut ja sykomoorit suojelevat latvansa, joitten alla vielä
kirjavat korennot ajoivat kärpäsiä ja muita hyönteisiä takaa ja pienen
majan takana järven rannalla riitelivät kääpiöpapukaijat kultaisista
maissijyvistä.
Ulkopuolelta ei voinut nähdä mistä aineesta tuo pikku asumus oli tehty,
sillä sen seinät ja katto olivat kokonaan valko- ja punakirjavien
pääsiäiskukan köynnösten peittämät, joitten keltaiset, makeat,
kananmunan muotoiset hedelmät hohtivat taajojen, liuskaisten lehtien
välitse. Kasvullisuudesta päättäen olisi luullut olevansa Etelä-Mejikon
tai Keski-Bolivian laaksoissa ja kuitenkin oli tämä järvi köynnösten
peittämine majoineen ja rikkaine kasvullisuuksineen — keskellä
hedelmätöntä Ljaano estakaadoa. Tämä oli se salaperäinen järvi, josta
niin moni oli puhunut, sitä milloinkaan näkemättä.
"My heart-leaf, my heart-leaf,
My life and my Star,
My hope and my delight,
My sorrow, my care!"
lauloi neekerivaimo edelleen.
"My care — my care — my care", härmäili jäljitteliälintu.
Mutta laulajatar ei siitä välittänyt. Hän silmäili vanhaa valokuvaa,
joka oli hänen käsissään ja jota hän aina toisinaan suuteli.
Monta, monta kyyneltä oli tuolle kuvalle pudonnut ja yhtä monta
suuteloa oli sitä niin kuluttanut, että vaan hyvin tarkka silmä voi
erottaa mitä sen piti kuvaaman, nim. neekerivaimoa, musta lapsi
käsivarrella. Lapselta puuttui pää kokonaan, suutelot ja kyyneleet
olivat sen pois viruttaneet.
"Minun rakas, suloinen pikku Veijoni", sanoi hän hellällä äänellä.
"Minun pikku, pikku Pojuni. Minä olen äitisi. Emäntäni olima hyvä ja
ystävällinen ja kun valokuvaaja tulema ottamaan hänen kuvansa, hän
myös antamas ottaa Sannan ja hänen pikku Veijonsa kuvat. Kun emäntä
kuoli niin isäntä myi pikku Veijon. Voi isäntä olima paha isäntä!
Sanna paljon itkemä kun isäntä sanoma myydä lemmikkini. Sanna kovin
pyytämä saada pitää pikku Veijonsa, mutta isäntä sanoma: 'miksi tuhma
neekerivaimo tahtoma pikku pojun?' Paha isäntä ratsastama pois pikku
Veijon kanssa.' Nyt vaan kuva jälellä. Sanna sen kätkemä; kun hän itse
myytiin, ja silloinkin kun hyvä Massa Veri-Repo hänet tänne tuomas; hän
kätkemä sen kuoloon asti eikä enää koskaan näkemä Veijon joka kyllä
nyt olema iso, vahva mies, eikä unohtama rakasta Sanna äitiään. Oi,
my darling, my darling, my joy and my — — —" Hän vaikeni ja kuunteli,
nostaen päänsä, jonka lumivalkea, villava tukka kummallisesti erosi
kasvojen tummasta väristä. Hän kuuli ihmisaskeleita lähestyvän. Hän
hyppäsi ylös, pisti valokuvan pumpulihameensa taskuun ja huudahti:
"Herranen aika, kuinka iloinen Sanna olemas! Repo vihdoinkin tulema
takaisin. Kiltti Veri-Repo taas olema täällä! Heti antamas hänelle
lihaa ja maissikakkuja."
Hän kiirehti majaa kohti, mutta ennenkuin hän vielä ehti sisälle,
näkyi jo mainittu henkilö puitten alla. Hän näytti hyvin kalpealta ja
väsyneeltä, hevosensa oli vaahdossa ja astui väsyneesti ja horjuen..
Molemmat olivat varmaan ihan näännyksissä.
"Tervetuloa Massa!" tervehti eukko. "Sanna heti tuomas ruokaa. Sanna
kiirehtiä."
"Ei Sanna", vastasi tämä hypäten satulasta. "Täytä kaikki nahkaleilit,
kaikki, kaikki. Se toimi on nyt tärkein."
"Miksi nahkaleilit? Kenelle? Miksi Massa? Repo ei syömä? Hän nyt täytyy
olla nälkä."
"Niin onkin, mutta otan itse, mitä tarvitsen. Sinä et siihen ehdi.
Sinun täytyy täyttää nahkaleilit, että pääsen ne viemään."
"Herranen aika! Nyt taas heti. Miksi vanha Sanna aina täytyy olla
yksin, isolla, autiolla estakaadolla?"
"Koska muuten koko retkikunta vieraita siirtolaisia nääntyisi. Kotkat
ovat heidät eksyttäneet."
"Miksi Massa Repo ei vienä heitä oikealle tielle?"
"En voinut, sillä heitä piiritti semmoinen kotkalauma, että olisin
ollut kuoleman oma, jos olisin uskaltanut murtaa heidän muodostamansa
ketjun."
"He siis tappavat hyviä siirtolaisraukkoja?"
"Sitä eivät tee. Pohjoisesta saapuu rohkeita, voimallisia metsästäjiä,
joitten apuun varmasti luotan. Mutta mitä heidän apunsa hyödyttää,
jos ei ole vettä! Siirtolaiset nääntyisivät janoon jos pääsisivätkin
kotkien käsistä Sentähden, vettä, Sanna! Pian vettä! Minä kuormitan
kaikki hevoset nahkaleileillä. Ainoastaan mustan jätän tänne, sillä se
on liiaksi väsynyt."
Repo meni pikku majaan. Siinä oli yksi ainoa huone, jonka neljä seinää
olivat rakennetut ruovosta ja hienosta savesta sekä pitkien kuivien
putkien päällystäminä. Mullasta rakennetun tulisijan yläpuolelle
avautui savupiippu, joka myös oli tehty ruovosta ja savesta; ja sen
alla riippui rautapata. Kolmessa seinässä oli akkuna, joka pidettiin
köynnöksille vapaana.
Katossa riippui savustettua lihaa ja seinillä kaikellaisia lännessä
saatavia aseita. Lattiata peitti eläinvuodat. Tolppien väliin oli
pingoitettu hihnoja ja näille oli levitetty karhunnahkoja. Täten oli
saatu kaksi makuusijaa. Huoneen parhaana koristeena oli kuitenkin
valkoinen, paksu puhvelinnahka, johon pää oli jätetty kiinni. Se
riippui vastapäätä ovea ja sen molemmille puolille oli enemmän kuin
kaksikymmentä veistä seinään pistetty. Niillä oli puiset tahi sarviset
kahvat, joihin oli erilaisia merkkejä leikattu.
Yksi pöytä, kaksi tuolia ja kattoon ulottuvat tikapuut olivat tämän
köynnösten peittämän pikku mökin huonekaluina.
Veri-Repo astui puhvelitaljan luo, siveli sitä kädellään ja sanoi
itsekseen:
"Hengen univormu ja sen vieressä hänen kuulansa tappamien murhaajien
veitset — — niitä on jo 26. Mutta koska olen löytävä sen, joka enemmän
kuin muut ansaitsee kuoleman? Ehken milloinkaan! Vielä kuitenkin
toivon, sillä pahantekiä palaa aina omantuntonsa pakoittamana rikoksen
paikalle. Nyt minun täytyy levätä neljännestunnin."
Hän heittäytyi vuoteelle ja sulki silmänsä, ei kui tenkaan nukkumisen
aikeessa. Mitkä kuvat kulkevatkaan tuon vielä niin nuoren miehen sielun
läpi!
Puolentunnin päästä tuli Sanna ilmoittamaan nahkaleilien olevan täynnä.
Hän hyppäsi vuoteeltaan ja nosti erään vuodan lattialta. Sen alla oli
pieni sala-aukko, josta hän otti läkkirasian. Siinä oli ampumavaroja,
joilla hän täytti vyössään riippuvan kukkaron. Sitten kiipesi hän
tikapuita myöden kattoon ja otti sieltä lihaa. Tämän tehtyään läksi hän
järven rannalle; siinä oli kahdeksan isoa leiliä sidottuina kaksittain
leveään nahkavyöhön ja monella hihnalla. Näitten nahkaleilien vedellä
oli Veri-Repo jo pelastanut monen eksyneen matkustajan janoon
kuolemasta.
Viisi hevosta söi järven rannalla. Yhden selkään pani Repo
ratsastussatulan, toiset saivat kantaa leilit. Nämät asetettiin siten,
että nahkavyö oli selässä ja molemmin puolin oli leili, sitten nämät
sidottiin hihnoilla kiinni. Hevoset asetettiin riviin, jälkimmäinen
ohjaksista edellisen hevosen häntävyöhön kiinni; ratsuhevonen
etupäähän. Sitten nousi Veri-Repo satulaan.
Neekeritär oli taitavin käsin ollut näissä valmistuksissa avullisena;
se ei tapahtunut nyt ensi kertaa.
Nyt virkkoi hän:
"Massa Repo olla tuskin kotona, ennenkun taas lähtemä uusiin vaaroihin.
Mihin vanha Sanna raukka joutuma, jos Massa Repoa ammutaan eikä enään
palaja?"
"Minä palajan taas, rakas Sanna", vastasi hän. "Minun henkeni on
vahvassa turvassa. Jos niin ei olisi, en nyt eläisi, usko minua!"
"Mutta Sanna aina olemas niin yksin. Ei ole ketä puhutella, muita kuin
hevonen, papukaijat ja pikku pojun valokuva."
"No, ehkä tällä kertaa tuon mukanani seuraa. Minä tapaan miehiä, joille
mielelläni näyttäisin kotini, vaikka tähän asti olen sen salannut.
Heidän seurassaan on myös Veijo-niminen neekeri, ihan niinkuin sinun
pojusi."
"Neekeri Veijo? Herranen aika. Hänellä ehkä olla äiti Susanna, mutta
sanotaan Sannaksi."
"Sitä en tiedä."
"Onko hän myyty Tenessistä Kentukkiin?"
"En ole häneltä kysynyt."
"Se kuitenkin olema minun pikku pojuni."
"Älä luulottele! Tuhansien neekerien nimenä on Veijo. Kuinka sinä
luulet että juuri tämä olisi sinun? Ehkä hän tulee muassani tänne, ja
silloin saat itse häntä puhutella. Hyvästi, Sanna! Hoida mustaa hyvin!"
"Hyvästi, Massa! Nyt jäämä Sanna taas yksin! Massa tuoma tänne Veijon,
tehdä niin!"
Repo nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja lähti joukkoineen liikkeelle;
pian oli hän puitten alle kadonnut.
Kypressit, seetripuut ja sykomoorit veden partaalla olivat vanhoja
puita, mutta manteli- ja laakeripuut oli Veri-Repo istuttanut, sekä
myös kastanja- ja oranssilehdon, jonka läpi hän nyt ratsasti. Sitten
seurasi pian kasvava, taaja pensasrivi, jonka tehtävänä oli estää
tuulen ja hiekan pääsemistä tälle pienelle keitaalle. Nuorukainen oli
kaivanut ojia järvestä, kastellaksensa näitä pensaita, jotka siinä
paikoin, missä ei enään maa ollut kostea, äkkiä muuttuivat maata
pitkin mateleviksi kaktuslajeiksi, kunnes alkoi tuo kasvuton, autio
hiekkatasanko.
Tänne päästyään lähti hän joukkoineen laukkaamaan, ja pian he katosivat
tummana pisteenä etäiselle taivaanrannalle.
Puolen päivänmatkan päässä köynnösmajasta luoteeseen ratsasti
päivällisaikaan samana päivänä melkoinen ratsastajajoukko koilliseen
suuntaan Ljaano estakaadon yli. Etupäässä kulkivat Vinnetuu; ynnä
komankhien päällikkö, heidän takanansa Karhunampuja poikineen; sitten
seurasivat vieretysten Ben Uusikuu, Viinanen, Tylppä ja Välttäri,
viimeisinä tulivat komankhisotilaat.
He olivat niin ääneti, kuin olisi heidän täytynyt hengellään maksaa
joka sanan. Viimeksikulkiat silmäsivät etsivästi vasemmalle ja
oikealle tahi eteensä, mutta useimmin pysähtyivät heidän katseensa
kuitenkin johtajiin, varsinkin Vinnetuuhun, joka istui satulassa hyvin
etukumarassa, voidakseen tarkoin silmätä jälkiä, joita he seurasivat.
Tähän asti olivat he seuranneet Korteijo- veljesten jälkiä, päästäkseen
niitä myöden "Ryöväri- Rotkoon." Äkkiä Vinnetuu pysähtyi ja hyppäsi
satulasta. Hienon hiedan peittämässä maassa oli tällä paikoin enemmän
jälkiä, kuin tähän asti oli ollut. Näytti siltä, kuin olisi tässä
ollut monta ratsastajaa. Siinä ei ollut ainoastaan kavioiden, vaan
myös ihmisjalan jälkiä. Ratsastajat olivat tässä hypänneet satulasta
tutkiakseen muutamia jälkiä.
Toisten ollessa paikoillaan, tutki Vinnetuu hyvin tarkasti tuota
sotkettua kohtaa. Sitten kulki hän hitaasti ja etukumarassa pitkän
matkaa oikealle. Palattuaan, sanoi hän komankhipäällikölle niin lujalla
äänellä, että kaikki kuulivat:
"Tässä ovat molemmat kalpeakasvot tavanneet jäljet, ja astuneet alas
niitä lukemaan. Nämät jäljet ovat viiden hevosen, jotka ovat olleet
toisiinsa sidotut yhteen riviin, toinen toisensa perään. Jos kullakin
olisi istunut ratsastaja, eivät hevoset olisi olleet toisiinsa sidotut;
tässä 'troikassa' on siis ollut viisi hevosta, mutta ainoastaan
ensimäisellä hevosella oli ratsastaja. Ne ovat kulkeneet tästä kolme
tuntia sitten. Nuo kaksi valkoihoista löysivät nämät jäljet kaksi
tuntia sitten ja seurasivat niitä. Katselkoon veljeni näitä jälkiä,
joitten reunat vielä paikottain ovat terävät, vaikka paikottain jo
tasaantuneet. Hänen täytyy silloin myöntää, etteivät ne ole vanhemmat
eikä tuoreemmat kuin vähintään kaksi, korkeintaan kolme tuntia."
Komankhi astui satulasta, nyt vuorostansa tutkiaksensa jälkiä. Sen
tehtyään, oli hän kaikin puolin samaa mieltä kuin Vinnetuu.
Nyt astui Karhunampujakin alas. Hitaasti ja etukumarassa hän kulki
paikan ympäri, sitten meni hän vähän kauemmaksi oikealle, kuin Vinnetuu
oli käynyt. Eräällä kohtaa laskeutui hän maahan, ikäänkuin tahtoisi
vielä tarkemmin sitä paikkaa tutkia. Sitten viittasi hän Vinnetuulle,
ja tämän saavuttua, sanoi hän, santaan osoittaen:
"Apakhien päällikkö näkee, että ratsastaja on astunut tässä satulasta
alas. Miksi lienee hän niin tehnyt?"
Vinnetuu katseli jälkeä ja vastasi:
"Jaloista päättäen, on mies valkoihoinen. Hän on nuori mies. Hän on
läikyttänyt vettä, niinkuin näkyy. Tästä alkaen ei tuota vedenhukkaa
enään ole tapahtunut. Hän on siis astunut tässä alas, sulkemaan tuon
pullon eli leilin, josta se juoksi."
"Oliko hänellä, veljeni mielestä, vaan yksi pullo eli leili?"
"Ainoastaan yksi vuoti, mutta hänellä oli kahdeksan mukanaan;
jokaisella hevosella oli kaksi, eräällä hevosella hän itse ratsasti,
mutta hevosia oli viisi; siis neljä kuormahevosta hänen takanaan on
kantanut kahdeksan leiliä."
"Mutta mihin kaikki tuo vesi? Itselleen ja hevoselleen hän ei sitä
tarvinnut."
"Ei. Hän oli varmaankin matkalla jonnekin, jossa on monta
vedentarvitsiaa. Hän on joko Ljaano-kotka, joka vie muille pedoille
vettä, taikka on hän kunnon mies, joka tahtoo auttaa toisia kunnon
ihmisiä. Hän varmaankin tietää semmoisia täällä löytyvän. Kutkahan ne
lienevät?"
"Ehkä tuo odotettu valkoihoinen siirtolaisjoukko?"
"Veljeni on kyllä oikein arvannut. Istukaamme heti satulaan ja
rientäkäämme noita täällä yhtyneitä jälkiä."
He nousivat taas satulaan ja kulkivat nyt vilkkaampaa vauhtia jälkiä
myöden, jotka eivät nyt enää vieneet koilliseen, vaan suoraan
pohjoiseen.
Nyt joka suunnalla vain oli santaa, pelkkää santaa, ja siinä näkyivät
jäljet aivan selvästi. Ainoastaan siellä täällä pilkisti paljas kallio
näkyviin; mutta enimmäkseen oli aavikko ison, vuosisatoja-, tai
vuosituhansia sitten kuivaneen järvenpohjan näköinen.
Toisinaan näkivät he oikealla tahi vasemmalla harmaanruskeita
juovia etäisellä taivaan rannalla; nuo kaukaiset juovat olivat
kaktuskasvijonoja, joitten läpi ratsastajan oli mahdoton päästä.
Näin kuljettiin eteenpäin, yhä vaan eteenpäin. Jäljet kävivät yhä
tuoreemmaksi, ja tämä oli varma merkki siitä, etteivät takaa-ajettavat
enään olleet kaukana.
Kun iltapäivä läheni loppuansa, saapuivat ratsastajat eräälle paikalle,
jossa jäljet kävivät yhä lukuisimmiksi, ei kuitenkaan siitä syystä,
että niitä olisi tullut uusia lisäksi, vaan sentähden, että tässä oli
levätty. Vinnetuu astui alas satulasta tutkimaan paikkaa. Hän meni
ensin pohjoiseen ja, takaisin palattuaan, yhtä kauas itään ja sanoi
takaisin tultuaan:
"Vettä kuljettava mies on ratsastanut suoraan pohjoiseen; molemmat
mejikkolaiset ovat tässä neuvotelleet, seuraisivatko häntä, mutta ovat
ratsastaneetkin itään. Kumpaa me seuraamme?"
"Veljeni osaa itse parhaiten päättää siitä asiasta", vastasi komankhien
päällikkö.
"No, sitten minä lausun mielipiteeni. Ne, joitten luokse tuo nuori mies
on matkalla, ovat pohjoisessa. Hän on hyvä mies, koska hänen jälkensä
eroavat mejikkolaisista. Me voisimme häntä seurata, varoittaaksemme
häntä. Mutta koska mejikkolaiset niin jyrkästi ovat hänen jäljistään
poikenneet, täytyy heidän Ryöväri-Rotkonsa olla täällä lähellä. He
ovat ratsastaneet sinne ilmoittamaan kotkille, että he ovat nähneet
tämän nuoren miehen jäljet. Nyt he ajavat häntä takaa, estääksensä
häntä viemästä vettä niille, jotka hän tahtoo pelastaa. Hänen jälkensä
ovat niin tuoreet, että saavutamme hänet ennen iltaa. Nyt saavat
veljeni valita, kummanko teemme. Seuraammeko vettäkuljettavaa miestä,
auttaaksemme häntä, tahi ratsastammeko Ryöväri-Rotkoon vangitsemaan
kotkat, etteivät pääse hänen kimppuunsa? Edellisessä tapauksessa
luopuvat he hänestä, kun näkevät meidän hänen luonansa, ja täten he
ehkä pääsevät meiltä pakoon; jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastoin
saamme heidät vangiksi ja saammehan vielä silloinkin ratsastaa hänen
jälkeensä ja seurata häntä valkoihoisten luokse, jotka hän aikoo etsiä."
Hän oli näillä sanoilla esittänyt heille asian niin selvästi, ettei
tarvinnut kauvan sitä miettiä. Komankhit olivat ääneti, paitsi heidän
johtajansa, joka lyhyeltä neuvotteli kuuden valkoihoisen kanssa ja
lausui sitten apakhille:
"Me ratsastamme 'Ryöväri-Rotkoon' ja seuraamme siis mejikkolaisten
jälkiä. Onko punainen veljeni myös sitä mieltä?"
Vinnetuu nyökkäsi myöntyväisesti ja ohjasi sitten hevostaan itään
vieville jäljille. Jos olisivat hevosiaan hoputtaneet, olisivat he
kyllä pian saavuttaneet mejikkolaiset, mutta se ei ollut Vinnetuun
tarkoitus. Mitä pikemmin hän heidät saavutti, sitä vähemmän toivoa
hänellä oli saada tietoa "Ryöväri-Rotkon" paikasta. Hän halusi kovin
saada nähdä tätä paikkaa, ja kulki sentähden samaa vauhtia, kun hän
jäljistä saattoi nähdä mejikkolaisten kulkeneen.
* * * * *
Vähän enemmän kuin päivämatkan päässä köynnösmajasta koilliseen
liikkui pitkä jono. Se kulki suorassa linjassa hiekan halki, joka
näillä paikoin oli sangen syvää. Siinä oli 20 härkävaunua, aseellisten
ratsastajien seuraamina.
Vaunut olivat lujarakenteiset ja jokaisen eteen oli valjastettu kuusi
tahi kahdeksan härkää, jotka hyvin hitaasti laahasivat raskaita kuormia
perässään. Eläimet olivat väsymyksestä ihan uupuneet. Ratsuhevosetkin
jaksoivat tuskin enää kantaa ajajaansa. Kielet riippuivat niitten
suusta, ne läähättivät ja sääret vapisivat.
Ajajatkin kävelivät ihan näännyksissä horjuvien härkien vieressä.
He kulkivat pää riipuksissa ja näyttivät tuskin jaksavan heiluttaa
isoja piiskojansa pakottaakseen juhdat viimeisiin ponnistuksiin. Koko
karavaani näytti olevan nääntymäisillään.
Ainoastaan etunenässä ajavan oppaan ratsu oli niin vilkas, ettei siinä
huomattu väsymyksen merkkiäkään. Mutta ratsastaja istui yhtä raskaasti
ja etukumarassa satulassa kuin toisetkin, ikäänkuin hän, samoinkuin
muutkin kärsisi kauheasta vedenpuutteesta; mutta kun joku vaunuissa
istuvista naisista tahi lapsista päästi jonkun valitushuudon, oikasihe
hän voimakkaasti ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät pirulliseen hymyyn.
Tällä miehellä oli intiaanin tavoin pitkä tukka ja ruumiinmukainen,
punaisenruskea, tummaraitainen trikoopaita, niin että hän kaukaa
katsottuna näytti intiaanipäälliköltä. Päässään oli hänellä pitkät
kotkansulat, joka vielä enemmän lisäsi tätä yhdennäköisyyttä; kasvot
ja niskakin olivat punaisenruskeat. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin
Topias Taivola, hurskas mormooni-lähetyssaarnaaja. Hän oli tarjoutunut
ja otettu karavaanin oppaaksi sekä oli nyt ohjaamassa sitä varmaan
kuolemaan.
Nyt kannusti ensimmäinen ratsastaja hevosensa ja pääsi, kovasti
ponnistaen, Taivolan viereen.
"Tämä ei enään käy päinsä", lausui hän tälle. "Me ihmiset emme toissa
päivästä asti ole saaneet tippaakaan vettä, kun meidän täytyi säästää
viime jäännöksen eläimillemme. Ja tämäkin loppui jo tänä aamuna, kun
molemmat viimeiset astiat selittämättömällä tavalla olivat tyhjiin
juosseet."
"Se oli kuumuuden syy", selitti Taivola. "Tynnyrinvanteet eivät ole
tiiviit, kun ne ovat kuumuudesta ravistuneet."
"Asian laita ei ole niin. Niin kauvan kuin astiassa on vettä, ei se
ravistu. Joku on nävertänyt niihin reiän, niin että vesi on yöllä
huomaamatta juossut pois. Meidän joukossa on joku, joka tahtoo saattaa
meidät turmioon."
"Mahdotonta! Joka salaa päästää veden poisjuoksemaan, täytyyhän sen
itsekin janoon nääntyä.
"Sen olen kyllä itselleni sanonut, mutta kuitenkin on asia niin.
En ole tästä puhunut sanaakaan toisille, etteivät he vielä enemmän
hätääntyisi. Vielä olen salaa pitänyt jokaista tarkasti silmällä, mutta
en ole nähnyt mitään semmoista, josta voisin ketään syyttää Eläimet
kuolevat janoon; ne jaksavat tuskin eteenpäin, naiset valittavat
ja lapset itkevät vedenpuutetta — mutta kaikki turhaan! Ei löydy
tippaakaan enää jäljellä. Katsokaa taivasta kohti! Tuolla liitelevät
korppikotkat, ikäänkuin tietäisivät meidän pian joutuvan heidän
saaliikseen. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että olemme oikealla
tiellä?"
Taivolahan itse juuri oli yöllä nävertänyt reiän molempiin
vesiastioihin. Silloin oli hän itse juonut ja juottanut hevosensakin.
Sitten hän oli täyttänyt ison läkkisen kotelon, joka nyt, vuotaan
hyvin käärittynä oli hänen satulansa taakse kiinnitettynä, jotta hän
tänäänkin, pimeän tultua, voisi salaisesti virvoittaa itsensä ja
hevosensa.
"Olen ihan varma", sanoi hän, viitaten tolppiin, jotka seisoivat
sannassa, yhtä kaukana toisistaan. "Tuossahan näette oppaamme, joihin
levollisesti saamme luottaa."
"Levollisesti? Olemmehan kaikin kuulleet puhuttavan siitä, että
Ljaano-kotkat toisinaan kiskovat tolpat maasta ja asettavat ne ihan
toiseen suuntaan, johtamaan matkustajaa turmioon."
"Niin, semmoista tapahtui ennen maailmassa, mutta ei nyt enään, kun
noitten roistojen toimi on lopetettu. Muuten tunnen minä tämän seudun
sangen hyvin, ja tiedän, että tämä on oikea tie."
"Sanoittehan aamulla, että olemme aavikon hedelmättömimmällä alalla.
Mistä syystä ovat viitat juuri tänne asetetut? Tulisimmehan jollekin
toiselle suunnalle noitten suurten kaktusvainioitten luo, joitten
hedelmät sisältävät niin paljon kosteutta, että niillä voisimme
virvoittaa itsemme ja eläimemme."
"Se tekisi liian suuren mutkan. Rauhoittaakseni teitä, voin vakuuttaa,
että jos vähän kiirehdimme, niin joudumme illalla tuommoiselle
vainiolle. Huomenna saavumme lähteen luo, jolloin kärsimyksemme
loppuvat."
"Jos vähän kiirehdimme! Näettehän, etteivät eläimet enää pääse pikemmin
kulkemaan."
"No, sitte pysähdymme, että ne saavat levätä."
"Ei, sitä emme uskalla. Jos pysähdymme, emme enään saa niitä
liikkeelle. Jos ne panevat maata, niin ne varmaan eivät enää koskaan
nouse. Meidän täytyy pakoittaa niitä eteenpäin, kunnes joudumme
mainitsemallenne kaktusvainiolle."
"Niinkuin tahdotte, herrani. Minua ei janota vähemmän kuin teitä, näen
kuitenkin lohdutuksekseni, että tässä on äskettäin muitakin kulkenut.
Katsokaa jälkiä, jotka aamulla tapasimme. Ne osoittavat suurta
ratsastajajoukkoa, joka tuskin olisi uskaltanut ruveta tässä kulkemaan,
jos se ei olisi varmasti tiennyt olevansa oikealla tiellä. Meillä ei
ole mitään peljättävää. Huomenna tähän aikaan on kaikki ohi."
Hän puhui totta, sillä tuon aiotun hyökkäyksen piti tapahtua ennen
tätä aikaa. Että nuo mainitut ratsastajat olivat hänen liittolaisensa,
jotka olivat muuttaneet viitat väärälle suunnalle, sitä hän tietysti ei
maininnut. Hän hymyili itsekseen, kun nuo kaksimieliset sanat näyttivät
toista rauhoittavan.
Tuon jo monesti ennen mainitun köynnösmajan ja Murha-Rotkon välillä
levisi pituudelleen ja leveydelleen monen tunnin kestävä kaktusvainio.
Siitä ei päässyt hevonen eikä ratsastaja lävitse kulkemaan. Siinä
syy, miksi Veri-Repo ei koskaan ratsastanut tähän suuntaan, eikä
siis milloinkaan joutunut Murha-Rotkoon. Hän kiiti nyt tämän vainion
läntistä laitaa pitkin pohjoiseen suuntaan. Jos hän silloin olisi sen
pohjoisesta laidasta poikennut itään, olisi hänen täytynyt keksiä se
notko, joka jo niin monelle oli turmion tuottanut. Mutta hän tiesi,
että hänen pelastettavansa olivat koillisessa ja sentähden hän ratsasti
siihen suuntaan, jättäen kaktus-vainion taaksensa.
Päivä oli polttava. Kuumuus oli uuvuttava; hevoset hikoilivat, mutta
hän ei sallinut niiden levähtää. Yhtämittaa taivaanrantaa silmäten,
ratsasti hän yhä eteenpäin.
Siihen, missä taivas koillisessa näytti maahan yhtyvän, ilmestyi nyt
joukko tummia pisteitä.
"Nuo ovat siirtolaiset!" huudahti hän iloisesti. "Minä tiesin heidän
tulevan sieltä päin ja minä kohtaan heidät juuri oikeaan aikaan."
Hän kannusti ratsuansa ja luikkasi kuormahevosille niin, että ne
lensivät aavikon yli.
Mutta hetken päästä huomasi hän, että vastaantuliat olivatkin
ratsastajia, vaunuja ei ollut. Kuitenkin luuli hän näitä ratsastajia
siirtolaisten etujoukoksi ja ajoi sentähden suoraan heitä vastaan.
Vasta sitten kun hän oli tullut heitä jotenkin lähelle, herättivät
ratsastajien sekä luku että heidän käytöksensä hänen ihmettelynsä.
He olivat nyt myös hänet huomanneet. Mutta sen siaan, että olisivat
rauhallisesti hänen tuloaan odottaneet, jakaantuivat he kolmeen
osaan. Yksi osa jäi paikalleen; molemmat muut ratsastivat oikealle ja
vasemmalle Veri-Repoa vastaan; ikäänkuin tahtoisivat hänet piirittää ja
katkaista häneltä paluumatkan.
Nyt hän huomasi erehdyksensä. Hän nousi satulassa ja katseli asemaa.
"Taivahinen!" huudahti hän. "Heitä on enemmän kuin 30 henkeä. Eihän
siirtolaisetujoukko voi niin lukuisa olla. Heillä on kuormahevosia
muassaan, joihin on sälytetty viittatolppia. Voih! Nuo ovat juuri
Ljaano-kotkia, ja niitten ansaan olen minä ratsastanut. He aikovat
vangita minut. Noin monta minä en voi vastustaa. Minun täytyy paeta."
Hän kääntyi ja ajoi takaisin. Mutta yhteensidotuilla hevosillaan hän
ei voinut kulkea tarpeeksi nopeasti, varsinkin kuin ne jo olivat
ihan väsyksissä. Vainoojat yhä lähenivät. Nyt alkoivat kuormahevoset
juonittelemaan, kiskoivat ohjaksista ja hihnoista sekä potkivat.
Tämä viivähdys oli turmiollinen: ensimmäiset ratsastajat olivat jo
melkein ampumamatkan päässä. Silloin katkesi ratsuhevosen häntähihna,
johon ensimmäinen kuormahevonen oli sidottuna ja nyt kaikki neljä
kuormahevosta hyökkäsi sivulle.
"Ne ovat hukassa ja vesi samoin!" valitti Repo. "Mutta minä kostan
heti." Hän viihdytti hevosensa ja sai sen pysähtymään. Hän tarttui
kaksipiippuseen pyssyynsä, tähtäsi, sitten kuului laukaus, vielä
toinenkin ja molemmat etumaiset vainoojat putosivat hevosiltaan.
"Nyt taas eteenpäin! Eiväthän taas aivan heti tule niskaani. Nyt
en voi muuta tehdä, kuin hakea Vanhaa Kovakouraa ja johtaa hänet
siirtolaisraukkojen jäljille."
Näin lausui hän kiukkuisena ja lähti täyttä laukkaa ajamaan pohjoiseen.
"Kotkat" seurasivat häntä vielä hetken vimmatusti kirkuen; mutta pian
he huomasivat Revon hevosen paremmaksi ja palasivat takaisin ammuttujen
luokse.
Ja vielä kerran: yhden päivämatkan päässä pienestä köynnösmajasta,
mutta siitä pohjoisessa, oli vielä yksi ratsastajajoukko, matkalla
etelään. Sen voima ei ollut miesten luvussa, vaan heidän älyssään, ne
olivat Vanha Kovakoura seuralaisineen.
He seurasivat syviä jälkiä höllässä hiekassa. Nämät olivat niitten
"kotkain" jäljet, jotka olivat kiskoneet maasta tolpat ja asettamassa
ne Murha-Rotkoon vievälle suunnalle.
Vanha Kovakoura ratsasti tapansa mukaan ensimmäisenä; hänen rinnallaan
ratsasti Terässydän, nuori komankhi, Jimi ja Timi, Hono-veljekset
ratsastivat heidän takanaan ja sitten tulivat Ontuva Rankko ja Paksu
Paavo. Muut olivat jälkijoukkona.
Vanha Kovakoura oli ääneti. Hän silmäili taukoamatta jälkiä ynnä sitä
kohtaa taivaanrannalla, jonne ne johtivat. Hän näytti olevan kokonaan
siihen toimeen kiintynyt.
Sitä kovaäänisemmät olivat toiset, varsinkin Rankko. He keskustelivat
asiasta, johon hänen huomionsa oli erittäin kiintynyt, ja josta
kumppaninsa näytti olevan toista mieltä, sillä pikku saksenilainen
puhkesi vihaisesti sanomaan:
"Tieteellisissä asioissa olet sinä ihan typerryksissä. Jollet olisi
minua tavannut, istuisit vielä kurkkujasi myöden tietämättömyyden
liejussa ja ravitsisit pimeätä sieluasi harakanvarpailla ja
kilpikonnahöystöllä. Heikko pääsi on saanut nykyisen ajatuskykynsä vaan
minun älykkäästä kirnupiimästäni. Sentähden on minulla oikeus vaatia,
että myönnät minun hevoseni paremmaksi. Sinun mielipiteesi on ihan päin
mäntyä! Tulipallo, jonka näimme, olisi tullut ilmakehästä! Niinkuin
ilmankannella ei olisi muuta tehtävää kuin valaista sinun pimeätä
sieluasi tulipallolla ja raketeilla!"
"No, sano sinä sitte mielipiteesi!" kehotti Jimi nauraen.
"Sitä en huoli tehdä."
"Miksi et?"
"Koska silloin tekisin sinut muutaman Selsiuksen asteen viisaammaksi,
etkä sinä sitä kuitenkaan kiitollisuudella tunnustaisi."
"Tahi, koska et itsekään tiedä siihen mitään selitystä."
"Voi, voi! Minä osaan, niinkuin kuningas Salomo, selittää kaikki,
seetripuusta aina siirappiin asti.. Ja mitä tuohon tulipalloon tulee,
niin sille minä tempun teen. Se on muodostunut sulikiven pitoisesta
rikistä ja — — —"
Häntä keskeytti Vanhan Kovakouran huudahdus. Tämä osoitti etelään ja
virkkoi:
"Tuolla tulee yksinäinen ratsastaja. Sen, joka täällä yksin
ratsastelee, tarvitsee olla erinomaisen rohkea ja sangen tarkoin tuntea
aavikon."
"Kuka tuo lienee?" kysyi Timi. "Hän näyttää kiirehtivän meitä vastaan."
Vanha Kovakoura pysäytti hevosensa, otti esille kiikarinsa ja tarkasti
sillä ratsastajaa, joka täyttä laukkaa läheni. Sitten sanoi hän
iloisesti:
"Se on Veri-Repo, joka on ollut meiltä niin kauvan kadoksissa. Me
odotamme häntä tässä."
Hetken päästä tunsi Repokin heidät, heilutti kättänsä tervehdykseksi ja
huusi jo kaukaa:
"Mikä onni, että teidät tapasin! Minun täytyy pyytää teiltä pikaista
apua."
"Kenelle?" kysyi Vanha Kovakoura.
"Eräälle saksalaiselle siirtolaisjoukolle, jonka kimppuun 'kotkat'
luultavasti jo tänään hyökkäävät."
Tätä sanoessaan oli hän jo ehtinyt paikalle, pysäytti hevosensa ja
ojensi kätensä tervehdykseksi.
"Ne ovat luultavasti samoja, joita me etsimme."
"Missä ne ovat?"
"Kaakkoisessa täältä. He näyttävät suuntaavan matkaansa suoraan isoa
kaktusvainiota kohti."
"Sitä en tunne."
"Se on laajin koko aavikolla. Minä olen lukenut yli kolmekymmentä
kotkaa, ja olen ampunut niistä kaksi. He ovat kiskoneet tolpat maasta
ylös ja asettaneet ne viemään kaktusvainiolle. Siitä on mahdotonta
lävitse päästä ja tästä saa varmasti päättää että siirtolaiset viedään
sinne kuolemaan."
"Kuinka kauvan tulee meidän ratsastaa, päästäksemme sinne?"
"Kolme tuntia, jos nelistämme."
"Hyvä! Eteenpäin siis! Älkäämme hukatko aikaa. Puhukaamme
ratsastaessamme!"
Nyt kiiti tuo pieni joukko tuulen nopeudella aavikon yli. Veri-Repo
ratsasti Vanhan Kovakouran rinnalla ja kertoi hänelle tavanneensa
"kotkat" ja menettäneensä neljä hevosta. Metsästäjä katsoi häneen
tutkivasti, ja sanoi, merkitseväisesti hymyillen:
"Teillä on viisi hevosta, sanotte, Repo? Täällä keskellä erämaata!
Kuuluuko teille sekin, jolla Kostava Henki äskettäin ajoi."'
"Kyllä, herrani", nyökkäsi Repo.
"Kyllä minä sitä ajattelin."
"Nyt en enään voi salaisuuttani säilyttää, koska te kaikissa
tapauksissa saatte nähdä 'Hengen asunnon'. Ei tarvitse myös enää
teeskennellä, koska toivon meidän nyt onnistuvan hävittää koko tuon
roskajoukon viimeiseen mieheen. Ainoastaan yksi minulta vielä puuttuu."
"Kuka?"
"Sen joukon johtaja, joka murhasi vanhempani, jolloin ainoastaan minä
jäin eloon."
"Kukaties hänen luunsa jo ovat vaalenneet! Repo, te olette,
nuoruudestanne huolimatta, oikea sankari. Minä kunnioitan teitä.
Sitten tulee teidän joskus kertoa meille kaikki. Mutta nyt jo tiedän,
mikä mies te olette, ja mitä vaaroja vastaan te voitollisesti olette
taistelleet. Mutta koska teillä on näin monta hevosta, ja koska noin
mielinmäärin voitte mennä ja tulla, täytyy teillä välttämättä itse
aavikolla olla joku paikka, jossa on vettä, puita, ruohoa ja hedelmiä."
"Semmoinen minulla todella onkin. Asun erään pienen järven luona,
kaktusmetsän tuolla puolen."
"Vai järven rannalla! No, tuo vanha taru on siis totta puhunut.
Kertoisitteko minulle tuosta paikasta?"
Veri-Repo teki niin. Ei kukaan muu paitsi Vanhaa Kovakouraa kuullut
sitä, ja tämä päätti olla tätä salaisuutta vielä ilmaisematta.
Pitemmän ajan päästä saivat hevoset kulkea hitaammin, koska ei
uskallettu niitä liiaksi rasittaa; mutta sitten täytyi niitten taas
laukata.
Juuri kun päivä meni mailleen, tultiin vaunujen jäljille, joita
nyt seurattiin suoraan etelään. Tämä ei ollut vaikeata, sillä kuu
nousi pian ja levitti valoaan yli seudun. Kun oli noin tunnin ajan
ratsastettu, pysäytti Vanha Kovakoura äkkiä hevosensa, osoitti suoraan
eteensä ja lausui:
"Tuossa ovat siirtolaiset. Näen heidän vaunuvarustuksensa. Jääkää
tänne! Minä hiivin heidän luoksensa ja tuon sitten sieltä tietoja."
Hän astui satulasta ja hiipi pois. Hän viipyi puolen tuntia ennenkuin
hän palasi. Silloin hän kertoi:
"Siellä on kaksitoista suurta härkävaunua, asetetut neliskulmaan ja
sen sisäpuolella istuvat ihmiset. Heillä ei ole ruokaa, ei juomaa,
eikä polttopuita. Heidän oppaansa on heidät pettänyt, muutenhan heillä
olisi tuota kaikkea. Härät makaavat ähkyen maassa; ne ovat janoon
kuolemaisillaan, eivätkä varmaan jaksa huomenna minnekään. Meidän
vesivarastomme ei riitä ihmisillekään. Pelastaaksemme eläimet, tulee
meidän välttämättömästi hankkia sadetta."
"Sadettako? kysyi Ontuva Rankko Luuletteko ehkä täällä keskellä Ljaano
estakaadoa voivanne hankkia sadetta?"
"Luulen!"
"Mi — mi — mi — mitä nyt? Se ei pysty minun järkeeni. Olette tosin
hyvin välttämätön henkilö, mutta en sittenkään luule, että noin
vaan mielin määrin, voitte puhaltaa pilviä taivaalle. Millainen
'pilvenpiirtäjä' teillä sitten on?"
"Sähkö. Ei nyt ole aikaa selittää teille tuota. Saadakseni vettä,
tarvitaan tulta, niin laaja, palava ala kuin suinkin. Veri-Repo puhui
laajasta kaktusmetsästä tuolla etelässä. Siellä toivon voivani hankkia
aimo sateen. Mutta seuratkaa nyt minua!"
Hän nousi taas satulaan ja ajoi vaunuvarustuksille. Toiset seurasivat
häntä, epäillen päätään pudistaen tuolle luvatulle sateelle, sekä
uteliaina näkemään noita ihmisraukkoja, joita he tulivat pelastamaan.
Vaunut olivat lykätty kokoon, eikä niitten väliin päässyt ketään
ratsastajaa; mutta he kuulivat pelastajien tulon. Nämät astuivat
hevosiltaan alas vaunuvarustuksen ulkopuolella. He kuulivat jonkun
sisäpuolella huutavan:
"Kuule! Ihmisiä tulee! Herra Jumala, jos toisivat apua! Tahi ovatko
ryöväreitä?"
"Emme ole ryöväreitä. Me tuomme teille ennen kaikkea vettä", vastasi
Vanha Kovakoura lujalla äänellä. "Tulkaa tänne ja päästäkää meidät
sisään."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti eräs suuttunut ääni. "Olisiko se ehkä...
Odottakaa te muut. Minä katson."
Mies tuli, nojasi väliaisan yli ja kysyi:
"Keitä te, vieraat, olette?"
"Minä olen Vanha Kovakoura ja nämät ovat kumppanini, pelkkiä rehellisiä
ihmisiä."
"Vanha Kovak — — — —. Senkin vietävä?"
Tämä mies, joka sadatellen vastaanotti pelastajat, siunaamisen sijasta,
ei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola.
"Vai niin, tekö se olette!" sanoi Vanha Kovakoura, joka tunsi hänet,
pimeydestä ja intiaanipuvusta huolimatta. "Sangen hupaista tavata
teidät täällä!"
Mutta Taivola oli jo poissa. Hän ymmärsi, ettei hänen nyt pitäisi
viipyä silmänräpäystäkään kauvemmin. Sentähden hän hiipi toiselle
puolelle, veti äkkiä pari vaunua syrjään, päästäkseen neliöstä ulos,
heittäysi satulaan ja ryntäsi pois.
Takanaan kuuli hän siirtolaisten ilohuudot hänen poistumisestaan.
"Odottakaa vaan!" sähisi hän. "Palaan pian takaisin, ja silloin ovat
nekin hukassa, jotka ovat teitä pelastamaan tulleet. Vanha Kovakoura!
Semmoinen saalis!"
Hänen ei tarvinnut pitkälle ratsastaa. Tuskin neljännestunnin kuluttua,
tapasi hän tovereitaan, jotka odottivat hänen käskyänsä: suorittamaan
joukkomurhaamista.
He eivät ensinkään saaneet silmiänsä auki siitä, että niin kuuluisa
metsästäjä, kuin Vanha Kovakoura oli, nyt oli saapunut siirtolaisten
avuksi, vaan iloitsivat yhä uuden saaliin toivosta. He eivät pitäneet
yrityksensä epäonnistumista mahdollisena. Tosin eivät he taistelutta
uhriansa voittaisi, mutta voittaa heidän tuli, jos vaan aamuhämärää
odottaisivat, jolloin paremmin kuin yöllä eroittaisi ystävän
vihollisesta.
Vale-mejikkolaiset olivat myös jo täällä. He olivat Murha-Rotkossa
löytäneet vaan yhden ainoan etuvartian ja tämä oli vienyt heidät
tänne. He kertoivat seikkailustaan Laulavassa laaksossa ja herätti
sillä suurta iloa. Päätettiin ensin voittaa siirtolaiset, sitten etsiä
Vinnetuuta ja hyökätä hänen ynnä tämän seuralaisten kimppuun ja täten
saada runsaan saaliin.
He eivät ensinkään ajatelleet apakhin saattavan olla ihan lähellä; ja
lähellä hän kuitenkin oli.
Hän oli joukkoineen saapunut Murha-Rotkoon ja löytänyt sen tyhjänä Tämä
"murharotko" oli jotenkin syvä ja jyrkkä alanne maassa, jonka pohjana
oli samera vesirapakko. Ehkä tämä kosteus johtui läheisestä järvestä
"Erämaan Hengen asunnon" luona. Vaikka vesi olikin sakeata, olisi se
kuitenkin erinomaisen arvoista täällä aavikon keskellä, ja sentähdenpä
"kotkat" käyttävät tätä paikkaa vasituisena asemapaikkanaan. Missä
paikoin he aavikolla retkeilivätkin, aina palasivat he tänne ja aina
täytyi jonkun jäädä tänne antamaan toisille tarpeellisia tietoja.
Tänä päivänä oli tämä tiedonantaja ratsastanut mejikkolaisten mukana
ja siitä syystä ei Vinnetuu löytänyt siellä ketään. Mutta hänen
harjaantunut silmänsä sanoi hänelle kuitenkin heti, mille suunnalle
hänen oli kääntyminen. Seuraten noitten kolmen miehen jälkiä, löysi hän
illalla sen paikan, jonne "kotkat" olivat leiriytyneet.
Hänen väkensä sai pysähtyä. Itse hän mateli kuin käärme ryövärijoukon
luokse. Hän näki erään intiaanin tulevan ja yhtyvän heihin. Hänen
terävä silmänsä tunsi heti miehen. Mutta valitettavasti hän ei
uskaltanut mennä niin lähelle, että hän olisi käsittänyt "kotkien"
puheen; mutta hänen onnistui kuitenkin lukea heidät. Sitten hän palasi.
"Kolmekymmentäviisi kotkaa", ilmoitti hän. "Huomenna tähän aikaan ovat
nämät jo oikeitten kotkien ruokana."
"Mitä ne tekevät?" kysyi Ben Uusikuu.
"Ne vaanivat saalista ja sitä on pohjoisessa, sillä mejikkolaiset
ratsastivat sinne, ja äsken tuli sieltä tieto, että murhaaminen on
aloitettava. Veljeni ratsastakoon nyt minun kanssani pohjoiseen, siellä
tapaamme varmaan ne ihmiset, jotka he aikovat murhata."
Hän nousi taas satulaan ja ratsasti ensin suuressa kaaressa, ettei
häntä ynnä väkeänsä nähtäisi: sitten lähti hän taas äsken määräämäänsä
suuntaan.
Ratsastettuaan jonkun aikaa, näkivät he vaunuvarustuksen edessään.
Sinne oli asetettu vartioita. Vanha Kovakoura oli ryhtynyt
varokeinoihin. Kun vartiat huusivat heille, vastasi Vinnetuu:
"Valkoisten miesten ei tarvitse olla levottomia. Tässä tulee Vinnetuu,
apakhien päällikkö, tuoden heille apua, lihaa ja vettä."
Hänen sointuva äänensä kuului selvästi. Tuskin oli hän loppuun puhunut,
kun jo vaunuvarustuksesta kuultiin Ontuvan Rankon iloisesti huudahtavan:
"Vinnetuu! Silloin saamme soittaa voitonvirttä! Ja siinä, missä apakhi
on, siellä on myös Karhunampuja ynnä hänen pikku poikansa, Martti.
Päästäkää minä ulos! Minun täytyy oikopäätä halata heitä. Tämmöinen
juhla! Onhan tuo liian suuri ilo, kun täällä keskellä Saharaa,
pikimustassa yössä, kohtaa parhaita ystäviään!"
Hän kiipesi erään vaunun yli ja hyppäsi siitä maahan, mutta pysähtyi
hämmästyneenä, nähdessään komankhijoukon.
"Tuli ja leimaus, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Täällähän on koko
pataljoona ratsuväkeä. Se näyttää epäilyttävältä. Tulkaa tänne, herra
Vanha Kovakoura, saatte nähdä aaveita hevosten selässä!"
Mutta Martti sulki hänet jo syliinsä ja samoin teki Karhunampuja.
Nyt syntyi iloa ja riemua. Vinnetuukin tervehti iloisesti vanhaa
tuttavaansa ja sanoi sitten:
"Täytyy kai veljeni Kovakourankin olla täällä. Eikö hän ole ääntäni
kuullut?"
"Olen kyllä, tässä olen!" huudahti tämä, joka muutamien avulla
oli äkkiä lykännyt kaksi vaunua sivulle ja nyt astui esille,
sulkemaan punaisen ystävänsä syliinsä. Häntä seurasivat Paavo,
Pekka, Silmänkääntäjä-Reitto, Jimi ja Timi, toiset tervehtiäkseen
ystäviään, toiset saadakseen mahdollisen pian nähdä Vinnetuun. Siinä
syntyi nyt vilkas elämä, sydämmellisiä kätten puristuksia, kysymyksiä
ja vastauksia, vaikka ilman melutta, niinkuin tila vaati.
Mutta totisena ja suruissaan seisoi nuori Terässydän komankhiensa
luona, jotka ihmetellen näkivät hänen täällä olevan, ja hän kertoi
heille isänsä murhasta. He kuuntelivat sanaa lausumatta, mutta
itsekseen vannoivat he kotkille kuoleman.
Nyt alkoivat he kiihkeästi, mutta äänettöminä toimimaan
vaunuvarustuksen sisäpuolella. Se laajennettiin, jotta komankhitkin
sinne mahtuivat. Kotkat eivät saisi etäältä nähdä, että heillä oli niin
lukuisa vastustajajoukko. Hevosetkin vietiin varustuksen sisäpuolelle.
Komankhit jakelivat siirtolaisille lihaa ja vettä, jota viimemainittua
ne olivat kuljettaneet koverretuissa kurpitsipulloissa, mutta Vanha
Kovakoura lupasi pian toimittaa enemmän vettä, sillä tämä ei riittänyt
tyydyttämään noitten ihmisraukkojen janoa.
Täällä tapahtui myös odottamattomia tapauksia, niinkuin esim.
silloin kun Ben Uusikuu tunsi Silmänkääntäjä-Reiton, joka kerran
oli pelastanut hänet Voro-Revon käsistä. Pian vallitsi täydellinen
hiljaisuus vaunuvarustuksen ympärillä. Tosin ei kukaan nukkunut, mutta
nämät kaikki, joilla oli toisilleen niin paljon kerrottavaa, puhuivat
vaan kuiskaamalla, joten vaunuvarustuksen ulkopuolella ei kuulunut
hiiskaustakaan.
Vanha Kovakoura oli ruvennut näitten kaikkien johtajaksi. Hän oli
istunut Veri-Revon viereen, kuuntelemaan kun tämä mitä tarkemmin kertoi
elämänsä vaiheet, ja siitä seudusta, jossa nyt oltiin. Jos mahdollista
ei nyt kukaan kotkista pääsisi pakoon, jotta heidän katalasta
toimestansa nyt kerrassaan tehtäisiin loppu.
Häntä huvitti erinomaisesti kuulla, että tuon ennen mainitun ison
kaktusvainion tasalla löytyi vielä toinen kapeampi ja että näitten
molempien välissä oli kapea hiekkakaistale, joka johti "Erämaan Hengen"
asunnolle.
"Hyvä", sanoi Vanha Kovakoura, "silloin ei kukaan noista konnista pääse
pakeneman. Jos he liian varhain huomaavat ylivoimaamme, tahi jos ensi
hyökkäyksessä pakenevat, ajamme heidät noitten molempien kaktuskenttien
väliin ja pistämme ne sitten tuleen. Siten saamme samalla juhdille
vettä, sillä muuten ne nääntyvät."
"Mutta silloin joutuvat 'kotkat' minun järveeni asti, ja voivat sitä
tietä paeta."
"Eipä niinkään, Repo; teidän tulee heti lähteä kymmenen komankhin
kanssa sinne, vastaanottamaan ne miehet, jotka me sinne ajamme. Te
ehditte sinne aikanaan, sillä minä lyön vetoa siitä, että hyökkäys
tulee vasta aamupuoleen tapahtumaan."
Tämä tuuma pantiin heti toimeen. Repo ja komankhit päästettiin ulos
vaunuvarustuksesta ja sitten vallitsi taas mitä syvin hiljaisuus.
Vaunuvarustuksen ympärille asetettiin vartioita, ja näitten tuli heti
vihollisten lähestyessä äänettöminä hiipiä pyörien väliin. Siellä
seisoivat satuloidut hevoset valmiina silmänräpäyksessä ajamaan
pakenevia takaa, ja jokainen ratsastaja oli saanut eri määräyksensä.
Näin kului yö. Idässä alkoi päivä koittaa, ja vaunujen ja muitten
esineitten hahmot näkyivät yhä selvemmin. Aamu-usvasta ei ollut
merkkiäkään. Päivä yhä valkeni ja nyt nähtiin etelässä "kotkat"
hevosten selässä, enemmän kuin tuhannen askeleen päässä.
He pitivät nyt ajan otollisena ja lähtivät hevosineen liikkeelle.
He luulivat, että ainoastaan joku vartia pysyttelisi valveilla
vaunuvarustuksen sisäpuolella.
Vartiat olivat vetäytyneet takaisin ja kaikki miehet seisoivat nyt
sillä puolella, josta hyökkäys tapahtuisi.
"Älkää ampuko hevosia, vaan ratsastajia!" käski Vanha Kovakoura.
Nyt olivat "kotkat" sadan askeleen päässä, nyt kahdeksankymmenen, nyt
viidenkymmenen.
"Ampukaa!" huusi Vanha Kovakoura.
Enemmän kuin kolmekymmentä laukausta paukahti. "Kotkat" joutuivat
heti epäjärjestykseen. Kuolleita ja haavoitettuja putosi hevosilta
maahan; vapautuneet hevoset juoksivat pois. Vähän tahi ei ensinkään
haavoittuneita oli tuskin yli kymmenen.
"Eläköön, eläköön Vanha Kovakoura ja Vinnetuu!" huusi Ontuva Rankko.
Kun kotkat nyt kuulivat tämän viimemainitunkin nimen ja käsittivät
äkkinäisen tappionsa koko suuruuden, tekivät he äkkiä koko käännöksen
ja ryntäsivät etelään, etunenässä Topias Taivola, joka helposti
tunnettiin heiluvista kotkansulistaan ja joka oli peljästynein kaikista.
"Ulos! Ja jokainen paikoilleen!" käski Vanha Kovakoura.
Kaksi vaunua vedettiin heti erikseen, jotta kaikki pääsivät ulos.
Siirtolaiset kiirehtivät ennen saaneitten käskyjen mukaan kuolleitten
ja haavoittuneitten luokse. Toiset alkoivat ajaa pakenevia takaa,
alussa ei kovin kiirettä pitäen.
Ainoastaan kaksi heistä kulki minkä hevosten kavioista lähti
lounaiseen suuntaan, pistämään kaktuskentän tuleen. Nämät kaksi olivat
Hono-veljekset, Jimi ja Timi.
Kymmenen komankhia ratsasti itään, poiketakseen sitten etelään
ja sulkeakseen pakolaisilta tien, joten näitten täytyi poiketa
kaktuskenttien väliin. Muut ratsastivat Vanhan Kovakouran ja Vinnetuun
johdossa etelään "kotkien" takana, jotka laukkasivat ja näyttivät
olevan pakoon pääsemässä.
"Kotkat" olivat raivoissaan, kun heidän aikeensa oli näin huonosti
onnistunut. He kiitivät eteenpäin kauaakaan keskenään puhumatta.
Ainoastaan kirouksia kuului heidän huuliltaan. Vasta sitten kun
saapuivat Murha-Rotkoon pysähtyivät he.
"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Taivola läähättäen. "Tänne emme voi jäädä,
sillä koirat ovat takanamme."
"Emme suinkaan", myönsi Kaarlo Korteijo, joka samoin kuin veljensäkin
oli haavoittumatta. "Tännepäin!"
He poikkesivat hänen osoittamaansa suuntaan, mutta näkivät pian kaukaa
paksun savun nousevan.
"Perhana!" huusi Eemeli. "Siellä he ovat ennen meitä. He ovat
sytyttäneet kaktukset tuleen. Takaisin siis!"
He ryntäsivät taas takaisin, sivu Murha-Rotkon, itäiseen suuntaan.
Tuskin kymmenen minuutin päästä näkivät he vasemmalla Vanhan
Kovakouran tulevan joukkoineen vinosti heitä vastaan. He kauhistuivat.
He kannustivat hevosiaan ponnistamaan viimeisiä voimiaan, ohi
päästäksensä, joka myös näytti onnistuvan.
Sitten aikoivat he raivata itselleen tien sivulta, mutta käsittivät
pian tämän mahdottomaksi, kun näkivät tänne asetetut kymmenen
komankhia, jotka sulkivat heiltä tien.
"Tänään on piru merrassa", huusi Taivola. "Luulenpa tuon Vinnetuunkin
olevan muassa. Ainakin kuulin hänen nimensä mainittavan. Meidän on
mentävä oikealle, kaktusten sekaan."
"Pääseekö sieltä pois? Eiköhän se vaan ole umpikuja?" kysyi Kaarlo.
"En tiedä. En ole milloinkaan siellä ollut. Mutta muuta neuvoa ei
meillä ole."
"Mutta pian vaan, ettei tuli pääse sinne ennen meitä!"
Nyt he ratsastivat juuri sinne, mihin Vanha Kovakoura heidät tahtoi.
Ja nyt hänkin kannusti hevostansa. Vasemmalta tulivat nuo kymmenen
komankhia, oikealta Timi ja Jimi, jotka nyt olivat tehtävänsä
toimittaneet, ja kaikki nelistivät "kotkien" jälestä kaktuskentille,
etäistä "Erämaan Hengen" asuntoa kohti.
Kaarlo Korteijo oli ollut oikeassa, varoittaessaan tulesta. Se
lähestyi, ensin hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin.
Vuosisatoja olivat nuot rutikuivat kaktusjäännökset tuossa maanneet
ja aika ajottain oli niistä noussut uusia vesoja. Kaikki oli kuin
taulaa. Liekit loimusivat ensin hiljalleen, sitten alkoivat ne rynnätä
eteenpäin, hypätä ja nousta pilviin asti. Pian oli koko kenttä tulessa
ja räiske kuului kaukaiselta ukkoselta. Kuumuudesta syntyi ilmavirta,
joka yhä kiihtyi ja muodostui tuuleksi. Mitä enemmän tuli levisi
ja mitä kauvemmaksi se etelään ulettui, sitä enemmän näkyi Vanhan
Kovakouran toivo toteutuvan. Taivas kadotti sinisen värinsä, kävi
ensin kalpean keltaiseksi, sitten harmaaksi, sitten yhä tummemmaksi ja
tummemmaksi; ja todellakin kokoontui nyt raskaita, tummia ainejoukkoja,
jotka eivät olleet savua. Kova tuuli kokosi ne paksuiksi pilviksi,
jotka vähitellen levisivät yli koko taivaan.
Ilma oli painostavan kuuma; santa tuntui polttavan. Salamoita alkoi
pilvissä risteillä; nyt putosi muutama pisara, sitten yhä useampia; nyt
jo satoi ja lopuksi tuli vettä kuin saavista kaatamalla.
Siirtolaiset olivat muitta mutkitta ampuneet pahimmin haavoittuneet
vihollisensa kuoliaiksi, anastaneet heidän tavaransa ja koonneet
hevosensa. Nyt tuli heidän odottaa ystäviensä tuloa, mutta — ilman
vettä. Silloin näkivät he tulen, näkivät miten pilvet muodostuivat
ja tunsivat putoavat pisarat. Lopuksi valui sade virtana heidän
ylitsensä ja he toivat esille kaikki astiansa, täyttääksensä ne. Janoon
nääntyväiset härät saivat uutta eloa. Ne ammuivat ilosta, petaroivat
sateessa ja saivat juodakseen. Ne olivat pelastetut, samoinkuin heidän
herransakin, jotka ilman eläimiä eivät olisi vaunuineen mihinkään
päässeet. Ja tämän oli Vanha Kovakoura saanut aikaan!
Veri-Repo ynnä kymmenen komankhia olivat heti päivän valjettua
saapuneet köynnösmajalle. Sanna ei peljästynyt intiaanien tulosta, hän
vaan iloitsi, nähdessään ihmisiä. Hän kysyi silmänräpäyksessä nuorelta
isännältään Veijo-neekeriä. Tämä elähytti hänen toivoaan ja sitten
hän meni majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä yllään valkoinen
puhvelinnahka.
"Timo-ua-ungva — Erämaan Henki!" huudahti Terässydän, joka myös oli
mukana.
Näin oli siis tuo arvoitus ratkaistu, josta he niin usein olivat
keskustelleet. Muutkin tuijottivat siihen, mutta he eivät puhuneet
mitään. Veri-Repo nousi taas hevosensa selkään ja ratsasti toisten
kanssa pois keitaalta, kaktusmetsän kaakkoiskulmaan, jonne hän asettui.
Hän tähysteli pohjoiseen.
Nyt yleni tumma seinä, jota vastaan kirkkaita liekkejä leimusi.
"Nyt ajaa tuli kotkat tänne", sanoi hän Terässydämmelle. "Ehkä punainen
veljeni niissä löytää jonkun isänsä murhaajista."
Hän tarttui aseeseensa. Terässydän teki samoin.
Pilvenseinä läheni; sen edellä kulki tuli. Ilma kävi yhä raskaammaksi.
Tuli ei päässyt edemmäs, sen täytyi pysähtyä kaktusmetsän rajaan.
"Uh!" huudahti eräs intiaani, pohjoiseen osoittaen. "Ne tulevat."
Niin, "kotkat" tulivatkin, mutta heitä oli nyt vaan kolme. Toiset
oli tapettu. Heidän hevosensa olivat vaahdossa; itse he vaan vaivoin
pysyivät satulassa. Vähän matkan päässä heidän takanaan näkyivät Vanha
Kovakoura ynnä Vinnetuu ja heitä seurasivat kaikki muut. Näin lähestyi
tuo hurja metsästys. Johtajat eivät hevosiaan rasittaneet. He tahtoivat
säästää kolme viimeistä "kotkaa" Veri-Revolle ja hänen komankhilleen.
Ensimmäisenä tuli Taivola, paljon muitten edellä. Hän huomasi puut,
jotka näillä paikoin olivat varsin ihmeellisiä esineitä, ja ohjasi
suoraan niitä kohti. Repo lähti hänen perässään. Kun mormooni näki
hänet, huusi hän kauhusta ja pakotti hevosensa ponnistamaan viimeiset
voimansa päästäkseen puitten luo.
Nyt saapuivat molemmat toiset. Heidän täytyi kulkea Terässydämmen ohi
ihan läheltä. Hän tunsi heidät osallisiksi isänsä murhaan. Hän tähtäsi
— kaksi laukausta ja he olivat pudonneet maahan. Hän ratsasti heidän
luoksensa ja otti heiltä päänahat.
Tällä välin ajoi Veri-Repo "hurskaan" Taivolan, pahimman pedon
heistä kaikista, edellään puita kohti ja edelleen aina majalle esti.
Tämä ratsastus oli niin tuima, että Repo siinä pudotti valkoisen
puhvelinnahkansa. Majan edessä kaatui "kotkan" hevonen ja Taivola lensi
satulasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Repo hänen vieressään,
tempasi veitsen vyöstään ja kohotti kätensä, antaakseen hänelle kuolon
iskun. Mutta silloin hän säpsähti ja huudahti kauhusta. Pudotessaan
oli Taivolan intiaanipääkoriste irjenryt ja silloin huomasi Repo, että
senkin alla oli tekotukka, sillä se putosi pois, ja näkyviin tuli
luonnollinen, lyhyeksi leikattu tukka. Kasvonsa olivat rasittavasta
ratsastuksesta vääntyneet ja pöhöttyneet; silmissä jäykkä, lasimainen
katse — hän oli taittanut niskansa. Nyt tunsi Veri-Repo vanhempainsa
murhaajan. Hän oli silloin kuullut tämän miehen nimen huudettavan, ja
tämä nimi, Repo, oli ainoa, joka oli hänen muistoonsa jäänyt. Hän oli
mainitsemistaan sitä maininnut ja sentähden oli hän Helmiaholta itse
saanut sen nimen.
Revon astuessa taas satulaan, mennäkseen pudonnutta puhvelinnahkaansa
etsimään, saapuivat muut rynnäten paikalle. Kaikki muut, paitsi Vanha
Kovakoura, ihmettelivät suuresti nähdessään valkoisen puhvelinnahan
Veri-Revon yllä.
"Henki — Erämaan Henki — se oli siis Veri-Repo", huusivat he toisilleen.
Veri-Repo ei heitä kuunnellut. Hän osoitti Taivolan ruumista ja lausui:
"Tuossa on murhaaja. Sentähden näytti hän minusta niin tutulta. Nyt hän
on kuollut, enkä milloinkaan saa tietää, kutka vanhempani olivat."
Ben Uusikuu katseli kuollutta ja huudahti:
"Voro-Repo! Nyt on hän vihdoinkin vaaraton! Vahinko, että hän niskansa
taittoi, sillä nyt jään ainaiseksi hänelle kuulan velkaa."
"Jumalan kiitos, että hän on kuollut!" sanoi Vanha Kovakoura
vakavasti. "Hänen kanssaan ovat kaikki 'kotkat' poissa ja nyt tulee
Ljaano-estakaadolla olemaan rauhallista. Ja jos vieläkin olisi
joitakuita jälellä, on helppo karkoittaa heidät täältä pois. Ei kukaan
voisi aavistaa tämmöisen keitaan täällä löytyvän."
Veijo oli tietysti myös mukana. Mutta, hän ei katsellut kuollutta, eikä
Ljaano-Henkeä. Hän katseli neekerivaimoa, ja tämä häntä. Neekeritär
kiirehti hänen luokseen ja kysyi kiihkeästi:
"Ollako sinä neekeri Veijo?" Ja kun tämä myönsi, jatkoi hän: "Ollako
äitisi nimi Sanna? Ollako sinä joskus nähnyt tämän kuvan Sannasta ja
hänen pikku Veijostaan?"
Sanna piti tuon vanhan kuvan Veijon edessä. Hän katsahti siihen ja
hyppäsi ilosta huutaen hevoselta alas. He syleilivät toisiaan, eivätkä
voineet pitkään aikaan ilmoittaa iloansa muuten kuin tolkuttomilla
äänillä.
On enään vaan vähän lisättävää. "Kotkat" olivat voitetut, ja
komankhijoukko ratsasti noutamaan siirtolaiset, että saisivat täällä
köynnösmajan luona virvoittaa itsensä, ennenkun he saatettiin Ljaano
estakaadon yli. Tuli sammui, kun ei sillä, enään ollut ravintoa, ja
koko laaja kaktuskenttä oli tuhkana.
Mutta Erämaan Hengen asunnossa ja sen ulkopuolella oli vilkas elämä.
Veri-Repo oli päivän sankari; hänen täytyi laajasti kertoa koko
elämänhistoriansa. Siinä oli melkein pelkkiä surullisia kohtia.
Kuitenkin lausui hän vakavan päätöksensä ainiaaksi jäädä tänne,
pitämään aavikkoa "kotkista" vapaana. Sanna ynnä Veijo sanoivat
tahtovansa jäädä hänen luokseen.
Hänen kertomuksensa oli niin huvittava, ettei tuo muuten niin puhelias
Ontuva Rankkokaan häntä ainoatakaan kertaa keskeyttänyt. Mutta kun tuo
pikku saksenilainen sitten Paavon ja Hono-veljesten seurassa käveli
järven ympäri, kysyi Timi:
"No, Rankko, nyt olemme saapuneet itse henkimaahan; vieläkö luulet
Erämaan Hengen aaveeksi?"
"Ole vaiti!" vastasi Rankko. "Jos nyt sattumalta olen tänne eksynyt,
löytyy kuitenkin muualla korkeampia Siirius-seutuja, ja mitä ei
järjellisten järki näe, sen näkee jokainen Saksenilainen, niin pian
kuin se tapahtuu."
"Niinpä niinkin, Sakseni ja varsinkin Meritsburg ovat mielelle
makeimmat", nauroi Jimi.
"Mene hiiteen mielinesi, vanha Hono! Sinä et ole vielä tarpeeksi kauvan
minua tuntenut, mutta koska joudumme olemaan vielä muutaman kuukauden
yhdessä, opit sinä minua sekä tuntemaan että kunnioittamaan. Minun
persoonani herättää jokaisessa kunnioitusta. Eikö totta, Paavo?"
"Ihan varmaan", sanoi tämä hymyillen.
"Tuossa sen nyt molemmin kuulette. Ja oikeastaan tulee teidän
kiittää minua kaikesta, sillä jos minä en olisi tavannut Veri-Repoa
Helmiahossa, ette koskaan olisi päässeet Erämaan Hengestä selville.
Sen tunnustuksen minä nyt jo tinkimättä, vaadin. Tulevien sukupolvien
on sallittu valaa minut ynnä 'Henki' rautaan, tahi veistää meidät
marmoriin, jotta nimeni kultakirjaimissa säteilisi niinhyvin täällä,
kuin tuolla Kansallispuistossa, jossa maailma luultavasti piankin saa
hämmästyksellä minun muistopatsastani katsella."