Ben Uusikuu.
Se kohta, jossa Uuden Mejikon kaakkoiskulma yhtyy Teksasin alueeseen,
on kaukaisen lännen vaarallisimpia paikkoja. Siinä ovat vieretysten ne
alueet, joissa komankhit ja apakhit kuljeksivat ympäri ja tästä seuraa,
että seutu aina on epävarma.
Näitten heimojen välillä ei koskaan voi syntyä rehellistä, pysyvää
rauhaa. Molemmin-puolinen viha on siksi liian syvälle juurtunut.
Tapahtuupa niinkin, että semmoisinakin aikoina, jolloin sotakirves on
syvälle maahan kaivettuna, tuikkaa tuhoa tuottava tuli vielä tuhan alta
ja saattaa vähimmästäkin syystä leimahtaa ilmituleen.
Nämät vaan lyhyinä aikoina tauonneet vihollisuudet, vaativat tietysti
useimmat uhrit siellä, missä molempien alueet yhtyvät. Raja ei käy
suorana viivana, eikä se ylipäätään ole täsmälleen viitoitettukaan;
sentähden sattuu sangen usein molemminpuolisia rajariitoja, ja silloin
"laukeavat pyssyt itsestänsä", käyttääksemme erästä ruhtinas Bismarkin
lauselmaa.
Lännen mies antaa näille vaarallisille seuduille nimen "The shears"
= sakset, ja tämä on sangen sattuva nimitys. Rajaviivat ovat
liikkuvaiset; ne aukenevat ja sulkeutuvat saksien tavoin ja se, joka
väliin joutuu, on onnellinen, jos hän ehein nahkoin pääsee pois.
Se valkoihoinen, joka siellä näyttäytyy, on joko hyvin uskalias,
tahi hyvin varomatoin ihminen, kumpaisessakin tapauksessa kiertelee
"kuoleman kotka" alati hänen päänsä päällä.
Komankhien ja apakhien alueitten raja oli tämän kertomuksen aikana
siinä, missä Pirunvuorilta alkava Togah-joki laskee Pekos-jokeen.
Sieltä länteen ylenee maa Sierra Kuadalupe, Sierra Pilaros ja Sierra
del Diablo nimisiin vuoriin, ja näistä itäänpäin leviää "Staked plains"
— kuuluisa Ljaano estakaado.
Mutta Ljaano estakaado ei ala heti rannasta; sitä erottaa rannasta
vuorijono, joka milloin yhtenä, milloin useampana haarana kulkee
aavikkoa pitkin kaakkoiseen suuntaan. Näitten haarojen eli selänteiden
välillä on pitkiä, usein synkännäköisiä laaksoja, ja näitä leikkaa
ahtaat, rotkonkaltaiset poikkilaaksot, jotka päättyvät aavikkoon.
Joen lähettyvillä tapaa toisinaan siinä paikoin, missä maanlaatu
niin sallii, melkein rehevän kasvullisuuden. Samoin kuin Gobin ja
Saharan erämaista puhuttaessa, ei sovi tässäkään käyttää sanaa
erämaa sen ahtaimmassa merkityksessä. Siinä, missä Ljaano estakaadon
läntinen laita ylenee edellämainittuihin vuoriin, saa se näistä monta
pientä vesistöä, jotka tosin enimmäkseen häviävät hiekkaan, mutta
kuitenkin aikaansaavat semmoisen kosteuden, että niitten rannoilla
kasvaa pensaita, jopa puitakin. Nämät viheriät kohdat ovat Ljaanon
hiekkamerellä ikäänkuin saarekkeita ja näitten välissä on leveämpiä
tahi kapeampia, syvempiä tai matalampia mutkia, joissa myös kasvaa
ruohoa ja muita kasvia.
Jopa kertoi tarukin että keskellä Ljaanoa löytyisi hyvää juomavettä
pulppuava lähde, joka muodostaisi pienen järven ja jonka rannoilla
kasvaisi varjostavia puita ja pensaita. Vanhat metsästäjät olivat tätä
kertoneet, mutta itse eivät milloinkaan olleet nähneet lähdettä tai
järveä. Oppineet, jotka olivat tästä kuulleet puhuttavan, olivat olleet
sitä mieltä, ettei ollut maantieteellisesti mahdotonta löytää vettä
keskellä erämaan aavikkoa.
Togah-joen rannalla istui neljä miestä, joitten ulkonäkö ei juuri
ollut luottamusta herättävä. Heidän pörröistä, kampaamatonta tukkaansa
ja partaansa ei ollut pitkään aikaan siivottu; heidän vaatteensa
olivat siinä tilassa, että jokainen röttiräätäli olisi pitänyt
ne auttamattomina, ja heidän ruskeat kätensä sekä ahavoittuneet
kasvonsa eivät suinkaan useaan kuukauteen olleet vettä nähneet. Mutta
sen paremmin olivat he aseilla varustetut. Jokaisella heistä oli
takaaladattava kivääri vieressään, ynnä paitsi veistä, kaksi revolveria
vyössään.
Kolme näistä miehistä oli varmaankin ameriikkalaisia. Sen saattoi
päättää heidän pitkistä, laihoista vartaloistaan, kamarasta ja
kapearintaisesta yläruumiistaan sekä terävistä kasvojenpiirteistä.
Mutta vaikeampi oli määrätä mihin kansakuntaan neljäs mies kuului.
Tämä mies oli lyhytvartaloinen ja leveäharteinen; hänellä oli
erinomaisen isot, leveät kädet sekä leveät kasvot ja sangen isot,
ulkonevat korvat. Jos häntä vaan äkkiä katseli, saattoi pitää häntä
neekerinä sillä hänen kasvonsa olivat silmiin asti ruudin savusta
mustat, tahi oikeammin sinisenmustat. Hän piti hattuansa tavallisesti
syvälle otsaan painettuna, mutta kun hän työnsi sen niskaan, saattoi
nähdä, että ihonsa oli nenänjuureen asti valkoinen. Varmaankin oli
räjähtänyt ruuti polttanut miehen kasvot. Tästä huolimatta ne eivät
kuitenkaan olleet kammottavat. Kun häntä tarkemmin katseli, joutui
siihen päätökseen, että hän varmaan oli kunnon ihminen.
Sama oli muitten kolmen laita. Jos olisi nähnyt heidät nykyisessä
puvussaan istuvan jossakin sivistyneessä seudussa, olisi varmaankin
heidän tieltään väistynyt; mutta ken heitä lähemmin katseli, täytyi
tuon pelvon kadota.
Näitten neljän hevoset söivät pensaitten välissä kasvavaa runsasta
ruohoa. Ne näyttivät rasittuneilta. Satulat ja ohjakset olivat vanhat
ja monin paikoin huonosti korjatut.
Hevosten omistajat olivat päässeet ruoalta. Ympäri sirotelluista luista
saattoi arvata heidän paistaneen pesukarhun pienen tulen ääressä,
joka vielä heikosti hehkui. Keskustellessaan eivät he unohtaneet
usein terävästi silmäten tutkia seutua. He olivat nyt juuri "saksien"
alueella, joka vaati suurinta tarkkaavaisuutta.
"Nyt on jo aika meidän tehdä päätös", sanoi vanhimmalta näyttävä
ameriikkalainen.
"Jos ratsastamme Ljaano estakaadon yli, pääsemme pikemmin perille,
mutta silloin saattaa myös käydä niin hullusti, että tämä vanha
pesukarhu on viimeinen lihapalanen, jonka me moneen aikaan saamme
poskeemme pistää. Mutta jos sitävastoin ratsastamme Pekos-joelle, niin
ei meidän tarvitse kärsiä nälkää eikä janoa, mutta silloin teemmekin
kierroksen, johon menee viikko. Mitä ajattelet sinä, Tylppä?"
Tylppä, joka istui hänen vieressään, siveli miettivästi partaansa ja
vastasi sitten:
"Jos oikein kaikkea punnitsen, ehdotan minä, että ratsastamme aavikon
yli ja luulen, että myönnät minun olevan oikeassa."
"Anna meidän kuulla syysi."
"Yksi viikko on pitkä aika, jota en tahdo päästää hukkaan menemään.
Pekos-joen luona on meidän peljättävä apakheja, aavikolla taas
Ljaano-kotkia. Ne ovat siis sujut. Meidän ei tarvitse kulkea aavikon
koko leveyttä. Jos suuntaamme kaakkoon Rio Kontsjoon päin, joudumme
sille karavaanitielle, joka vie Fort Masonista Fort Leatoniin, eikä
meidän tarvitse peljätä huonoa seuraa, ei nälkää eikä janoa. Tämä on
minun mielipiteeni. Mitä siitä sanot, Välttäri?"
"Olen ihan samaa mieltä", vastasi Välttäri, kolmas ameriikkalainen.
"Ylipäätään olen minä sitä mieltä, ettei Ljaano estakaado ole
puoltakaan niin vaarallinen kuin luullaan. Joka sitä kerran on
kulkenut, kerskailee niin paljon sen vaaroista, että luulisi sen olevan
oikean helvetin. Minä puolestani tutustuisin huvikseni tuohon, ja olen
valmis."
"Juuri siitä syystä, ettet tunne Ljaanoa", sanoi Viinanen.
"Tunnetko sinä sen sitten?"
"En, mutta olen kuullut henkilöiltä, joiden totuuden rakkautta en
voi epäillä, sellaista, joka saa minut pöyristymään. Nyt vasta kun
olemme tämän aavikon rajalla, käsitän mihin uhkarohkeaan yritykseen
me antautuisimme. Ei kukaan meistä tunne Ljaanoa. Ajatteles, jos
joutuisimme eksyksiin, jos vesi meiltä loppuisi, jos — —"
"Jos, jos ja taas jos!" keskeytti hänet Tylppä. "Sen, jolla on niin
monta _jos'ia_, ei ylipäätään pidä ryhtyä mihinkään. Olethan sinä
muuten rohkea mies! Pelkäätkös ehkä nyt?"
"Pelkäänkö? Ei tule kysymykseenkään. Varovaisuuden ja pelvon välillä
on ääretön erotus, enkä luule että olette milloinkaan nähneet
minun pelkäävän. Meitä on neljä henkeä. Mitä enemmistö päättää, se
tapahtukoon. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy miettiä. Sitä minä
tahdon, eikä sen pitäisi antaa aihetta kysymään: pelkäänkö? Kaksi on
nyt mielipiteensä lausuneet; he aikovat aavikon yli. Sano nyt sinä, Ben
Uusikuu, yhdytkö sinä heihin, vai kuinka?"
Tämä kehotus lausuttiin miehelle, jolla oli ruudinsavuttamat kasvot.
Hän koski kädellään sotilaan tavoin hattunsa laitaan ja vastasi:
"Palvelianne, master Viinanen. Minä ratsastan mukaan, mentäköön syteen
tai saveen."
"Se ei ole suora vastaus, jommoisen minä tahdon. Mennäänkö Pekos-joelle
tai Ljaano estakaadon yli?"
"Ljaano estakaadon yli, jos saan pyytää. Tahtoisin hyvin mielelläni
nähdä tuon vanhan santakuopan."
"Santakuopan! Oh, älä petä itseäsi, vanha setä! Luuletkos voivasi
hypätä sen pohjaan ja sitte heti taas ylös? On se vähän isompi, kuin
sinä näyt otaksuvan. Saat ratsastaa ehkä neljä, viisi päivää ennenkuin
tuo santakuoppa on takanasi. Ja juuri siinä tapauksessa, että kuljemme
aavikon eteläistä osaa, on hyvin luultavaa, että tapaamme intiaaneja."
"Tulkoot! En ole koskaan tehnyt punanahoille mitään pahaa, eikä siis
minun tarvitse heitä peljätä. Ja ompa meillä hyvät aseet, jos he ovat
meille vihamielisiä. Neljä vahvaa miestä, jotka ovat niin paljon ruutia
maistaneet kuin me, tulee kahdenkymmenen, vieläpä useammankin intiaanin
kanssa hyvin toimeen."
"Totta kyllä. Mutta mitä ruutiin tulee, olet sinä sentään meitä paljon
kokeneempi. Lienee ollut kokonainen ruutitynnyri, joka on sinun nenäsi
edessä räjähtänyt."
"Melkeinpä vaan."
"Miten se tapahtui? Sinä et ole vielä sitä meille kertonut. Onko se
mikään salaisuus?"
"Ei ole, mutta minulla ei ole syytä iloita siitä, sentähden en siitä
puhu. Se oli viedä minulta hengen. Ainakin olivat silmäni vaarassa ja
jollei vanhaa ystävääni, Silmänkääntäjä-Reittoa, olisi ollut, olisin
nyt sokea tahi kuollut."
"Mitäs sanot? Tunnetko Reiton? Olen usein ja paljon kuullut siitä
miehestä puhuttavan."
"Olimme hyvät toverit ja teimme yhdessä monet temput, jotka olisivat
muita kauhistuttaneet. Jos kerran vielä saisin hänet nähdä! Mutta
kadonnut hän näyttää olevan. Minä ihmettelen millä aavikolla hänen
luunsa vaalenevat! Minun on häntä paljosta kiittäminen siitä asti kun
hän teki Voro-Revon aikeet tyhjäksi."
"Voro-Revon?" kysyi Viinanen hämmästyneenä. "Oletkos sinäkin tuota
kuuluisata rosvoa tapaellut?"
"Valitettavasti tein hänen kanssaan läheisempää tuttavuutta kuin
minulle mieluista oli. Miehen nimi oli Heikki Repo, niin hän kumminkin
itsensä nimitti. En tiedä, oliko tämä hänen oikea nimensä, sillä hän
on luultavasti käyttänyt eri nimiä. Missä hän sukelsi esiin, siinä ei
kukaan ollut varma hevosestaan, majavannahkavällyistään tahi muusta
omaisuudestaan, eikä kukaan voinut häntä estää, sillä hän menetteli
aina verrattoman viekkaasti. Hän katosi aina yhtä nopeasti, kuin
hän oli tullutkin. Jos hänet joskus tapaisin, niin kyllä minä hänen
muistaisin! Kuulan hän ainakin saisi, sillä minä — — — mutta kuulkaa!"
Hän keskeytti puheensa, nousi puoleksi seisoalleen ja kuunteli jokea
kohti. Hevosetkin, jotka eivät olleet sieltä kaukana, höristivät
korviaan. Kuului kavion kopsetta.
Miehet ponnahtivat pystyyn ja laittoivat aseensa ampumakuntoon.
"Lienevätkö punanahkoja?" kuiskasi Tylppä.
"Ei, ne ovat valkoisia ja niitä on vaan kaksi", vastasi Ben Uusikuu,
tarkastaen suojelevan pensaan takaa tulioita. "He ovat mejikkolaisissa
vaatteissa. He pysähtyvät tarkastamaan jälkiämme, joita he kai tänne
asti ovat seuranneet."
Viinanen asettui viereen, voidakseen hänkin katsella noita kahta
miestä. He olivat pysähtyneet ja istuivat hevosillaan hyvin
etukumarassa, osatakseen tarkastaa ruohossa näkyviä jälkiä. Heidän
vaatteensa ja aseensa olivat mejikkolaisten tavallisia: leveät housut,
kirjavat liivit, lyhyet, väljät hopeakalunoilla koristetut takit,
liehuvat, punaiset kaulahuivit, samallaiset vyöt, joista veitsen-
ja pistoolinperät pilkistivät näkyviin, leveälieriset hatut ja,
viimeisinä, vaikka ei vähimpinä, tavattomat kannukset kantapäissä.
Heidän hevosensa näyttivät niin hyvinvoivilta, että se herätti
kummastusta näillä seuduin.
"Noita meidän ei tarvitse pelätä", kuiskasi Viinanen. "He ovat
mejikkolaisia ratsastajia, jotka me kyllä saamme lausua tervetulleiksi."
Hän astui esille ja huusi:
"Tässä ovat ne, joita haette, herrat! Toivon, ettette pahassa aikeessa
ole jälkiämme seuranneet?"
Mejikkolaiset peljästyivät nähtävästi, kun he noin äkkiä kuulivat
puhuttelua ja näkivät pitkän ameriikkalaisen. Tulisesti tempasivat he
aseensa satulannupista.
"Antakaa olla!" huusi Viinanen. "Me olemme kunniallisia miehiä, eikä
teidän tarvitse meitä peljätä."
"Kuinka monta?" kysyi toinen heistä.
"Neljä. Teidän aseenne eivät siis teitä hyödyttäisi, jos me olisimme
teille vihamiehiä. Tulkaa ihan levollisesti tänne!"
He puhuivat ensin muutaman sanan keskenään ja ajoivat sitte hitaasti
hevosensa eteenpäin. Sitten vasta kun olivat tarkasti katselleet noita
kolmea ameriikkalaista ja epäluulolla tutkineet paikan, astuivat he
hevosten selästä.
"Te olette vietävän varovaisia, herrat", sanoi Viinanen. "Näytämmekö
ryöväreiltä?"
"No, en juuri saata sanoa, että vaatteillanne paljon komeilette",
vastasi toinen hymyillen. "Ja mitä hevosiinne tulee, sopivat ne tuskin
sirkusnäytäntöön. Karampoo! tehän näytätte rappiolle joutuneilta, hyvät
herrat!"
"Saatatteko muuta pyytää tällaisessa seudussa? Täytyyhän tässä
ratsastaa kokonaisen viikon ennenkun saapuu seuraavaan uutistaloon.
Kun on matkalla näin kauvan kuin me, ei silloin todellakaan ole siinä
asussa, että sopisi mennä kunniatervehdykselle presidentin rouvan
luokse Washingtonissa. Jos te nyt tästä huolimatta tahdotte ojentaa
meille kätenne, olette tervetulleet meille."
"On aina hauskaa tavata kunnon ihmisiä, varsinkin näin vaarallisessa
seudussa. Siihen paiskaamme kättä. Mutta suvaitkaa meidän mainita
nimemme. Olemme veljeksiä ja nimemme on Korteijo. Etunimeni on Kaarlo
ja veljeni on Eemili."
Ameriikkalaisetkin mainitsivat nimensä ja ojensivat äskentulleille
kätensä, Viinanen kysyi edelleen:
"Me tulemme vanhasta Kaliforniasta ja aiomme Austiniin. Saanemmeko
tietää, mitkä asiat vievät teidät näin lähelle Ljaano-erämaata?"
"Me emme ainoastaan tule lähelle, vaan me aiomme kulkea sen yli. Me
olemme ylipaimenia eräällä maatilalla San Diegon lähellä ja olemme
isännältä saaneet toimeksemme koota veroja tuolla New Brownrokissa.
Vaarallinen toimi, eikö totta? Sentähden on meitä kaksi."
"Vaaralliseksi käy se vasta palatessanne, kun teillä on rahat
muassanne. Muitten rahojen kuljettaminen Ljaano estakaadon yli on
aina arveluttavaa. Rahat, jotka me kokosimme Kaliforniassa ja nyt
mukanamme kuljetamme, ovat meidän omamme. Emme siis ole kenellekään
niistä vastuunalaiset, emmekä myös niin pahassa pulassa kuin te. Täytyy
kuitenkin ihmetellä teidän rohkeuttanne. Meitä on neljä miestä, ja
olemme kuitenkin neuvotelleet eikö olisi viisaampaa mennä toista tietä.
Te uskallatte kulkea aavikkojen yli ja teitä on vaan kaksi. Se on
rohkeata!"
"Eipä niinkään, herrani", vastasi Kaarlo. "Tunnetteko Ljaano estakaadon
hyvin?"
"Ei kukaan meistä ole sitä nähnyt."
"Se on toista. Se joka ei sitä tunne, välttäköön sitä. Me sitä vastoin
olemme kumminkin yli kaksikymmentä kertaa sen yli ratsastaneet ja
tunnemme siis sen niin hyvin, ettei oikeastaan sovi olla vaarasta
puhetta."
"Vai niinkö asiat ovat! Hm! New Brownrokiinko te aiotte! Sehän on
melkein meidän tiellämme! Saattaisimme siis kulkea samassa seurassa,
jos teillä ei ole mitään sitä vastaan?"
Kun, hän äsken, varomattomasti kyllä, oli maininnut rahoistaan,
joita he mukanaan kuljettivat, olivat molemmat mejikkolaiset äkkiä
vilkaisseet toisiinsa. Nyt vastasi Kaarlo melkein liian hätäisesti:
"Meillä ei ole ensinkään mitään sitä vastaan. Olette päinvastoin
tervetulleita joukkoomme, sillä mitä useampia meitä on, sitä paremmassa
turvassa olemme."
"No hyvä, herrat! Me ratsastamme mukaan eikä teidän tarvitse katua
kohdanneenne meitä. Mutta mitä olette päättäneet tämän päivän matkasta?"
"Olemme aikoneet alas Pekos-joelle, ehkäpä Juavh-Kain suulle."
"Mikä se on?"
"Sana on otettu jutahien ja komankhien kielestä ja merkitsee:
'laulavan laakso.' Kerrotaan, että tässä laaksossa öisin usein kuuluu
yliluonnollisia, käsittämättömiä ääniä. Mutta emme koskaan ole niitä
kuulleet, vaikka usein olemme laakson läpi kulkeneet. Te olitte ehkä
aikoneet illaksi tänne leiriytyä?"
"Emme. Olisihan se ollut anteeksiantamatonta ajanhukkaa. Mekin aiomme
Pekos-joelle, ja sitten ehkä seuraamalla sen juoksua, kierrämme
erämaan. Mutta kun nyt kohtasimme teidät ja te otatte meidät mukaanne,
ratsastamme siis erämaan halki. Luuletteko kohtaavamme siellä
intiaaneja?"
"Tuskinpa. Ennemmin on meidän peljättävä niitä täällä, kuin aavikoilla.
Kun emme tähän asti ole punanahkaa tavanneet, ei meidän tästä lähin
tarvitse peljätä häntä tavata. Intiaanit eivät nyt retkeile, sillä
äskettäin kaivoivat molemmat heimot sotakirveensä maahan."
"Sepä joltakin kuuluu. Mutta kuinka on noitten niin sanottujen
Ljaano-kotkien laita? Ne kuuluvat olevan vielä vaarallisempia kuin
intiaanit."
"Johan nyt! Semmoista ei pidä antaa itselleen uskotella. Te tiedätte
nyt, miten usein me olemme Ljaano estakaadolla olleet, mutta ei meidän
ole vielä onnistunut nähdä yhtäkään kotkaa. Ne löytyvät vaan tuhmien ja
pelkurien ihmisten mielikuvituksessa."
"Mutta entäs tuo Erämaan Henki sitten?"
"On myös vaan houreita, joilla ei ole vastinetta. Lastensatuja! Ljaano
estakaado on hiekkakenttä, samallainen kuin monet muut, jossa on
paljon hiekkaa ja vähän vettä. Maa on niin hedelmätöntä, ettei siellä
kasva aaveitakaan. Ja mitä veden puutteeseen tulee, on se helposti
autettavissa, sillä siellä on runsaasti kaktuskasveja, joissa on
juotavaa nestettä. Ei siis ole syytä pelkoon."
"Minä olen kuullut ihan päinvastoin. Mutta koska te tunnette seudun,
uskon tietysti sanaanne. Jollette hetkeksi tahdo asettua tänne, olemme
valmiit heti lähtemään."
"On parasta, että heti lähdemme. Toivon, että hevosenne kestävät."
"Ne ovat paremmat kuin miltä näyttävät; ei meidän tarvitse heidän
tähdensä viipyä."
Mejikkolaiset eivät tosin näyttäneet epäilyttäviltä; mutta kuitenkin
menettelivät nämät ameriikkalaiset varomattomasti, kun he näin äkkiä,
tutkimatta päättivät antautua heidän seuraansa. Ainoastaan yksi näistä
neljästä, Ben Uusikuu, ei näyttänyt vieraisiin luottavan.
Ben Uusikuu oli saanut nimensä siitä, että hänen musta, pyöreä naamansa
muistutti tätä meidän maapallomme uskollista seuralaista. Hän oli ehkä
muita kumppaniaan kokeneempi ja älykkäämpikin. Kun ratsastajat nyt
lähtivät liikkeelle pitkin joka ratsasti hän muitten perästä, pitäen
mejikkolaisia tarkasti silmällä. Hänellä ei ollut selvää syytä heitä
epäillä, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että heihin katsoen oli paras
olla varovainen.
Näin kuljettiin Togah-joen oikeata rantaa pitkin. Ei mistään saattanut
huomata Ljaano estakaadon läheisyyttä. Ruohoa, pensaita ja puita oli
runsaasti; tulivatpa he illansuussa metsäänkin, jonka läpi Togah-joki
laski Rio Pekokseen. Togah-joki kuljetti mukanansa hiekkaa, joka,
laskien vähävetiseen Pekos-jokeen, muodosti karin sen poikki. Tätä
karia katkasi vesi vaan muutamasta kapeasta kohdasta. Se muodosti
siis helpon ylimenopaikan, kun vaan tarvitsi uida edellämainittujen
kapeitten kohtien yli.
Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, ja siksi päätettiin jo
tänään mennä joen yli ja sitten leiriytyä vastapäätä Juavh-Kaissa.
Hevoset uivat erinomaisesti ja miehet pääsivät ehjinä toiselle
rannalle; housut vaan kastuivat. Sieltä ratsastettiin pohjoiseen,
sen paikan ohi, missä nyt Teksas-pasifik -rata kulkee Pekos-joen
yli. Sitten suuntasi tuo pieni seurue erästä vuorijonoa kohti, jonka
juurella kasvoi vihreitä pensaita, mutta huiput olivat alastomia.
Siinä avautui kapea onkalo, jossa juoksi matala virta. Tänne ohjasivat
mejikkolaiset, sanoen tämän olevan "Laulavan laakson", joka edempänä
tuntuvasti leveni.
Tämä laakso tunki hyvin syvälle, mutta se ei jyrkästi ylentynyt, ja
vesi juoksi hitaasti sen läpi. Maa oli ruohoisa, mutta kallion luona
kasvoi koiruohoa, varmana merkkinä siitä, että nyt alkoi karu maa.
Edenpänä levisi laakso; maata peitti sora, ja ainoastaan veden lähellä
kasvoi vähän ruohoa.
"Eikö olisi ollut parempi jäädä Pekos-laaksoon yöksi?" kysyi Ben.
"Siellä oli laidunta hevosille, ja kuivia polttoaineita. Mutta mitä
kauemmaksi me joudumme tänne onkaloon, sitä niukemmin on kumpaakaan."
"Odottakaa vaan, herrat", vastasi Kaarlo. "Ylempänä on eräs kohta, joka
sopii leiripaikaksi niin hyvin, että kiitätte meitä, kun viemme teidät
sinne. Neljännestunnin kuluttua olemme siellä."
Tämän ajan kuluttua laajeni laakso äkkiä, ja muodostui melkein
pyöreäksi umpilaaksoksi, joka saattoi olla noin lähes 300 metriä
läpileikaten. Sitä ympäröivät jyrkät kallioseinät, joissa ei näkynyt
mitään aukkoa olevan. Mutta pian ameeriikkalaiset huomasivat, että
heidän vastapäätänsä oli kapea, syvä halkeama, jonka läpi saattoi
päästä eteenpäin.
Tässä umpilaaksossa alkoi puro. Se paikka, josta lähde pulppusi esille,
oli syvempänä kuin ympäristö, joten vesi muodosti pienen lammikon,
minkä ympärillä kasvoi tiheä pensasaita. Lammikon tuolla puolen, juuri
kallioseinän ääripuolella oli omituinen kasviryhmä. Ne olivat kahden,
kolmen metrin korkuisia, jättiläismäisiä, haara-kynttilänjalan näköisiä
kasveja, olivatpa muutamat vielä suurempiakin. Niillä ei näyttänyt
olevan oksia eikä lehtiä, ja kuitenkin oli niitten ylöspäisissä
haaroissa runsaasti viikunan näköisiä mukuloita. Nämät olivat
pylväskaktuksia, joilla oli viikunannäköisiä, syötäviä hedelmiä. Eemili
Korteijo viittasi sinne ja lausui:
"Noista noukimme illallisemme, ja lammikon luona on hevosillemme
tarpeeksi ruohoa ja lehtiä. Luulen tulevanne tyytyväisiksi. Tulkaa
herrat!"
Hän lähti täyttä laukkaa vettä kohti; toiset seurasivat häntä. He
olivat noin kuuden hevosmitan etäisyydellä pensaista, kun äänekäs
"seis!", kaikui haita vastaan. He tietysti pysähtyivät.
"Kuka siellä?", kysyi Viinanen, katsoen, hän niinkuin muutkin,
pensaikkoa kohti, josta huuto kuului.
"Valkoisia metsästäjiä ", kuului vastaus.
"Keitä te olette?
"Matkustavaisia."
"Mistä tulette?"
"Kaliforniasta."
"Mihin aiotte?"
"Austiniin Teksasissa."
"Menettekö Ljaano estakaadon yli?"
"Menemme."
"Muutamilla teistä on rehellinen muoto, toisilla ei. Tahdomme kuitenkin
uskoa teitä, herrat."
Pensaat jakaantuivat. Kaksi kiväärin piippua tuli näkyviin, ja
sitten astuivat näitten molemmat omistajat esille. Toinen heistä
oli hartiakas, täyspartainen mies, toinen vaaleaverinen, parraton,
tuskin vielä kahdenkymmenen vuotias nuorukainen. He olivat kiireestä,
kantapäähän puetut nahkavaatteisiin, ja päässään oli heillä
leveälieriset majavannahkahatut.
"Perhana!", sanoi Viinanen. "Kuinka monta sotajoukkoa teillä on joen
luona sijoitettuna?"
"Ei ainoatakaan, herrani."
"Yksinkö sitten olette?"
"Yksin."
"Ja rohkenette astua kuutta, hyvillä aseilla varustettua miestä vastaan?
"Loruja!", vastasi vanhempi mies. "Meillä on kaksipiippuiset pyssyt.
Niillä olisimme ampuneet neljä teistä alas satulasta, ja muille
olisivat revolverit riittäneet. Me näimme teidän tulevan. Muutamat
teistä näyttävät siivoilta, siksi päästämme teidät tulemaan. Mutta jos
meistä riippuisi, saisivat muut palata takaisin."
"Muistakaa, että puhutte loukkaavasti."
"Olen puhunut suoraan; en tahdo loukata. En ole sitäpaitsi maininnut,
kutka eivät minua miellytä. Pitäkää siis rauha, ja astukaa veden luo."
Nuo kuusi ratsastajaa astuivat siis lammikon rannalle, jossa molempien
muukalaisten hevoset kävivät laitumella. Eräällä kohtaa oli tuhkaa, ja
siitä saattoi päättää, että siellä oli tulta ollut.
Nämä kaksi muukalaista, jotka olivat niin toistensa näköiset, että
heitä täytyi pitää isänä ja poikana, istuivat tähän.
He eivät näyttäneet siltä kuin olisivat he äsken tänne länteen tulleet.
Isä näytti kokeneelta, rohkealta metsästäjältä, ja hänen poikansa
nuorekkaissa kasvoissa oli niin tyyntä, miettivää vakavuutta, että heti
arvasi hänen jo näin nuorena olleen hyvässä koulussa. Toiset katselivat
heitä puoleksi uteliaasti, puoleksi epäillen. Sitten he asettuivat
näitten viereen ja ottivat esille eväspussinsa, jossa oli kuivattua
lihaa. Sitä täytyy aina kuljettaa mukanaan sellaisissa seuduissa,
joissa ei ole metsänriistaa.
"Tahtoisitteko, herrat sanoa, kuinka kauvan olette täällä oleskelleet?"
kysyi Viinanen, joka puhetta johti.
"Sitten eilisillan", vastasi vanhempi metsästäjä.
"Näyttää siltä, kuin aikoisitte viipyä täällä jonkun aikaa."
"Niin aiommekin."
"Mutta tämä seutu on vaarallinen. Ei tänne sovi pystyttää telttamajaa
(wigwamia)."
"Mutta me pidämme siitä, ja se sopii meille. Meillä on eräs
kokouspaikka tuolla vuoristossa. Ystävät, joita odotamme, tulevat
Ljaano estakaadon yli ja tämän laakson läpi. Kun me tulimme liian
varhain, kävi aika meille pitkäksi ja ratsastimme tänne heitä vastaan."
"Koska he tulevat?"
"Kahden tai kolmen päivän perästä."
"Jos niin kauvan viivytte, saatte tehdä tuttavuutta apakhien ja
komankhien kanssa."
"Ei tee mitään. Me elämme sovussa heidän kanssaan."
"Samoin mekin. Mutta punanahkoihin ei ole luottamista. He tulevat aina
suurissa laumoin, ja teille kahdelle olisi semmoinen yhtymä sangen
vaarallista."
"Olkoon vaan, mutta meitä ei se huolestuta. Meillä on seurassamme eräs,
joka vastaa kokonaisen lauman intiaaneja."
"Ette siis olekaan kahden, vaan kolmen! Missä se kolmas on?"
"Hän ratsasti tiedustelemaan, mutta on taas pian täällä."
"Hän vastaa kokonaista laumaa intiaaneja, sanotte? Hänen täytyy olla
erinomaisen metsästäjän, samallaisen kuin Vanha Kovakoura. Tunnetteko
hänet?"
"Kyllä tunnen, mutta ei se hän ole."
"Kuka sitten?"
"Saatte nähdä kun hän tulee. Hän saa itse esittää itsensä teille. Minun
nimeni on Baumann ja tämä nuori lännen mies on Martti, minun poikani.”
"Kiitän teitä, herrani! Koska olette nimenne sanoneet, sanomme mekin
nimemme. Minä olen Viinanen. Nuo kaksi ovat Tylppä ja Välttäri, ja
tuo tumma kuunaama tuossa on tietysti Ben Uusikuu. Nuo kaksi herraa
tapasimme tänään päivällisaikana. He tulevat eräältä maatilalta
San Diegon ja Kobledon tienoilla, ja aikovat Ljaano estakaadon yli
kokoomaan veroja isännilleen, joitten ylipaimenia he ovat. Heidän
nimensä ovat Kaarlo ja Eemili Korteijo." Aina kun hän mainitsi
jonkun nimen, osoitti hän sen omistajaan ja Baumann katseli silloin
tätä tarkasti. Pisimmän ajan katseli hän molempia mejikkolaisia.
Silmäkulmansa rypistyivät ja partansa vavahteli suun ympäri. Kaarlo
lienee tämän huomannut ja siitä harmistunut, sillä hän virkkoi:
"Nyt, kun tiedätte nimemme, tahtoisin kysyä teiltä, herra Baumann,
kenen kasvot eivät teitä miellytä?"
"Eihän tarvitse sitä sanoani, koska asianomaiset muutenkin saavat sen
hyvin pian huomata. Teidän maatilannehan on siis San Diegon ja Kobledon
tienoilla? Mikä on sen nimi?"
"Sen nimi on Kuhila."
"Entäs omistajan?"
"Hänen nimensä on — — — Montano."
Hän pysähtyi ennenkun hän mainitsi tuon nimen, ikäänkuin tarvitsisi
hänen sitä miettiä. Se herätti huomiota. Tietäneehän toki palvelia
isäntänsä nimen. Baumann ei sanoilla ilmaissut epäilyksiänsä, vaan
kyseli edelleen:
"Ja te olette herra Montanon ylipaimenia?"
"Onko hänellä useita muita ylipaimenia?"
"Ei ole, me olemme ainoat."
"No hyvä", sanoi nyt metsästäjä. "Tahdon siis vastata edelliseen
kysymykseenne ja suoraan sanoa, että teidän kasvonne eivät minua
miellytä."
Molemmat mejikkolaiset tarttuivat heti veitseen.
"Herra, tuo oli suora häväistys. Äsken se ei ollut niin suora,
sentähden me vaieten jätimme sen sikseen."
"Saatte sen nyt kuitenkin kärsiä. Olen tottunut sanomaan jokaiselle,
mitä hänestä ajattelen, enkä aio tehdä mitään poikkeusta teistä."
"No, antakaa sitten kuulla, mitä meistä ajattelette!"
Baumann veti revolverin vyöstänsä ja oli sen kanssa leikkivinään,
poikansa teki samoin; sitten hän vastasi:
"Ajattelen, että olette valehtelioita, jollette vielä jotakin pahempaa."
Silloin kavahtivat mejikkolaiset pystyyn ja tempasivat veitset vyöstään.
"Peruuttakaa heti sananne, herrani, muuten pakotamme teitä siihen!"
käski Kaarlo.
Baumann makasi tyyneenä paikallaan, mutta suuntasi vaarallisen aseensa
puhujaa kohden ja vastasi:
"Älkää tulko askeltakaan minua lähemmäksi, master Korteijo! Minun
kuulani sattuisi teihin ja poikani kuula teidän veljeenne. Niin pian
kun tartutte pistooleihinne, tai muuten teette jonkun epäiltävän
liikkeen, lähetämme teidät heti tuomiotta, tutkinnotta toiseen
maailmaan. Nimeni on Baumann. Tuo nimi ei pitäisi olla teille
tuntematon. Sions-intiaanit nimittävät minua Mata-poka, aomankhit
Vila-yalo, apakhit Shoshin-sisk, espanjaa puhuvat metsästäjät El
katsador del oso, englantia puhuvat Bearhunter, kaikki nämät nimet
merkitsevät Karhunampujaa. Ehkä nyt muistatte kuulleenne minusta
puhuttavan."
"Mitä sanottekaan?" huudahti Ben New Moon. "Oletteko te Karhuntappaja?
Oletteko sama, jolla Mustien kumpujen lähellä oli kauppapuoti, ja joka
teki elämän niin katkeraksi grisli-karhuille?"
"Minä olen juuri se sama."
"Silloin olen paljon kuullut teistä puhuttavan. Eivätkö Sions-intiaanit
teitä vanginneet ja laahanneet Kansallispuistoon?"
"Kyllä todellakin niin tapahtui; mutta Vanha Kovakoura ja Vinnetun
toivat minun takaisin. Tämä minun poikani oli heidän kanssaan."
"Se on minulle kerrottu. Tuo lienee ollut Vanhan Kovakouran parhaimpia
urotöitä. Jos olette sama mies, iloitsen suuresti, että olen saanut
teitä kohdata ja toivon että pikku riitanne näitten herrojen kanssa
saadaan sovitetuksi. Ehkä peruutatte sananne?"
"Valehtelia-sananko? En peruuta"
"Mutta osaatteko sen todistaa?"
"Osaan. En koskaan väitä semmoista, jota en voi todistaa. Tilanhaltia
ei lähetä molempia ylipaimeniaan yhtaikaa aavikolle; siitä saatte olla
varma. Hän tarvitsee aina yhden tilallaan. Jos toisen todella tulee
koota veroja, lähettää hän tämän kanssa yhden tai useamman paimenen.
Sitäpaitsi olemme juuri oleskelleet kaksi kokonaista kuukautta San
Diegon ja Albukerken välisillä tienoilla. Olemme käyneet jokaisella
maatilalla mutta emme San Diegon ja Kobledon välillä ole tavanneet
ainoatakaan Kuhila nimistä maatilaa, eikä Montano nimistä tilanhaltiaa."
"Silloin olette ratsastaneet maatilamme ohi sitä huomaamatta", selitti
Eemili.
"Sitä en usko. Ja jos niin olisi tapahtunutkin, olisin kumminkin
kuullut puhuttavan siitä ja isännästänne. Pistäkää veitsenne vöihin ja
istukaa taas levollisesti. Minä en huoli uhkauksista. Minä en aja teitä
leiristä pois, koska olette tulleet senkaltaisten ihmisten seurassa,
jotka pidän kunniallisina miehinä. Käytöksenne mukaan teitä kohdellaan,
Ljaano estakaadon rajalla ei voi olla tarpeeksi varovainen, ja onhan
kaikille tunnettu, että on peljättävä valkoihoisia paljon enemmän kuin
punanahkoja."
"Pidättekö ehkä meitä Ljaano-kotkina?"
"Siihen kysymykseen vastaan sitten kun eroamme; silloin olen
oppinut tuntemaan teidät, nyt sitävastoin ei minulla ole mitään
tukea väitteilleni. Jos todellakin olette rehellisiä ihmisiä, jonka
sydämmestäni soisin, eroamme ihan varmaan ystävinä."
Mejikkolaiset katselivat toisiaan kysyväisesti. Edistääkseen salaisia
aikeitaan, huomasivat he olevan parasta käyttäytyä sovinnollisesti.
Sentähden sanoi Kaarlo:
"Teidän viimeiset sananne hyvittävät edelliset. Koska olemme rehellisiä
miehiä, saatamme rauhoittua siitä tiedosta, että hyvin pian tulette
huomaamaan tuominneenne meitä väärin."
Hän istui ja veljensä teki samoin. Baumann lähetti poikansa, paljon
puhutun 'Karhunampujan pojan' kaktusryhmälle, tuomaan tämän kasvin
hedelmiä jälkiruuaksi.
Näitä syödessä yllätti yö ja miehet sytyttivät tulen. Polttopuita
löytyi runsaasti.
Paitsi päivän ja yön vaihdos oli toinenkin muutos tapahtunut. Korkeat
kallionseinät erottivat umpilaakson tasangosta, laakson kolme seinää
sulkivat tien niiltä ilmavirroilta, jotka tasangolla pääsivät täyteen
voimaansa kehittymään. Ainoastaan neljänneltä sivulta, siitä mistä
ameriikkalaiset ja mejikkolaiset olivat tulleet, saattoi ilmavirta
päästä laaksoon ja tämäkin oli mahdollista ainoastaan silloin, kun
tuuli puhalsi juuri tältä suunnalta ja oli kyllin vahva pääsemään
laakson alaosasta sen yläosaan.
Juuri pimeän saapuessa huomattiin ilmanvetoa yllämainitussa suunnassa.
Se nousi tietysti kallionseinämiä ylös ja ainoastaan vähäinen osa
siitä pääsi läpäisemään sitä ahdasta halkeamaa, jonka äskentulleet
päivällä olivat keksineet ja josta pääsi laaksosta aavikolle. Tämä
ilmanveto ei ollut mikään puuskatuuli, vaan se kävi tasaisena; se oli
selvästi huomattavissa, eikä kuitenkaan saattanut tulta leimuamaan. Se
ei synnyttänyt mitään ääntä ja kuitenkin oli se korvin käsiteltävissä.
Tämän puhaltaessa hengittivät keuhkot toisin kuin ennen, mutta oliko se
helpompaa vai raskaampaako, ei, kumma kyllä voitu sanoa.
Kaktus-viikunat olivat syödyt ja Martti Baumann meni noutamaan lisää.
Tuskin oli hän päässyt pensaitten läpi, kun muut kuulivat hänen sanovan:
"Mitä tuo on? Tulkaa tänne, herrat. Tuommoista en ole koskaan nähnyt."
He noudattivat hänen kehotustaan. Päästyään, pensaitten läpi, näkivät
he sangen hämmästyttävän näyn. Koko umpilaakso oli pilkkopimeä,
sillä vähäinen tuli ei ulottunut pensaitten läpi; mutta siinä, missä
kaktukset kasvoivat näkyi lukuisia vaaleita, värittömiä liekkejä.
Jokainen näistä kasvikunnan kynttiläjaloista oli näitä liekkejä täynnä.
Se oli ihmeellinen, aaveentapainen näkö.
"Mitä tuo saattaa olla?" kysyi Viinanen.
"En ole koskaan ennen tuommoista nähnyt", vastasi Välttäri. "Tuota
saattaa ruveta pelkäämään."
Samassa hetkessä kuului syvä, voimakas ääni heidän takanansa
pensastosta, siis tulen ääreltä, jossa olivat istuneet ja jossa ei
ollut muita ihmisiä kuin he itse, lausuvan:
"Ne ovat Ko-harstesele-yato, suuren Hengen liekit, jotka hän sytyttää,
tahtoessaan varoittaa lapsiaan."
"Kr! Kuka tuolla takananne on?" huudahti Eemili Korteijo peljästyneenä.
"Olemmeko johonkin paulaan joutuneet?"
"Emme", vastasi Karhunampuja. "Se on toverini, jota odotimme. Hän on
tapansa mukaan tullut meidän huomaamattamme."
He kääntyivät. Ja todellakin oli tulen ääressä ratsastaja. Miten oli
hän huomaamatta päässyt pensaitten läpi hevosella? Hän istui komean
mustan hevosen selässä, joka oli intiaanien tapaan satuloittu ja
suitsitettu. Miehellä oli intiaanilainen puku ja intiaanin kasvot,
joissa ei ollut parran merkkiäkään. Mutta sen sijaan riippui pitkä,
paksu, musta tukka hartioitten yli; kädessä oli hänellä hopeanastoilla
koristettu kaksipiippuinen pyssy.
Ameriikkalaiset ja mejikkolaiset huudahtivat hämmästyksestä ja
ihailusta.
"Kuka tuo on?" kysyi Viinanen. "Intiaaniko? Onko täällä niitä enemmän?"
"Ei ole, hän on yksin", vastasi Baumann. "Se on Vinnetuu, apakhien
päällikkö."
"Vinnetuu, Vinnetuu!" kaikui kaikkien suusta.
Hän astui alas hevoselta, välittämättä häneen kiintyneistä, ihailevista
katseista, astui pensaista esille, osoitti pieniä liekkejä ja sanoi:
"Kun kalpeakasvot olivat tässä umpilaaksossa, eivät he huomanneet, mitä
sen ulkopuolella tapahtui. Jotta he saisivat sen tietää, lähettää suuri
Manitun heille tämän tulimerkin. Vinnetuu ei tiedä osaavatko he sitä
lukea."
"Mitä on sitten tapahtunut?" kysyi Tylppä.
"Tornado on kulkenut aavikon yli. Vinnetuu näki sen mustan ruumiin
pohjoisessa. Onnettomat ne, jotka ovat sen tavanneet! Heidät on kuolema
niellyt."
"Tornado, hirmumyrskykö?" kysyi Karhunampuja. "Onko punainen veljeni
tarkoin sen kulkua seurannut?"
"Vinnetuu huomaa pienen kovakuoriaisen kulun, kuinka hän silloin
unohtaisi pitää hirmumyrskyä silmällä!"
"Mihin suuntaan se kulki?"
"Tästä suoraan itään kohosi tasanko ilmaan, jotta pimeni kuin
keskiyöllä. Aurinko syleili pimeyttä veripunaisilla säteillä. Yö eteni
äkkiä koilliseen, jossa Vinnetuu näki sen katoavan."
"Tornado kulki siis etelästä pohjoiseen?"
"Veljeni puhuu totta."
"Jumala meitä armahtakoon! Eihän se vaan liene kohdannut ystäviämme?"
"Vinnetuun aavistukset ovat mustat kuin myrskyn kasvot. Ystävämme ovat
viisaat ja kokeneet. Vanha Kovakoura tietää jokaisen tuulenpuuskan
merkityksen; mutta tornado tulee äkkiä, ilman varoittavaa merkkiä. Ei
ole sitä hevosta, joka sen edeltä pääsisi. Vanha Kovakoura on juuri
tänään ehtinyt aavikon yli, ja hänen hevosensa kaviot ovat astuneet
hiekkaa juuri niissä seuduin, joita kohti myrskyn kotka liiteli. Ehkä
makaa hän tovereineen hiekkaan haudattuna."
"Se olisi hirmuista. Meidän täytyy lähteä. Meidän täytyy heti sinne
joutua. Satulaan!"
Vinnetuu teki kädellään ehkäisevän liikkeen: "Veljeni ei pidä
hätäilemän", sanoi hän. "Jos Vanha Kovakoura on ollut myrskyn tiellä,
on hän kuollut, ja apumme tulee liian myöhään. Mutta jos hän oli tämän
tien sivussa, on hän vahingoittumaton, vaikka eksymisen vaarassa,
sillä myrsky muuttaa niin Ljaano erämaan muodon, että se käy ihan
toisennäköiseksi. Meidän tulee ratsastaa hänen jälkeensä, mutta ei tänä
yönä, sillä meillekin näyttää tasanko toisellaiselta ja ainoastaan
päivänvalon tulee olla oppaamme. Sen, joka tahtoo eksyneen löytää,
tulee varoa, ettei itse eksy. Istukoon sentähden veljeni tulen ääreen.
Aamun ensi säteet tulevat näkemään lähtömme."
Hän oikasihe maahan tulen ääreen ja toiset tekivät samoin, vetäytyen
ehdottomasti vähän matkaa hänen luotaan, näin osoittaen kunnioitustaan
kuuluisaa päällikköä kohtaan. Samasta syystä he myös hetken pysyivät
äänettöminä. Lopulta ei Ben Uusikuu kuitenkaan voinut hillitä
uteliaisuuttaan, vaan saadakseen kuulla jotakin apakhi-päällikön
odottamasta seurasta, kääntyi hän Baumannin luokse sanoen:
"Niinkuin kuulin, odotatte itse Vanhaa Kovakouraa tänne tulevaksi,
herrani?"
"Kyllä niin, mutta hän ei tule yksin. Muutamia muita tulee hänen
kanssaan."
"Ketkä sitten?"
"Paksu Paavo ja Pitkä Pekka, joitten nimet te ehkä jo olette kuulleet."
"Tietysti olen kuullut muitten kertovan noista molemmista kuuluisista
lännen miehistä. Nämätkö kaksi vaan tulevat Vanhan Kovakouran kanssa?"
"Tulee vielä kaksi muutakin, joita ehkä myös tunnette, koska olette
kuulleet kerrottavan Vanhan Kovakouran retkestä Kansallispuistoon;
nämät kaksi ovat Ontuva Rankko ja neekeri Veijo. Te tiedätte kuinka
paljosta meidän on kiittäminen Vinnetuuta tuon vaikean retken aikana
Yellowstone-joelle. Sen päätyttyä erosi hän meistä etsiäksensä
heimoaan, mutta pyysi meitä vast'edes kaikin tulemaan apakhien luokse.
Minä noudatin poikineeni tätä kehotusta aikaisemmin kuin muut, koska
minulla tuolla Sierra Verden luona oli vähän toimitettavaa. Vanha
Kovakoura tulee jälestä muitten kanssa ja, niinkuin kuulette, tiedämme
hyvin hänen matkansa sekä ajan että suunnan. Luultavasti ovat muutkin
käyttäneet tilaisuutta, saadakseen tämän kuuluisan metsästäjän johdossa
ratsastaa Ljaano estakaadon yli. Ehkä heitä on suuri seurue, ja se
rauhoittaa minut. Mitä enemmän heitä on, sitä pikemmin ja helpommin voi
toinen auttaa toista tornadon tuottamassa vaarassa."
"Voi, mikä vahinko, että meidän kuuden jo huomisaamuna täytyy jatkaa
matkaamme! Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä ja tutustua teidän
ystäviinne."
"Se ei oikein ole mahdollista, kun aiotte Austiniin. Sitäpaitse mekin
jo huomisaamuna varhain lähdemme. Mutta sanokaa minulle, herrani,
kuinka olette saaneet kasvonne mustiksi ja niistä seuraavan nimen?"
"Molemmista on minun kiittäminen erästä suurinta roistoa, mikä on
löytynyt, ja ehkä vieläkin lännessä löytyy, nim. Voro-Repoa."
"Vai niin, häntäkö. En ole nyt pitkään aikaan kuullut miehestä mitään,
mutta toivoisin että hän joutuisi tielleni."
"Oletteko tekin olleet hänen kanssaan tekemisissä?"
"Kyllä. Hän varasti rahani ja niine kaikki säästöni. Silloin nimitti
hän itseänsä Velhoksi, mutta sitten sain kuulla yhtä ja toista, josta
päätin, että hän oli tuo kuuluisa Voro-Repo. En päässyt koskaan
hänen jäljilleen, mutta äskettäin kuulin Uudessa Mejikossa, että hän
ehkä vielä elää. Hän on ottanut nimen Topias Taivola, ja tekeytyen
hurskaaksi mormooni-lähetyssaarnaajaksi, hän on myös tahtonut
houkutella erästä matkustajaseuruetta ulos Ljaano estakaadolle. Eräs
näistä kuuluu kuitenkin tunteneen hänen, jolloin hän äkkiä katosi."
"Kuolema ja kirous! Jos minä sentään olisin ollut mukana! En totisesti
olisi häntä päästänyt pakenemaan; vaan olisin räjähyttänyt kokonaisen
ruutitynnyrin hänen päähänsä. Minua melkein haluttaisi viipyä täällä
vähän kauvemmin, koska hän oleskelee näillä seuduin. On minullakin asia
hänen kanssaan suorittamatta."
"Oliko henkenne vaarassa?"
"Oli, sekä henkeni että omaisuuteni." Tuo tapahtui Timpa-Torkin
luona Koloradossa. Tulin Aritsoonasta, jossa kullankaivajana olin
Limestone-Springsen luona tehnyt hyviä kauppoja, ja muassani oli
aimo pakka pankin seteleitä, jotka olin kultasannasta vaihtanut.
Matkalla yhtyi minuun eräs satimien asettaja; hän oli matkalla Fort
Abreyhyn, Arkansaassa. Tämän miehen ulkomuoto ja käytös herätti minussa
luottamusta, ja hänen seuransa oli minulle tervetullut, kun ei kukaan
juuri mielellään matkusta villissä lännessä yksinänsä.”
"Ette suinkaan vaan kertoneet kuljettavanne rahoja mukananne?"
"Ei tullut kysymykseenkään, mutta hän lienee sen arvannut, sillä
eräänä yönä yllätin hänet, kun hän varovasti tutki taskujani, jolloin
kumminkin onneksi heräsin. Hän selitti asian siten, että minä olin
nukkuessani ähkinyt, ja että hän oli aikonut avata takkini, jotta
voisin helpommin hengittää. Tietysti en häntä uskonut, vaan olin
tästä hetkestä tarkasti varuillani. Millä mielellä minä olin, saatte
ajatella."
"Kyllä tietysti! Olla tämmöisen hirtehisen kanssa yksin erämaassa! Kun
tahtoo ja tarvitsee nukkua, mutta kuitenkin täytyy suunnata kaiken
tarkkaavaisuutensa siihen, ettei joutuisi alakynteen. Se on vaikea
tehtävä. Yksi puukonpisto, kuula — — — ja henki sekä omaisuus ovat
poissa?"
"Mitä minuun tulee, saatoin pysyä rauhallisena. Olin pian älynnyt
mikä hän oli miehiään. Itse asiassa hän oli pelkuriraukka. Hän osasi
kyllä varastaa ja pettää, mutta veren vuodattamiseen häneltä puuttui
rohkeutta. Timpa Forkin luona me leiriydyimme. Oli helteinen päivä,
mutta rivakka tuuli virvoitti meitä. Minä olen intohimoinen tupakoitsia
ja olin täyttänyt piippuni, lyhyen suuripesäisen piipun johon mahtui
neljännes tupakkakukkarollista. Olin valinnut näin suuren pesän,
ettei aina tarvitsisi sitä täyttää. Olin juuri sytyttämässä, kun
mies sanoi kuulleensa kalkkunan pensastossa. Laskin heti piipun pois
ja lähdin sieltä, voidakseni ehkä ampua linnun. Mutta en löytänyt
siitä jälkeäkään, mutta näin sen sijasta pussirotan, jonka ammuin.
Kun palasin, oli jo runsas puoli tunti kulunut. Mies rupesi heti
teurastamaan ja nylkemään eläintä; mutta minä otin piippuni ja yritin
sytyttää tupakan. Se ei tahtonut tuulen vuoksi onnistua. Sentähden
laskeuduin suulleni, vedin hatun tuulta vastaan ja iskin tulta
taulasta. Nyt se onnistui. Painoin taulan tupakkaa vastaan, vedin
muutaman siemauksen ja — — sähisi, sitten kuului paukaus ja tulta löi
kasvoihini ja pääni ympärille. Samassa kävi mies niskaani kiinni ja
painoi pääni alas, sekä kopeloi toisella kädellään liivintaskuani Olin
niin peljästyksissäni, että hänen onnistui saada lompakkoni. Mutta
minä sain hänen kädestään kiinni ja pidin siitä lujasti. Olin häntä
voimallisempi, mutta silmäni olivat sokaistut. Hän piti lompakon,
minäkin iskin siihen kiinni; hän tempasi ja veti, kunnes se halkesi,
sillä se oli auennut; toinen puolisko joutui minun käteeni, toinen
hänen. Silloin hyppäsin pystyyn ja vedin puukkoni esille. Onneksi olin
heti sulkenut silmäni, kun liekki löi silmiini, muuten olisin tullut
sokeaksi. Silmäluomet olivat kuitenkin haavoittuneet, joten vaan vähän
saatoin niitä avata, mutta saatoin kuitenkin nähdä miehen. Hyökkäsin
hänen päällensä, veitsi kädessä. Siitä hänkin sai rohkeutta temmata
kiväärinsä maasta ja tähdätä minuun. Pistävä kipu ummisti silmäni;
minä olin hukassa; pyssy laukesi; mutta ei se minuun osunut. Pyyhin
silmäni, avasin ne suurella vaivalla — enkä enää miestä nähnyt; mutta
joen toisella puolen kuulin jonkun huutavan: 'pysähdy, murhaaja!'
Sitten kuulin poiskiitävän hevosen kavionkapseen. Konna oli kiirehtinyt
hevonsa luo ja lähtenyt pois, vieden mukaansa lompakon puolen, jossa
oli noin puolet rahoistani."
"Merkillistä", sanoi Baumann. "Joku häntä siis häiritsi?"
Niin kyllä. Eräs tunnettu lännen mies, Silmänkääntäjä-Reitto,
oli ollut läheisyydessä, ja kuullut laukauksen, kun minä ammuin
pussirotan. Hän oli joen toisella puolella mennyt siihen suuntaan,
josta laukaus kuului, ja nähnyt meidät juuri silloin, kun tuo konna
minua tähtäsi. Reitto ampui ja osui häntä käsivarteen, joten hän
päästi pyssyn ja riensi hevosensa luo, kiitääksensä sieltä pois. Nyt
nouti Silmänkääntäjä-Reitto hevosensa ja tuli luokseni. Ei saattanut
tulla kysymykseenkään lähteä varkaan jälestä, sillä minä en päässyt
minnekään, eikä Reitto voinut jättää minua, sillä kasvojani täytyi yöt,
päivät hautoa kylmällä vedellä. Me jäimme Timpa Forkin luo yli viikon
ajaksi. Minulla oli kovia tuskia ja olin kadottanut suuren rahasumman,
mutta iloitsin kuitenkin siitä, että minulla vielä oli näköni.”
"Millä nimellä mies itseänsä nimitti?"
"Hän sanoi itsensä Velhoksi. Mutta tultuamme Fort Abreyhin ja tarkoin
hänestä kerrottuani, sain tietää tämän nimen olevan väärän. Hän ei
ollut kukaan muu kuin Voro-Repo."
"Hän oli siis teidän poissaollessanne täyttänyt piipunpesän ruudilla?"
"Niin oli. Ja sitten oli hän peittänyt sen tupakalla, pettääksensä
minut. Saadaksensa siihen aikaa, valehteli hän minulle kuulleensa
kalkkunan. Hän tiesi, että heti lähtisin sitä etsimään, koska olin
parempi metsästäjä kuin hän. Hän oli pitkä, laiha mies, enkä koskaan
voi unhottaa kasvojensa piirteitä. Tiedän, että heti tuntisin hänet,
jos hänet tapaisin."