Vakoilija.
Päivällisaikana seuraavana päivänä istuivat Heinäaho,
Silmänkääntäjä-Reitto ynnä Ontuva Rankko pöydän ääressä talon
edustalla. Veijo -neekeri ei ollut heidän seurassaan. Hän oleskeli
tallissa tilanomistajan mustan palvelijan kanssa.
Nuo kolme miestä juttelivat eilispäivän tapahtumista, Veri-Revon
ja vieraan miehen kaksintaistelusta, sekä jälkimäisen kuolemasta,
eikä siis ollut kummaa jos johtuvat puhumaan yhtä ja toista kuolemaa
likeisistä seikoista, jopa lopuksi kummituksistakin.
Helmiaho ja Reitto selittivät olevan ihan mahdotonta, että kuolleen
henki voisi palata takaisin ja ilmestyä, sekä myös, ettei hän voisi
puhua, koska häneltä puuttui puhe-elimiä. Rankko puhui pontevasti
kummituksien puolesta ja kun molemmat toiset kuitenkin yhä epäilivät,
huudahti hän loukkaantuneena:
"Te olette molemmat tuhmat, ihan Hölmölästä kotoisin! Ei kannata heittää
helmiä sikojen eteen. Ainoastaan se, joka varhaisimmasta nuoruudestaan
asti on ollut tämän ja tuonpuolisen maailman henkiolentojen yhteydessä,
voi arvostella yliluonnollisen elämän oikeata helmeä, s.o. kaikkea,
mitä on maan ylä- ja alapuolella. Mutta niin ei ole ollut teidän
asianne laita, eikä minun sentähden pitäisi ihmetellä eikä suuttua
siitä ettei teidän harjoittamaton ajatuskykynne voi käsittää henkiä ja
kummituksia. Olisin minä vainaja, jota en nyt onnekseni ole, hyppäisin
keskiyönaikaan teidän niskaanne, niin kyllä saisitte asiasta toisen ja
paremman käsityksen."
"Tuo ainoakin todiste!" sanoi Reitto nauraen, "niin uskomme sinua."
"Todiste! Hullutuksia! Todistukset eivät todista mitään. Jos on
todistuksia, eihän minun silloin tarvitse todistuksilla todistaa. Sitä
on täytynyt omin silmin nähdä, ja se on n.s. italialainen silmillinen
todistus, jota vastaan kenenkään on mahdoton mitään väittää. Siitä siis
olemme yksimieliset, että —"
"Ei tietysti silmillinen todistus, vaan silmävarainen todistus! niinhän
sinä tarkoitat?" oikasi Reitto. Vaiti sinä kielenturmelia, ärjäsi
Rankko, ethän aikone läksyttää minua alialkeiskoulun kielitiedoilla,
joiden tomun minä jo parikymmentä vuotta sitten olen jaloistani
puhdistanut. Vertailevan kielitieteen liekkikielet ovat minulle
synnynnäisiä, sillä jo kapalovauvana minä karjuin kiinaksi, uneksuin
arameeaksi ja söin pullostani sanskriitiksi. Ja sitten tulee tuo
ihminen ja väittää minun olevan väärässä. Eikö mies sitten tiedä,
mikä ero on silmillisellä ja silmävaraisella? Edellinen kuuluu
metsätieteeseen ja merkitsee ymppäämistä ja istuttamista. Jos minä nyt
ymppään ja istutan sinun todistuksen, eikö se selvästi ole silmillinen
todistus? Häh! Mong smi! Ja tämmöisellä silmillisellä todistuksella
minä nyt väitän aaveita olevan. Ymmärrätkös, pöllö?
"Oletkos sinä nähnyt aaveita?"
”Nähnyt aaveita! Tusinottain niitä leijaa minun ympärilläni, kun minä
olen niin henkinen. Mahnalainen. Asian sopii tietysti todistaa myös
kielitieteellisesti. Näin kun kielenä on jokin sana on selvä, että on
sekin, mitä sana merkitsee. Koska nyt on sana aave, on yönselvää että
yöllä aavehetkinä on aaveita, ja koska aaveita on yöllä, näkee jokainen
minun tietävän niitä olevan päivälläkin. Joka oli todistettava. Vanha
koulumestarini jo älysi minun älyni aaveasioista ja uskoi niitä itsekin.
"Vai niin! Mikäs sen valistuneen ukon nimi oli?"
”Hänen nimensä oli Elijas Pimeno."
"Vai niin! Nomen et omen!"
"Kuuleppas! Ole niin hyvä äläkä puhu portukaalia! Se ei sovi sinun
suuhusi. Kuinka sinä saatat puhutella sankaria tieteitten maailmassa
valistuneeksi ukoksi? Hän oli valaistu mies, samoinkuin sanotaan
että se ja sekin on valaistu kuvilla, valaistu selityksillä y.m.
mitä jokainen kirjapainon oppilas tietää. Mutta sinähän olet
vedenpaisumuksen aikuisella kannalla eikä mikään minne-laulaja ole
sinun kätkyesi ääressä laulanut:
"Gaudeamus igitur."
["Siis riemuitkaamme nyt" vanha latinalainen ylioppilaslaulu.]
Tällöin rupesi Reitto täyttä kurkkua nauramaan, ja niin myös Helmiaho.
"Mitä naurettavaa siinä on?" sanoi Rankko. "Ette suinkaan luule, että
minne-laulajat olivat kuokkavieraita. Suomalaisten ristiretkillä? Kun
silloin Gottfiiti Öljymäkiläinen hyökkäsi Jerusalemiin, sanoi Parmemie:
Akan minun saada täytyy vaikka se olisi kahleilla kytketty taivaaseen,
johon he vastasivat: Älä hulluttele äijä, kaartti kaatuu, mutta ei
antaudu! Ja semmoisille sankareille te nauratte! Eikö teillä ole älyä
tajuamaan maailman ja sotahistorian merkillisiä henkilöitä?
"Emme me naura minne- laulajille, vaan sinun gaudeaamuksellesi!"
"Kiitoksia paljon! Siitä saatte lakata! Mutta sinun entymoloogiset
muistutuksesi veivät meidät syrjään aaveista —"
Hän vaikeni äkkiä, sillä hän näki erään ratsastajan, jolla oli
Yhdysvaltojen rakuunaunivormu, ja sen merkeistä päättäen hän oli
upseeri. Tämä mies tuli täyttä laukkaa ratsastaen etelästä ja pysähtyi
noitten kolmen miehen eteen.
"Hyvää päivää!" tervehti hän. "Tämä on kai Helmiaho niminen maatila?"
"Niin on", vastasi Helmiaho. "Minä olen tämän talon omistaja."
"Helmiaho itse! Hauskaa saada tavasta teitä, sillä tulen pyytämään
tietoja."
"Mitä tietoja?"
"Se ei ole niin helposti sanottu. Sallikaa minun istua tähän hetkeksi!"
Hän hyppäsi hevoseltaan ja istui heidän viereensä. He katselivat
häntä tarkasti, eikä hän ollut sitä huomaavinaan. Hän oli tanakka,
lyhytkasvuinen mies, paksu ja musta oli täysipartansa. Katseensa oli
terävä; huulet eivät näkyneet, koska ne olivat viiksien peitossa.
"Olen täällä tiedusteliana", sanoi hän keveällä äänellä. "Olemme
pysähtyneet tuonne Fort Sillin luo ja aiomme Ljaano estakaadolle."
"Missä tarkoituksessa?" kysyi Helmiaho.
"Hallitukselle on tullut tieto, että aavikoilla on viime aikoina
tapahtunut monta väkivaltaista tekoa. Tämä on ankarasti rangaistava.
Luultavaa on, että pahantekijät ovat liitossa keskenänsä ja että
tämä liitto vielä on erittäin hyvin järjestetty. Tämä joukkio on nyt
ankaralla ja voimakkaalla iskulla hävitettävä. Kaksi eskatroonaa on
tähän toimeen määrätty ja niitten tulee puhdistaa aavikot ja lähiseudut
kaikesta epäilyttävästä roskaväestä. Tämä voima on nyt sioitettuna Fort
Sillin luona, niinkuin jo äsken mainitsin, ja minut on edeltäkäsin
lähetetty tänne hankkimaan tietoja ja tekemään liittoa noitten
rehellisten asukasten kanssa. Edellytämme tietysti, että jokainen
rehellinen mies meitä auttaa."
"Se on itsestään selvä, herrani. Iloitsen siitä, että olette minun
puoleeni kääntyneet, ja saatte olla varmat siitä, että teitä kaikin
voimin autan. Juho Helmiaho tunnetaan mieheksi, johon jokainen
rehellinen mies saa luottaa."
"Sen olen kuullut ja siksi tänne tulen."
Helmiaho alkoi täysin luottaa upseeriin. Hän kertoi nyt, minkä hän
oli kauppiaasta kuullut, sekä eilisestä kaksintaistelusta että
vieraanmiehen kuolemasta.
Upseeri kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvojensa eleet eivät
muuttuneet, mutta hänen silmänsä säkenöivät ja Helmiaho päätti siitä,
että soturia viehätti kuulla kaksintaistelusta. Mutta tarkka katsoja
olisi ehkä huomannut, että silmistä paloivatkin vihan ja kiukun liekit.
Hän puristi kädellään sapelinkahvaa ja kerran kuului siltä, kuin olisi
hän hampaitaan purrut. Muuten oli hän levollinen, eikä hän näyttänyt
huolivan muusta, kun tarkasti seurata kertomuksen juonta.
Helmiaho lopetti kertomuksensa selittelemällä seudun yleisiä oloja
ja miten vaarallista oli kulkea Ljaano estakaadon yli sekä lisäsi,
että kahden eskatroonan ratsuväen oli sangen vaikeata, oliko edes
mahdollistakaan, kulkea aavikon yli, siellä ei ollut laidunta, ja mikä
oli pahinta, heillä ei ollut vettä. Jos rupeaisi kuljettamaan eläimen
ruokaa ja vettä mukanaan, niin tarvittaisiin siihen monta kuormajuhtaa
ja nämät taas vaikeuttaisivat matkaa ja tarvitsisivat itse paljon
kuljetettavista ruokavarastoista.
"Saatatte olla oikeassa", sanoi upseeri. "Mutta ei se minuun kuulu, se
on päälliköitten asia. Mutta sanokaa minulle herrani, kuinka oikeastaan
on tuon erämaan hengen laita joka kuuluu liikkuvan Ljaano estakaadolla.
Olen kuullut paljon tästä käsittämättömästä hengestä puhuttavan mutta
en ole koskaan saanut siitä mitään varmaa tietoa."
"Sitten on käynyt teille samalla tavalla kuin minulle ja kaikille
muille. Voin muutamin sanoin kertoa teille, minkä siitä tiedän. Ljaano
estakaadon henki on salaperäinen ratsastaja, jolta ei kukaan ole
henkiin päässyt, joka vaan hänen kasvonsa on nähnyt, vaan on kaatunut
hänen kuulastaan, mikä aina sattuu keskellä otsaa. Merkillistä on, että
nämät kaatuneet aina ovat olleet rikollisia, jotka ovat tehneet Ljaano
estakaadon vaaralliseksi. Tämä henki näkyy siis olevan henkilö, joka
on tehtäväkseen ottanut niitten rikosten rankaisemisen, jotka siellä
tehdään."
"Hän on siis ihminen?"
"Tietysti!"
"Mutta miten hän käyttäytyy, ollakseen kaikkialla ja aina
näkymättömissä? Hänellä täytyy olla ruokaa ja juomaa sekä itsellensä
että myös jollekin eläimelle. Mistä hän sitä saa?"
"Sitähän juuri ei kukaan ihminen käsitä"
"Ja miten hän käyttäytyy voidaksensa olla ketään tapaamatta?"
"Hm! Te kyselette todellakin minulta liikoja, herrani. Hänet on nähty,
mutta vaan etäältä. Silloin hän kiitää eteenpäin kuin tuulispää ja
usein rätisee säkeniä sekä hänen edessään että takanansa. Muuan tuttuni
näki hänet eräänä yönä. Hän sanoo voivansa vannoa, että ratsastajan
päässä, hartioissa, kyynäspäissä ja pyssynpiipussa oli pieniä liekkiä,
olipa niitä vielä hevosen kuonossa, korvissa ja hännässäkin."
"Tuo on pelkkää hullutusta."
"Kyllä se siltä kuuluu; mutta tuo tuttavani on totuutta rakastava mies,
enkä voi uskoa hänen valhettelevan tai omiansa puhuvan."
Kun tämä asia tuli puheeksi, puuttui Ontuva Rankko puheeseen. Puhuttiin
englantia, ja silloin Rankkokin puhui järkevästi ja luonnollisesti.
Ainoastaan silloin kun puhe kävi saksaksi, alkoivat nuo kirjavat
houreet hänen päässään liikkua.
"Siinä nyt ollaan", huusi hän. "Ei kukaan tahdo uskoa yliluonnollisen
olemassa oloa. Minä en usko Ljaano estakaadon hengen olevan ihmisen,
vaan hän on joku kummituksen kaltainen olento, jäännös Kreikan
raivottarista, joka on vetääntynyt autiolle aavikolle, ikäänkuin vanha
soturi joka pakenee saunakamariinsa. Uskon aivan mielelläni kummituksen
purskuvan tulta ja säkeniä. Me kuolevaiset puhallamme tupakinsavua
suustamme, miksei siis henki voisi syöksyä tulta?
"Mutta voiko henki ampua pyssyllä" kysyi upseeri, katsoen Ontuvaa
Rankkoa halveksivasti.
”Miksi ei? Olen eräässä markkinakojussa nähnyt kanan laukaisevan pientä
kanuunaa, jänis teki samoin. Minkä kana tai jänis osaa tehdä, täytyy
kai hengelle olla helppo tehtävä.”
"Te käytätte sangen merkillisiä todisteita, herrani! Todellakin ette
siinä osoita suurtakaan viisautta tahi älyä."
Nämät sanat loukkasivat Rankkoa. Hän vastasi terävästi:
"Totta kyllä; mutta minulla on syyni, miksi en puhu niin oppineesti
kuin taitaisin. Te näytätte niin tyhmältä että pelkään, ettette
ensinkään minua ymmärtäisi, jos käyttäisin lauseita, jotka vähänkin
olisivat koulupojan ymmärrystä ylempänä.."
"Master”, huudahti upseeri kiivastuen. ”Kuinka uskallatte sillä tavalla
loukata Yhdysvaltojen sotajoukkoon kuuluvaa kapteenia?"
"Oo, älkää niin kovin kiukustuko! Minulle on yhdentekevää, oletteko
pyssyn tai lampun sytyttäjä. Itse aloitte loukkaamaan ja nyt saatte
tyyneesti pitää vastaukseni hyvänänne. Jollette sitä tahdo, olen valmis
suoriutumaan asiasta pyssynkuulalla. Teidän säätynne ei vaikuta lännen
mieheen mitään."
Näkyi että upseerin oli vaikea hillitä vihaansa; kuitenkin onnistui
hänen levollisesti vastata:
"Olisin pahoillani, jos täytyisin ampua teidät kuoliaaksi. Osaan
jotenkin hyvin pyssyä pidellä, mutta en ole mikään heittiö ja taistelen
ainoastaan upseerien kanssa. Muuten olisi hävytöntä vuodattaa verta
master Helmiahon kodissa. Aion jäädä tänne kunnes sotajoukkoni saapuu
ja tahdon sentähden ylläpitää rauhaa hänen kotonaan."
"Olen teille siitä kiitollinen, herrani", sanoi Helmiaho. "Jos tahdotte
luokseni jäädä, annan teille vierashuoneen ja hevosellenne hyvän paikan
tallissa."
"Kiitoksia! Vien sen heti talliin. Missä se on?"
"Näytän sen teille, ja sitten esittelen teidät vaimolleni, joka näyttää
teille huoneenne."
Hän nousi ja upseeri teki samoin, molemmat lähtivät talliin, hevosta
viemään. Sitten palasi isäntä yksistään, ilmoittaen toisille, että
kapteeni oli jäänyt huoneeseensa lepäämään. Isäntä iloitsi vieraastansa
sekä rakuunien tulosta. Mutta Rankko ravisti päätään ja sanoi saksaksi:
"Minä en pidä tuosta miehestä. Hänen kasvoissaan on jotakin, joka
loukkaa hienoa myötätuntoisuuttani. Hänen silmänsä ovat kuin kaksi
rasvapilkkua laihassa lihaliemessä. Niissä on niin kavala ja viekas
katse. Minun ei tarvitsisi koetella häntä tietääkseni ettei hän ole
mikään rehellinen mies. Hän ei osaisi lausua tunnussanaa shibbok."
"Shibbok! Mikä sana se on?" kysyi Silmänkääntäjä-Reitto.
"Ettekö sitä tiedä? No, en sitä kummeksi, sillä en ole vielä koskaan
tavannut ainoatakaan lukiolaista, joka jotakin muistaisi. Onpa hyvä,
että Ontuvalla Rankolla on niin tavaton muisto, että hän tietoineen
voi auttaa teitä, pienoisylioppilaita Kun hunnit aikoivat Elben yli,
tahtoivat he pysyä tuntemattomina ja sanoivat itsensä brasilialaisiksi
araabeiksi. Mutta silloin seisoi vanha marski Derffinger joen luona
ja käski jokaisen lausua sanan 'shibbok'. Joka ei osaisi sitä lausua,
siltä hakattaisiin pää poikki. Kun eivät Hunnit osanneet sanoa,
shibbok, seurasi siitä, että heiltä hakattiin päät poikki."
Nuo molemmat kuulijat katsoivat silmät selällään puhujaan, eivätkä
tienneet itkeäkö vai nauraako.
"Vai niin, Rankko", huusi lopulta Reikko "sinä tarkoitat kai
'shibboleth' sanaa, jota gileadilaiset käskivät Efraimin lasten lausua,
niinkuin Tuomarien kirjassa mainitaan."
"Suus kiinni! Ei sinun tarvitse minua Tuomarinkirjalla iskeä. Sanon
sinulle, että minulla on tarkat tiedot Israelin lasten tuomarien ja
pappien nimistä sekä oloista. Ensimmäinen tuomari Mooseksen jälkeen oli
Josua. Hän se oli joka niin pelotti auringon ja kuun että ne kävivät
liikkumattomiksi. Tämä tapahtui Toursin ja Poitiersin taistelussa
Kaarle Martellia, Edomin ruhtinasta vastaan. Aurinko oli juuri
laskemassa Himalaijan taakse ja kuu oli noussut Khimbovatson yli.
Jotta päivä pitenisi, ojensi Josua kätensä, uhkasi nyrkillään molempia
taivaankappaleita ja huusi:
"Oribus pictus, boa constrictus,
Spiritus rectus, genua flectus."
[Latinansotkuista sekamelskaa.]
Heti pysähtyivät Foibos ja Selene ja odottivat kauniisti, kunnes
taistelu oli voitettu. Katsos Reitto, minä tunnen historian niin hyvin,
kuin olisin minä itse ollut kuuna. Tuommoiset historialliset hetket
istuvat selkäytimeen hyvin lujasti kiinni. Tämä on, niinkuin tunnettu
muistin tyyssija. Tunnen hyvin. — — —
Rankko olisi kyllä vielä kauvan jatkanut tätä sekasotkua, jollei
Helmiaho olisi häntä keskeyttänyt näyttämällä pohjoiseen, josta näkyi
kolme ratsastajaa hitaasti lähestyvän. Rankko huudahti isosti ja nousi
äkkiä paikaltaan.
"Tunnetkos noita miehiä?" kysyi Reitto.
"Tunnen", vastasi tämä. "He ovat — — hm en vielä tahdo mainita heidän
nimiään, vaan odotan, nähdäkseni mitä heistä pidätte."
Näistä kolmesta tulijasta oli yksi lyhyt ja paksu, toinen pitkä ja
hoikka ja kolmas oli keskikokoinen ja ratsasti kauniilla mustalla
hevosella. Silmänkääntäjä-Reitto varjosti silmiään, katseli heitä
terävästi ja huudahti sitte:
"Rankko, sinä salaat meiltä heidän nimensä, yllättääksesi meitä. Mutta
en olisi lännen mies, jollen heti arvaisi, ketkä nuo kolme miestä ovat."
"No, ketkä he sitte ovat?"
"Kaksi heistä, toinen paksu ja toinen hoikka, lyhyt ratsastaen
korkealla, virmalla hevosella ja pitkä pienellä muulilla, he eivät voi
olla muita kuin Pitkä Pekka ja Paksu Paavo. Ja tuo kolmas on varmaankin
Vanha Kovakoura."
"Kuinkas tulit sitä ajatelleeksi?"
"Etkös itse sanonut hänen tulevan paksun Paavon seurassa, ja eikö Vanha
Kovakoura aina ratsasta mustalla hevosella, niinkuin kukin tietää, joka
hänestä on kuullut puhuttavan?"
"Hm! Kyllä sinä olet sentään viisas mies vaikket ole kielellisissä ja
tieteellisissä asioissa vielä päässyt pariisilaista A:ta tuntemaan."
"No, sano, enkö oikein arvannut!"
"Kyllä sinä tällä kertaa olet oikeassa. Ne ne ovat. He tulevat paljon
aikaisemmin kuin luulin. Toivon, että heitä tervehditään tarpeellisella
kunnioituksella ja nöyryydellä."
Nuo kolme ratsastajaa olivat nyt päässeet perille, pysähtyivät ja
astuivat hevosiltaan alas. Heillä oli samat aseet ja vaatteet kuin
ratsastaessaan Kansallispuistoon. Helmiaho ja Reitto katselivat
erityisesti Vanhaa Kovakouraa, joka oli kuuluisimpia metsästäjiä.
Kysymättä Rankolta kutka nuo kaksi outoa miestä olivat, astui Vanha
Kovakoura Helmiahon luokse, oijensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Otaksun että teille on ilmoitettu meidän tulostamme, master Helmiaho
ja että ehkä olemme tervetulleita. He kättelivät toisiansa ja Helmiaho
lausui:
"Ontuva Rankko on kertonut teidän tulostanne ja minä olin siitä
erinomaisen iloinen. Koko taloni on teidän käytettävänänne. Olkaa
niinkuin kotonanne ja jääkää luokseni niin kauvaksi kuin mahdollista!"
"Oo, niin kauvaa emme voi luoksenne jäädä. Me aiomme lähteä Ljaanon yli
tavataksemme sen tuolla puolen erään, joka meitä odottaa."
"Onko se Vinnetuu?"
"On! Onko Rankko sanonut sen teille?"
"On ja toivon että voisin seurata teitä sinne, saadakseni nähdä
apakhien päällikön. Mutta sanokaa, herrani, miten te minut tunsitte? Te
mainitsitte heti nimeni."
"Tarvitseeko mielestänne olla niin älykäs tunteaksensa teidät Helmiahon
omistajaksi? Tehän olette arkivaatteissa ja olette ihan semmoinen,
joksi teitä on minulle kuvattu!”
"Olette siis kyselleet tietoja minusta?"
"Tietysti. Lännen mailla on parasta edeltäpäin hankkia tietoja niistä
henkilöistä, joitten luokse aikoo lähteä. Sain tietää olevanne
saksalaisen, ja siksi puhuttelin teitä heti äidinkielellänne. Saanko
tietää kuka tämä toinen herra on?"
"Minua nimitetään tavallisesti Silmänkääntäjä-Reitoksi", vastasi
entinen silmänkääntäjä. "Minä olen tavallinen aavikkometsästäjä,
herrani, enkä saata otaksua teidän tuntevan nimeäni."
"Miksen? Sen joka minun laillani niin kauvan on täällä lännessä
samoillut, on täytynyt kuulla puhuttavan Silmänkääntäjä-Reitosta. Te
olette kelpo jälkien löytäjä, ja mikä on vielä parempi, olette kunnon
mies. Tässä on käteni! Olkaamme hyviä tovereita niinkauvan kun saamme
yhdessä olla. Eikö niin, herrani?"
Vaikka lännessä ei ole säätyerotusta, on kuitenkin tavallista kohdella
eteviä metsästäjiä erityisellä kunnioituksella. Reiton onnesta
hymyilevät kasvot ilmaisivat sitä ylpeyttä, jonka hän tunsi siitä,
kun Vanha Kovakoura häntä näin huomaavaisesti kohteli. Hän tarttui
ojennettuun käteen, puristi sitä sydämellisesti ja vastasi:
"Jos toveruudesta puhutte, on se minulle kunnia, jonka minun ensin
täytyy ansaita. Toivon, että hyvin kauvan saisin olla teidän
seurassanne niin olisin erinomaisen kiitollinen?"
"Miksi ei! Ljaanon yli kuljetaan mieluummin niin suuressa seurassa
kuin mahdollista; on sentähden minulle mieluista, että yhdytte meihin.
Edellytän tietysti, ettei kummankaan tarvitse odottaa toisen lähtöä?
Koska aiotte lähteä?"
"Minä olen lupaantunut oppaaksi eräälle 'timanttipoika' seurueelle.
Heidän pitäisi saapua tänne tänään."
"Sehän sopii hyvin, sillä minä aion lähteä täältä huomenna. No
'timanttipojat' ovat kai matkalla Aritsoonaan?"
"Niin ovat."
"No, silloin saatte luultavasti myös nähdä Vinnetuun. Se paikka
jossa yhdymme häneen on juuri teidän matkanne varrella. Mutta nyt
tahdon esittää teille molemmat seuralaiseni, jotta oppisitte heitäkin
tuntemaan."
"Minä jo tunnen heidät, sillä ulkomuotonsa heidät ilmaisee. Muuten on
Rankko jo maininut heidän nimensä."
Tällä välin oli Helmiaho jo tervehtänyt Paavoa ja Pekkaa. Veijo-neekeri
otti hänet haltuunsa; sitten asetuttiin istumaan ja Helmiaho lähti
tilaamaan hyvän aamiaisen ystävilleen. Itse toi hän juotavaa ja näin
istuivat miehet keskustellen edellisen päivän tapahtumista.
Rakuunaupseeri oli sanonut tahtovansa levätä. Mutta hän, ei
levännytkään, vaikka hän oli saanut toisen päätyhuoneen. Hän oli
teljennyt oven ja kävi edestakaisin lattialla, ajatuksiin vaipuneena.
Huone oli pohjoiseen päin, josta syystä hän huomasi edellämainittujen
kolmen ratsastajan tulon.
"Keitä lienevät nuo miehet, ja mihin he aikovat? Luultavasti hekin
aikovat Ljaano estakaadon yli Tämä on tukalaa. Toisella on erinomainen
ratsu ja hän näyttää kokeneelta lännen mieheltä. Jos nämät miehet
joutuvat saksalaisten siirtolaisten jäljille, voivat ne pian tehdä koko
kelpo juonemme tyhjäksi. Saapa jo varoa Silmänkääntäjä-Reittoakin.
Onpa onni, etteivät nuo 'timanttipojat' tule Helmiahoon! Hän saa
odottaa heitä niin kauvan kunnes hän ei voi meitä enää vahingoittaa.
Minun täytyy koettaa saada noita muitakin viipymään täällä, kunnes
olemme kepposemme päättäneet. Virkapukuni on oikea ja jollei Helmiaho
ole mitään epäillyt, niin ei noitten äskentulleitten päähänkään saata
juolahtaa, että minä olen Ljaano-kotkien, valepukuun puettu johtaja."
Hän odotti vielä hetken aikaa ja meni sitten alas, yhtyäksensä miehiin,
jotka nyt söivät talon edustalla. Tämä, muka rakuuna, ei ollut kukaan
muu kuin tuo sama Isäntä niminen mies, joka edellisenä päivänä oli
noita kahta intiaania vainonnut ja sitten tavannut Hono-veljekset.
Ristihuuli ei tänään ollut huomattavissa, kun viikset oli kammattu
huulia peittämään.
Hänen alas tullessaan tiesi jo Vanha Kovakoura eilispäivän
tapahtumista ja Helmiaho oli myös maininnut upseerin tulosta. Hänen nyt
saapuessaan, sanoi Helmiaho:
"Tuossa kapteeni tulee. Nyt hän itse saa kertoa tänne tulonsa syyn.
Tuoppas, muijaseni lautanen upseerille."
Tämän viimeisen lausui hän vaimolleen, joka seisoi akkunassa vieraitaan
katsellen. Lautanen tuotiin ja upseeri istui aterioimaan. Hän peljästyi
kuullessaan kolmen viimeksi saapuneen nimet mutta hän koetti olla
näyttämättä pelkoonsa. Ei mikään voinut olla hänelle vastenmieiisempää
kuin Vanhan Kovakouran läsnäolo. Hän katseli häntä tuikeasti, mutta
tätä ei tuo kuuluisa metsästäjä ollut huomaavinaan, eikä myös ollut
hänestä paljon valittavinaan.
Vale-kapteeni kertoi samaa nyt kuin tullessaan. Hän ei huomannut, että
Vanha Kovakoura painoi hattunsa syvemmälle otsaan, voidaksensa paremmin
häntä salaa tarkastaa. Kun upseeri lakkasi puhumasta, kysyi metsästäjä
hyvin viattomasti: "Missä sanoitte sotilaanne nyt olevan?"
"Fort Sillin luona"
"Ja sieltä olette tiedustelunne alkaneet."
"Niin, sieltä."
"Olette siis ollut Fort Sillin luona ja tunnette tarkoin seudun ja sen
olot."
"Tietysti."
"Olin kerran siellä, monta vuotta sitte; silloin oli eversti Olmers
komentajana siellä. Mikä on nykyisen komentajan nimi?"
"Paine."
"En tunne häntä. Oletteko nähnyt ja puhutellut häntä?"
"Tietysti."
"Ja teidän rakuunanne tulevat tänne näinä päivinä. Onpa vahinko,
etteivät tule jo tänään tai huomenna! Saisimme silloin ratsastaa heidän
seurassaan aavikon yli; se olisi paljon turvallisempaa."
"Sopiihan odottaa, kunnes tulevat."
"Siihen ei minulla ole aikaa, eikä halua."
"No yhden päivän te kai voitte uhrata, kun sitte saatte turvallisesti
matkustaa."
"Yhden päivän! Hm! Onko tässä todellakin kysymys vaan yhdestä päivästä?"
"On, korkeintaan kahdesta."
"Silloin olemme asiasta erimieltä."
"Mitenkä niin?"
"Koska olen varma siitä, etteivät teidän rakuunanne milloinkaan tänne
tule."
"Mikä saattaa teitä ajattelemaan noin omituisesti?"
"Kun tiedän varmasti ettei Fort Sillin luona, eikä sen lähelläkään ole
sotajoukkoa, jonka olisi määrä lähteä Ljaano estakaadolle."
"Vai niin. Tuleeko minun ymmärtää tuota siten, että sanotte minun
valhetteliaksi?" kysyi upseeri kiivastuen.
"Kyllä, siten tulee teidän ymmärtää sanani. Väitän vakaasti teitä
valhetteliaksi", vastasi Vanha Kovakoura yhtä levollisesti kuin ennen.
"Perhana! Tiedättekö, tuon loukkauksen voi ainoastaan verellä pois
pestä?"
"Niin, oikeastaan meidän tulisi kaksintaistella; s.o. jos todellakin
olisitte upseeri Yhdysvaltain armeijassa; mutta se ette ole."
"Sanotte vielä senkin", sanoi vieras ja kavahti uhaten pystyyn. "Annan
teille kunniasanani että olen upseeri ja pitäisihän jo minun pukunikin
sen ilmaista teille. Jollette sittekään usko, kehotan teitä tarttumaan
aseisiin."
Vanha Kovakoura katseli hymyillen häntä ja sanoi:
"Tyyntykää herrani! Jos te joskus olette nimeni kuulleet, tulee teidän
tietää, ettei minun kaltaistani miestä puijata. Minä en tappele roiston
kanssa, mutta jos siksi tulee, olen minä valmis yhdellä nykäyksellä
vääntämään teiltä niskat nurin."
"Ihminen!" huusi Isäntä, kiskoen molemmat pistoolit vyöstään. "Sanokaa
vielä kerran ja minä ammun teidät!"
Hän oli tuskin tuon uhkauksen lausunut, kun Vanha Kovakoura seisoi
hänen edessään, tempasi pistoolit häneltä pois, ja sanoi, tällä kertaa
ihan toisella äänellä:
"Älä ole niin nenäkäs mies, mutta tällä kertaa tahdon teitä säästää,
koska minulla ei ole oikein selvää todistusta teitä vastaan. Aluksi
tahdon tehdä ampuma-aseenne vaarattomiksi."
Hän laukasi molemmat pistoolit ja jatkoi:
"Sitten saan kertoa teille, että tulen Fort Sillistä ja tunnen
komentajan siellä varsin hyvin. Edellisen nimi tosin oli Paine mutta
hän kutsuttiin sieltä pois kolme viikkoa sitten ja hänen sijaansa
tuli majuri Ovio, mutta siitä ette näy tietävän mitään. Te sanotte
ratsastaneenne Fort Sillistä viikko sitte; jos tämä olisi totta,
pitäisi teidän tuntea majuri Ovion. Kun ette häntä tunne, ette siis ole
siellä olleet, ja koko tuo juttu rakuunoistanne ja Ljaano estakaado
-retkestänne on pelkkää petosta."
Sangen hämillään oli Isäntä tästä, mutta hän koetti sitä peittää ja
sanoi:
"No minä myönnän, ettei joukkoni olekkaan Fort Sillissä, mutta ei tätä
asiaa sentähden tarvitse petokseksi sanoa. Minun täytyy olla varovainen
enkä saa ilmoittaa väkeni todellista olopaikkaa."
"Älkää tuhmuuksia laverrelko! Minulta ei teidän tarvitse salata.
Ajattelen jokaisen upseerin olevan iloissaan, jos Vanha Kovakoura olisi
hänen uskottunsa. Muuten en näe teitä nyt ensikertaa. Ettekö kerran
olleet oikeudessa Los Aminaksessa erään junan hätyyttämisestä? Teidän
onnistui silloin muuttamien roistojen avulla todistaa olleenne muualla,
mutta syyllinen te kuitenkin olitte. Te julistettiin vapaaksi, mutta
teidät olisi hirtetty jollette olisi päässeet pakenemaan."
"Se en ollut minä."
"Älkää valhetelko! Isänti tai Isäntä tai sinnepäin oli silloinen
nimenne."
"Nykyistä nimeänne en tiedä, enkä myös miksi olette valepuvussa, enkä
aio sitä tutkiakaan; siirtäkää vähän viiksiänne, olen varma siitä että
olette ristihuuli."
"Kenen luvalla minua tuolla tavoin tentteeraatte?" kysyi Isäntä
voimattomassa kiukussaan.
"Omalla luvallanne. Ei minun muuten tarvitsekaan huultanne nähdä,
tiedän muutenkin mikä te olette. Tässä on aseenne, mutta korjatkaa
luunne pian täältä pois ja olkaa iloinen päästessänne niin hyvällä
hinnalla! Mutta varokaa toiste tielleni tulemasta! Silloin saattaisi
teille käydä pahemmin."
Hän heitti pistoolit hänen jalkojensa eteen. Mies otti ne maasta, pisti
vyöhönsä ja sanoi:
"Teidän syytöksenne minua kohtaan ovat naurettavia. Te varmaankin
erehdytte henkilöstä. Suon teille sentähden anteeksi. Paperini ovat
tuolla huoneessa, menen ne noutamaan ja näytän ne teille; olen varma
siitä, että pyydätte minulta anteeksi.”
"Lännen mies nauraa teidän papereitanne, jotka varmaan ovat varastetut.
Mutta jos teitä huvittaa, niin näyttäkää ne vaan meille. Minä en huoli
niitä nähdä."
Mies lähti.
"Olipa tuo tulema!" sanoi Helmiaho. "Oletteko varma asiastanne herra?"
"Ihan varma", vastasi Vanha Kovakoura.
"Enkö sitä heti ajatellut", tokasi Ontuva Rankko. "Miehellä on
perin petollinen naama, ja olen hänelle suoraan sanonut, mutta
luikertelemalla koetti hän pälkähästä päästä. Olen minäkin ollut
Arkaadiassa ja Hippokrateksella josta runoilia" — —
"Hippogryyfi se on, eikä Hippokrates!" huusi Paksu Paavo hänelle.
"Vaiti, sinä vanha paksupää! Tuskin olet tänne päässyt, kun jo rupeet
väittelemään. Et voi pidättää suuttumustasi siitä, että minä olen sinua
taitavampi. Kaikki 'hippo' alkuiset sanat johtuvat sanskriitistä ja
siinä olen minä sinua paljon taitavampi."
"Eipä niinkään, hippos on kreikkaa."
"Kreikkaa! Kuulkaas häntä! Herra Paksu Paavo, mitä sinä oikeastaan
tiedät Kreikasta? Sinä et edes tiedä, mikä oli Aleksanteri Suuren kimon
nimi."
"Mikä se sitten oli?"
"Minotaurus, tietysti."
"Vai niin, Pukefalos minä sen muistelen olleen."
"Eipä, nyt iskit kiveen, kimon nimi oli Minotaurus. Se oli sama kimo,
jolla Kustaa Aatolffi ratsasti Pariisin tappelussa, jossa hän kaatui."
"Mutta Rankko! Lytsenissähän tuo tapahtui."
"Ah, juttuja! Jollette minua usko, kysy Vanhalta Kovakouralta. Hän on
tieteissä ja taiteissa kuin kotonaan ja hän päättäköön, kumpi meistä on
oikeassa.
"Nyt jätämme noin tieteelliset asiat", vastasi tämä hymyillen. "Meillä
on niin paljon muuta ajateltavaa."
Tällä tavoin johtui puhe vakaville aloille. Vanha Kovakoura kyseli
tarkasti kaikkia viime tapahtumista, ja varsinkin näytti hän
kiinnittävän huomiotaan Veri-Repoon. Hän kyseli myös "timanttipojista",
joita Silmänkääntäjä-Reitto odotteli. Sitte puhuttiin laveasti
aavikosta; jokainen tiesi kertoa siitä jotakin kauheata, itse
kokemaansa, ja näin olisi keskustelu venynyt yhä pitemmälle jolleivät
Veijo ynnä Helmiahon neekeri olisi tulleet sitä keskeyttämään.
Viimemainittu nim. kysyi isännältään:
"Mihin Massa Helmiaho asettamas kaikki monet hevoset kun tulevat."
"Mitkä hevoset?" kysyi isäntä.
"Sotamiesten hevoset, jotka upseeri lähtimäs hakeen."
"Vai niin, onko hän lähtenyt pois?"
"On, hän olla poissa. Mutta ensin hän sanomas tuovan monta ratsastajaa
tänne."
"Hän on siis salaa poistanut. Se ei todista hyvää omatuntoa. Mihin
suuntaan hän ratsasti?"
"Hän asettama satula hevoseen, taluttama sen tallista ja ratsastama
tallin ympäri ja sitte tuonne."
Neekeri osoitti pohjoiseen.
"Se on epäiltävää. Tarvitsisi ratsastaa hänen jälkeensä. Hän sanoo
heidän varmasti tulevan ja että hän odottaa heitä täällä, ja kuitenkin
lähtee hän heitä vastaan. Tahtoisin ajaa häntä takaa ja kysyä, miksi
hän ei ilmoittanut lähtöänsä."
"Sopii niin tehdä", sanoi Vanha Kovakoura hymyillen, "mutta ette
joutuisi kauaksi pohjoiseen."
"Kuinka niin?"
"Koska se vaan oli kepponen häneltä lähteä siihen suuntaan
ratsastamaan. Mies ei ole upseeri ja on kuitenkin upseerin puvussa.
Hänellä siis ei ole hyvää mielessä. Kun hän huomasi olevansa tunnettu,
piti hän parhaimpana pötkiä pakoon ja ratsastaa tietysti ihan toiseen
suuntaan kuin mihin hän oikeastaan aikoi."
"Mutta minne hän aikoo? Lännessä ja lounaassa on Ljaano estakaado;
etelässä hän on ollut, sillä sieltä hän tuli, idästä hänellä ei ole
mitään etsittävää, jäljillä on siis vaan pohjoinen ja sinne hän myös
lähti.
"Master Helmiaho, älkää pahastuko, jos luulen, että olette erehtyneet.
Otan asiat päinvastaiselta kannalta kuin mitä tuo mies puhui. Hän tuli
etelästä ja lähti pohjoiseen; no, olen varma siitä, että jos seuraamme
hänen jälkiään, huomaamme pian hänen suuntaa muuttaneen. Se, mitä hän
sotilaista puhui, oli valhetta."
"Siitä olen minäkin varma; mutta miksi päästitte hänet?"
"Koska hän ei ole minun käskettävänäni, enkä voi todistaa häntä
syylliseksi."
"No sanokaa kumminkin missä tarkoituksessa hän tänne tuli."
"Te näytte pitävän minut kaikkitietävänä. Mutta minä voin vaan
otaksua. Minusta näyttää siltä, kuin olisi hän tullut tänne jotakin
tiedustelemaan — — ja mitä? Teidän kotinne on monelle lähtöpaikkana
Ljaanon yli. Ajattelen hänen tahtoneen tiedustella, oliko tälle
matkalle aikovaa väkeä, sillä teiltä hän aina jotakin etua odottaa.
Sanokaa itse miksi on hän on huomionsa heihin kiintynyt, ja mitä heistä
on voitettavaa?"
"Hm!" mutisi Helmiaho. "Minä ymmärrän, te luulette tätä miestä Ljaano
kotkaksi."
"Niin juuri teenkin."
"Mutta silloin ei teidän olisi pitänyt häntä päästää. Mutta onhan
totta, ettei ollut mitään todistuksia häntä vastaan, eikä tuo siis
käynyt päinsä. Hän sai kuulla Silmänkääntäjä-Reiton odottavan
timanttipoikia. Ehkä hän nyt valmistautuu hyökkäämään heidän
kimppuunsa."
"Varmasti tuo mies ei ole yksin näillä seuduin, vaan hänen muassaan
on varmaankin muita, jotka odottavat häntä jossakin. Me emme voineet
hänelle mitään tehdä, vaikka tiesinkin että hän hiipisi pois. Mutta kun
hän on poissa, tahdon kuitenkin saada varmuuden siitä, olenko arvannut
oikein vai väärinkö. Aion tarkasti seurata hänen jälkiään. Pitkäkö aika
on hänen lähdöstään kulunut?"
"Saattamas olla ehkä puolentoista tuntia." vastasi neekeri.
"Silloin täytyy kiirehtiä. Tahtooko kukaan tulla mukaan?"
Kaikki sanoivat haluavansa tulla. Vanha Kovakoura valitsi
Silmänkääntäjä-Reiton, varmaankin oppiaksensa häntä tuntemaan, sillä
tämmöisellä matkalla tulisi kyllä tilaisuus koetella häntä.
"Mutta korkeasti kunnioitettu herrani" sanoi Ontuva Rankko
tyytymättömänä, "kun valitsette toisen ettekä minua mukaanne, ette
osoita tarpeeksi huomiota minun ansioilleni. Taikka oletteko sitä
mieltä, etten voi olla teille hyödyksi jälkien etsinnässä? Jos minä
saisin mukaan tulla, pitäisin minä sen erityisenä maantieteellisenä
palkintona."
"Vai niin", sanoi Vanha Kovakoura nauraen, "millä olette tuon palkinnon
ansainneet?"
"Ensinnä ja ylipäätään maallisella olemassa olollani. Toiseksi siliä,
etten ole vähemmin utelias kuin muutkaan. Ja kolmanneksi, koska minulla
ehkä vielä olisi jotakin opittavaa, jos hyväntahtoisesti ottaisitte
minut mukaanne."
"Luuletteko todellakin, että teillä vielä olisi mitään opittavaa?
Tuommoista kainoutta täytyy palkita. Saatte tulla mukaan."
"Mainiota", nyökkäsi Rankko. "Kiitän teitä sydämellisesti, herrani.
Olen antanut toisille loistavan esimerkin kiitettävästä kainoudesta."
Hän lähti ylpein askelin talliin. Helmiaho tarjosi Vanhalle
Kovakouralle muutamia hyviä levänneitä hevosia ja tämä tarjous vastaan
otettiin mieluisasti. Neekerit saivat tuoda kolme hevosta laitumella
sekä satuloida ne. Sitten ratsastivat Vanha Kovakoura, Reitto ja Rankko
pois, seuraten tallista asti upseerin jälkiä.
Ne johtivat todella pohjoiseen mutta vaan vähän matkaa; sitten
kaarsivat ne mutkassa etelään ja lopuksi lounaseen. Näin oli Isäntä
ratsastanut ympyrän kolmeneljännestä, eikä tuo ympyrä läpimitaten
sitäpaitsi ollut iso.
Vanha Kovakoura ratsasti edellä, hyvin etunojossa, pitääkseen jälkiä
tarkasti silmällä. Kun hän nyt oli varma siitä, etteivät ne enää
mutkineet, vaan kulkivat määrättyä suoraa linjaa, pysähti hän hevosen
ja kysyi:
"Master Reitto, mitä, sanotte näistä jäljistä. Uskallammeko niihin
luottaa?"
"Varmaankin, herrani", vastasi kysytty, joka hyvin huomasi Vanhan
Kovakouran tahtovan häntä vähän tutkia. "Tästä alkaen tunnustaa mies
maansa. Hän ratsastaa ihan suoraan Ljaano estakaadolle ja — —"
Hän vaikeni ja mietti.
"No ja — — —?"
"Näyttää siltä kuin olisi hänellä kovin kiire ollut. Hän on tehnyt
hyvin pienen kierron Helmiahon talon ympärillä, sillä hänellä ei ole
ollut aika tehdä suurempaa. Sitäpaitsi on hän ajanut täyttä laukkaa.
Mikä häntä on ajanut?”
"Niin mikä?"
"Jos voisinkin sen sanoa, mutta minun tietoni loppuu siihen. Ehkäpä te
arvaatte sen paremmin kuin minä."
"En tahdo antautua arveluihin. On parempi että ryhdymme varmuudella
toimeen. Onhan meillä aikaa uhrata siihen muutama tunti. Seurataan
jälkiä mahdollisimman kiireesti."
He lähtivät liikkeelle ja antoivat hevosten laukata, sillä jäljet
olivat niin selvät, etteivät ensinkään huolineet viipyä niiden
tarkkaamisessa.
Pian saattoi huomata, että Helmiahon maatila oli viljeltävän maan
rajalla, sillä seutu muuttui nyt täydellisesti.
Uutisasunnosta pohjoiseen oli vielä metsää. Sieltä etelään näkyi vaan
muutamia puita. Pensaikot harvenivat, puhveliruoho loppui ja paikottain
näkyi karhun heinää, joka aina on karun maan tuntomerkki. Yhä useammin
pilkisti pelkkä kuiva hiekka esille ja aron tähänastinen aaltomainen
pinta muuttui pian tasaiseksi lakeudeksi.
Pian oli kaikkialla pelkkää hiekkaa, ainoastaan siellä täällä oli
karhunheinää, josta yleni tummanruskeita kukkapuikeloita. Edempänä
ei ollut enään tätäkään heinää, vaan sen sijassa paksuja, okaisia
kaktus-ohrakkeita, sekä pitkulaisia käärmeen tavoin kiemurtelevia
lonkerokasveja. Isäntä oli välttänyt näitä hevosellensa vaarallisia
ohrakepaikkoja. Hän oli antanut eläimensä levähtää hetkisen silloin
tällöin; sitten osoittivat syvät jäljet että hän taas oli mennyt täyttä
laukkaa.
Näin he yhä etenivät. Oli jo kulunut enemmän kuin 2 tuntia siitä kun
nuo kolme ratsastajaa lähtivät Helmiahosta. He olivat jo kulkeneet
enemmän kuin 20 kilom., eivätkä vielä olleet nähneet takaa ajamaansa
ratsastajaa, sillä tämä oli ennättänyt niin pitkän matkan edelle,
etteivät Helmiahon hevoset saaneet häntä kiinni.
Silloin havaitsivat he äkkiä tumman kaistaleen, joka vasemmalta puolen
varjon tavoin tunkeusi tasankoon. Paikka oli jonkinlainen ylänkö, jossa
oli hedelmällisempää maata, mutta siellä ei kuitenkaan kasvanut muuta
kuin neskiittopensaita. Jäljet johtivat tänne, eikä ratsastajilla ollut
sinne enempää kuin kahden minutin matka. Mutta silloin Vanha Kovakoura
pysähtyi, viittasi eteensä ja sanoi:
"Varokaa! Noitten pensaitten takana lienee ihmisiä. Ettekö nähneet
jotakin?"
"Emme", vastasi Reitto.
"Mutta minusta näytti siltä, kuin siellä jotakin liikkuisi. Menemmekö
vasemmalta, että pääsemme meskiittopensaitten väliin?"
He tekivät mutkan ja jouduttivat hevosiaan, päästäksensä niin pian kuin
suinkin pois tasangolta, jossa heidät helposti nähtäisiin. Pensaitten
luokse, saavuttuaan astui Vanha Kovakoura hevosen selästä.
"Jääkää tänne ja pitäkää hevostani", sanoi hän. "Minä lähden
tiedustelemaan. Mutta pitäkää aseet käsillä ja olkaa varuillanne! Jos
minun täytyy ampua, niin tulkaa heti luokseni."
Hän kumartui alas, ryömi pensaitten sekaan ja katosi. Oli tuskin kolme
minuttia kulunut kun hän palasi, tyytyväisesti hymyillen.
"Upseeri ei ole siellä", sanoi hän. "Eivätkä ne hänen tovereitaankaan
ole, nuo tuolla pensaitten takana. Luulen että saamme tehdä hyvin
hauskan tuttavuuden. Master Reitto, oletteko ehkä kuulleet puhuttavan
Hono- veljeksistä?"
"Niistäkö puhuttavan! Sehän on tietty."
"No, astukaa alas ja tulkaa mukaan! En ole vielä koskaan heitä nähnyt,
mutta nenistä päättäen täytyy heidän olla niitä."
"Miten ovat he vaatetetut?"
"Heillä on villahousut, villaröijyt, paulakengät, majavannahkahatut
ja kalkalokäärmeen nahkavyöt; peitot riippuvat kaapujen tavoin heidän
selässään."
"Niitä ne ovat. Oletteko nähneet heidän hevosensa?"
"Heillä ei ole hevosia, vaan muulit."
"Sitten ei ole epäilemistäkään. He ovat Jimi ja Timi sekä Polle ja
Pulle."
"Vaiti, vaiti! varoitti Vanha Kovakoura. He eivät ole yksinään, vaan
heillä on nuori intiaani muassaan."
"Ei tee mitään, herra! Se, joka on Jimin ja Timin seurassa, ei ole
minulle vaarallinen. Olen monta kuukautta ollut heidän seurassaan
mustilla kummuilla majavain pyynnissä. Olemme sopineet eräästä
merkistä, josta pitkän matkan päästä toisemme tunnemme. Tahdon nyt
antaa tuon merkin, niin saamme nähdä, mitä he tekevät. Missä toimessa
he nyt ovat?"
"He lepäävät siimeksessä pensaitten alla."
"Entä muulit?"
"Ne nyhtivät niitä harvoja lehtiä joita oksilla on."
"Eivätkö ne ole lieassa?"
"Eivät ole."
"No, nyt saatte pian nähdä, että Polle ja Pulle ovat yhtä viisaat kuin
Jimi ja Timi. Lyön vetoa, että molemmat muulit ovat täällä yhtä pian
kuin heidän isäntänsä. Katsokaa nyt, herrani!"
Hän pisti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi pitkään ja liverrellen. Ei
mitään vastausta.
”Tämä tuli heille liian äkkiarvaamatta”, lausui Reitto. "Siis kerran
vielä!"
Hän vihelsi uudestaan ja tuo oli tuskin tehty, kun jo kuului räikkyvää,
torvenkaltaista aasinkiljuntaa: pensaikossa kahisi ja sotkien kaikki,
mitä tiellä sattui olemaan, ryntäsivät nuo molemmat muulit viidakon
poiki. Heidän takanaan kuului kova ääninen huuto:
"Hallo! Mikä nyt on? Tuollainen vihellys autiolla Ljaanolla! Olisiko
mahdollista?"
"Reitto, Silmänkääntäjä-Reitto itse!"
"On kyllä, Silmänkääntäjä-Reitto, eikä kukaan muu", huusi toinen ääni.
”Mene edeltä minä tulen perästä. Se on hän itse, sillä eläimet tunsivat
heti hänen vihellyksensä ja hyökkäsivät hänen luoksensa."
Nyt kahisi taas pensakossa ja sieltä ilmestyivät molemmat veljekset
Jimi ja Timi. Kun he havaitsivat Reiton, juoksivat he, muista
huolimatta, hänen luokseen ja halasivat häntä, toinen edestä ja toinen
takaa.
"Jo riittää, pojat, älkää minua kuoliaaksi pusertako!" sanoi entinen
taituri ja pyyhkäsi heitä luotaan. "Saatte kyllä minua syleillä, mutta
vaan yksi erältään, ei kaksi tuommoista karhea yhtäaikaa!"
"Ole huoleti! Emme sinua kuoliaaksi puserra", sanoi Jimi. "Mutta
kun näin äkkiarvaamatta tapaa Silmänkääntäjä-Reiton täällä, on se
todellakin mielelle makeinta! Mutta mitenkä tulit viheltäneeksi?
Tiesitkö, että istuimme tuolla pensastossa piilossa?"
"Tiesin. Olettepa kauniita lännen miehiä. Annatte ihmisten hiipiä
niskaanne, katsella ja tarkastaa teitä, ettekö huomaa mitään. Otaksun
että hyvin hämmästyitte nähdessänne meidät täällä?”
"No emme erittäin, vanha ystävä. Tosin ällistyimme kun näimme sinut
täällä, mutta tiesimme, että olet lähittyvillä."
"Tiesitte? Kuka sen on sanonut?”
"Niin, sinä ihmettelet, eikö totta? Etkö tunne niitä kuutta miestä,
joitten johtajan nimi on Kipsinen ja hän on lakimies?”
"Tunnen. Odotan heitä Helmiahossa, sillä minä opastan heitä Ljaano
estakaadon yli. Oletteko ehkä heitä tavanneet?"
"Olemme. He mainitsivat meille nimesi."
"Missä nuo miehet nyt ovat? Ja mikä teitä nyt ajaa takaa tuonne
pensastoon?"
"Puhutaan siitä sitten. Nyt meidän ensiksi tarvitsee tietää, kutka ovat
nuo kaksi herraa sinun seurassasi?"
"Sen saatte heti tietää. Tämä kuuluisa mies amotsoonihatussa on Ontuva
Rankko ja on — — —”
"Ei suinkaan se vaan ole tuo suuri saksalainen oppinut, joka Vinnetuun
ja Vanhan Kovakouran kanssa meni Keltaisenkiven puistoon", keskeytti
Timi. "Hänen nimensä oli Ontuva Rankko."
"Suuri saksalainen oppinut", oli Timi leikillä sanonut, mutta Rankko
piti sen täytenä totena ja vastasi itse:
"Kyllä herrani. Minä olen Ontuva Rankko. Kuinka minun tunnette?"
"Olemme kuulleet puhuttavan seikkailuistanne ja ihailemme teidän
sankaritöitänne. Entäs tuo toinen herra, Reitto, kuka hän on?"
"Kysyjä katseli Vanhaa Kovakouraa.
"Tämä herra?" vastasi Reitto. "Katsoppas häntä vähäsen! Kuka hän
lienee?"
Veljesten ei tarvinnut arvata. Terässydän, tuo nuori intiaani oli heitä
seurannut ja astui nyt pensaikosta esille. Hän näki Vanhan Kovakouran,
kuuli Reiton sanat ja lausui:
"Mina — nonton — käsi, joka musertaa! Shibobigk, komankhi — poika on
liian nuori katsomaan noin kuuluisaa soturia silmiin."
Intiaanein tavan mukaan kääntyi hän sivulle. Mutta Vanha Kovakoura meni
reippaasti hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:
"Minä tunnen sinut, vaikka on kulunut monta talvea siitä kun sinut
näin ja olet kasvanut. Sinä olet ystäväni. Tevnä- shohen, komankhien
päällikön poika, jonka ystävän kanssa minä olen rauhan piippua
polttanut. Hän oli urhoolinen sotilas ja valkoihoisten ystävä. Mihin on
hän nyt telttansa pystyttänyt?"
"Hänen sielunsa on matkalla ikuisille metsästysmaille, jonne hän pääsee
vasta sitten, kun olen ottanut hänen murhaajiensa päänahat.”
"Kuollut? Onko Tulitähti kuollut? Murhattu?" huudahti Vanha Kovakoura.
"Sano kuka on hänet murhannut?"
"Shibo-bigk ei sitä sano. Kysy valkoisilta ystäväiltäni, jotka ovat
nähneet hänen ruumiinsa, ja tänä aamuna auttoivat minua hautaamaan
hänet."
Intiaani vetäytyi taas pensaikkoon. Vanhan Kovakouran kääntyessä
toisiin, kohtasi häntä veljesten kunnioittavat katseet. Hän oijensi
heille molemmille kätensä ja sanoi:
"Näyttää siltä kuin olisi teillä jotakin jännittävää kerrottavana.
Tulitähti oli yksi minun punaisia ystäviäni; minun täytyy tietää kuka
hänen murhasi. Tässä polttaa aurinko. Mennään siimekseen, jossa äsken
istuitte. Siellä saatte kertoa tapahtuman minulle."
Jimi ja Timi menivät suoraan pensaikkoon. Toiset taluttivat hevoset sen
ympäri. Tuonne oli jo nuori komankhi asettunut. Valko-ihoiset tekivät
samoin ja Timi alkoi kertomaan eiliset tapahtumat.
Puhuttiin englantia ja siitä syystä pääsi kertoja, keskeytymättä
kertomuksensa loppuun. Jos olisi puhuttu saksaa, olisi kyllä Ontuva
Rankko pistänyt silloin tällöin jonkun loistavan huomautuksen.
Kerrottuaan kohtauksensa nuoren intiaanin kanssa jatkoi Timi:
"Aamun koittaessa valmistimme päällikölle väliaikaisen haudan, jossa
hänen tuli maata kunnes hänen soturinsa tulevat pystyttämään arvokkaan
hautapatsaan hänelle. Sitten lähdimme ajamaan murhaajaa takaa."
"Luulin olevanne matkalla Helmiahoon", huomautti Vanha Kovakoura.
"Sinne ensin aijoimmekin, mutta ei meitä mikään pakottanut sinne
menemään. Olimme tehneet ystävyydenliiton Terässydämen kanssa ja
tietysti oli hänen asiansa myös meidän; hänen mielensä paloi murhaajaa
takaa ajamaan ja sentähden luovuimme aikeestamme mennä Helmiahoon ja
lähdimme sen sijaan hänen kanssaan."
"Siitä tulee minun teitä kiittää. Onko teidän onnistunut seurata
jälkiä?"
"On. Oli siinä tosin vaikeuksiakin. Miehet olivat ratsastaneet etelään,
erääseen paikkaan, jossa he jakaantuivat muodostaakseen jonkinlaisen
etuvartioketjun, jonka tuli siellä vartioida erästä leiriä."
"Kutka olivat sinne leiriytyneet?"
"Sitä emme osaa niin tarkoin sanoa. Ne olivat luultavasti siirtolaisia.
Näimme härkävaunujen pyörien jälkiä sekä hevosen jälkiä ja laskimme
siellä yöpyneen noin 50 ihmistä."
"Eivät ole enään siellä? Mihin suuntaan lienevät lähteneet?"
"Lounaiseen."
"Siis Ljaano estakaadolle! Härkävaunuja muassaan! Siinä tapauksessa
lienee heillä erinomaisia oppaita, tahi aiotaan heitä houkutella
johonkin ansaan. Mitäs te Timi ajattelette?"
"Jälkimäistä."
"Miksi niin?"
"Koska Tulitähden viisi murhaajaa on samassa juonessa osallisina.
'Timanttipojat' olivat myös liittyneet tähän karavaaniin, joka jäljistä
päättäen on heti puoliyön jälkeen liikkeelle lähtenyt. Onhan se ihan
selvää. On tahdottu mahdollisimman pian siirtää ihmiset pois Helmiahon
lähittyviltä."
"Olette luultavasti karavaania seuranneet?"
"Emme ole, meillä oli vaan tekemistä päällikön murhaajien kanssa.
Mutta he eivät jäljistä päättäen, ole liittyneet karavaaniin, vaan
ratsastaneet suoraan länteen. Seurasimme tietysti heidän jälkiänsä,
Sitäpaitsi löysimme erään yksinäisen ratsastajan jäljet, jotka johtivat
Helmiahosta. Hän on varmaan jo eilen illalla liittynyt karavaaniin."
"Vai niin! Jo eilen illalla? Se oli varmaankin kunnianarvoisa
lähetyssaarnaaja, Topias Taivola."
”Nyt alkaa koko juttu selvitä. Mutta mitä vielä tiedätte, master Timi?
Miten onnistuitte jälkiä seuratessa?”
"Miehet olivat ratsastaneet hyvää vauhtia, joten jäljet olivat hyvin
selvät. Mutta sitten ilmestyi eräs seikka, josta saimme paljon
päänvaivaa. Noista viidestä miehestä oli yksi muista eronnut ja hänen
jälkensä veivät suoraan pohjoiseen. Me seurasimme niitä vähän matkaa
saadaksemme asiasta varmuutta."
"Hm! Siinä on miettimistä. Olen taipuisa uskomaan, että nyt on upseeri
pelissä mukana."
"Upseeri?" kysyi Timi. "Ei heidän muassaan mitään upseeria ollut."
"Sen jo tiedän. Mutta ehkä miehillä oli univormu mukanaan. Pääsemme
pian asiasta selville. Te olette noita ihmisiä puhutelleet. Oliko yksi
niistä lyhyt ja oliko hänellä tumma täysiparta."
"Se oli heidän johtajansa."
"Hänellä oli viikset alaspäin käännetyt, ikäänkuin tahtoisi hän olla
huuliaan näyttämättä. Oliko hänen suussaan mitään erityistä huomattavaa?
"Oli kyllä. Hän oli ristihuuli. Sen näin selvästi."
"Hyvä! Se on sama mies. Hän tuli Helmiahoon vakoilemaan, olisiko
hänellä ynnä tovereillaan sieltä mitään vaaraa peljättävissä. Jatkakaa!
"Oikeastaan ei minun pitäisi kertoman mitään lisää, sillä oman
tuhmuutensa tunnustaminen ei suinkaan ole mielelle makeinta. Veli Jimi
poikaseni, jatka sinä!"
"Kiitoksia vaan!", sanoi tämä. ”Se, joka on lihan syönyt, nakertakoon
luutkin. Minkätähden pitäisi minun juuri esiintyä tuhmuuksien
kertojana?"
"Koska sinulla on niin erinomainen kyky saamaan huononkin hyvältä
näyttämään."
"Niin kyllä tiedän; aina minä saan kärsiä muitten synneistä. Mutta
koska sinä olet veljeni, tahdon kiltisti koettaa käydä tuon tuhman
jutun jatkoon. Nähkääs, herrani, asia on nimittäin niin, että me sitten
kadotimme jäljet ja vaikka kuinka hakisimme, on ihan mahdoton niitä
löytää."
"Mahdotonta!", huudahti Vanha Kovakoura.
"Niin mahdoton, sanoin herrani!"
”Hono-veljekset olisivat jäljet kadottaneet?”
"Jos joku muu olisi tuon sanonut, olisi väittänyt sitä valheeksi."
"Paljon kiitoksia! Mutta kun Hono-Jimi itse sen sanoo, täytyy teidän
kuitenkin uskoa."
"Tietysti. Mutta miten tuo oikeastaan tapahtui?"
"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Tuolla, missä meskiittopensaat
loppuvat, alkaa kallioperäinen maa, joka leviää penikulmittain itään ja
etelään. Tuon maan pitäisi teidän nähdä, ymmärtääksenne, että siellä
voi jäljet kadottaa."
"Kyllä minä sen tunnen. Mejikkolaiset nimittävät vielä tänä päivänä
tuota kallioista maa-alaa pirunpaadeksi."
"Ihan oikein Te siis tunnette sen. Oletteko olleet siellä?"
"Jopa kaksikin kertaa."
"No, hyvä, sitte tyynnyn, sillä ette siis pidä meitä keltanokkina, kun
tunnustan, että jäljet olivat ikäänkuin poispuhalletut."
"Hm! Mutta eihän kukaan voi puhaltaa neljä ratsastajaa pois."
"Ei voi, mutta hevosten kaviot eivät voi tehdä kovaan, sileään kiveen
mitään jälkiä, herrani. Komankhi-ystävämme on, nuoruudestaan huolimatta
erinomainen jälkienlukia, mutta ei hänkään tähän pystynyt."
"Olisi hauskaa tietää, kävisikö minunkin samalla tavalla."
"Oo, tehän olette paljon terävämpi mies. Te ja Vinnetuu löytäisitte
jäljet, vaikka ihmiset olivat ilmassa ratsastaneet. Ja minä olisin
melkein valmis uskomaan, että niin on tässä tapahtunut. Vakuutan, ettei
siellä näkynyt ainoatakaan rikkiastuttua kivensirpaletta tahi hevosen
kavion tekemää naarmua. Tietysti teimme sen, minkä jokainen lännen mies
olisi tässä tapauksessa tehnyt: me ratsastimme kalliopaaden päähän
löytääksemme sen paikan, missä miehet ovat hiekkamaalle astuneet. Tämä
on käynyt niin hitaasti ettemme ole vielä lopettaneet, vaikka varmaan
jo olemme pohjoispuolella sitä paikkaa, josta tuo yksi erosi neljästä
kumppaneistaan, ratsastaakseen Helmiahoon, niinkuin te väitätte.
Sitäpaitsi näimme yksinäisen ratsastajan laukkaavan etelää kohti ja
saavuttuamme näille pensaille, huomasimme hänen täällä levähtäneen."
Vanha Kovakoura kuunteli. Hän näytti hetkisen miettivän, sitten nousi
hän paikoiltaan, tarkasti erilaisia kavioiden jälkiä meskiittopensaston
reunassa ja poistui sitten toisista. Pian he kuulivat hänen huutavan:
"Master Timi, oletteko te tahi Jimi olleet tässä jossa nyt seison?"
"Emme, herra", vastasi Jimi.
"Tulkaa sitte kaikin tänne!"
Heidän saapuessaan, osoitti hän pensasta sanoen:
"Tässä näette selvästi jonkun tunkeneen pensastoon. Tuosta on oksa
taitettu ja kun taittamispaikka ei vielä ole kuiva, on sen täytynyt
tapahtua äsken. Seuratkaa minua, herrani!"
Hän tunki yhä edemmäksi taajaan pensakkoon, tarkasti katsellen jokaista
pientä oksaa, jokaista tuumanakin maata, kunnes hän pysähtyi isohkolle
sannikolle. Siinä ei ollut mitään kasvullisuuden merkkiäkään. Tänne hän
laskeutui polvilleen ja näytti siltä kuin tahtoisi hän tutkia jokaista
hiekkajyvääkin. Lopulta hän nousi tyytyväisesti hymyillen ja katseli
tarkkaan vielä tätä pientä kenttää ympäröiviä pensaita. Sitten osoitti
hän erästä kohtaa ja sanoi:
"Tässä pienessä piilopaikassa on myös joku ollut; lyön vetoa, että
se henkilö astui hevoselta kivipaadelle pensaitten ulkopuolella.
Ja sanokaa minulle nyt kaksi asiaa, master Jimi tämän paikan
eteläpuolellako tuo yksi mies erosi muista?"
"Kaakossa, herra!"
"Hyvä! Oliko näkemällänne ratsastajalla univormu?"
"Ei ollut."
"Nyt on siis seurava selvillä: noitten viiden miehen johtaja on
ratsastanut tänne noutamaan univormun sa saapuaksensa upseerina
Helmiahoon. Lähdettyään salaa sieltä, on hän taas tuonut univormunsa
tänne takaisin ja pukeutunut toisiin vaatteisiin."
"Mitä sanottekaan herra? Pidättekö tätä paikkaa jonkillaisena
vaatekammiona?"
"Pidän. Ottakaa veitsenne esille ja kaivakaa! Näkyy selvästi, että
santa on äskettäin huolellisesti siloteltu."
Molemmat veljekset katselivat häntä ihmetellen; mutta Ontuva Rankko
heittäysi maahan ja alkoi paljain käsin kaivaa maata niin ahkeraan,
kuin olisi hän toivonut löytävänsä kaikki Golkondan aarteet. Toiset
kiirehtivät seuraamaan hänen esimerkkiänsä.
Santa sinkoili joka taholle. Rankko oli tuskin päässyt parikymmentä
senttimetriä syvälle, kun hän jo saksaksi huusi:
"Tässä se on, herra Kovakoura! Käteni koskivat johonkin kovaan."
"No, eteenpäin", kehotti Timi myös saksaksi. "Saattaahan tuo kova olla
kiveä."
"Mitä ihmettä!" huudahti Rankko. Tekin puhutte saksaa! olette ehkä
syntyneet Montblankin ja Maanselän välillä?'
"Nimeni on Hofmanni. Siinä tällä kertaa kylliksi. Jatkakaa vaan
kaivamista!"
"Kaivanhan minä niinkuin myyrä. Tuo ei ollut kiveä, vaan puuta. Tuossa
se on. Pelkkiä kapeita seipäitä!"
"Ne ovat varmaan kaktuksen runkoja, jotka on yhdistetty piilopaikan
kanneksi", selitti Vanha Kovakoura.
Tämä otaksuminen osoittautui oikeaksi: Suorat rungot olivat punomalla
yhteen liitetyt, jotta ne muodostivat neliskulmaisen kannen, joka
täydellisesti peitti syvän, neliömäisen kuopan suun. Tämä kuoppa
oli varmaan toista metriä pitkä ja reunaan asti täynnä kaikellaisia
esineitä.
Ensimäisenä tuli näkyviin sapeli ja univormu, jota peitti vanha,
ryppyinen sanomalehti.
"Upseerin puku ynnä hänen ryövärisapelinsa sanoi Rankko, veti säilän
tupesta ja huitoi sillä ilmaa. Olisi tuo roisto tässä, antaisin hänelle
päähän aimo löylytyksen."
"Saanko paperin, Rankko hyvä", pyysi Vanha Kovakoura.
"Saatte, saatte" hoki Rankko, ojentaen tälle sanomalehden. Hän avasi
sen ja siinä oli lyijykynällä kirjoitettu kirje, seuraava:
"Venid pronto en nuestro escondite! Precaution! Olda Shatterhaud esta
en casa de Helmers."
"Se merkitsee?" kysyi Reitto. "No Rankko, olethan kielimies!"
"Olen", vastasi tämä. "Siinä puhutaan Vanhasta Kovakourasta ja
Helmiahosta Mutta tuossa hepreeassa on niin paljon intiaanilaisia
esiliitteitä ja indoeurooppalaisia trikiinejä, että siitä sekamelskasta
jo ensi sanoista alkaa päätäni huimata. Pesen käteni ja käyn mielummin
univormuun käsiksi."
Hän alkoi kiihkeästi tarkastamaan univormun taskuja, ja Vanha Kovakoura
tulkitsi nuo espanjalaiset lauseet.
"Tulkaa pian piilopaikkaamme! Varovaisuutta! Vanha Kovakoura on
Helmiahon majassa."
Nyt ei sen enempää noita lauseita ajateltu Ensin tahdottiin nähdä mitä
kuopassa oli. Siinä oli erimallisia-, värisiä- ja suuruisia käytetyitä,
mutta vielä käyttökuntoisia vaatekappaleita, pyssyjä, pistooleja,
veitsiä, lyijyä, nallia läkkirasioissa jopa vähäinen ruutiastiakin.
Viimeksi löydettiin muutamia intiaanipukujakin.
"Vaatteet me poltamme", sanoi Vanha Kovakoura. "Muut tavarat ovat hyvä
saalis ja jokainen saa ottaa mitä tahtoo. Loput viemme Helmiahoon.
Olen varma siitä, että Ljaano-roistoilla on vielä monta tällaista
varkaan pesää. Univormu on todenmukaisesti kuulunut jollekin upseerille
ja intiaanipuvut alkuasukkaille, jotka he ovat murhanneet. Kaikista
näistä esineistä on ainoastaan tällä kirjeellä minulle arvoa, Mitä sen
sisällyksestä päättäisitte, master Timi?"
"Kaksi asiaa", vastasi tämä. "Ensiksikin, että mies pelkää teitä
kauheasti; hän olisi varmaankin kauemmaksi aikaa jäänyt Helmiahoon,
jollei hän olisi tavannut teitä siellä. Tosin en tiedä, mitä siellä on
tapahtunut, mutta niin arvelen."
"Ja toiseksi?"
"Toiseksi on hänellä kumppaneita, joita hän tällä pikkukirjeellä tahtoo
varottaa Hekin aikovat Ljaano estakaadolle; hekin tulevat tänne ja
aukasevat kuopan. Hän kehottaa heitä tulemaan toiseen paikkaan, jota
hän nimittää piilopaikaksi. Arvelen sen olevan kokouspaikan."
"Niin minäkin arvelen. Asiani näin ollen huomaatte, ettei teidän
tarvitse etsiä kadonneita jälkiä. Tämä mies varmaankin yhtyy neljään
kumppaniinsa. Heidän luokseen päästäksenne tarvitsee teidän vaan
seurata minua! Hänen jälkensä, jotka tästä lähtien kyllä käyvät
selviksi johtavat varmaankin kirjeessä mainittuun piilopaikkaan.
Ymmärrätte kai miksi hän käskee miehensä sinne?"
"Tietysti ymmärrän herra! Hän aikoo heidän kanssaan hyökätä
siirtolaisten kimppuun.”
"Niin minäkin luulen. Ja varmaankin aikoo hän tehdä sen pian, koska
hänellä näkyy olevan kiire. Hän pelkää minua. Hän tietää, että häntä
epäilemme, että olemme keksineet hänen tuumansa ja teemme ne tyhjiksi.
Siksi hän kiirehtii minkä jaksaa."
"Meidänkin täytyy kiirehtiä. Saan kai luottaa teidän apuunne?"
"Tietysti: Ensinnä on minulla sana sanottava päällikön murhasta ja
sitten on estettävä uusi onnettomuus tapahtumasta. Miten meidän tulee
alottaa? Mitä te meille ehdottelette?"
"Mitä minä teille ehdottelen? Hm! Pitäisikö Hono-Timin tehdä Vanhalle
Kovakouralle ehdotuksia? Se on tosiaan mielelle makeinta! Me noudatamme
ihan teidän tahtoanne, herra; eikö totta vanha Jimi?"
"Kyllä", vastasi Pekka. "Vanha Kovakoura on kaikissa tapauksissa
keskipiste ja me saamme vielä kauvan kierellä hänen kehässänsä. Taikka
tahdotko sinä Reitto, ehdottaa jotakin?"
"En", vastasi tämä. Siihen minä en ole oikea mies mutta silti saattaa
sentään olla oma ajatus asiasta. Eikö olisi viisainta heti ratsastaa
miehen perästä? Hän on koko yrityksen johtaja ja henki. Jos otamme
hänet kiinni, menee koko rikoshanke myttyyn.”
"Tuskimpa" sanoi Vanha Kovakoura. "Hän on viiden kumppaninsa johtaja se
on totta, mutta emme tiedä, onko hän todellakin kaikkien Ljaanokotkain
pää. Jos saammekin hänet niin emme kuitenkaan voi saada niitä muita
vaarattomiksi Sitä paitsi en luule, että voimme hänet saavuttaa
Hevosemme eivät ole parhaita, ja aurinko laskee pian. On yö, ennenkun
hänet saavuttaisimme. Annamme hänen tänään ratsastaa; huomenna näemme
vielä jäljet. Te jäätte kaikin tänne ottaaksenne kiinni ne joille
tämä kirje on aiottu, jos ne tulevat. Minä ratsastan yksinäni ja vien
nuo kolme hevosta Helmiahoon, tuomaan Paavon, Pekan ja Veijon. Aamun
sarastaessa lähdemme täältä ja ajattelen, että retkestämme koituu hyvät
seuraukset. Meitä on silloin yhdeksän miestä, ja olen varma siitä, että
tulemme hyvin toimeen kahden- tahi kolmenkymmenisen kotkajoukon kanssa."
Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Jokainen otti aseita ja
ampumavaroja mielensä mukaan. Vaatteet vietiin avonaiselle kentälle
ja poltettiin meskiittopensaista tehdyllä tulella. Tämä rovio sauhusi
vielä, kun Vanha Kovakoura astui hevosen selkään. Hän lupasi toimittaa
eväitä ja vettä ja lähtiessään sanoi hän, länteen viitaten:
"Minun mielestäni on tuoltapäin jotakin tulossa myrskyä t.m.s.
Tuommoinen rajuilma ei valitettavasti koskaan tuo aavikolle sadetta
mukanaan."
Hän lähti pois kolmine hevoisineen pohjoiseen suuntaan Toiset
katselivat läntistä taivasta, johon hän oli viitannut. Auringon
yläpuolella näkyi keveä punertava pilvi, joka muodosti jonkinlaisen
kehän ja sen keskessä oli kullanvärisiä valonheijastuksia Tämä
ei näyttänyt ensinkään vaaralliselta, joten Vanhan Kovakouran
huomautukselle ei annettu suurempaa merkitystä. Ainoastaan intiaani
katseli taukoamatta pientä pilveä ja mutisi itsekseen:
"Temb metan — salaman suu."