Terässydän.
Edellisessä mainitut kummut lähenivät yhä enemmän. Maa kävi soraiseksi
ja Jimi ja Timi kumartuivat yhä enemmän eteenpäin, kun kävi yhä
vaikeammaksi erottaa jälkiä. Äkkiä pysähtyi Jimi, viittasi suoraan
eteensäpäin ja sanoi:
"Katsoppas tuonne, vanha Timi! Mitä olentoja nuo ovat, jotka tuossa
yhdessä seisovat?"
Timi varjosti kädellään silmänsä, vaikkei aurinko suinkaan nyt silmiä
häikäissyt, koska se jo oli laskenut.
Tarkkaan katseltuaan Jimin mainitsemia esineitä, vastasi hän:
"Ne ovat kaksi tunnettua eläinlajia: viisi hevosta ja yksi ihminen,
joista ensinmainitut varmaankin ovat suuremman arvoisia kuin
viimemainittu."
"Vai niin, viisi hevosta! Niihin kuuluu tietysti myös viisi ratsastajaa
ja kun yksi on näkyvissä, olisi hauska tietää, missä muut neljä
lymyävät."
"Otaksun, etteivät ole kaukana. Jos kuljemme vielä vähän matkaa, voimme
ehkä nähdä ne. Välimatka on vielä niin pitkä, ettei selvästi voisi
ihmistä tuntea."
"Katsastakaamme siis vielä kappaleen matkaa etiäpäin. Se seikka, että
tuossa on juuri viisi hevosta, antaa meille ajattelemisen aihetta. Eikö
niin?"
"Tietysti. Jos eivät silmäni petä, ovat nuo ne samat viisi miestä,
jotka ajavat intiaaneja takaa. Ne ovat luultavasti samat valko-ihoiset,
joista yksi tapettiin. Ja nyt olen tuolla näkevinäni jotakin
merkillistä matelevan maassa. Katsos noita liikkuvia pisteitä!"
Pisteet olivat neljä miestä, jotka yhtä kaukana toisistaan muodostivat
suoran viivan, joka hitaasti liikkui samalle suunnalle.
"Nuo ovat ne muut neljä ratsastajaa", sanoi Jimi. "Ne ovat
kallioperäisellä maalla ja etsivät heitä pakenevien intiaanien jälkiä.
Jos otamme lukuun, että olivat päässeet pitkän matkaa meidän edellemme,
ovat ne varmaan olleet tuossa toimessa jo kauvan. Siitä päättäen eivät
he ole hyviä jälkienlukioita. Nyt he huomasivat meidät. Näetkös, että
he juoksevat hevostensa luo? Olisin iloinen, jos intiaanit olisivat
päässeet heiltä pakoon. Minä puolestani teen, minkä voin, auttaakseni
heitä."
"Ja kuinka meidän tulee käyttäidä heitä kohtaan?"
"Hm! Konnia ovat, se on varma asia; oman turvallisuutemme tähden
tulee meidän pitää heitä silmällä; mutta luulen parhaaksi, ettemme
paljon sekaannu heidän asioihinsa. On parempi, ettemme anna heidän
huomata, mitä heistä ajattelemme. Niinkauvan kuin he eivät osota mitään
vihamielisyyttä meille, voimme mekin pysyä rauhallisina. Eteenpäin
siis! He odottavat meitä."
Nuo kuusi "timanttipoikaa" oli myös huomannut hevosryhmän ja
pysyttelivät siitä syystä nyt veljesten lähellä. Heidän seurassaan
tuntui kuitenkin turvallisemmalta kuin yksinään oleminen.
Nuo viisi vierasta miestä seisoivat hevostensa sivulla ja pitivät
pyssyt käsissään, valmiina ampumaan. Eräs heistä huusi käskevällä
äänellä muutaman metrin etäisyydessä:
"Pysähtykää, muuten ammumme!"
Jimi ja Timi ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, mutta muut
pysähtyivät tottelevaisesti.
"Pysähtykää, sanon minä", toisti mies. "Yksi askel vielä ja te saatte
maistaa luotejamme!"
"Hassutuksia!" nauroi Jimi. "Ette vaan peljänne rauhallisia ihmisiä.
Säästäkää luotinne! Onhan meilläkin luodit pyssyissämme."
Miehet eivät ampuneet; ehkeivät he todellakaan mitään peljänneet, vaan
tahtoivat vaan uhitella, mutta ehkä veljesten varma ryhti myös heihin
vaikutti. He päästivät heidät tulemaan, mutta eivät laskeneet aseitaan.
Se, joka oli käskyn antanut, oli hartiakas, lyhytkasvuinen mies. Paksu,
musta parta peitti kasvojen alaosan, jotta huulia ei näkynyt; kuitenkin
saattoi puheesta kuulla, että hän oli ristisuinen.
Kun nyt Hono-veljekset pysähtyivät hänen eteensä, sanoi hän äreällä
äänellä:
"Ettekö tunne lakia ja järjestystä täällä lännessä? Jota käsketään
pysähtymään, hänen tulee pysähtyä. Saatte kiittää armahtavaisuuttamme,
että vielä elätte."
"Älä lörpöttele, mies!" vastasi Jimi. "Ketä teidän tulee sitte kiittää
siitä, että vielä elätte? On meilläkin aseet. Lännen lain tunnemme
varsin hyvin; se kuuluu: ammu heti jokaista, joka sinuun tähtää! Te
olette nostaneet aseenne meitä vastaan, emmekä me ole tavanmukaisesti
teitä vastanneet siitä syystä, että heti näimme, ettei teissä ole
miestä varmasti ampumaan. Teidän kuulanne olisi varmaan lentänyt
penikulman etäisyydellä meistä."
"Tuli ja leimaus! Siinä suuresti erehdyitte. Sadan askeleen päästä
ammumme kärpäseltä pään; tietäkää se! Missä tarkoituksessa te
oikeastaan kuljeskelette näillä seuduin?"
"Sen osaatte kai parhaiten itse keksiä. Tahdomme nähdä ensi
auringonpimenemisen, joka kuuluu olevan täällä parhaiten nähtävissä."
Parrakas mies ei tiennyt, miten hänen oli ottaminen tuota hyvin
totisella äänellä annettua vastausta. Hän näytti epäilevän ja vastasi:
"Koska se alkaa?"
"Tänä iltana, viisi minuuttia ja yksitoista sekuntia yli kahdentoista.
Sen sanon teille, että auringonpimennys keskiyön aikaan on mielelle
makeinta!"
"Mies, teettekö meistä pilkkaa?" huusi toinen kiukustuneena. "Kyllä me
sen halun teistä pian lopetamme. Emme ole tässä nenästä vedettävinä.
Teidän nenänne sopivat siihen paremmin. Varokaa, ettemme kajoo niihin!"
"Oo", nauroi Jimi. "Sen saatte kernaasti tehdä. Ei meillä ole mitään
sitä vastaan. Mutta varotukseksi sanon vaan teille: meidän nenämme ovat
latingissa, niinkuin kai näette. Jos vähänkin niihin kajoo, laukeevat
ne heti ja sentähden niitä laajalti peljätään. Tahi ettekö te, herrani,
olisi kuulleet puhuttavan Hono-veljeksistä?"
"Honottajat? Olisitteko niitä?" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista!
Kyllä me olemme teistä paljon kuulleet. Jimi ja Timi, Timi ja Jimi,
kuuluvat olevan helsingin hauskoja poikia, joita aina olen halunnut
saada tavata. Iloitsen suuresti, kun toivoni nyt toteutuu. Teidän
nenänne kuuluvat osaavan tehdä mitä kauniimpia keikahduksia. Toivon,
että huvitatte meitä klovni-näytelmällä. Löydätte meistä tarkat ja
kiitolliset katseliat. Me maksamme hyvin: viisi senttiä mieheltä ja
yksi sentti hevoselta."
"Se joltakin kuuluu. Tuskin uskalsimme semmoisia tuloja tässä
sirkuksessa odottaakaan. Mutta me esiinnymme vaan auringonpimenemisen
aikana, saatte siis odottaa kello kahteentoista yöllä. Mutta jos
ette tahdo niin kauvaa odottaa, niin saatatte itse heittää muutaman
kuperkeikan sillä välin. Sen konstin kai osaatte, sillä näytätte siltä,
kuin olisitte hiljakkoin karanneet jostakin apinahäkistä."
"Mies, älä ole liiaksi rohkea! Huvittelemme mielellämme, mutta itse
emme esiinny."
"Vai niin, kuulutte siis hienompiin babiaaneihin. Mutta valitettavasti
sitä ei voi päältä nähdä, ja tehkää sentähden hyvin ja antakaa minulle
anteeksi. Saaneeko tietää, minkä nimen ovat kunnioitettavat vanhempanne
teille antaneet?"
Nämät sanat lausuttiin niin sydämmeen käyvällä ystävällisyydellä, ettei
partaniekkakaan voinut käydä röyhkeämmäksi. Hän vastasi:
"Minun nimeni on Isäntä. Toverien nimet saavat jäädä mainitsematta.
Ette kumminkaan voisi pitää niitä muistissanne, koska päänne näkyy
olevan sangen surullisessa tilassa. Mistä oikeastaan tulette?"
"Tuolta seudulta takanamme päin."
"Ja mihin aiotte?"
"Tuonne seudulle edessämme päin."
"Vai niin. Olipa se älykäs vastaus. En siis ole aivo-raukoistanne
erehtynyt. Näyttää siltä kuin aikoisitte Helmiahoon?"
"Niinpä niinkin. Kun ei se tule meille, täytyy meidän mennä sinne.
Saammeko seuraa?"
"Kiitoksia paljon. Tekisimme sangen varomattomasti ratsastaessamme
teidän seurassanne, koska tuhmuus kuuluu olevan tarttuvaista."
"Se tarttuu ainoastaan siihen, jolla jo ennestään on taipumusta siihen,
niinkuin luulen olevan teidän laitanne. Näimme kaukaa teidän tarkoin
maata tutkivan. Mitä haitte? Ehkä täällä voi löytää sadan dollarin
seteleitä?"
"Ei voi. Me etsimme aaseja ja olemme nyt teistä löytäneet kaksi, oikein
jättiläisaasia. Sillä ainoastaan aasi voi kysyä niinkuin te. Ettekö
nähneet jälkiä juuri nenänne edessä?"
"Mitä se meihin koski? Ne ovat niitten ihmisten jälkiä, jotka ovat
Helmiahoon menneet ja me löydämme sinne ilman jälkiäkin."
"Ratsastitteko tuolla makaavan ruumiin ohi?"
"Ratsastimme",
"Mitä siitä ajattelette?"
"Että se oli kuollut. Ja kuollut ei tee meille mitään. Jos muut
taittavat niskansa, niin taittakoot, mitä se meihin kuuluu."
Isäntä katsoi pitkään ja tutkivasti Jimiä ja Timiä. Hän ei näkynyt
oikein luottavan heidän ruumiista piittaamattomuuteensa. Hono-veljekset
olivat kuuluisia lännen miehiä, olisivatko he todella ratsastaneet
kuolleen ohi, tarkoin sitä tutkimatta, eikö se olisi heidän epäilystään
herättänyt. Kun ei hän voinut heidän avonaisissa, rehellisissä
kasvoissaan keksiä pahan ajatuksen jälkeäkään, sanoi hän:
"Mekin näimme miehen ja hänen hevosensa siellä makaavan. Olisi ollut
vahinko jättää satula ja ohjakset sinne mätänemään Siksi me ne otimme.
Ette suinkaan sitä varkaudeksi sano?"
"Ei semmoinen johtuisi mieleemmekään. Jos me olisimme tulleet ennen
teitä, olisimme tehneet samoin."
"Aivan oikein. Me seurasimme sitten hevosenjälkiä, vaikkeivät ne
vieneet meidän suunnallemme. Tässä me ne kadotimme ja menestyksettä
olemme niitä tähän asti etsineet."
"Sepä kummallisia! Pitäisihän lännen miehen löytämän kadonneen jäljet."
"Totta kyllä; jos tuota kivikkoa olisi vähempi ala, voisi sitä kiertää
ja silloin löytäisi kyllä taas jäljet siinä, missä pehmeä maa alkaa,
mutta tätä kivikkoa kestää monen tunnin matkan etelään, länteen ja
pohjoiseen. Etsiminen veisi monta tuntia, eikä siihen aika riitä, sillä
pian tulee yö. Olemme sentähden päättäneet laata etsimästä ja palata
vanhalle tiellemme."
"Mihin se vie?"
"Me menemme Fort Khadburneen."
"Se on Ljaanon rajalla. Menettekö aavikon yli?"
"Menemme, ensin El Pasoon ja sitten Aritsoonaan."
"Timanttejako hakemaan?"
"Emme suinkaan. Se kuume ei ole meihin tarttunut. Me olemme
kunniallista, köyhää väkeä, jolla on siellä sukulaisia ja nämät ovat
hankkineet meille hedelmällistä maata, jota me alamme viljelemään;
hakekoot muut jalokiviä. Maatila antaa hitaamman, mutta sen varmemman
hedelmän."
"Jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Mutta minua ihmetyttää
ettette löydä jälkiä, vaikka olette maanviljelijöitä. Hyvän
jälkienlöytäjän ei tarvitsisi kauvaa hakea."
"Hyvä, tehän olette kuuluisia jälkienlöytäjiä! Hakekaa itse! Olen
utelias näkemään, löydättekö te ne."
Tämän hän sanoi ivallisella äänellä, mutta Jimi vastasi tyynesti:
"Sen voimme helposti tehdä, vaikkemme asiasta huoli. Saatte nyt
kumminkin nähdä, että löydämme mitä haemme."
Veljekset hyppäsivät maahan. Molemmat alkoivat kiertää paikkaa
laajassa piirissä. Hiljaisesti viheltäen kutsuivat he muulinsa, ja
nämät seurasivat isäntiänsä kuin koirat. Veljekset eivät luottaneet
seurueeseen niin, että olisivat uskaltaneet jättää eläimet sinne.
Muut "timanttipojat" olivat myös lähestyneet ja vaieten kuunnelleet
keskustelua. Kun veljekset olivat poistuneet, kysyi Isäntä:
"Te kuljette näitten 'nenäihmisten' seurassa, mutta näyttää siltä, kun
ette heihin kuuluisi. Tahdotteko selittää sen asian meille?"
"Mielellämme", vastasi Kipsinen. "Me tapasimme heidät ruumiin ääressä,
mutta heidän käytöksensä tähden emme ole ruvenneet heidän ystäviksensä."
"Siinä teitte oikein. Hono- veljekset eivät ole hyvämaineisia. Tietysti
en sano heille sitä vasten naamaa. Meitä on heistä varotettu. He
kuuluvat olevan niitten ryövärijoukkojen tiedustelijoita, jotka Ljaano
estakaadolla matkustavaisia hätyyttävät. Äskettäin on taas ihan täällä
lähellä neljä perhettä murhattu ja ryöstetty. Kun Hono-veljekset
nyt kuljeksivat täällä, on meillä syytä otaksua heidän olleen tässä
jutussa osallisina ja nyt etsivän uusia uhria. Mutta meitä he eivät saa
kynsiinsä."
"Enkö minä sitä ajatellut. Ensi hetkestä minä heitä epäilin. He
tahtoivat viekoitella meitä ratsastamaan heidän seurassaan."
"Minne?"
"Helmiahoon ja sitte Ljaanon yli Aritsoonaan."
"Jättäkää se tuuma. Te ette ikänä pääsisi sinne. Aiotteko etsiä
timantteja Aritsoonassa?"
"Ostaa aiomme, emmekä etsiä."
Isäntä vilkasi pikaisesti ja merkitseväisesti kumppaneihinsa ja sanoi
sitte mitä huolettomimmalla äänellä:
"Sitte ette joudu suuriin kauppoihin, herrani. Timantinostajalla täytyy
olla paljon, hyvin paljon rahaa."
"Sitä meillä tietysti on."
"Mutta yhteys Aritsoonan ja Friskon (San Fransisko) välillä on sangen
epäluotettava. Otaksun nim. että rahat lähetetään teille Friskosta.
Saattaa tapahtua, että ne jäävät tulematta juuri silloin kun niitä
parhaiten tarvittaisiin. Meidänkin on maksettava melkoiset summat
ostamastamme maasta, mutta sen sijaan että ne olisi Friskosta meille
lähetetty, otimme rahat mukaan. Se on paljon varmempaa."
"Soo, tekö yksin niin viisaita olisitte? Meillä on myös rahat
mukanamme."
"Sepä viisasta. Mutta ne täytyy hyvin kätkeä, sillä ei tiedä, mitä voi
tapahtua. Me olemme neuloneet rahat vaatteisiimme, sieltä ei Ljaano
mieskään niitä löydä. En luota noihin Hono-veljeksiin, niinkuin jo
sanoin. He tietävät, mihin aijomme ja kiirehtivät kyllä ilmoittamaan
sitä sieville kumppaneilleen, antaaksensa meidät heille alttiiksi.
Mutta me olemme niin viisaat, ettemme lähdekään Fort Khadburneen,
vaan peräti toiselle suunnalle. Neuvon teitä tekemään samoin, sekä
hankkimaan kunnollisen ja varovaisen oppaan."
"Sen olemme jo hankkineet. Hän odottaa meitä Helmiahossa."
"Kuka se on?"
"Häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi."
"Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Isäntä, tekeytyen hyvin
säikähtyneeksi. "Oletteko hullu, herra?"
"Hullu? Miksi niin?"
"Koska tuo mies on tunnettu veijari. Hänen nimensäkin jo sitä
ilmoittaa. Hän tekee kaikellaisia petollisia temppuja ja on kaikkialla
tunnettu vääräksi pelaajaksi. Voisin vannoa, että hän on näitten
molempien veljesten liittolainen."
"Mutta he väittävät, etteivät ole häntä koskaan nähneet."
"Ja sen te uskotte? Älkää paheksuko, mutta tuo ei osoita teissä olevan
älyä. Tietysti kieltävät he tuntevansa häntä, mutta hän on Helmiahossa
ja he aikovat myös sinne. Onhan selvää, että he tahtovat tavata
toisensa siellä. Sitten te ratsastatte heidän seurassaan ja Ljaano
estakaadolla he teidät tappavat. Eihän meillä ole teidän kanssanne
tekemistä, mutta velvollisuuteni on teitä varoittaa."
Hän puhui tämän niin vilpittömästi ja huolestuneena, että Kipsinen
antoi pettää itsensä. Hän pudisti epätietoisena päätään ja lausui:
"Sepä on ilkeätä meille. Kiitämme teitä varoituksesta ja uskomme siihen
olevan syytä; mutta nythän olemme opasta vailla. Mistä nyt saamme
toisen otettavamman?"
"Vaikeata se on. En ymmärrä, miksi olettekaan Helmiahoon lähteneet.
Kuka asettuisikaan asumaan juuri niin lähelle Ljaano estakaadoa?
Sekin jo todistaa, että tämän miehen täytyy olla liitossa aavikolla
mellastavien ryövärien kanssa. Hänellä on kauppahuone. Hän vastaanottaa
heidän saaliinsa ja he saavat siitä sen sijaan mitä tarvitsevat. Onhan
se selvä. Ei kukaan saisi minua vietellyksi tähän taloon, jota hän niin
kauniisti nimittää Helmiahoksi. Tuon kauniin naamarin takana piilee
koko ryövärijoukko."
"Tuhat tulimmaista! siltä kannalta emme ole asiaa katselleet. Ei siis
ole muuta neuvoa kuin palata takaisin hankkimaan toisen oppaan, sillä
tuon Silmänkääntäjä-Reiton kanssa emme tahdo olla missään tekemisissä.
Mutta sanokaa, onkos teillä itsellänne opasta?"
"Emme tarvitse, kun kaksi kumppaneistani hyvin tuntee Ljaanon. Niihin
saatamme luottaa."
"No, emmekö sitten saisi ratsastaa teidän seurassanne?"
"Kävisihän tuo päinsä. Mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että te
taas olette varomattomat. Ettehän tunne meitä."
"Näkeehän heti, että te olette rehellisiä miehiä, vaikka 'Honottajat'
tahtoivat luulotella meille, että olette ryöväreitä."
"Niinkö tahtoivat?"
"Niin."
"No, mistä syystä?"
"He tutkivat tarkoin paikan, missä ruumis makasi; he sanoivat, että
olette ajaneet kahta intiaania takaa ja että murhasitte toisen. Toinen
ampui sitten teidän kumppaninne ja tämän kasvoja te itse raatelitte."
"No helkkarissa! sanoivatko he niin?", kysyi Isäntä nolona. "Ja meille
he luulottelivat, etteivät ruumiista ensinkään piitanneet. Se todistaa,
ettei noihin valhettelijoihin ole luottamista. Noin kavalasti ei mikään
kunniallinen ihminen käyttäydy. Me jouduimme sattumalta sen paikan
ohi. Että otimme satulan ja ohjakset mukaamme, siitä ei kukaan voi
meitä moittia, sillä se on aavikon lakien mukaista. Sitten näitte,
että tutkimme jälkiä tässä, mutta se tapahtui vaan varovaisuudesta.
Olisimmeko niin tehneet, jos olisimme murhaajia?"
"Ette suinkaan. Ei teidän tarvitse puolustautumisella itseänne vaivata.
Me näemme, että olette kunniallisia ihmisiä, ja luotamme täydellisesti
teihin. Sanokaa, saammeko ratsastaa teidän seurassanne?"
"Hm!" mutisi Isäntä miettiväisesti ja olkapäitään kohauttaen. "Tahdon
puhua suoraan. Me tunnemme teitä yhtä vähän kuin te meitä. Täällä
lännessä ei pidä tehdä tuttavuutta ilman edelläkäypää tutkimusta. Onhan
se ilahuttavaa, että luotatte meihin, mutta parempi kuitenkin on, että
pysymme erikseen. Tästä kumminkin nyt näette, ettemme mitään ryöväreitä
ole, niinkuin Honottajat ovat väittäneet. Jos me todellakin olisimme
tuollaisia hirtehisiä, sanoisimme teidät tervetulleiksi ja ottaisimme
teidät mukanamme, ryöstääksemme rahanne. Tosin en ole teidän pulastanne
välittämättä. Saatatte helposti joutua jonkun konnan kynsiin, ja siksi
annan teille hyvän neuvon. Me kohtasimme suuren siirtolaisseurueen,
joka aikoi Ljaano estakaadon yli, ostaakseen itsellensä maata sen
tuolla puolen. He ovat suurimmaksi osaksi saksalaisia. Eilen illalla
he meistä erosivat ja aikoivat leiriytyä vähän matkaa täältä, ja
siinä piti heidän oppaansa varhain huomisaamuna heihin yhtyä. Hän
on kuuluisin ja luotettavin Ljaano estakaadon tuntia, sekä samalla
ymmärtäväinen ja hurskas mies, nimeltä Topias Taivola. Yhtykää tuohon
karavaaniin, niin olette hyvissä käsissä. He ovat runsaasti aseilla
varustetut, niin ettei kukaan uskalla heitä hätyyttää."
"Niinkö neuvotte? Mutta missä me noita ihmisiä tapaamme?"
"Se käy helposti. Jos ratsastatte täältä jotenkin rivakasti suoraan
etelään, näette noin puolen tunnin päästä yksinäisen vuorentöyryn
suoraan edessänne. Siitä juoksee pieni puronen santaan tasangolle sen
itäpuolella. Tämän puron luo on karavaani leiriytynyt. Ette voi kulkea
harhaan, jos tällä välin kävisikin pimeäksi, sillä jo kaukaa voitte
nähdä tulet leiristä. Jos tätä neuvoa seuraatte, tiedän teidän olevan
hyvissä käsissä."
"Kiitän teitä, herrani, että pelastatte meidät suuresta pulasta.
Me lähdemme tietysti heti, yhtyäksemme noihin saksalaisiin. Tosin
saksalainen tavallisesti on tyhmä, mutta hän on rehellinen. Sinne me
ratsastamme."
"Mitä sanon Honottajaveljeksille, jos he kysyvät, mihin olette menneet?"
"Sanokaa mitä tahdotte ja mitä mieleenne johtuu!"
"Hyvä, mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että teidän tulee uskotella
heille, että ratsastatte toiseen suuntaan. Muuten he seuraavat teitä ja
te joudutte kaikissa tapauksissa heidän käsiinsä. Ratsastakaa sentähden
näön vuoksi vähän matkaa takaisin, kunnes eivät enää voi teitä nähdä;
sitte poikkeette etelään. Jos he kysyvät, miksi olette kääntyneet,
keksin kyllä jonkun tyydyttävän vastauksen."
Näin oli siis asia päätetty. Seurueet jättivät niin ystävälliset
jäähyväiset toisilleen, ikäänkuin olisivat monet vuodet olleet tuttuja.
Timantinostajat ratsastivat vanhoja jälkiään myöden takaisin edes
katsomatta Hono-veljeksiä. Kun he olivat päässeet niin pitkälle,
etteivät enää voineet kuulla Isännän sanoja, kääntyi tämä ivallisesti
nauraen kumppaneihinsa ja sanoi:
"Noita olen hyvin neuvonut. He varmaan meidän käsiimme lankeevat.
Ostamaan timantteja! Siihen tarvitaan kumminkin viisikymmentätuhatta
dollaria. Kaunis summa meidän taskuihimme pistää! Ja mitä sanotte
Hono-veljeksistä?"
"Konnia ovat!" vastasi eräs heistä.
"Ovatpa minkin, ja kuinka tekopyhiä he muka olivat, eivät olleet
osaavinansa laskea kymmeneen, ja ovat kuitenkin arvanneet kaiken. Se
todistaa, että ovat kelpo miehiä. He ovat selvästi lukeneet jäljistä
koko jutun. Tietävätpä vielä että intiaaneja oli kaksi ja että itse
olemme kumppanimme tuntemattomaksi raadelleet. Heidän teräväpäisyytensä
on meille sangen vaarallista. Meidän täytyy toimittaa heidät pois
tieltä."
"Mutta milloin ja miten? Eihän meillä ole siihen aikaa. Meidän täytyy
lähteä muuttamaan aavikon viitat ja eksyttämään karavaania."
"Hm, niin, paljon aikaa ei meillä ole. Jos nyt päästämme nuo kaksi
käsistämme, niin on tilaisuus ohitse. Helmiahossa tapaavat he
Silmänkääntäjä-Reiton ja ehkä myös tuon aina ja kaikkialla läsnäolevan
ja saavuttamattoman Veri-Revon, joka on pahin ja kiukkuisin
vastustajamme. Nuo neljä yhdessä voivat kyllä vielä viime tingassa
riistää meiltä toivotun saaliimme."
"Me ammumme heidät muitta mutkitta."
"Se olisi kyllä parasta, mutta — — —"
Hän mumisi jotakin epäselvästi.
"Mitä muttaat?" kysyi toinen. "Minun mielestäni emme voi viisaimmin
tehdä. Meitä on viisi ja heitä vaan kaksi. He eivät oikeastaan voi
puolustaa itseään. He kaatuvat kuulistamme, ennenkuin he ehtivät meihin
tähdätä."
"Niinkö luulet? No katsoppas heihin ja tee sitten hyvin ja ammu! Olen
utelias kuulemaan miten aijot toimia."
Hän osotti veljeksiin, jotka näyttivät täydessä touhussa etsiskelevän
jälkiä, ensinkään välittämättä heille niin vaarallisesta ryhmästä. He
eivät olleet kiinnittäneet huomiotansa "timanttipoikien" lähtöönkään.
"Kirottu", ulvoi mies. "Sinä olet oikeassa. Nyt vasta huomaan, miten
viekkaasti nuo lurjukset menettelevät, ettemme voi heihin tähdätä."
"Niin heillä on eläimensä meidän ja heidän välissään, niin että
osaisimme vaan eläimiin, jos ampuisimme. Tällä tavoin he ovat koko
ympyrän kiertäneet. Etkös huomaa, että heillä aina on oikea käsi
kiväärinlukoissa, vasemmalla ovat valmiit ampumaan. Ei tarvita muuta
kun että joku meistä tähtää heihin, niin kaatuu hän heti heidän
luodistaan. He ovat helkkarin liukkaita miehiä. Ja muulinsa ovat heidän
kaltaisensa. Näyttää siltä, kun eläimet ymmärtäisivät, että heidän
tulee suojella isäntiään. Itsestään ne pysyvät heidän rinnallaan,
eivätkä ole hetkeäkään meitä pahoilla silmillään katselematta."
Asia olikin niinkuin he sanoivat: he eivät saaneet tilaisuutta
ampumaan. Ja kun veljekset nyt herkesivät piiriä tarkastamasta, pitivät
he verkalleen lähestyen, aseensa ampumavalmiina. Muulit kulkivat heidän
perässään, ikäänkuin olisivat olleet siihen opetetut, ja niin kai
olivatkin.
"Mitä näen? Pojat ovat poissa", huudahti Jimi ihmeissään, ikäänkuin
huomaisi hän vasta nyt, että he olivat kadonneet.
"Tuolla kaukana he vielä näkyvät", vastasi Isäntä.
"Mihin he ratsastavat?"
"Takaisin, niinkuin näette."
"Sen kyllä näen. Mutta aikoivathan he meidän kanssamme Helmiahoon.
Miksi siis palaavat takaisin?"
"Koska ovat tyhmiä. He ovat olleet niin varomattomia, ettei uskoisi
sitä mahdolliseksi. Ajatelkaa, he ovat hukanneet rahansa!"
"Vai oli heillä rahoja?"
"Oli. Eräällä heistä oli lompakko setelineen satulalaukussa. Meidän
teitä odottaessamme, huomasi hän sauman ratkenneeksi satulalaukusta
ja lompakon siitä pudonneen. He tietysti siitä kovin kauhistuivat
ja palasivat heti takaisin, teitä ensin puhuttelematta. Mennessänsä
huusivat he meille että kertoisimme teille, heidän huomisiltana,
tahi viimeistään ylihuomenna päivällisaikaan saapuvan Helmiahoon,
lähteäksensä sitten Silmänkääntäjä-Reiton kanssa Ljaano estakaadolle."
"Vai niin! En minä aijo päätäni vaivata miettimällä todellista syytä
heidän katoamiseensa."
"Tarkoitatteko, että he ovat meille valhetelleet?"
"En tarkoita, että he teille, vaan te olette meille valhetelleet. Minä
en usko tuota kadonnutta lompakkoa. Meidän nenämme ovat kylliksi isot,
jotta meille ei enää tarvitse näyttää pitkää nenää. Olen varma siitä,
että he ratsastavat ihan toiselle suunnalle, jahka pääsevät meidän
näkyvistämme."
"Herra, te käytte taas loukkaavaiseksi!"
"En vainenkaan. Minä vaan lausun teille ajatukseni, eivätkä ne voi olla
loukkaavia. Muuten tahdon antaa teille hyvän neuvon, master Isäntä. Kun
te toisten tahdotte muille neuvoa semmoista, jota ei kaikkien tulee
tietää, niin älkää viitatko niin paljon käsillänne ilmassa, sitä on
toisinaan yhtä helppoa ymmärtää kuin sanoja."
"Olisinko minä viitannut? Siitä en tiedä mitään?"
"Kyllä, jopas oikein aika tavalla. Te löitte niin käsillänne ilmaa,
että luulin teidän oikein lentävän pois."
"Sitä en suinkaan aikonut. Muuten saitte kernaasti tarkata liikkeitäni.
Ja puhettamme sai kuka hyvänsä kuulla. Ei se mikään salaisuus ollut. Me
puhuimme kadonneista jäljistä."
"Niinkö? Ja sitte te luulitte, että ne löydettäisiin tuolla etelässä."
"Tuolla etelässä! Mistä te sen päähänne saitte?"
"Juuri tuulimyllyn siivistänne. Te osotitte vasemmalla kädellänne
etelään, ja liikutitte oikeata kättänne niin kuin tahtoisitte sillä
piirtää jonkun vuoren ääriviivat. Sitten ojensitte vasemman käden
suoraan eteenpäin, joka tietysti merkitsi tasankoa. Sittemmin
viittasitte taas itään ja sitte etelään. Se oli niin selvää, että
voisin kertoa koko asian."
"No, tehkää se sitten!"
"Aivan kernaasti. Pojat ratsastavat takaisin itään ja sitte kun en
enää heitä näe, poikkeevat he etelään. Siellä on vuori oikealla ja
siitä vasemmalle on tasanko, johon heidän tulee ratsastaa. Koska he
ovat oudot paikkakunnalla, ja te kuitenkin, lähenevästä pimeydestä
huolimatta, neuvotte heidät sinne, ei tuo tasanko varmaankaan ole
kaukana täältä. Tiedän hiekkaperäisen paikan löytyvän siellä. Puro
juoksee vuorelta alas ja häviää hiekkaan. Sinne pääsee kolmessa
neljännestunnissa ja minua haluttaa leiriytyä sinne yöksi."
Tätä sanoessaan katsoi hän Isäntää terävästi silmiin, tämän ei
onnistunut täysin itseänsä hillitä; näki selvästi, että hän alkoi
pelätä.
"Tehkää mitä tahdotte, mutta älkää keksikö juttuja, herra", huudahti
hän raa'asti. "Missä te aijotte nukkua, on meille yhdentekevää. Te
olette muka kaikkitietävä! Mutta sanokaa ennemmin, oletteko löytäneet
jäljet?"
"Tietysti me löysimme."
"No missä?"
"Tulkaa mukaan, niin näytän teille. On vielä tarpeeksi valoisaa
nähdäksemme."
"No menkää sitte edellä."
"Kyllä, mutta Timin tulee käydä perässä."
"Miksi niin?"
"Hänen tulee pitää silmällä, aikoisivatko aseenne tehdä jonkun
kepposen. Pidelkää siis varovasti ampuma-aseitanne! Jos jollakin niistä
olisi taipumusta laukeamiseen, saisi sen omistaja heti kuulan Timin
pyssystä."
"Master, te käytte todellakin liian röyhkeäksi."
"En suinkaan. Parastannehan minä tahdon, varoittaessani teitä. Tulkaa
nyt!"
Hän kävi edellä samaan suuntaan, josta äskeiset ratsastajat olivat
tulleet; muut seurasivat ja viimeisenä kulki Timi, pitäen pyssyä
valmiina ampumaan, ja tarkasti pitäen noitten viiden miehen joka
liikettä silmällä.
Hetken päästä Jimi pysähtyi, osoitti maahan ja kysyi:
"Master Isäntä, mitä tämä on?"
Puhuteltu kumartui katsomaan erästä paikkaa maassa ja vastasi:
"Täällä kalliolla on ollut pieni kivi, jonka hevosenkavio on
rikkimusertanut."
"Voiko kengitetty kavio täydellisesti musertaa tämmöisen pienen kiven?"
"Ei voi, hevonen on ollut kengittämätön."
"Se oli siis intiaanihevonen. Tulkaa vielä vähän matkaa!" Vähän matkan
päässä tavattiin toinen muserrettu kivi.
"Jälki on siinä selvästi", sanoi Jimi. "Molempien kivien välinen suora
viiva osottaa länteen. Sinne on siis intiaani ratsastanut."
"Intiaani! Mistä tiedätte sen olleen intiaanin?", kysyi Isäntä hyvin
pisteliäästä.
"Phyy", vastasi Jimi. "Nuo tuhmat 'timanttipojat' ovat varmaankin
sanoneet että täydellisesti teidät tunnen. Emme siis enään tarvitse
teeskennellä. Te olette Ljaano-varkaita, ja me olemme rehellisiä
metsästäjiä, joita ette voi pelättää. Minä en välitä millä tavalla te
olette saaneet timanttipoikien luottamuksen. Kaikissa tapauksissa te
olette aikatavalla heille valehdelleet. Mitä te edelleen aiotte heille
tehdä, on meille yhdentekevää. Me emme aijo ratsastaa etelään heitä
varoittamaan. Antaa vietellä itsensä Ljaanolle, siellä murhattavaksi,
näkyy olevan heille makeinta mielelle, eikä meidän päähämme suinkaan
pälkähdä riistää heiltä tuota huvia. Olemme velvollisuutemme tehneet
ja nyt meidän tulee pitää huolta itsestämme. Tässä tiemme eroavat. Te
lähdette ennen meitä, jopa melkein yhtaikaa. Ratsastakaa intiaaninne
jälestä, mutta varokaa suuntaamasta kiväärinne suut meitä kohti!
Me ymmärrämme hyvin, miten tulee kohdella tuonkaltaista väkeä. Jos
huomaamme sanan tahi epäiltävän liikkeen, niin ammumme. Kääntykää
meistä pois; ripustakaa aseenne satulanastoihin ja nouskaa hevostenne
selkään! Voikaa hyvin ja varokaa koskaan tulemasta silmiemme eteen!'
"Master Jimi!" huudahti isäntä vimmastuneena. "Sillä tavalla te ette
meistä pääse! Me olemme — — —"
"Konnia te olette", keskeytti hänet Timi jyrisevällä äänellä. "Meillä
on neljä panosta ja teitä on viisi; viimeisen lyömme pyssyn perällä
kuoliaaksi. Ja nyt sanon minäkin: joka vaan sanaakaan lausuu, sen pään
läpi minä lähetän kuulan. Pötkikää tiehen niin pian kuin mahdollista.
Minuutti vielä lisäksi ja te olette hukassa!"
Tämä sanottiin semmoisella äänellä, että eivät suinkaan saattaneet
epäillä veljesten puhuneen täyttä totta ja että he todellakin
ampuisivat. Nuo viisi miestä huomasivat että jos yrittäisivätkin
vastustaa, olisivat he samassa ruumiina. He tottelivat vaikka
raivostuneina, kääntyivät ympäri, ripustivat pyssynsä satulanastoihin,
nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois sanaakaan lausumatta.
Eräs heistä oli taaksensa sitonut ennenmainitun satulan ja ohjakset.
Kuljettuaan pitkän matkan täyttä ravia, antoivat he hevosten kävellä ja
kääntyivät katsomaan taaksensa. He näkivät silloin Jimin ja Timin vielä
samalla paikalla, mutta alaslasketun kiväärin.
"Pekana!" sähisi Isäntä. "Tuommoista ei ole minulle vielä koskaan
tapahtunut. Pitääkö viiden miehen, jotka eivät pelkää itse paholaista,
paeta noita kahta pitkänokkaista apinaa? Panen pääni pantiksi, että
nuo koirat todellakin olisivat vähimmästäkin sanasta meidät ampuneet.
Ettekö tekin niin luule?"
"Minusta tuntui ihan siltä kuin olisivat olleet kaikkitietäviä. Käsien
liikkeenkin nuo konnat arvasivat oikein. Jos nyt vaan tietäisi, mitä he
aikovat tehdä."
"Sehän on hyvin helppoa arvata", sanoi eräs.
"No, mitä sitten?"
"He ratsastavat varoittamaan 'timanttipoikia'."
"Sitä minä epäilen. Heidän varoituksistaan ei ole huolittu, eivätkä
Hono-veljekset kahta kertaa neuvoansa ja apuansa tarjoa. Mutta meidän
täytyy ryhtyä toimiin. Meidän tulee ratsastaa etelään. Niinpian kun
näemme karavaanileirin tulet, pysähdymme ja muodostamme vartioketjun,
jonka lävitse emme päästä ketään muuta kuin hurskaan Topias Taivolan,
kun hän palaa Helmiahosta. Siirtolaiset eivät tietysti saa aavistaa
meidän olevan läheisyydessä. Jos, vasten luuloani, Honoveljekset
tulevat, ammumme heidät. Intiaanin täytyy meidän nyt tosin jättää,
vaikka halusta olisin ottanut hänen hevosensa ja henkensä. Se oli, näin
veljesten kesken sanottuna, kolmensadan dollarin arvoinen, ehkäpä vielä
enemmänkin."
"Oikeastaan teimme hullusti, kun hevosten tähden ryhdyimme
intiaaneihin. Toinen on nyt ammuttu ja toinen poissa. Sentähden saimme
Hono-veljekset kintereillemme. He asettuvat kyllä tänne likittyville,
ja huomenna aamunkoittaessa seuraavat he jälkiämme. Silloin he
kohtaavat karavaanin ja tekevät koko oivallisen tuumamme tyhjäksi."
"Eivät tee. 'Pojat' ovat heitä loukanneet, eivätkä he enää heistä
välitä. Varmaankin he ratsastavat Helmiahoon ja kertovat siellä meitä
tavanneensa. Mitä silloin siellä päätetään, emme voi tietää."
"Meidän ei auta muu kuin täytyy saada Taivolan heti aamuhämärässä
lähtemään liikkeelle ja tekemään pitkän päivämatkan, jotta karavaani
niin pian kuin suinkin ehtii täältä kauaksi pois. Me katoamme tietysti
vielä pikemmin."
He ratsastivat vielä vähän matkaa länteen ja poikkesivat sitten etelään.
Jimi ja Timi eivät olleet laskeneet pyssyänsä ennenkuin ratsastajia ei
enää voitu ampua. Silloin kääntyi Jimi Timin puoleen, levitti suutaan
tavallista leveämmäksi ja kysyi tyytyväisesti hymyillen:
"No veliseni, miten tämä jupakka sinua mielutti?"
"Ihan yhtä hyvin kuin sinua", vastasi tämä tyytyväisesti irvistellen.
"Eikö tämä ollut mielelle makeinta?"
"Makeinta oli. Kun tuommoiset miehet pakenevat kuin koirat, häntä
koipien välissä, kahta urhoollista metsästäjää, on se oikein hupaista.
Henkemme oli todellakin vaarassa."
"Ihan varmaan! Sen näki heidän silmäyksistään ja liikkeistään. Et
suinkaan sinä usko 'poikien' hukanneen rahansa?"
"Ei tule kysymykseenkään. He ovat lähteneet etelään — mistä syystä,
ei koske meihin. Me olemme heitä varoittaneet, eikä meillä enää ole
velvollisuuksia heitä kohtaan. He pitävät itsensä niin viisaina. Onhan
tuo Kipsinen lakitiedettäkin lukenut; siksipä minä en ymmärrä että
meidän tarvitsisi suorastaan pakottaa heitä vastaanottamaan apuamme.
Jos he uhkamielisyydessään lyövät päänsä puuhun, tulkoot omin neuvoin
toimeen. Minä ajattelen että intiaani parka paremmin tarvitsee meidän
apuamme ja paremmin sen ansaitseekin."
"Se on ihan varma. Lähdemmekö häntä etsimään?"
"Lähdemme. Tiedämme missä päin hän on tuolla; vastapäätä oikealla
puolella, vanhan hopeakaivoksen lähettyvillä. Narripeliähän se
vaan oli tuo pikku kivien juttu, niitähän me itse astuimme rikki,
johtaaksemme roistot harhaan. Näin selvästi veripisaroita ja hyvin
minua kummastuttaisi, jollemme löytäisi intiaania kaivoksessa."
He lähtivät liikkeelle ja muulit kulkivat kukin isäntänsä jäljissä.
He eivät nousseet muuliensa selkään, koska jo kävi vaikeaksi pimeyden
tähden sieltä tarkasti maata tutkia.
Kuljettuaan vähän matkaa, huomasivat he pienen esineen maassa. Se oli
punainen huolellisesti veistellyn rauhan piipun pesä. Jimi otti sen
maasta, pisti taskuunsa ja sanoi tyytyväisenä:
"Olemme oikealla tiellä. Tämä piipunpesä on lähtenyt varresta ja
huomaamatta pudonnut maahan. Pian saamme tietää, kuuluuko se vanhalle,
haavoitetulle intiaanille vai nuorelleko."
"Varmaankin vanhemmalle. Nuorukainen on tuskin vielä käynyt
Minnesotassa hankkimassa pyhistä kivilouhoksista savea piippuansa
varten."
"Onhan hän saattanut saada piipun saaliina. Semmoista hän saa käyttää,
mutta ei perittyä."
"Onko milloinkaan intiaani perinyt piipun? Sehän aina haudataan
omistajan kanssa."
"On heimoja, jotka valitettavasti eivät niin tarkasti pidä tästä
tavasta kiinni. Kilttien, hyväsydämisten kalpeanaamojen onneatuottava
vaikutus tuntuu tässäkin. Muuten osoittaa pesään leikattu 'totem' sen
omistajana olleen komankhin, vieläpä päällikönkin. Onpa hyvä, että
ymmärrämme tämän heimon murretta. Meidän pitää huutaa heille, muuten
saattaisi tapahtua, että tervehtäisivät meitä kuulilla, eikä se olisi
ensinkään mielelle makeinta."
Vuori alkoi nyt yletä. Veljesten vasemmalla puolella oli kallioseinä ja
oikealla oli kallionlohkareita joiden välitse tuskin ihminen saatikka
sitte hevonen, pääsi kulkemaan. Heidän kulkemansa kohta oli ainoa,
mistä pääsi ja siksipä saattoivat jotenkin varmasti otaksua intiaanien
täältä ratsastaneen.
Pian he seisoivat korkean, pimeän kivikummun edessä. Se oli muodostunut
kaivoksesta heitetystä sorasta. Kummun korkeutta eivät saattaneet
erottaa, kun jo oli ihan pimeä.
He kiinnittivät ohjakset kahteen raskaaseen kiveen. Sitte alkoivat he
hitaasti kiivetä kumpua ylös. He eivät koettaneet välttää kolinaa, vaan
koettivat päinvastoin sitä synnyttää. Mutta joka askeleella pysähtyivät
he kuuntelemaan. Tulihan heidän tietää, oliko siellä ylhäällä ketään,
jolle täytyi huutaa, ennenkun tämä ehtisi pyssyään käyttää.
Heidän näin kuunnellessaan, kuulivat he pienen kiven vyöryvän alas.
"Kuules", kuiskasi Jimi. "Oikein arvattu, tuolla ylhäällä ne ovat. He
ovat varuillansa. Haavoitettu intiaani on kyllä kaivoksessa jos hän
vielä on elossa ja nuorukainen vartioitsee kummulla. Puhuttele häntä,
Timi."
Timi noudatti kehotusta ja huusi selvällä ei ihan kovalla äänellä.
"Tuquoil, omi gag nina; tau umi tsah! — Nuori sotilas, älä ammu, olemme
ystäviäsi!"
Nyt he odottivat vastausta. Hetken perästä kuulivat he kysymyksen:
"Haki bit? Kuka tulee?"
Siinä oli vaan kolme lyhyttä tavua, mutta ne olivat kylliksi
ilmoittamaan heille, että se oli samaa murretta, jota nuo laajalti
samoilevaiset komauhkit käyttävät.
"Gia oti masslok skona — kaksi hyvää, valkoista miestä", vastasi Timi.
"Piete uma Jepe! Tulkaa tänne ylös!" kuului hetken miettimisen päästä
tuolta ylhäältä!
He kiipesivät ylös asti. Päästyään kummun huipulle, näkivät he,
pimeydestä huolimatta, ihmisolennon seisovan heidän edessään ja
nostavan pyssyn heitä vastaan.
"Noba o nu neshuano! — Pysähdy muuten ammun", käski intiaani.
Veljekset huomasivat hänet nuoreksi mieheksi, niinkuin olivat
otaksuneetkin. Timi rauhoitti häntä sanomalla:
Nuori, punainen veljeni ei tarvitse ampua. Olemme tulleet häntä
auttamaan!
"Ovatko valkoiset veljeni yksin?"
"Olemme."
"Ovatko he seuranneet hevoseni jälkiä"?
”Olemme sattumalta joutuneet taistelupaikalle ja jäljistä nähneet, mitä
siellä on tapahtunut. Sitten seurasimme sekä sinun että vihollistesi
jälkiä suojellaksemme teitä heitä vastaan. Te olette urhoolliset
punaiset sotilaat; mutta nuo toiset ovat pelkuriryöväriä joitten täytyi
häpeällä meitä paeta, vaikka heitä oli enemmän kuin meitä.”
"Puhuuko veljeni totta?"
"En valhettele. Merkiksi siitä, että ystävinä luoksesi tulemme,
laskemme aseemme tänne eteesi ja sinä saat itse määrätä, saammeko ottaa
ne takaisin."
"Kalpeakasvoilla on hunajaa huulillaan, mutta sappea sydämmessään.
Herättääksensä luottamusta laskevat he aseet luotaan, mutta sitten
tulee heidän kolme kumppaniansa meitä tappamaan."
"Sinä luulet meidät kahdeksi niistä, jotka teitä vainosivat. Me emme
ole samoja henkilöitä; sinä erehdyt."
"No sano sitten minulle missä nuo viisi miestä ovat! Kun olette jälkiä
seuranneet, täytyy teidän tietää."
"Me kohtasimme heidät, kun he tuolla kivikkomaalla etsivät jälkiäsi. Me
puhuttelimme heitä ensin ystävällisesti, pettääksemme heitä. Heidän ei
onnistunut löytää jälkiä, mutta me huomasimme heti toverisi haavasta
juosseet veripisarat. Sitä emme kuitenkaan heille ilmaisseet, vaan
teimme väärät jäljet, eksyttääksemme heitä länteen päin. Me sanoimme
heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, ja suuntaisimme pyssymme heitä kohti,
samoin kuin sinä nyt teet meitä kohti. Silloin heidän täytyi häpeällä
mennä tiehensä.”
"Miksi ette heitä tappaneet?"
"Koska eivät tehneet meille mitään pahaa. Me ammumme ihmistä ainoastaan
silloin kun meidän täytyy puolustaa henkeämme."
"Te puhutte hyvien ihmisten tavoin. Sydämmeni käskee minun luottamaan
teihin; mutta toinen ääni käskee minun olemaan varuillani."
"Älä kuuntele sitä vaan sydämmesi ääntä. Me tarkoitamme parastasi.
Kysy itseltäsi, miksi me tänne olemme tulleet. Et sinä ole meille
mitään tehnyt; emme mekään voi sinulle pahaa tarkoittaa. Tiedämme,
että olet vainottu ja olemme jäljistä nähneet, että toverisi on
haavoittunut, sentähden tulemme tarjoomaan sinulle apuamme. Jos et
siitä huoli, lähdemme heti pois, emme ole tottuneet kenellekään apuamme
tyrkyttämään."
Kului lyhyt aika ennenkun hän vastasi. Hän näytti tuumiskelevan. Sitten
hän sanoi:
"En tarvitse apuanne, voitte mennä."
"Hyvä, me jätämme sinut, ja toivomme ettei sinun tarvitsisi katua."
He ottivat aseensa ja alkoivat astumaan kumpua alas. Eivät olleet
pitkälle päässeet, kun Timi pysähtyi kysyen:
"Etkös kuullut mitään, vanha Jimi? Kuului niinkuin olisi kivi vierinyt
alas tuolla."
"En minä mitään huomannut."
"Mutta minä huomasin selvästi. Ajatteles jos joku ihminen salaisesti
hiipisi kumpua ylös. Meidän täytyy olla varovaisia."
He kulkivat eteenpäin. Päästyään kummun juurelle kohosi äkkiä maasta
tumma olento ihan heidän lähellensä.
"Seis poika!", huusi Jimi ja tähtäsi. "Ei askeltakaan eteenpäin, taikka
ammun."
"Miksi tahtoo kalpeaveljeni ampua kun kuitenkin tulin ystävällisellä
mielellä?" kuului vastaus.
Hän tunsi saman nuoren intiaanin äänen, jonka kanssa hän äsken oli
puhunut.
”Sinäkö se olet?" kysyi hän. ”Olet siis kavunut alas samalla kertaa
kuin me. Sentähden siis Timi kuuli kiven alas vierivän. Jalkasi työnsi
sen. Mitäs tahdot?"
"Tahdoin katsoa, puhuivatko valkoiset miehet totta. Jos olisitte
vihollisia olleet, ette olisi luotani menneet. Koska noudatitte
kehotustani minulle mitään pahaa tekemättä, olette koetuksen kestäneet.
Te ette ole vainoojiani ja minä pyydän teitä taas kiipeemään minun
kanssani isäni Tevua — shohen luokse."
"Tevua — shohe — Tulitähti — komankhien kuuluisa päällikkö, onko hän
siellä" kysyi Timi ihmeissään.
"On hän siellä. Hän on kuollut. Minä olen Shiba — bigk — Terässydän
— hänen nuorin poikansa ja olen kostava murhaajille hänen verestään.
Kalpeakasvot seuratkoot minua."
Hän kiipesi edellä ja veljekset seurasivat häntä kumpua ylös.
Ylös päästyään, meni hän kallioseinän luokse, astui sinne sisälle
eräästä aukosta, jonka veljekset tiesivät siellä löytyvän, koska
eivät ensikertaa täällä olleet. Tämä oli tuon vanhan autioksi jääneen
hopeakaivoksen sisäänkäytävä.
Ohut savu virtasi heitä vastaan. Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta
käytävää pitkin, näkivät he pienen tulen. Vaivalla koottu puuläjä oli
siinä vieressä. Tulen tarkoituksena oli valaista kuollutta joka oli
istumaan asetettu, selkä nojassa seinää vastaan.
Terässydän laski pyssyn luotaan ja istui vasta päätä kuollutta. Hän
työnsi puukapulan tuleen, veti polvet ylös ja nojasi leukaa niitä
vastaan. Tässä asennossa tuijotti hän sanatonna kuolleeseen.
Veljekset seisoivat vieressä, hekin vaieten. He tunsivat tarkoin
intiaanien tavat ja tiesivät että he puhumalla olisivat loukanneet
pojan surua. Molempien intiaanien kasvot olivat maalaamattomat;
tämä oli varma merkki siitä etteivät olleet liikkeellä vihollisissa
aikeissa. Kuollut oli ollut kaunis mies; komankhit ovat monien
muiden intiaani-heimojen suhteen ruumiinsa puolesta etevämmät. Vielä
kuoltuansakin loistivat hänen kasvonsa kirkkaan pronssin värisinä.
Silmänsä olivat kiinni ja huulet lujasti yhteen puserretut, sillä
kuolemansa oli ollut hyvin tuskallinen. Intiaanipaitansa alempi osa oli
avoinna, joten se paikka ruumiista johon vihollisen luoti oli tunkenut,
oli näkyvissä. Kädet olivat sivulla suonenvedontapaisesti nyrkissä, ja
tämäkin todisti että hänen viime hetkensä olivat olleet tuskaa täynnä.
Vasta hetken päästä asettuivat myös Jimi ja Timi maahan istumaan, niin
hiljaa kuin olisivat he peljänneet jollakin melulla häiritsevänsä
vainajan rauhaa. Vainajan näkeminen vaikuttaa melkein kuin näkisi
jonkun pyhäkön: pyhä kauhu valtaa kuolevan, tuntiessaan iäisyyden
tuulahduksen.
Silloin kohotti Shiba — digk päänsä, katsoi veljeksiin ja lausui:
"Te olette kuulleet puhuttavan Tulitähdestä, komankhien päälliköstä?
Silloin tiedätte myös, että hän oli urhoollinen sotilas."
"Kyliä", vastasi Jimi. "Me tunsimme heti päällikön, nähdessämme hänet
täällä. Me opimme tuntemaan hänet tuolla ylhäällä Rio Rokson luona,
jossa hän auttoi meitä paumihs — lauman meitä ahdistaessa."
"Sitte saatte olla varmat siitä, että hän ikuisilla metsästys mailla
on oleva monen sotilaan käskiänä. Mutta Manitun ei ole häntä kutsunut
taistelussa pois. Kommankhien päällikkö on murhattu."
"Vainoojanne hänet tietysti murhasivat?"
"Niin tekivät."
"Kuinka se tapahtui ja miten te oikeastaan olette tänne joutuneet?"
"Me olimme kaukana kalpeakasvoisten maassa. Komankhien sotilaat
ovat kaivaneet sotakirveensä maahan ja elivät viimeaikoina sovussa
valkoihosten kanssa. Heidän ei tarvinneet peljätä mennä heidän
kaupunkeihinsa. Tulitähti metsästi miehinensä Rio Pekos-nimisen
joen luona. Siellä kohtasivat he valkoisia miehiä, jotka aikoivat
kaupunkiin nimeltä Austin. Koska toiset punaiset miehet tekivät tämän
tien epävarmaksi, pyysivät he Tulitähden lähettämään taitavan oppaan
heidän mukanaan. Hän päätti itse seurata heitä ja otti minut mukaan,
jotta saisin nähdä valkoisten kaupunkeja ynnä taloja. Onnellisesti me
saavuimme Austiniin, ja sitten ratsastimme yksinämme takaisin. Tänään,
päivän kolmanneksen alkaessa kohtasivat murhaajat meidät He vaativat
hevosemme meiltä; mutta kun emme antaneet, ampui eräs heistä Tulitähteä
vatsaan. Päällikön hevonen peljästyi ja ryntäsi tiehensä. Minun täytyi
seurata häntä, kun hän oli haavoittunut, eikä siis voinut taistella
kalpeakasvoisten kanssa. Jos olette jäljet nähneet, niin tiedätte, mitä
siellä vielä tapahtui."
"Kyllä tiedämme. Sinä tapoit erään heistä ja nyljit häneltä päänahan."
"Niin tapahtui. Päänahka riippuu tuossa vyössäni. Mutta minä hankin
toistenkin päänahat. Yön kuluessa murehdin isääni ja veisaan hänelle
päälliköitten kuolinlaulun; varhain huomisaamuna hautaan hänet tänne
kivien väliin ja sitten tuon tänne komankhien sotilaat jotta ne
pystyttäisivät hänen urhoollisuutensa ja korkean arvonsa mukaisen
hautapatsaan. Ja kun olen peittänyt vainajan päivän silmiltä, etsin
minä murhaajien jäljet ja minä sanon teille: Shiba- bigk ei vielä ole
kuuluisa soturi, sillä monta talvea ei ole hänen syntymästään kuluneet,
mutta hän on kuuluisan päällikön poika, ja voi niitä kalpeanaamoja,
joitten jäljet hänen silmänsä keksivät. He ovat hukassa."
Hän nousi, astui isänsä luokse, laski kätensä tämän pään päälle ja
jatkoi:
"Kalpeakasvot vannovat. Komankhi puhuu valaa tekemättä. Kuulkaa nyt
sanani: Kun Tulitähden hautakumpu on kohonnut, pitää sen huipulla
riippuman kaikkien kuuden murhaajan päänahat. Terässydän on sen
sanonut, se on siis tapahtuva! — —"