Aavehetki.
Kun Vanha Kovakoura oli lähtenyt, istuivat miehet kertomaan
Hono- veljeksille, mitä Helmiahossa oli tapahtunut. Tätä sitten
seikkaperäisesti pohdittiin. Aika kului, eivätkä miehet huomanneet,
että taivas nyt oli saanut ihan toisen värin. Ainoastaan intiaani, joka
vaieten istui vähän matkan päässä toisista huomasi muutoksen.
Tuo pieni pilvenkehä oli auennut alapuolelta, joten se nyt oli
hevosenkengän muotoinen, jonka molemmat sivut silminnähtävästi
pitenivät kapeiksi, pitkiksi patsaiksi, ulottuen melkein pohjoiseen
taivaanrantaan asti. Lähempi patsas laskeutui, jonka jälestä eteläinen
taivaanranta kävi tumman oranssipunaisen väriseksi. Tuolla kaukana
näytti myrsky mylleröivän ja nostavan hienon hiedan pilviin asti.
Idässä pimeni niinkuin paksuista pilvistä pimenee, eikä kuitenkaan
mitään pilviä näkynyt. Silloin kavahti äkkiä komankhi pystyyn ja
kokonaan unhottaen itsensähillitsemisen, joka on intiaanien suurin
hyve, osoitti hän mustaa seinää idässä ja huusi:
"Maho-tim yuavah — Erämaan Henki!"
Kauhistuen hyppäsivät toisetkin pystyyn. Nyt vasta huomasivat he
taivaan muuttuneen; mutta katseensa jähmettyivät kauhusta, kun he
katselivat Terässydämen viittaamaan suuntaan.
Noin kolme miehen mittaa näköpiiriin yläpuolella näkivät he ratsastajan
kiitävän taivaan kannella eteenpäin. Mustassa seinässä näkyi, siinä
kohden missä olento liikkui, pyöreä, kirkkaasti valaistu kohta, joka
liikkui samassa tahdissa kuin ratsastaja, joten tämä näytti tummalta,
eteenpäin kiitävältä varjokuvalta vaaleassa kehyksessä. Sekä ratsastaja
että hevonen olivat yliluonnollisen suurta kokoa. Kaikki jäsenet
näkyivät selvästi. Ohjaksia piteli hän oikealla kädellä. Pitkä tuuhea
tukko liehui hänen päässään ja siinä oli intiaanien pääkoriste. Selässä
riippuva ase laputteli ylös ja alas. Hevosen harja ja häntä liehahteli
tuulen muassa taaksepäin. Aaveentapainen eläin lensi ja kiiti ikäänkuin
pahojen henkien takaa-ajamana.
Ja tämä tapahtui päivällä, kokonainen tunti ennen auringonlaskua!
Katsojiin vaikutti tämä näky sanomattoman pelottavasti. Ei kukaan
heistä päästänyt ainoatakaan ääntä.
Musta seinä laskeusi etelään melkein kohtisuoraan alas. Tälle kohdalle
riensi ratsastaja vinhaa vauhtia. Hän läheni sitä lähenemistään. Vielä
kymmenen askelta, nyt viisi, nyt kolme, nyt yksi — eläin hyppäsi
tyhjään avaruuteen. Ei vaaleata kehystäkään enään näkynyt.
Miehet seisoivat yhä sanattomina toistensa vieressä. Vuorotellen
katselivat he sinne, missä ilmiö oli näyttäytynyt ja kadonnut,
vuorotellen toisiinsa. Timiä puistutti ja hän sanoi.
"Kaikkien hyvien henkien nimessä! Jollei tuo ollut Erämaan Henki, en
koskaan enään anna itseäni nimittää Honoksi. Olen todellakin aina
luullut tuota hullutukseksi, mutta nyt olisimme päinvastoin hulluja jos
vielä epäilisimme. Minua oikein kauhistuttaa. Kuinka on sinun laitasi,
veli Jimi?"
"Minä olen kuin vanha kukkaro, jossa ei ole ainoatakaan kolikkaa. Olen
tyhjä, ihan tyhjä, pelkkää nahkaa ja ilmaa. Ja katsos nyt, kuinka äkkiä
taivas muuttuu! Se on aivan tavatonta."
Äskenmainitun mustan seinän yläreuna muuttui veripunaiseksi;
sädekimppu lieskahti ylös ja alas. Toinen patsas taivaankannella vielä
näkyvästä hevosenkengästä laskeusi alas. Mitä syvemmälle se laski,
sitä leveämmäksi ja tummemmaksi se muuttui. Etelässä lensi savua ja
tomua yhtenä ryöhynä ikäänkuin myrskyssä mylleröivä meri. Auringoa
peitti synkkä huntu, mikä joka hetki kävi korkeammaksi ja leveämmäksi.
Tumma pilven kaistale näytti laskevan suoraan maahan. Äkkiä tunsivat
peljästyneet miehet ruumiissaan kovan vilun. Kaukaa kuului kova vinkuna.
"Kiirehtikää Jumalan tähden pian hevostenne luo!", huusi
Silmänkääntäjä-Reitto. "Pian! Muuten ne pillastuvat. Temmatkaa ne
kumoon! Niitten täytyy panna maata! Pitäkää niistä kiinni, mutta
laskekaa itsekin suullenne."
Miehet kiirehtivät hevosten tykö, jotka tuskissaan pärskyivät, eivätkä
ensinkään vastustelleet, kun ne kumoon temmattiin. Ne makasivat ihan
pensaissa kiinni ja pistivät päänsä oksien alle. Ja tuskin olivat
miehet ehtineet heittäytyä maahan, kun rajuilma jo puhkesi. Ilmassa
vinkui, vonkui, ulvoi, suhisi, pauhasi ja jyski tavalla, jota ei voi
sanoin kertoa. Miehistä tuntui siltä kuin olisi sentnervipainoinen
peite äkkiä heidän päällensä heitetty. He puristuivat maata kohden
sellaisella voimalla, että olisi ollut mahdotonta nousta, jos olisivat
uskaltaneet yrittääkin. He tunsivat ruumiissaan jääkylmyyden. Kaikki
aukot silmät, nenä, suu ja korvat tukkeutuivat ikäänkuin jäätyvällä
vedellä. He eivät voineet hengittää ja olivat tukehtumaisillaan. Mutta
äkkiä tunsivat he polttavan kuumuuden ja Ljaano estakaadon vinkuvat
äänet sammuivat etäisyydessä. Hevoset hyppäsivät pystyyn, kovasti
hirnuen. Pimeätä synkkää yötä seurasi äkkiä auringon paiste ja eloisa
lämpö. Nyt voitiin taas aukoa suu sekä hengittää.
Nuo viisi olentoa alkoivat liikkua. He puhdistivat silmänsä hiedasta ja
katsoivat ympärilleen.
Heitä peitti noin 30 sentim. paksu kylmä hietakerros. Tämä oli siis se
peitto, jonka "tornado" oli heidän päälleen levittänyt.
Niin, tämä oli ollut tornado, noita Keski-Ameriikan syklooneja
eli tuulispäitä, joilla on niin tavaton voima, että niillä tuskin
on vertaistaan. Tornadon tekemät vahingot ovat kauheat, melkeimpä
uskomattomat. Se kulkee sadan kilometrin nopeudella tunnissa ja sen
seurassa on usein sähköilmiöitä, jota kestää vielä kauvan perästäpäin.
Ei Afrikan samun-myrskykään ole niin raju, ja ainoastaan Cobi-erämaan
kauheata hieta- ja lumimyrskyä sopii verrata tornadon voimaan.
Miehet nousivat ja pudistivat hiedan vaatteistaan. Pensasto oli estänyt
lentohiedan etenemisen ja nyt se oli noin metrin korkuisena vallina sen
ulkopuolella.
"Jumalan kiitos, että se niin onnellisesti meni ohitsemme! Onnettomat
ne, jotka tämän tornadon aikana olivat aukealla kentällä. Ne ovat
hukassa."
"Ei niin ehdottomasti kuin te luulette", intti Reitto. Nämät kauheat
myrskyt kulkevat usein vaan kilometrin alalla; mutta sen rajummat ne
sitten ovatkin. Tuo raivoava ilma ilmavirta on koskenut meihin vaan
sivuaalloillaan. Jos olisimme sen keskessä olleet, olisi se raastanut
meidät hevoisinemme mukaansa, kukaties miten kauas, ja olisi musertanut
meidät.
"Juuri niin", sanoi Jimi päätään nyökäten. "Minä tunnen tuon, olen
kerran Rio Kontshossa nähnyt tornadon tuottamat vauriot. Se oli
hyökännyt aarniometsään ja raivonnut itsellensä suoran tien sen läpi;
juurinen repimällä jättiläispuita joista muutamat saattoivat olla kaksi
metriä läpileikaten, ja heittäen ne sikin sokin. Tällä tiellä, joka
tietysti oli ihan läpipääsemätön ja josta ei ollut ainoatakaan puuta
pystyssä, on niin määrätyt rajat, että oikean- ja vasemmanpuoliset puut
olivat vaan hyvin vähän vahingoittuneet. Ameriikkalaiset nimittävät
tämmöistä rajuilmaa orkaaniksi eli hirmumyrskyksi ja antavat saman
nimen tuolle hävitetylle metsäkaistaleellekin."
"Se oli tarpeeksi kamala tuommoisenakin sanoi Ontuva Rankko.
Olin läkähtymäisilläni, niin että klarinettini veti melkein
viimeisen virtensä. Oli meilläkin kotona Saksenissa myrskyjä mutta
eivät ne olleet niin hurjia ja sivistymättömiä kuin täkäläiset
myrskyt. Saksenilainen myrsky on amerikkalaisen tormenadon suhteen
paljasta lastenleikkiä, pelkkiä toukokuuntuulahduksia jotka ovat
kahvinjäähdyttämiseksi juuri tarpeeksi kylmät. Ja vielä kaiken lisäksi
olivat muulinne sotkea minun kuoliaaksi, kun eivät ne enään tahtoneet
pysyä alallaan. Oikeastaan pitäisi minun pyytää vahingonkorvausta,
mutta koska olen yksinäinen mies, ei minua tarvitse korvata. Jätän siis
tuon pyynnön armosta, vaikka ei ansiosta, mutta pyydän tulevaisuuden
varalle päästä tuollaisesta muulimisesta. Fixi et salvavi animal!"
"Se on dixi et salvavi animam!" korjasi Reitto.
"Suus kiinni sinä! Kun minä puhun arapiaa, välitän minä viisi sinun
ajatuksistasi", huusi Rankko kiukussaan. "Se vielä puuttuisi, että
tuommoinen entinen silmänkääntäjä saisi minua oikaista. Opi jotakin,
niin osaat jotakin! Olen mielelläni sinun ystäväsi, mutta jos noin
pöyhkeilet, lyön sinut murskaksi ja sirottelen sinut avaruuteen, siellä
saat ikuisesti lentää tähtitarhassa kynttilän niistäjänä. Fixi se
on, vielä toisen ja kolmannenkin kerran ja merkitsee: minä olen sen
sanonut, minä, Ontuva Rankko. Muista se!"
Hän heitti kiväärin olalleen ja lähti, vihaisen Akhilleen tavoin
juhlallisin askelin pois. Muut nyökkäsivät hymyillen toisillensa,
eivätkä lausuneet sanaakaan, häntä lepyttäkseen. Reitto tiesi pikku
Saksenilaisen taas pian palaavan.
Tähän asti himmennyt aurinko loi taas säteitään yli maan. Ne olivat
omituisen, melkein sahraminväriset. Taivaanranta viskenteli tuossa
värissä ja maa näytti kohoovan ylös sitä kohti. Noitten viiden miehen
mielestä olivat he ikäänkuin onton pallon sisimmässä sopessa.
Nuo kolme ratsua eivät vielä olleet tyyntyneet. He pärskyivät pelosta,
kaappivat maata ja tahtoivat juosta pois, josta syystä täytyi sitoa
ne lujasti. Ilmassa oli jotakin, jota keuhkot eivät tahtoneet
hengittää. Se ei ollut paljaille silmille näkymättömiä hietamuruja,
jota ilma vielä oli täynnä, vaan siinä oli aivan määrittämätöntä ja
selittämätöntä.
Komankhi oli levittänyt peittonsa maahan ja asettunut sille. Nytkin
tämmöisen luonnonilmiön perästä säilytti hän tuon intiaaneille
omituisen vaiteliaan ujouden. Nuo kolme valkoihoista istuivat hänen
viereensä ja Timi kysyi:
"Onko nuori, punainen veljeni ennen nähnyt tämmöistä myrkkyä?"
"Monta kertaa", vastasi intiaani. "Murhamyrsky on raastanut
Terässydämmen mukaansa ja haudannut hänet santaan, mutta
komankhisoturit ovat kuitenkin hänet löytäneet. Hän on nähnyt maasta
tuulen tempaamia puita, niin paksuja, että kuusi miestä tuskin ulettui
niitä syleilemään."
"Mutta et kai ennen ole nähnyt Erämaan Henkeä?"
"Terässydän näki senkin, ratsastaessaan kolme talvea sitten isänsä
seurassa aavikon yli. Me kuulimme laukauksen. Kun lähenimme sitä
paikkaa, jossa lauaistiin, näimme hengen mustalla hevosella ratsastavan
sieltä pois. Mutta maassa makasi valkoihoinen otsa kuulan lävistämänä.
Komankhipäällikkö tunsi kuolleen, tämä oli peljätty murhaaja."
"Mimmoinen oli henki ulkonäöltään?"
"Hänellä oli valkoisen puhvelin pää ja ruumis ja kaulassa oli pörröinen
harja. Hän oli kamala katsella. Mutta hän on hyvä henki, muuten hän
ei ottaisi tämän pyhän eläimen muotoa. Komankhit tietävät myös hyvin
hänen tappavan ainoastaan pahoja ihmisiä, ja suojelevan hyviä ihmisiä.
Terässydän tuntee kaksi komankhia, jotka eksyivät aavikolla ja olivat
nääntymäisillään. Yöllä tuli henki heidän luoksensa, antoi heille lihaa
ja vettä sekä osoitti heille oikean tien."
"Puhuiko hän myös heidän kanssaan?"
"Hän puhutteli heitä heidän kielellään. Hyvä henki puhuu kaikkia
kieliä, sillä suuri henki on hänet opettanut. Howgh."
Intiaani kääntyi heidän luotaan. Viime sanallaan tarkotti hän
puhuneensa kylliksi ja nyt tahtovansa vaieta.
Rankko oli seisonut vähän syrjässä ja halukkain silmin katsellut
kumppanien keskustelevan toistensa kanssa. Hänen oli mahdotonta
jurottaa etäällä, kun toiset tyytyväisinä keskenään keskustelivat. Sen
tähden palasi hän nyt hitaasti ja sanoi Reitolle:
"Olen antanut sinulle parannuksen aikaa. Toivon käsittäneesi, että olet
vaikeasti loukannut minun panoloogista spektrumiani. Tunnustatko sen
vilpittömästi?"
"Tunnustan", vastasi Reitto, tekeytyen totiseksi. "Mielellämmehän
tunnustamme, että sinä olet meitä paljon etevämpi."
"Ole siis hyvä ja ole tulevaisuudessa varovaisempi, äläkä niin usein
antaudu henisfeerisen luonnonlaatusi valtaan. Tällä kertaa annan
sinulle anteeksi, sillä tuommoisten tapausten jälestä, joita äsken
näimme, on ihminen kaksin verroin sovintoon taipuvaisempi. Elävän
aaveen näkeminen selvällä päivällä on hengenvaarallista. Ruumiini kävi
oikein kananlihalle, niin minua puistutti."
Hän istui Reiton viereen. Tämä sanoi hymyillen.
"Ei sinun tarvitse olla noin tavattomasti kauhistuksissa. Tuo näkö,
voidaan ehkä selittää luonnollisella tavalla. Ajattele Brokkenin
[Brocken eli Blorkhaus on korkea vuori Saksan Braunschweigissa]
aavetta, jonka syntyä tuon paikan isäntä, Nehse, on niin vakuuttavasti
selittänyt."
"Nehse? Hänetkin minä tunnen. Hänen poikansa on kuuluisa
siviili-insinööri ja asuu Blaservitsissä. Hänellä oli kunnia tavata
minut eräällä matkalla Moritsburgiin, jolloin hän piti arvokkaan
esitelmän Brokkenin aaveesta. Se on hartsintäyttämä ilmailmiö, jossa
on puoleksi happia ja joka muodostuu ilmakehässä, sekä sitten sumun
vaikutuksesta liukenee tulisiin rakeisiin. Mutta täällä Ljaanolla
on meillä tekemistä todellisen hengen kanssa. Me näimme hänen
ratsastavan pilvissä; se ei ollut ilmaa, eikä sumua, vaan todellinen
yliluonnollinen olento. Kuinka tämä saattaisi olla mikään näköhäiriö?"
"Hm, minä olen ennen silmänkääntäjänä noitunut esiin tekoaaveita."
"Ole vaiti. Tekoaaveitten esittäminen on pelkkää petkutusta. Miten
silloin menettelit?”
"Käytin vinoon asetettua lasilevyä eli valokuvauskonetta."
"Sen osaan minäkin tehdä. Olen kerran itse valmistanut 'camera
obscuriosan'; se olisi onnistunut mainiosti mutta onnettomuudekseni
olin unhottanut jättää aukon okularilinssiä vasten. Muuten ei
kenelläkään vihanneskauppiaalla ollut myytävänä tämmöistä linssiä, ja
niin jäi se homma sikseen."
Silloin purskahtivat Reitto ja molemmat veljekset niin kaikuvaan
nauruun, että tuo totinen komankhi äkkiä kääntyi ja katseli heitä
kummeksien. Mutta Rankon kasvot kävivät hyvin tuimiksi ja hän huusi:
"Vaiti! Jollei ivanaurunne heti lopu, toimitan teille samallaisen
verilöylyn, kuin sen minkä Muhametti toimitti karthagolaisille. Te
pidätte itsenne viisaina mutta viisautenne maistuu risiiniöljyltä.
Olen jo kauvan huomannut tuhmuutenne, mutta olen sen jalosti kärsinyt
siinä toivossa, että saisin teitä järkiinne, mutta nyt älyän, että tuo
on turhaa vaivaa. Minä puhdistan tomun jaloistani ja lähden taas pois
teidän luotanne. Ivanne vaatii kostoa. Minä menen, mutta manus manum
lavendat, s.o. käteni pesee päänne lavendelillä. Oo, odottakaa vaan!
Ho-ho — howgh!"
Hän oli puhuessaan joutunut ihan vimmaan, polki jalkaansa hiekkaan,
viskasi hurjilla liikkeillä heille tuon viimeisen intiaanilaissanan,
juoksi tiehensä ja piiloutui pensasten taakse, rangaistaksensa heitä
sillä, että pysyi näkymättömissä.
Noin kiukkuiseksi hän ei ollut vielä koskaan käynyt. Nauru vaikeni ja
Reitto sanoi valittaen:
"En luullut hänen siitä niin pahastuvan. Meidän täytyy hyvitellä häntä
jollakin erityisellä kohteliaisuudella. Onhan hän hyvä mies ja hänen
opinhoureensa huvittavat, mutta eivät vahingoita."
Hän kertoi veljeksille kaiken minkä hän tiesi Ontuvasta Rankosta ja
taivutti heidän mielensä tämän omituisen pikku miehen puoleen. Sitte
keskustelivat he taas tornadosta ja Erämaan Hengen ilmestymisestä.
Nämät kolme eivät olleet ensinkään sivistymättömiä miehiä, varsinkin
osasi Reitto hyvin luonnontiedettä. He olivat varmat siitä, että näkö
oli ollut valo-ilmiö, mutta eivät voineet sitä, tieteellisesti selittää.
Näin kului aika ja yö joutui. Kävi niin pimeäksi, ettei voinut
nähdä viittä askelta eteensä. Nyt tuli Rankko taas. Hän ei tahtonut
tällaisessa paikassa olla yksin tämmöisessä pimeydessä; mutta hänen
kiukkunsa ei ollut vielä täydellisesti haihtunut. Hän ei puhunut
sanaakaan eikä asettunut toisten viereen, vaan jonkun matkan päähän
heistä, mutta kuunteli kuitenkin sangen tarkasti muitten puhetta. He
huomasivat hänen liikkeistään että hän oli pystyyn kavahtamaisillaan,
kun puhuttiin jotakin semmoista, jota hän luuli paremmin ymmärtävänsä.
Nyrpeilemisen halu voitti sen halun, joka halusi loistaa luulotelluilla
tiedoilla.
Ilma oli nyt käynyt puhtaaksi, joten voitiin paremmin hengittää. Leppeä
lounaistuuli tuntui helteisen päivän perästä sangen virkistävältä.
Taivaalla näkyi muutamia tähtiä ja niistä tiesivät maassa makaavat
miehet ajan kulun.
Miehet eivät keskustelleet, vaan koettivat nukkua. Ei ollut luultavaa,
että heitä mikään vihollinen häiritsisi, eivätkä he vielä voineet
odottaa Vanhan Kovakouran palaavan. Valkoihoiset nukkuivatkin todella,
mutta komankhi tuijotti avoimin silmin taivaaseen, vaikkei hän ollut
edellisenä yönä ollenkaan nukkunut. Hänen kostoa himoitseva henkensä
ja ajatuksensa olivat kiintyneet hänen isänsä kuolemaan, tai oikeammin
sanoen murhaan.
Näin kuluivat neljännestunnit kulumistaan. Äkkiä heräsivät nukkujat
intiaanin kovasta huudosta. He nousivat istumaan.
"Mava tushta — katso tuonne!" sanoi hän, etelään osoittaen.
Pimeydestä huolimatta näkivät he hänen ojennetun kätensä ja katselivat
osoitettuun suuntaan. Taivaanrannalla näkyi himmeästi valaistu
kohta, joka oli pitkän, kapean ympyrän-lohon muotoinen. Se ei niin
ihmeelliseltä näyttänyt, mutta kiinnitti kuitenkin miesten koko huomion.
"Hm!" mutisi Jimi. "Jos tuolla olisi itä, luulisin meidän jo kauvan
nukkuneen ja päivän sarastavan."
"Ei", sanoi Timi. "Päivänsarastus on toisen näköistä. Tämän vaalean
kohdan rajaviivat ovat liiaksi terävät."
"Juuri sen tähden, että on pimeä yö."
"Mutta koska juuri on pimeä yö, ei päivä vielä voi sarastaa. Päivä ja
yö sulavat yhteen, mutta tuolla on tarkat rajat."
"Sen täytyy olla tulen."
"Tulta Ljaanolla, jossa ei ole puita? Hm! Mitä siellä palaisi? Ehkä
hiekka. Se olisi jotakin uutta."
"Se on totta. Jos nyt hiekka alkaisi palaa, olisi se todellakin
mielelle makeinta. Silloin ei meidän olisi muuta tehtävää kuin
hypätä satulaan ja ratsastaa täältä pois. Mutta kuinka te tuon asian
selitätte?"
"En tiedä minäkään. Muuten käy tuo valoisa kohta yhä suuremmaksi. Ja
tuulikin kääntyy. Se puhalsi lounaasta. Nyt se tulee suoraan lännestä
ja käy yhä voimakkaammaksi ja kylmemmäksi. Mitä se merkitsee?"
"Pohjanpaloa se ei ole", sanoi Reitto. "Eikä täällä suinkaan ole nähty
etelänpaloa."
Rankko oli tähän asti vaiennut; mutta nyt hänen täytyi puhua, jotta ei
sydän pakahtuisi.
"Tuo valoisa kohta merkitsee jotakin", sanoi hän. Se on jonkinlaisessa
suhteessa Koston Henkeen. Hän ratsasti juuri ikään etelään. Ehkä hänen
majansa on siellä ja hän istuu nuotiotulensa ääressä.
Toiset olisivat taas mieluummin nauraneet, mutta he hillitsivät itsensä
ja Reitto kysyi:
"Luuletkos hengen sytyttävän tulen itselleen?"
"Kyllä, miksikä ei kun tuulee niin kylmästi kuin nyt."
Tuuli kävikin yhä purevammaksi, kun kompassin mukaan tuuliruusu oli
pohjoisessa päin. Ja etelästä nousi valo yhä korkeammalle. Näytti
siltä, kuin nousisi sieltä iso tähti. Se muodosti nyt melkein
puoliympyrän, jossa oli veripunainen keskusta, mikä reunoiltaan kävi
yhä vaaleammaksi. Sen ympärillä oli kaariviiva, jota vastaan tummia
pilvenlonkareita ja tulta syöksyviä palloja näytti vyöryvän.
Tuo kaikki oli loistava näky. Nuo viisi miestä hämmästyivät. He
uskalsivat tuskin puhua.
Tuuli puhalsi nyt pohjoisesta. Se oli 15 minuutissa kiertänyt
taivaanrannan toisen puolen. Mutta se ei vinkunut eikä suhissut, vaan
pyyhkäsi petollisen hiljaisesti päin tuota suuremmoisesti valaistua
kohtaa. Ja tällävälin oli niin kylmä, että turkit olisivat olleet
tarpeeseen.
"Tämän tarvitsisi Vanhan Kovakouran nähdä", sanoi
Silmänkääntäjä-Reitto. "Valitettavasti hän ei voi vielä palata, sillä
nyt on vielä keskiyö."
"Keskiyö?" parahti Ontuva Rankko. "Se on aavehetki. Nyt tapahtuu
varmaan jotakin kauheata tuolla, missä palaa!"
"Mitä kauheata siellä olisi paitsi tulta?"
"Mutta älä noin hullusti kysy! Keskiyön aikana aukenee tuonela ja
aaveet astuvat esille. Sitten harjoittavat he tunnin ajan kaikellaista
ilkivaltaisuutta. Minä tiedän tuon, sillä minulla on silmät auki
yölläkin. Samaten kuin jokaisella maalla ja jokaisella kansalla on
oma luonteensa, on myös kummituksilla eri seuduin eri luonteensa ja
harrastuksensa eli kiihkonsa. Toisin paikoin vääntävät he niskat
ihmisiltä, toisin paikoin repivät he tienristimyksissä ihmisiä
palasiksi, Saksenissa on suopeimpia ihmisiä, ja siellä on myös
suopeimpia kummituksiakin. Mutta kuka tietää vaikka kummitukset täällä
olisivat vaarallisimpia ja ilkeimpiä. Olkaamme siis varuillamme — — —
voi onnettomuutta! Enkö ole oikeassa? Katsokaa tuonne! Tuollahan se
tulee ratsastaen!"
Viimeiset sanat lausui hän kauhua ilmaisevalla äänellä. Ja se, mikä nyt
tapahtui oli tosiaan omiansa herättämään kauhua pelkäämättömimmässäkin
ihmisessä. Erämaan Henki tuli.
Niinkuin jo äsken mainittiin muodosti tuo kummallinen valoilmiö
suuren puoliympyrän eteläiselle taivaalle. Siinä, missä tuon
kaaren vasenpuolinen pää nojasi taivaanrantaan, näkyi nyt äkkiä
jättiläissuuruinen ratsastaja. Hevonen oli musta, mutta ratsastaja
oli valkoinen. Hänellä oli puhvelin muoto. Sangen selvästi saattoi
nähdä pään ja siinä kaksi sarvea, kaulan tuuheine taaksepäin liehuvine
harjoineen, sekä ruumiin, jonka takapuoli yhtyi hevosen takapuoleen.
Tämän näön rajapiirteitä ympäröivät tulta säihkyväiset viivat. Hevonen
laukkasi täyttä vauhtia. Se ei liikkunut eteenpäin suorassa viivassa,
tahi toisin sanoen, tuon leimuavan puoliympyrän halkaisiaa myöden, vaan
pitkin sen yläkaarta. Hänen allansa oli kappale maata, joka aina pysyi
hänen jalkainsa alla.
Näin kiiti kummitus puoliympyrää pitkin sen korkeimpaan kohtaan ja
sitten taas sen oikeata sivua alas sille kohtaa, jossa se yhtyi
taivaanrantaan. Siinä katosi hän yhtä äkkiä niinkuin oli tullutkin.
Vaikka ilma nyt oli kylmä, tunsivat katsojat polttavan kuumuuden. Oliko
mahdollista selittää tätä harhanäöksi? Ei, tämä oli selvä, kieltämätön
todellisuus. He eivät löytäneet sanoja, lausuaksensa tunteitaan.
Vaitelias intiaanikin huudahti kerta toisensa perästä: "Uh!" Se mikä
teki muut puhumattomiksi, hellitti hänen kielensä siteet.
Tuossa he seisoivat odottaen ilmiön vielä näyttäytyvän — mutta turhaan!
Vielä hetken aikaa leimusi yhtä kirkkaasti kuin äskettäin, mutta sitten
alkoi kaari hälvetä ja säteet sammua.
Silloin kuulivat he kavioiden kopsetta takanansa. Siellä tuli
ratsastajia. He pysähtyivät ja hyppäsivät hevosiltaan. Etummaisena oli
Vanha Kovakoura.
"Jumalan kiitos, että vielä elätte!" huudahti hän. "Luulin teidät
hukkuneiksi ja olin ihan varma siitä, että saisin kaivaa ruumiinne
hiekasta."
"Niin pahoin ei tornado sentään ole meitä pidellyt", vastasi Heitto.
"Olemme vaan saaneet siltä selkään. Te olette varmaan äärettömästi
kiirehtineet; emme osanneet teitä vielä odottaa."
"Niin, olemme ratsastaneet, minkä hevosten kavioista lähti. Pitihän
meidän pelastaa teidät. Sentähden seurasi meitä master Helmiaho
renkineen, niinkuin näette. Olimme hyvin levottomat teidän tähdenne.
Tornado sivalsi ihan Helmiahon ohi ja me näimme sen tuottamat vauriot,
ja päätimme sen suunasta, että se oli teitäkin kohdannut. Onneksi on se
hellävaroin teitä pidellyt."
Muutkin ilmaisivat ilonsa heitä nähdessään. Siinä oli Paavo, Pekka,
Veijo ynnä Helmiaho muutamine renkineen. Molemmat ensimainitut olivat
Vanhalta Kovakouralta kuulleet Hono-veljesten tulosta. He iloitsivat
siitä, mutta eivät paljon siitä puhuneet, koska oli tärkeämpiä asioita
tuumittavina.
Reitto kertoi lyhyesti, että henki kaksi kertaa oli ilmestynyt. Paavo
ja Pekka ravistivat mitään puhumatta päätään. He eivät tahtoneet
loukata kertojaa, lausumalla epäilyksiänsä. Helmiaho sanoi:
"Tuon, minkä kerrotte, täytyy olla totta, sillä kymmenen silmää on sen
nähnyt, mutta minä en voi sitä käsittää enkä selittää. Lieneekö ketään,
joka voisi täydellisesti selittää, onko meillä tekemistä valekuvan tahi
todellisen olennon kanssa."
"Oo, niitä kyllä on", vastasi Ontuva Rankko, "ja minä olen yksi niistä!
Tässä ei saata olla kysymys mistään näköhäiriöstä, sillä me olemme
selvästi tuon nähneet. Henki on yliluonnollinen olento, joka voi ilman
läpi ratsastaa. Nyt on keskiyön aavehetki, tämä seikka selvittää
koko näön ja on selvin todistus siitä, että tuo henki on toisesta
maailmasta. En usko, että kukaan rohkenee väittää minua vastaan."
Hän oli erehtynyt, sillä Vanha Kovakoura taputteli häntä olalle ja
sanoi ystävällisesti:
"Mitä olisi sille odotettavissa, joka rohkenisi teitä vastustaa, rakas
Rankko?"
"Hm! Riippuu siitä, kuka sen tekisi. Jokaisen muun minä todistuksillani
suoraan musertaisin, mutta jos te itse rohkenette tehdä kainon
kysymyksen, olen valmis tekemään pienen poikkeuksen ja niin
ystävällisesti kuin suinkin antamaan teille pyydetyn selityksen."
"En pyydä teiltä mitään selitystä. Näyn ilmestyminen toisen
kerran keskiyöllä ei todista sen yliluonnollista alkuperää, sillä
näyttäytyihän se ensi kerralla selvällä päivällä. Jos täydellisesti
kerrotte minulle koko tapahtuman, olen varma siitä, että voin sen
tyydyttäväisesti selittää.”
"Sitä minä en ymmärrä. Mutta kun juuri te kysytte, tahdon vastata
teille, sillä läsnäolioista olette te ainoa joka voitte minua opettaa."
Pikku saksenilainen kertoi oivallisesti ja selvästi tuosta toisesta
näystä. Vanha Kovakoura aina toisinaan jotakin lisää kyseli.
Tällä välin aleni valo etelässä yhä syvemmälle ja vaaleni
vaalenemistaan. Se näytti ihan hälvenevän. Muutaman minuutin oli se
vielä vaaleana hohteena taivaanrannan yläpuolella; mutta sitten se
äkkiä taas kirkastui; se ei kuitenkaan noussut entiseen korkeuteensa,
vaan kulki säkenöivänä soihtuna länteen. Siellä se pysähtyi ja
muodostui uskomattoman nopeasti tulimereksi, valaisten puolet
taivaankantta.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Rankko. "Tuossa on sama juttu uudestaan!
Tämmöistä aavehetkeä en ole vielä koskaan kokenut. Nämät tulet ovat
yliluonnollista alkua, sillä — —"
"Hullutuksia", keskeytti hänet Vanha Kovakoura. "Tuo on hyvin helppo
selittää. Tuo tuli on ihan luonnollinen."
"Mitä tuolla sitten palaisi?"
"Kuiva kaktus. Niinkuin tiedätte, kasvaa Ljaano estakaadolla monen
kilometrin alan niin taajassa kaktusta, ettei ratsastaja pääse sen
läpitse. Jos kasvit ovat kuivia ja niihin varomattomuudesta pääsee
ainoakin tulen kipinä, synnyttää se muutamassa silmänräpäyksessä oikean
tulimeren."
"Niin se on", myönsi Helmiaho, "ja minä tiedän varmasti, että etelässä
ja lännessä on melkoisia kaktuskenttiä."
"No, siinähän on meille tulesta selitys, ja kyllä me pian pääsemme
noitten molempien luultujen aaveittenkin perille."
"Voi, voi", valitti Ontuva Rankko "Luultuja aaveita? Mistä olette
päähänne saaneet, että niitä oli kaksi?"
”Olihan se nähtävissä. Ensimmäinen, päivällä näkyvä aave oli ehkä tuo
valhe-upseeri toisessa muodossa; niin saammehan nähdä. En vielä osaa
sanoa kuka tuo toinen oli. En tunne ketään, joka käyttäisi valkoisen
puhvelin nahkaa.”
"Ei, olkaa hyvä, jättäkää minä rauhaan", herra Vanha Kovakoura! "Olen
tosin sanonut, että te olette ainoa, joka saatte minua opettaa, mutta,
mutta sittenkin vaan vissiin määrään. Tuolla taivaankannella ei voi
kukaan ihminen ratsastaa, ja kuitenkin olemme me viisi omin silmin
nähneet niin tapahtuvan."
"Niin, varjokuvat ovat liikkuneet ilmassa, mutta niitten alkuperät ovat
maassa ratsastaneet."
"Varjokuvat! Onko mokomaa kuultu? En ole vielä koskaan eläessäni
kuullut, että kuvat voivat ratsastaa ilman hapin lävitse. Miten nuo
varjokuvat sitten oikeastaan olisivat syntyneet?"
"Useista erilämpöisistä ilmavirroista, niinkuin on esim. tuon tulen
laita."
"Vai niin! Kuvat syntyvät siis ilmavirroista. Tämä on minulle ihan
uutta. Olen tähän asti luullut, että kuvat tehdään kynällä tahi
valokuvaamalla."
"No entäs peilikuvat sitten?"
"Jaa no, peilikuvat tosin."
"No, ilma vaikuttaa muutamassa suhteessa ihan kuin peili."
176
"Se tuntuu kyllä todenmukaiselta. Kangastusopissa olen minä mestari."
"No, sittenhän myönnätte, että teidän henkenne olivat vaan
kangastuksia, samoin kuin — —"
Hän keskeytti puheensa. Hänen huomionsa kiintyi tuleen, joka
tumman-punaisena paloi taivaanrannalla ja tulen yli hölläileviä pilviä.
Ja korkeampana näitä pilviä, tulen tällä puolen, ja vapaasti ilmassa
riippuvana, näkyi nyt tulen valaisema, tasaisen maiseman ylösalasin
käännetty kuva. Vasemmalta tuli pimeydestä sama ratsastaja, jonka
miehet jo ennen olivat nähneet, mutta ylösalasin käännettynä.
"Samoin kuin tuo tuossa", jatkoi Vanha Kovakoura, osoittaen kangastusta.
Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo näkyi toinen ratsastaja,
takaa-ajaen ensimmäistä.
"Voi armoton!" huusi Rankko. "Tuo on sama, joka näkyi eilen tornadon
aikana."
"Vai niin, hänkö se on?" vastasi Vanha Kovakoura. "Nyt teidän täytyy
myöntää että ne ovat kaksi eri henkilöä. Ja katsokaa, tuolla tulee
vielä lisää muita."
Äsken mainittua ratsastajaa seurasi vielä viisi tahi kuusi, kaikki
laukaten, mutta ylös alasin.
"Ei, tämä on jo liikaa!" sanoi Ontuva Rankko. "Jos olisin yksin,
olisin pulassa. Olen tosin kuullut, puhuttavan aaveista, jotka yöllä
ratsastavat pää kainalossa, mutta että kaikki nuo ratsastavat päällään,
on toki liikaa."
"Eihän se niin kauhistuttavaa ole. Edelliset kuvat taittuivat monta
kertaa, nämät vaan kerran. Muuten tulee meidän pian tutustua noihin
henkiin. Pian hevostenne selkään, herrat! Varmaankin on tuo ensimmäinen
ratsastaja Erämaan Henki. Häntä vainotaan, ja koska hän on kunnon mies,
otamme hänet turviimme."
"Oletteko hullu!" huusi Ontuva Rankko. Sehän olisi henkimaailmaa
vastaan rikkomista. Muistakaa, kuinka kuolematon Göthe laulaa:
Äl' ihminen laita luojaa:
Sä saavut suurehen vaivaan,
Kun vaimoin ja lasten suojaan
Noin tuoda tahdot sä taivaan.”
[Sekasotkua Schillerin Sukeltajasta.]
Mutta toiset eivät häntä kuunnelleet; he noudattivat Vanhan Kovakouran
kehoitusta. Häneen luottaen ymmärsivät he, ettei hän vaatisi heiltä
mitään naurettavaa tahi vaarallista.
"Otammeko kuormahevosetkin mukaamme?" kysyi Helmiaho.
"Otamme. Tuskinpa tulemme tänne kaikin takaisin. Te tosin aiotte vaan
saattaa meitä tänne, mutta nykyisissä oloissa te kai ratsastatte vähän
matkaa muassa?"
"Tietysti. Tahtoisin minäkin mielelläni puhutella Kostavaa Henkeä."
Rengit ohjasivat kuormahevoset. Rankkokin nousi satulaan. Hän ei ollut
vastustellut yritystä pelosta, vaan tavallisesta kiistämishalustaan.
Joukko lähti ajamaan täyttä laukkaa aavikon yli.
Kun ratsastajat jättivät tähänastisen olinpaikkansa, katosi kangastus
heidän näkyvistään. Ainoastaan loimuava tuli näkyi vielä.
Etupäässä ratsasti Vanha Kovakoura, heti hänen kintereillään molemmat
veljekset, joiden muulit ikäänkuin riivatut seurasivat kuuluisan
metsästäjän mustaa hevosta. Hän ei ratsastanut suoraan tulta kohti,
vaan pohjoisempaan. Hän ei voinut nähdä päämaaliansa; hänen täytyi
kulkea arvion mukaan. Ja tämä oli hyvin vaikeata, kun kangastus nyt oli
kadonnut, joten hänellä ei ollut mitään merkkiä matkansa suunnalle ja
ratsastajat, joita hän ajoi takaa, kulkivat hyvin nopeasti.
Pieni joukko kiiti eteenpäin kuin hurja metsästys. Vanhan Kovakouran
täytyi pidättää hevostaan, muuten eivät toiset olisi voineet häntä
seurata. Kymmenessä minuutissa kuljettiin useita kilometriä, eikä
kuitenkaan näyttänyt siltä kuin lähestyisivät tulta, joka pikemmin
näytti suurenevan kuin pienenevän.
Vielä kului kymmenen minuuttia. Silloin kirkasi Vanha Kovakoura ja
osoitti oikealle.
Siellä lähestyi kaksi pilkkua, ensin vaalea ja sitten tummempi.
Kauempana heidän takanaan oli koko joukon tummia pilkkuja; nämät
koettivat seurata ensimmäisiä. Ne olivat ratsastajia.
Valo lankesi takasivulta heihin, jotta jo kaukaa saattoi eroittaa
ensiksi tulevan pörröisen vartalon. Vanha Kovakoura pysähtyi ja hyppäsi
satulasta.
"Astukaa alas!" huusi hän toisille. "Koska me tulemme pimeästä, eivät
he ole vielä meitä nähneet, vaikka me näemme heidät. Meidän hevostemme
tulee laskeutua maata. Mutta samassa kun taas istun satulaan, tulee
teidän tehdä samoin."
He tottelevat hänen käskyänsä.
Vanha Kovakoura oli viisaasti valinnut pienen, varjoisen notkon. Kun
hevoset makasivat ja miehet olivat niitten viereen kyykistyneet, ei
valosta tullut ratsastaja voinut nähdä pimeydessä olioita ennenkun hän
oli ihan lähellä heitä.
Etumainen ratsastaja oli nyt ehkä noin kuudensadan askeleen päässä
heistä; toinen seurasi noin kolmensadan askeleen päässä ja ne muut
kuusi samalla välimatkalla hänestä.
"Mitä heille teemme? Ammummeko heidät kuoliaaksi?" kysyi Helmiaho.
"Emme, he eivät ole tehneet meille mitään pahaa, enkä minä vuodata
verta ilman pätevää syytä. Ainoastaan tuon ensimäisen vainoojan kanssa
tahtoisin pari sanaa puhua. Antakaa minun ensin toimittaa asiani
yksinäni. Teidän ei tarvitse sillä aikaa tehdä muuta kuin ajaa nuo muut
kuusi pois."
Hän irroitti lasson vyötäisistään. Toisen pään, jossa oli solmu,
kiinnitti hän satulannuppiin. Toisessa päässä oli rengas ja siitä
teki hän niin suuren silmukan, että se ulettui heittää ihmisen pään
ympäri. Muun osan tuota viisisäistä ja noin 12 metrin pituista hihnaa
kietoi hän etusormen ja peukalon välitse kyynäspään ympäri kiemuroihin,
jotka hän piti vasemmassa kädessään ja oikeassa kädessä oli hänellä
ensimmäinen vetosolmu, siten että hän piti rengasta etusormella ja
peukalolla.
Näin hän oli äkkiä valmis, ennenkuin ensimmäinen ratsastaja saapui.
Tuliat suuntasivat suoraan notkoa kohti.
Nyt kuului jo ensimmäisen hevosen kavioitten kopse. Se oli korkea
musta hevonen. Ratsastajalla oli päässään valkoisen puhvelin pääkallo
ja siitä riippui takkuinen talja hevosen kupeen alapuolelle. Hänen
kasvonsa olivat niin syvällä pääkallossa, ettei niitä ollut mahdollinen
tuntea.
Kun hän oli noin kymmenen askeleen päässä notkosta, nousi Vanha
Kovakoura pystyyn. Ratsastaja huomasi hänet heti, mutta ei saanut
hevostansa pysähtymään ennenkuin ihan Vanhan Kovakouran edessä.
"Pysähdy! Kuka sinä olet?" kysyi tämä.
"Erämaan Henki", vastattiin kolkolla äänellä pääkallon alta. "Entäs
sinä?"
"Minä olen Vanha Kovakoura. Astu levollisesti maahan. Me suojelemme
sinua."
"Kostava Henki ei tarvitse suojelusta. Minä kiitän teitä."
Näin sanottuaan kiidätti hän yhä hevostaan.
Tähän keskusteluun oli tarvittu vaan pari silmänräpäystä. Tällä välin
oli kuitenkin jo toinen ratsastaja saapunut. Vanha Kovakoura asettui
hajasäärin seisomaan maassa makaavan hevosensa yli, lasso molemmissa
käsissään. Hän maiskutti hiljaa kielellään ja tuo erinomaisesti hyvin
opetettu hevonen oli heti jaloillaan, ikäänkuin maasta kasvaneena.
Toinen ratsastaja peljästyi tuota odottamatonta esinettä. Ei hänkään
voinut pysäyttää hevostaan niin pian kuin olisi tahtonut, vaan työntyi
hänkin ihan Vanhan Kovakouran päälle.
"Pysähdy, punanahka! Kuka te olette?" kysyi tämä.
"Tuli ja leimaus, Vanha Kovakoura!" pääsi miehen suusta. "Menkää
hiiteen!"
Hän kannusti hevostaan, päästäkseen sieltä pian pois.
"Pysähtykää! sanoin", käski metsästäjä. "Tahtoisin vähän lähemmältä
katsella teidän intiaaninaamaanne, kuka tietää, mitä sen takana piilee."
"Sitten, jahka minulle paremmin sopii."
Ja niin hän kiiti pois. Mutta Vanha Kovakoura lähti häntä takaa-ajamaan.
Kun ratsastaja oli lausunut viimeiset sanansa ivallisella äänellä,
ryntäsi nuori komankhi pystyyn.
"Uh!" huudahti hän. "Tuo oli erään kalpeakasvon ääni, jonka minä
tunnen. Terässydämmelläkin on tuolle miehelle jotakin sanottavaa."
Hän nosti aseensa ja tähtäsi; kuitenkin laski hän sen heti ja sanoi:
"Vanha Kovakoura sai hänet jo kiinni."
Karkuri oli päässyt tuskin kymmenen hevosen askelta pakoon, kun jo
Vanha Kovakoura oli hänen kintereillään, heitti paulan neljä, viisi
kertaa ympäri ja viskasi sen ratsastajaa kohti. Hihna liukui helposti
kiemuroista, joita Vanha Kovakoura piteli höllinä vasemmassa kädessään
ja paula lankesi lujasti karkurin kaulaan. Heti pysäytti Vanha
Kovakoura hevosensa. Kun lasso oli kiinni satulannupissa, juoksi hihna
pian loppuun, paula vetäytyi tiukemmasti ratsastajan kaulan ympäri
ja tämä temmattiin satulasta. Samassa hyppäsi Vanha Kovakoura maahan
ja kiiruhti hänen luokseen. Maassa makaava mies ponnisteli turhaan,
päästäkseen lassosta irti.
Tällävälin olivat ne muut kuusi ratsastajaa lähestyneet; he olivat
valko-ihosia. Vanhan Kovakouran kumppanit olivat silloin antaneet
hevosensa nousta maasta ja äkkiä astuneet satulaan. Nuo kuusi miestä
hämmästyivät, tahi oikeastaan peljästyivät, kun he noin äkkiä näkivät
edessään lukuisamman joukon ratsastajia, kuin mitä heitä oli. He
väistyivät sivulle, päästäkseen ohi. Mutta silloin huomasivat he että
eräs heidän joukostaan, luultavasti heidän johtajansa, temmattiin
lassolla hevosen selästä. He tunsivat itsensä kykenemättömiksi häntä
auttamaan ja pakenivat sentähden täyttä laukkaa kaikille suunnille.
Tämän viime tempun tekivät he vaikeuttaakseen takaa-ajamista; mutta
ei kenenkään mieleen juolahtanut lähteä heidän jälkeensä. Eihän
Vanha Kovakoura ollut sitä tahtonut; ja sitäpaitsi osoitti heidän
pakenemisensa, ettei heillä ollut hyvä omatunto. He saivat siis
esteettömästi paeta ja miehet menivät katsomaan näitten maassa
rimpuelevaa johtajaa.
Vanha Kovakoura, joka nyt oli riisunut häneltä aseet pois, sanoi:
"Olisitte tehneet viisaimmin, jos olisitte totelleet minun käskyäni,
herrani. Sen, jonka minä käsken pysähtymään, täytyy pysähtyä.
Tahdotteko sanoa kuka te olette? Ja miksi tuommoinen puku? Ette
suinkaan sentään todenteolla luule Vanhan Kovakouran pitävän teitä
intiaanipäällikkönä? Keneltä olette nuo kauniit kotkansulat ottaneet?"
Mies ei vastannut.
"Ette sittekään tahdo mieltäni noudattaa? Ette näy tuntevan itseänne
oikein varmaksi. Tahdon siis katsoa teitä kasvoihin."
Voimallisilla käsivarsillaan nosti hän hänet jaloilleen, kasvot valoa
kohti. Sitten kävi hän tukkaan kiinni ja yhdellä nykäyksellä tempasi
hän sekä tukan että höyhenkoristuksen hänen päästään.
"No, voi päiviäni!" huudahti Helmiaho. "Tuohan on tuo suuri
rakuunaupseeri! Helkkarissa! miksi miehellä on tuommoinen intiaanipuku.
Olen iloinen saadessani niin pian teidät nähdä. Olemme löytäneet ja
tyhjentäneet pukuvarastonne tuolla pensaikossa. Olitte sen huonosti
kätkeneet; univormunnekin on löydetty. Mitä luulette meidän nyt tekevän
teille?"
"Te ette voi minulle mitään tehdä", vastasi mies raivostuneena. "Kuka
teistä voi todistaa minun tehneen hänelle mitään pahaa?"
"Vai siihen te luotatte! Vielä ette ole mitään meille suoraan tehneet,
mutta teillä oli pahat aikeet ja siitä syystä voisimme me aavikonlakien
mukaan teitä vähän kiristellä, mutta me emme ole pyöveleitä ja
sentähden päästämme teidät."
"Niin on teidän tekeminenkin, sillä ette voi näyttää toteen minun
tehneen pahaa."
"Voisimmepa kyllä, mutta se ei mitään hyödyttäisi. Sentähden me,
valko-ihoiset, teidät päästämme. Mutta tuossa seisoo punainen mies,
jolla todenmukaisesti on jotakin kanssanne suoritettavaa. Katsokaa
häntä!"
Komankhi astui esille. Mies katseli häntä ja sanoi:
"Tuota ihmistä en tunne."
"Älä valhettele, konna!" ärjäsi Timi hänelle. "Ehkä et tunne minuakaan,
etkä veljeäni? Ettekö ole hyökänneet näitten syyttömien komankhien
kimppuun, tappaneet toisen ja vainonneet toista, kunnes meidän
onnistui viekotella teidät harhateille. Olemme sitten ajaneet teitä
takaa ja viisaasti teit, kun nyt juoksit suojaan meidän syliimme.
Siten säästit meiltä paljon vaivaa, ja älä luulottelekaan pääseväsi
nyt luikertelemaan valheilla pois. Tunnusta siis muitta mutkitta
syyllisyytesi!"
"En tiedä mitään syytä", vastasi vanki, hampaitaan kiristäen.
Silloin laski Vanha Kovakoura kätensä raskaasti hänen olalleen ja
lausui:
"Te näette nyt miten asiat ovat, ja luulen teidän kuulleen, ettei minun
kanssani ole leikittelemistä. Mitä aiotte tehdä siirtolaisille, joita
tuon hurskaan Topias Taivolan piti viedä Ljaano estakaadon yli? Missä
nuo ihmiset nyt ovat, ja miksi sytytitte kaktuspensaat tuleen? Jos
näihin kysymyksiin vastaatte todenperäisesti, saatte lempeän tuomion."
Mies oli kuitenkin siksi paatunut, että hän lupauksesta huolimatta
pysyi valheessa kiinni.
"En tiedä, mitä tahdotte. En tunne tuota intiaania, enkä noita
isonokkaisia miehiä, vielä vähimmin tunnen Topias Taivola-nimistä
miestä. En myös tiedä mitään siirtolaisista."
"Mistä syystä vainositte Erämaan Henkeä?"
"Henkeä? Juttuja! Mies on konna, joka ampui erästä joukostamme kuulan
keskelle otsaa."
"Teillä ei ole muuta meille sanottavaa?"
"Ei sanaakaan."
"Kuulkaa siis tuomionne! Teidän aikeenne menevät myttyyn, sillä me
otamme siirtolaiset suojelukseemme. Te valhettelette siis omaksi
vahingoksenne. Sanokoon nyt nuori, punainen veljenne, mistä hän tätä
miestä syyttää."
"Tämä valko-ihoinen on ampunut minun isäni, päällikön, Tulitähden,
kuoliaaksi. Howgh!"
"Minä uskon sinua. Sentähden on murhaaja tästä hetkestä sinun. Tee
hänelle mitä tahdot!"
"Hyi häpeä!" huusi vanki. "On sekin urostyö. Olenhan tässä niin lasson
kiristämä, ettei tuolla konnalla ole vaikea minua tappaa."
Komankhi kohotti kätensä halveksivalla liikkeellä ja sanoi:
"Komankhi ei ota päänahkaa lahjaksi. Hän tappaa murhaajan, mutta
semmoisella tavalla, joka sopii urhoolliselle soturille. Odottakoon
veljeni tässä hetken!"
Hän kiirehti pois yön pimeyteen, mutta palasi pian, tuoden vangitun
miehen, Isännän, hevosen. Se oli juossut kappaleen matkaa ja sitten
pysähtynyt, ja intiaanin tarkka aisti oli sanonut, mistä hän sen
löytäisi.
Intiaani laski pois kaikki aseet paitse veistä. Sitte nousi hän hevosen
selkään ja sanoi:
"Päästäköön veljeni miehen vapaaksi, ja antakoon hänelle hänen
veitsensä. Sitten saa hän nousta hevosen selkään ja lähteä minne
tahtoo. Terässydän seuraa häntä ja taistelee häntä vastaan. Aseet ovat
samat: veitsi veistä vastaan, henki henkeä vastaan. Jollei Terässydän
ole tunnin päästä takaisin palannut, makaa hän kuolleena Ljaano
estakaadon hiekalla."
Näin oli urhoollisen nuorukaisen tahto ja sitä täytyi noudattaa. Isäntä
sai veitsensä, vapautettiin lassosta ja hyppäsi satulaan. Hän kiiti
pois sieltä sanoen:
"Halloo! Minun aikeitani ette nyt voi vastustaa. Näemme toisemme taas,
ja silloin — Jumala teitä armahtakoon!"
Terässydän päästi komankhien kimakan sotahuudon ja lähti nuolen
nopeudella hänen jälkeensä.
Muut jäivät vaieten paikoilleen. Tosin lausui joku jonkun huomautuksen
siinä istuessaan, mutta olo tuntui jokaisella niin painostavalta, että
yleensä mieluummin oltiin puhumatta.
Neljännestunti kului ja vielä toinenkin. Tuli kiihtyi yhä. Äkkiä
kuulivat he laukkaavien hevosten kavioitten töminän. Komankhi palasi
takaisin, taluttaen vihollisensa hevosta suitsista. Vyössään riippui
uusi päänahka. Itse ei hän ollut haavoittunut.
"Terässydän on nyt lähettänyt yhden murhaajista isänsä jälkeen", sanoi
hän, astuen miesten luo. "Muut seuraavat pian jälestä. Howgh!"
Tämä oli aavehetken verinen loppu.