Hono-veljekset.
Noin kaksi tuntia ennenkuin Ontuva Rankko ja Veijo tapasivat
Veri-Revon, tuli kaksi muuta miestä ratsastaen Koleman Sitystä päin.
Sieltä eivät he kuitenkaan liene tulleet, sillä he näyttivät siltä kuin
olisivat he kauvan olleet asutuilta seuduilta poissa.
Muulit, joilla nämät miehet ratsastivat, olivat kyllä väsyneen
näköiset, mutta muuten ne näyttivät jotenkin hyvinhoidetuilta. Toisin
oli ratsastajien laita: he olivat pitkät ja niin erinomaisen laihat,
että olisi luullut heidän monta viikkoa nälkää nähneensä. Ett'ei niin
kumminkaan ollut, sitä todisti heidän terve hipiänsä ja voimallinen
ryhtinsä. Lännen ilmasto on kuivaa, eikä salli mitään liikaa lihaa
luissa, mutta sensijaan terästää se jäntereitä ja suo jäsenille
tuota kestävyyttä ja joustavuutta, jota paitsi ihmiset siellä pian
menehtyisivät.
Nämät miehet olivat erinomaisesti toinen toisensa näköisiä. Ken heidät
näki, täytyi ehdottomasti huomata he veljeksiksi, jopa kaksoisiksi.
Ainoa eroavaisuus oli arpi, joka toisella miehellä oli vasemmassa
poskessa. Muuten oli heillä samallaiset vaatteet ja aseet.
Heillä oli yllään väljät, tummanharmaat villaiset päällysnutut ja
samallaiset housut, vahvat paulakengät, leveälieriset majavanhatut
ja hartioilta riippui heidän suuret, paksut telttapeitteensä. Heidän
nahkavöitään verhosi kalkkarokäärmeennahka ja niissä oli aseita ja
muita tamineita, joita aavikonmies tavallisesti tarvitsee. Pyssyjä
heillä myös oli, mutia ne eivät tulleet juuri suoraan asekaupasta, vaan
näyttivät pikemmin vastaavan väkipyssyn nimeä. Mutta joka tietää, mitä
kunnon lännen mies saa tämmöisellä vanhalla aseella aikaan, sille ei
suinkaan johdu mieleenkään nyrpistää nenäänsä tuommoiselle aseelle.
Lännen mies rakastaa pyssyänsä, mutta hän ei keikaile sillä. Mitä
vanhemmaksi se on pitkällisestä käyttämisestä käynyt, sitä enemmän hän
sitä kunnioittaa.
Valitettavasti ei näitä molempia ratsastajia saattanut kauniiksi kehua,
syystä että heidän kasvojensa enin esille pistävä osa oli tavattomasti
kehittynyt. Hyvänen aika noita neniä. Olisi levollisesti saanut vannoa,
ett'ei koko maassa löytyisi kahta semmoista hajukonetta näiden lisäksi.
Ne olivat tavattomat ei ainoastaan suuruudelleen, vaan myös muotonsa
ja värinsä puolesta. Saadakseen niistä käsityksen, täytyisi saada ne
nähdä. Jos ajattelee koivunmahlajaa kuivuneena rypäleen muotoiseksi ja
mahdollisimman monivärisen loistavana, saattaa saada jonkunmoisen kuvan
näistä nenistä. Ja siihen lisäksi olivat ne hämmästyttävästi toisensa
näköiset Veljekset eivät saata olla enemmän toistensa näköiset kuin
nämät miehet, jotka jo lienevät monessa myrskyssä olleet, koska he
olivat vähintään viidennellä kymmenellä.
Nyt ei kuitenkaan pidä ajatella, että heidän kasvojensa ilme oli
vastenmielinen. Ei suinkaan. Kasvot olivat sileäksi ajellut, niin ettei
mikään parta peittänyt niitten hyväntahtoista ilmettä. Suupielissä
asusti iloisuus ja huolettomuus ja kirkkaissa, terävissä silmissä oli
niin ystävällinen ja hyvä katse, että ainoastaan huono ihmistuntia
saattoi olettaa niissä olevan jotakin peljättävää.
Seutua, jossa he nyt kulkivat, saattoi sanoa karuksi. Se kasvatti
ainoastaan nysäisiä vaivaispensaita.
Siellä täällä näkyi aloe- ja kaktuskasveja. Vettä ei lähiseuduilla
löytynyt. Ratsastajien etsivistä katseista päättäen, olivat he
ihan oudot näillä paikoin. Toisinaan nousi toinen heistä pystyyn
jalustimissa, luodakseen laajemman näköalan, mutta laskeusi taas
satulaan, kasvoissaan ilme, josta huomasi ett'ei hän ollut mitään
nähnyt.
"Heikkarin huonoa seutua tämä", sanoi arpiposki-ratsastaja. "Kuka
tietää, onnistuuko meidän tänään saada raitista juomavettäkään? Mitäs
sanot sinä, Timi?"
"Hm!" murisi toinen. "Me lähenemme Ljaano estakaadoa, siellä ei ole
muuta odotettavissa. Taikka luuletko sinä, Jimi, että näillä autioilla
aavikoilla löytyy viini- tai kirnupiimälähteitä?"
"Vaiti, veikkoseni, muuten tulee minulle vesi suuhun. Mistä täällä
edes kirnupiimään pääsisi? ja minä pelkään, että lopuksi saamme tyytyä
kaktus-nesteeseen!"
"Emme suinkaan sentään. Vielä emme ole aavikolla. Helmiahon maatila,
jonne huomenna pääsemme, kuuluu olevan jonkun veden varrella. Siis ei
meidän takanamme vielä ole tuo hedelmällinen maakaistale. Minä toivon,
että tuo vanha hopeakaivo, johon tänään pyrimme, on jonkun semmoisen
puu- tahi pensassaaren keskellä, joita näinkin autioilla seuduilla
sentään löytyy. Ja sinä tiedät, että toivoni harvoin pettää, sillä se
liikkuu tavallisesti todellisuuden piirissä!
"On parempi olla siitä puhumatta. Toivomme ei ole tähän asti ollut
miksikään hyödyksi."
"Älä sano niin, Jimi. Totta on, ett'emme ole tähän asti voineet viettää
tyhjäntoimittajan elämää, mutta meillä on sievä summa taskussamme ja
jos onni meitä potkasee tuolla puolen Ljaanoa ja Kuadeluppea, olemme
rikkaat miehet."
"Niin, jos! Miljoonan omistajana oleminen on makeinta mielelle. Mutta
tällä hetkellä ei meillä ole mitään syötävääkään. Mehän koetimme
vaan päästä pikaisesti eteenpäin, emmekä pysähtyneet edes paistia
hankkimaan. En pyydä kalkkunaa, mutta tahtoisin hyvin kernaasti kohdata
aavikkokanan, joka ei olisi aivan vanha. Ehkä se suvaitsisi pyssyni
tervehdyksen."
"Sinulla on liian herkulliset tuumat. Minä olisin täysin tyytyväinen,
jos jonkun ystävällisen jäniksen mieleen johtuisi hiipiä vastaamme.
Silloin me — — ole vaiti! Tuolla on yksi. Polle, seiso nyt tämän ainoan
kerran paikallasi."
Tämä kehotus, jota seurasi tempaus ohjaksista, oli lausuttu muulille.
Se seisoi liikkumatta, ikäänkuin olisi se tarkoin käsittänyt
kehotuksen. Juuri heidän edessänsä oli eräs muulijänes juossut
ruohoturpeitten välistä esille. Timi laukasi heti pyssynsä. Jänis
teki kuperkeikan ja jäi makaamaan. Kuula oli osunut päähän — se oli
mestarilaukaus semmoisesta pyssystä.
Jänis Teksaassa on yhtä suuri kuin sen sukulainen vanhassa maailmassa;
niitä löytyy täällä runsaasti ja niitten liha on maukasta. Sillä on
sangen pitkät korvat, samallaiset kuin muulilla, josta se on saanutkin
nimensä.
Timi ratsasti jäneksen luo, nosti sen maasta ja sanoi, jatkaen
matkaansa:
"Nyt on meillä paisti, ja ajattelen että löydämme vähän vettäkin. Näet,
että aavistukseni käyvät toteen. Kaksi tämmöistä miestä löytää aina
mitä tarvitsevat."
"Löydämmekö timanttejakin? Sen on tulevaisuus osoittava."
"Timantteja löydämme myös, sen sanon sinulle", vastasi Timi
päättävästi. "Tietysti edellytän, että semmoisia todellakin löytyy
tuolla kaukana. Jos koko juttu on keinottelua, käy meille samoinkuin
niille, jotka eivät ole mitään löytäneet. En minä ainakaan aio tappaa
itseäni, jos saan kuulla että turhaan olemme olleet onnen etsinnässä.
Vaiti! Etkö kuullut laukausta?"
"Kyllä. Pollekin sen kuuli."
Polle oli hänen muulinsa, joka nyt veti ilmaa sieramiinsa ja ahkeraan
löyhytteli suuria korviansa. On sangen tavallista että aavikkomiehet
antavat eläimelleen nimen. Näitten muulien nimet, Pulle ja Polle,
kuuluivat yhtäläiseltä samoin kuin heidän isäntiensä nimet, Jimi ja
Timi.
Veljekset oikaisivat itsensä ja katselivat siihen suuntaan, mistä
laukaus oli kuulunut. Se kuului kauvempaa kuin he saattoivat nähdä,
sillä he olivat nyt kaukalonmuotoisessa notkelmassa. Mutta Timi osotti
ilmaan, jossa suuri petolintu raskaasti kaarteli. "Kanakotkako tuo on,
vai kuinka, Jimi?"
"Ei. Se on korppikotka, sen näkee kirjavista höyhenistä. Sillä on
harmaankellertävät höyhenet ja se on istunut raadolla, ja on syönyt
itsensä niin kylläiseksi, että se tuskin jaksaa lentää. Laukauksesta
peljästyneenä on hän keskeyttänyt kekkerinsä ja meidän täytyy katsoa,
mitkä ihmislapset ovat siihen syynä. On täysi syy ottaa selkoa siitä,
mitä ihmisiä tuolla edellämme on. Ljaano estakaadon lähettyvillä ei
kuulu olevan aivan turvallista. Voipi helposti joutua korppikotkan
saaliiksi, eikä tuo juuri olisi makeinta mielelle. Siis, eteenpäin,
Timi."
He kannustivat ratsujansa. Mutta muulit ovat, niinkuin tunnettu, sangen
itsepäiset. Tätä elukkaa ei tavallisesti saada paikoiltaan liikkumaan
juuri silloin, kun on kovin kiire käsissä, ja korvataksensa tuota
seikkaa, alkaa se tavallisesti hurjasti laukkaamaan juuri sinä hetkenä,
kun ratsastajan olisi pakko olla yhdessä kohdin. Tästä säännöstä ei
valitettavasti Pullekaan ollut mikään loistava poikkeus. Tuskin oli
se kannuksia tuntenut, kun se asetti kaikki neljä jalkaansa yhteen ja
seisoi liikkumatta kuin sahapukki. Timi painoi kannukset lujemmin,
mutta siitä oli vaan se seuraus että Pulle painoi päänsä etujalkojen
väliin ja nosti takapuolensa ilmaan, heittääksensä ratsastajansa
pois. Mutta Timi tunsi monivuotista ystävätärtänsä tarpeeksi hyvin,
antaaksensa heittää itsensä satulasta. "Mikä sinun nyt on, vanha hupsu?
Kyllä minä houreet päästäsi otan." Hän kumartui taaksepäin, tarttui
elukan häntään ja repi siitä aikatavalla. Pulle lähti heti semmoista
vauhtia lentämään, että Jimi tuskin voi seurata muassa Pollellansa.
Tämä hännästä vetäminen oli se salainen keino, joka mursi tuon muuten
rakastettavan Pullen itsepäisyyden. Se, joka ei tuota keinoa tuntenut,
sai, vaikka käyttikin kannuksia, ja piiskaa, taipua Pulien oikkujen
mukaan. Jokaisella eläimellä on oma pikku huvinsa. Mutta hyvä on, että
löytyy keinoja, jotka eivät auta ainoastaan yksityistä, vaan myös koko
sukua. Niinpä löytyy esim. aasien mainioon perheeseen kuuluvia jäseniä,
jotka öisin hyvin häiritseväisesti antavat kuulla kaksitavuista
lauluaan. Mutta jos tämmöisen elukan häntään sitoo jonkun painavan
esineen, esim. kiven, tai muun painon, seisoo se heti korvat ja häntä
lotossa, eikä päästä vähintäkään ääntä.
Kun molemmat ratsastajamme olivat notkelmasta päässeet, havaitsisivat
he ihmeekseen useampien kilom. päässä edessään omituisesti rikkinäisen
kukkulan, jommoista he eivät olleet odottaneet näkevänsä täällä Ljaanon
lähellä. Samalla näkivät he ryhmän ratsastajia jonkun maassa makaavan
esineen luona, niin lähellä veljeksiä, että nämät tarvitsivat vaan
muutaman minuutin ehtiäkseen ryhmän luo. He kiristivät heti ohjaksia.
Heidän tuli ensin saada tietoa siitä, olivatko ne kuusi ratsastajaa
heille ehkä vihamielisiä.
Heidät oli huomattu. Piiri, jonka nuo kuusi muodostivat, avautui, mutta
mitään uhkailua ei havaittu.
"Mitäs sanot?" kysyi Jimi. "Ratsastammeko heidän luoksensa?"
"Tehdään niin. Ovatpa he nyt meidät nähneet ja jos ne ovat
Ljaano-kotkia, tulee siitä kumminkin tappelu. On siis parempi, että
hiivimme ulkoapäin heidän joukkoonsa, mutta varovaisesti, ett'eivät
piiritä meitä. Olkaamme valmiit ampumaan."
"No, no, tuskinpa ne ovat Ljaano-kotkia. He näyttävät ennemmin kunnon
miehiltä, jotka ovat huviretkellä. Pukunsa riippuivat luultavasti vielä
viikko sitte räätälipuodissa. Heillä on aseita koko varasto, mutta ne
kiiltävät vielä niin, ett'eivät liene olleet paljon käytännössä. Ja
hevosensa näyttävät niin reippailta ja hyvinhoidetuilta, että meidän
on otaksuminen heidän olevan ihan vaarattomia huvimatkailioita. Tosin
ei minulle ole mieluista kohdata tuommoisia keltanokkia, mutta pidän
sen kumminkin parempana, kuin joutua semmoisten ihmisten pariin, joilla
on taskut vaan sentähden, että saisivat täyttää ne muitten ihmisten
omaisuudella. Ratsastakaamme siis heidän luoksensa."
Heidän ei olisi sopinutkaan tehdä toisin, sillä nuo kuusi miestä
ajoivat heitä vastaan.
"Tulkaa tänne, tulkaa tänne, niin saatte nähdä jotakin!" huudettiin
veljeksille.
"Mitä sitten?", kysyi Jimi.
"Tulkaa tänne nyt vaani Pian!"
Nyt he saapuivat toistensa luokse. Nuo kuusi miestä olivat tähän asti
olleet totiset ja miettiväiset, mutta nyt tuli heidän kasvoihinsa
toinen ilme. Kaksitoista silmää tuijotti seposeljällään ja
hämmästyksissään veljesparia, sitten heidän huulensa vavahtivat ja
lopuksi puhkesivat he kaikuvaan kuusiääniseen nauruun.
"Tuhat tulimmaista!", huusi yksi. "Keitä nuo ovat? Mitkä kärsät!"
"Mitkä kärsät!" yhtyivät toiset heti.
"Todellakin! Kaksi kärsää! Kuinka kaunista, kuinka kaunista!", huusivat
ja nauroivat he kilpaa.
"Minä pyydän teitä, herrani, suvaitkaa, että katselemme teitä
läheltä!", sanoi se, joka johti puhetta. "Tuonkaltaista emme ole
milloinkaan ennen nähneet. Antakaa minun koskea noihin kärsiin! Minun
täytyy saada varmuutta siitä, ovatko ne luonnolliset, vai ovatko ne
viime naamiaisista."
Veljekset olivat tähän asti seisoneet silmää räpyttämättä; mutta kun
mies todellakin ojensi kätensä koskeaksensa Jimin nenään, peräytti hän
muulinsa muutaman askeleen sanoen:
"Tahdotteko ensin sanoa nimenne, hyvä herra?"
"Hyvin kernaasti. Nimeni on Kipsinen."
"Kiitoksia! Suostun mielelläni jokaisen pyyntöön, niinpä
teidänkin, mutta sanon edeltäpäin, että pyssyni pamahtaa samassa
silmänräpäyksessä, kun joku nenääni koskee. Jos te sittenkin tahdotte
siihen kajota, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta minä pyydän
päästä vastaamasta seurauksista arvoisille kumppaneillenne."
Tämä kuului niin totiselta, että nauru heti lakkasi. Kipsinen koetti
kuitenkin vielä laskea leikkiä ja sanoi hymyillen:
"Mutta master, ette suinkaan voi, ettekä tahdo panna pahaksenne, että
me nauramme tuommoiselle sarvikuononkaltaiselle kärsälle."
"Mitä siihen tulee, niin naurakaamme toisillemme mielemme mukaan. Kukin
on semmoinen, joksi hänet Luoja loi, ja jos minä olen saanut ison nenän
ja te pienet aivot, niin emme voi noita vajavuuksia auttaa, vaan täytyy
nurkumatta niihin tyytyä."
"Tuli ja leimaus!", huusi Kipsinen loukattuna, "aiotteko löylyttää
minua?"
"En suinkaan. Ottakaa itse löyly ja viruttakaa sitten itsenne vedellä,
jos olette likainen. En minä teidän kylvettäjänne ole."
Silloin Kipsinen kajosi revolveriinsa ja uhkasi: "Tyyntykää herrani!
Minun kuulani eivät istu niin höllässä, kuin näytte otaksuvan."
"Loruja!", nauroi Jimi. "Älkää hassutelko. Uhkauksenne kuuluu niin
lapselliselta."
"Suu kiinni! Tahdotteko että opetamme teitä? Näettehän, että olemme
kuusi teitä kahta vastaan."
"Aivan niin. Kuusi tuollaista ei saa meitä suunniltamme. Jos olisi
nolla kuutosen perässä, saattaisimme ruveta miettimään, kannattaako
koukistaa sormensa laukaisuun."
"Te näytte olevan liukaskielinen."
"Ja liukkaat ovat aseetkin. Sen kai huomaatte?"
"No, tehkää hyvin, mainitkaa nimenne, että tietäisimme kuinka
kuuluisain sankarien seuraan olemme joutuneet."
"Nimemme on Hokmanni ja me olemme veljekset."
"Sen todistaa jo nokkannekin. Älkää ensinkään nimestänne ylvästelkö,
sillä ainoastaan saksalaisella saattaa olla semmoinen nimi, ja ehkä
jo olette huomanneet, että siihen kansakuntaan kuuluva väki ei tässä
maassa ole minkään arvoista."
"Tuota mielipidettä en tahdo teiltä riistää. Jolla on siitä huvia
ettei hänellä ole kaikki kaistat päässänsä paikoillaan, niin pitäköön
huvinsa. Minä en ole mikään hourujen lääkäri. Tule, Timi!"
Muuli lähti liikkeelle hänen käskystään ja hänen veljensä seurasi
jälestä. Ei kumpikaan katsonut arvonsa mukaiseksi heittää silmäystä
miehiin, vaan ratsastivat sille paikalle, johon nämät äsken
pysähtyivät. Siellä kohtasi heitä kauhea näky. Maa oli täynnä
ihmisjalan- ja kavionjälkiä, ikäänkuin olisi siinä äsken taisteltu.
Kuollut hevonen makasi siinä ilman satulaa ja hihnoja..Ruumis oli
aukirevitty ja ylt'ympäri oli sisälmyksenretaleita — tuo oli veljesten
äsken näkemän korppikotkan työtä.
Tämän näkeminen ei veljeksiä niin peloittanut, kuin erään valkoisen
ihmisen ruumis, jolta puuttui päänahka ja jonka kasvot oli niin
ristiin rastiin puukotettu, että oli mahdoton noita tuntea. Kuluneesta
villanutusta päättäen oli tämä ollut lännen mies. Kuula oli läpässyt
hänen sydämensä ja päättänyt hänen elämänsä.
"Hyvä Jumala! Mitä on täällä tapahtunut?", huudahti Jimi, hypäten
hevosensa selästä ja mennen ruumiin luo.
Timi hyppäsi myös hevosensa selästä ja polvistui kuolleen viereen.
"Hän on ollut kuolleena jo useita tuntia", sanoi hän, koeteltuaan
kuolleen kättä ja rintaa. "Hän on kylmä, eikä veri enää juokse."
"Tutki hänen taskunsa! Ehkä niissä olisi jotakin, josta voisi arvata,
kuka hän on ollut."
Timi oli tuossa toimessa juuri silloin kun nuo kuusi ratsastajaa, jotka
heitä hitaasti seurasivat, ehtivät heidän luoksensa.
"Seis!" huusi Kipsinen. "Ankarasti me kiellämme teitä tutkimasta
vainajan taskuja. Minä en suvaitse että ruumista ryöstetään."
Sekä hän että hänen kumppaninsa astuivat veljesten luo. Hän veti Timin
käsivarresta seisaalle, ja tämä antoi sen vastustelematta tapahtua.
Veljekset silmäilivät toisiansa merkitseväisesti ja sitten kysyi Jimi:
"Mistä saitte sen älykkään ajatuksen, että me kuollutta ryöstäisimme?"
"Tehän kaivelitte taskuja."
"No, eikö siihen olisi muuta syytä?"
"Ei, kun te siinä toimessa olette. Teistä heti näkee, minkä hengen
lapsia te olette."
"Siinä te todellakin osoitatte erinomaista teräväpäisyyttä, master
Kipsinen. Noin ihmeteltävä ihmistuntemus mahtaa olla mielelle makeinta."
"Älkää jankuttako, taikka aion hyvin pian teistä päästä. Olemme
tavanneet teidät itse teossa. Veljenne kädet olivat vainajan taskuissa.
Siinä oli todistusta kylliksi. Te kuljeksitte täällä ympäri. Se on
epäiltävää. Kutka ovat murhaajat? Varokaa, taikka voitte menettää
päänne!"
Jimi tarttui kiivastuneena veitseensä; mutta tällä kertaa oli Timi
varovaisempi. Hän katsoi rauhoittavaisesti veljeensä ja lausui:
"Te olette ankara herra. Kuuluu siltä kuin olisitte Yhdysvaltain
korkein virkamies."
"Olen lakimies", vastasi Kipsinen ylpeästi ja lyhyesti.
"Vai niin, juristi! Siis olette te niitä korkeaoppisia herroja, joilla
on pykälien kanssa tekeminen. Kunnioitukseni, herra!"
Hän nosti ivallisen nöyrästi hattuansa.
"Ei mitään hullutuksia, master Hokmann", jyrisi Kipsinen. "Minä olen
todellakin asianajaja ja ymmärrän kyllä hankkia kunnioitusta itselleni.
Nämät arvoisat herrat ovat valinneet minut retkensä johtajaksi ja minä
tässä siis määrään."
"No hyvä", nyökkäsi Timi vilkkaasti, "eihän meillä mitään sitä vastaan
ole. Koska olette lainoppinut, lienee teidän helppoa käsitellä tätä
rikosasiaa."
"Se on tietty, ja minä vaadin, ettette poistu, ennenkuin olen tarkasti
kaikkea tutkinut ja järjestänyt. Tapaus on kauhea ja voisi saattaa
teitä ikäviin rettelöihin."
"No, siitä emme huoli, sillä olemme vakuutetut siitä, että älynne kyllä
johtaa teitä selvittämään nämä selkkaukset."
Kipsinen ei vastannut mitään tuohon uudistettuun solvaukseen, vaan
sanoi seuraajilleen:
"Pitäkää muuleista kiinni, etteivät nämät epäiltävät miehet pääse
pakenemaan."
Veljekset antoivat tämän vastustamatta tapahtua. Heitä huvitti
nähtävästi katsella, mitä nämät kaukaisen lännen oloja tuntemattomat
miehet, aikoivat toimittaa.
Tuommoinen päästään nyljetty ruumis ei suinkaan ollut veljeksille
mikään ilahuttava näkemys. Aavikon metsästäjä on tämmöisiin tapauksiin
jotenkin karaistu, mutta tämän muodottomaksi surmatun ruumiin
katseleminen herätti kauhua. Sitäpaitsi liittyi siihen pelko omasta
turvallisuudesta. He olivat vakaat siitä, että tämän miehen tappaminen
ja nylkeminen oli intiaanin tointa, ja koska oli otaksuttavaa, ettei
punanahka rohkenisi yksinään tulla näin kauvaksi itään, saattoi siis
arvata, että heitä oli koko lauma läheisyydessä. Oli siis syytä
olla varuillaan, kunnes tarkemmat tutkinnot ehkä johtaisivat muuhun
päätökseen. Veljekset huolivat niin vähän kuin suinkin Kipsisestä ja
hänen kumppaneistaan, s.o. eivät ensinkään hänestä välittäneet.
Asianajaja tarkasteli nyt itse vainajan taskuja. Ne olivat tyhjät ja
niin oli vyökin.
"Hän on jo ryöstetty", virkkoi hän. "Tässä on siis ryöstömurha,
ja meidän velvollisuutemme on keksiä murhaaja. Jäljet osoittivat,
ett'ei yksinäinen mies ole rikosta tehnyt. Heitä on ollut monta ja
ajatellessani, että paha omatunto usein ajaa syyllisen takaisin
rikoksen paikalle, otaksun, ett'ei meidän tarvitse kulkea kauaksi
löytääksemme murhaajan. Hokmannin veljekset, te olette minun vankini,
ja teidän tulee seurata minua seuraavaan uutisasutukseen, niin,
Helmiahoon. Siellä me kaikella mahdollisella ankaruudella tutkimme
asiata."
Kunnioitusta muka herättävällä ryhdillä astui hän veljesten luo.
"Luopukaa aseistanne!" lausui hän käskevällä äänellä.
"Aivan kernaasti", vastasi Jimi. "Tässä on minun aseeni. Ota kiinni."
Hän tähtäsi häntä. Hanat napsahtivat. Kipsinen hyppäsi peljästyen
sivuun, huutaen:
"Konna, aiotkos vastustella?"
"En suinkaan", nauroi Jimi, "vastustelemisesta ei tässä ole puhetta.
Tahdoin vaan sanoa, että ottaisit varovaisesti kiväärin kädestäni;
muuten se saattaisi laueta ja silloin loppuisi mainio asianajosi. Ota
se siis varovasti."
"Vieläkös yhä ilkut! Ihminen, minä sidotan sinut niin, että vääntelet
vaivoissasi."
"Sepä käy sangen mieluiseksi, tuommoinen sitominen; ja että muutkin
herrat voisivat vapain käsin tuohon toimeen ryhtyä, tahdon päästää
heitä muuleistamme. Polle tänne!"
"Pulle, tule", huusi nyt myös Timi.
Eläimet olivat tähän asti levollisesti antaneet heidän pitää ohjaksista
kiinni, mutta niinpian kuin kuulivat herrojensa käskyn, riistivät he
itsensä irti ja tulivat pärskyen heidän luokseen.
"Ota ne kiinni!", huusi Kipsinen, mutta oli jo myöhäistä.
"Älkää enempää itseänne vaivatko!" nauroi Jimi. "Te ette voisi pidättää
eläimiä, ne sotkisivat teidät kavioillaan. Ei ole niin helppoa ottaa
kaksi oikeata lännen miestä kiinni."
"Jos ette tottele, annan ampua teidät."
"Oo, sen tempun saatte kauniisti jättää tekemättä. Kuinka vähän me
teitä pelkäämme, näette siitä, että lasken kiväärini. Sanon kuitenkin,
että se, joka tulee minua lähemmäksi kuin kolmen askeleen päähän,
saa heti kuulan ruumiiseensa. Teidänkaltaisenne väki ei täällä
merkitse mitään. Korkeintaan heille nauretaan. Mitä on täällä Ljaano
estakaadon rajalla kymmenen asianajajaa yhtä ainoata kunnollista
aavikkoratsastajaa vastaan. Täällä ei puhuta sanoilla vaan ruudilla ja
lyijyllä ja siinä suhteessa olette te lapsia, meidän suhteen. Meidän
pyssyillemme eivät teidän koliprikiväärinne vedä vertoja; siihen saatte
luottaa. Me emme tarvitse lakimiestä idästä. Me olemme tutkineet
aavikon lait ja ymmärrämme hankkia niille kuuliaisuutta. Olemme
kunniallisia miehiä, ja te olette meistä erehtyneet, mutta ei teidän
tarvitse siitä kärsiä, sillä teidän poliisijärkenne on meitä hyvin
huvittanut. Olette seisoneet tämän kuolleen edessä ikäänkuin joukko
ensiluokkalaisia Egyptin pyramiitien edessä. Tämmöistä tapahtumaa ei
opi koulussa eikä yliopistossa selittämään; pankaa se muistoonne.
Siihen tarvittavat tiedot saa ainoastaan aavikon korkeakoulussa ja
siellä te olette vaan vasta-alkajia. Nyt käymme me kaksi asiaan käsiksi
omalla tavallamme ja sitten saatte nähdä, mihin päätöksiin tulemme.
Valitettavasti ette tiedä mitä merkitystä on selvillä jäljillä tässä
asiassa. Olette antaneet hevosenne sotkea täällä mielin määrin. Nyt
on melkein mahdotonta löytää alkuperäiset jäljet. Mutta tahdomme
kuitenkin koettaa. Me muodostamme piirin; sinä Timi menet oikealle,
minä vasemmalle ja tuolla me yhdymme."
Tämä puhe vaikutti. Ei kukaan vastustanut sanallakaan, Kipsinenkin
vaikeni. Tosin heidän naamansa olivat muikeat, mutta kun veljekset nyt
poistuivat vastakkaiseen suuntaan, ei uskaltanut kukaan heitä estää
eikä ottaa heidän muulejansa haltuunsa.
Veljekset kulkivat kumpikin isossa puoliympyrässä ruumiin ympäri,
yhä tarkasti maata tutkien. Kun toisensa kohtasivat, kertoivat
he havaintonsa toisilleen ja palasivat sitten muitten tykö. Nyt
tarkastivat he myös hevosta, kuollutta, ja sotkettua tannerta. He
tutkivat niin tarkasti yksityisiä pikkukiviäkin, että se muitten
mielestä oli melkein naurettavaa. Lopuksi he hetken keskustelivat
matalalla äänellä, jolloin näyttivät päässeen johonkuhun päätökseen.
Sitten kääntyi Timi asianajajan puoleen ja lausui:
"Master Kipsinen, te tahdoitte meitä vangita, kun olemme täällä ja
kun minä tarkastin kuolleen taskut. Samalla oikeudella voisimme mekin
teidät vangita, koska tekin hiivitte täällä ympäri ja tekin tarkastitte
samat taskut. Mutta me tiedämme, että olette syyttömät, eikä teillä
siis ole mitään peljättävää."
"Niin, sen me hyvin tiedämme. Mitä te voisitte meille tehdä?"
"Mitä vaan tahdomme. Teillä ei ole aavistustakaan lännen miehen
tavoista. Jos meitä niin haluttaa, viemme teidät kaikki kuusi
sidottuina Helmiahoon. Teidän olisi vaan valittava: totella taikka
kuolla. Hyvä teille, ett'eivät asiat ole niin! Tullessamme näimme
teidät ruumiin ääressä. Meillä oli siis syytä epäillä teitä, mutta
perin hullua oli, että te epäilitte meitä. Jo sen seikan, että häneltä
oli päänahka nyljetty, olisi pitänyt ilmaista teille, että intiaanin
luoti oli hänet kaatanut. Sen me heti oivalsimme ja olemme siinä
tiedossa vakaantuneet. Muuten on vainajalle käynyt oikeuden mukaan.
Ensin me säälimme häntä, vaikka syyttä, niinkuin nyt huomaamme. Hän
on huono mies, erästä roistoliittoa, joka täällä näkyy harjottavan
ammattiaan. Olkaa siis varuillanne."
Hänen sanansa vastaanotettiin suurimmalla kummastuksella.
"Ja tämän kaiken te jäljistä päätätte?" kysyi Kipsinen
"Tämän ja vielä paljon muuta."
"Sehän on ihan mahdotonta!"
"Niin te arvelette, syystä että olette vasta-alkaja. Voi lukea jäljistä
yhtä selvästi kuin kirjasta Mutta siihen vaaditaan, että on vuosikausia
retkeillyt täällä villissä lännessä, niinkuin me olemme tehneet Miestä
ei ole ammuttu siinä paikassa, jossa hän nyt on. Oletteko huomanneet,
että luoti on lävistänyt hänen ruumiinsa ja tunkenut selästä ulos?"
"Olemme."
"Seuratkaa siis minua vähän matkaa sivulle."
Toiset seurasivat häntä muutaman askeleen kunnes hän pysähtyi ja osotti
maahan, joka oli kovien, paljaitten kivien peittämää. Siinä oli iso
verilätäkkö.
"Mitä tuo on?" kysyi hän.
"Se on verta", vastasi Kipsinen, "Huomaatko mitään muuta?"
"En mitään."
"Silloin teillä tosiaan ei ole lakimiehen silmiä, vaikka aiotte
uskaltaa meidät vangita. Katselkaa nyt tuota pientä esinettä! Mitä
te luulette sen olevan?" Hän nosti osotetun esineen verilätäköstä.
Se oli pieni ja melkein litteä kuin raha ja vaikka se olikin verellä
tahrattuna, oli siinä kuitenkin heikko metallikiilto. Kaikki katselivat
sitä tarkasti ja Kipsinen virkkoi: "Sehän on litistetty lyijykuula."
"Niin on, ja juuri se, joka on miehen tappanut. Se on tunkenut sydämen
läpi; hän siis kuoli silmänräpäyksessä, eikä enää voinut liikahtaa. On
tuiki mahdotonta, että hän olisi voinut laahaantua sinne, missä hän nyt
on, vaan joku tai jotkut ovat hänet sinne vieneet. Eikö totta?"
"Niinkuin te nyt asian selitätte, näyttää se todellakin, jollei
varmalta, niin kuitenkin luultavalta."
"Hyvä, silmätkää nyt myös tätä ruohoista paikkaa tuon verilätäkön
vieressä! Mitä siellä näette?"
"Ruoho on tallattu."
"Kuka, tahi kutka sen ovat tehneet?"
"Kukapa sen tietäisi."
"Me sen tiedämme. Tässä on joku ihminen maannut, ja koska täällä ei näy
mitään verta, täytyy otaksua hänen olleen haavoittumattoman. Hän ei
ole nukkunut tuossa, sillä jokaisella lännenmiehellä köyhimmälläkin,
on peitto, jonka hän allensa levittää, kun hän tahtoo maassa levähtää.
Tämä jälki on myös niin epäselvä, että jotenkin varmasti voi päättää
miehen maanneen tässä vaan lyhyen hetken. Ihan täällä vieressä näette
viivan höllässä hiekassa. Se on ylhäältä leveä ja kapea alhaalta. Millä
tämä viiva lienee tehty?"
"Ehkä saappaankorolla?"
"Eipä niinkään. Tahdon heti teille todistaa, että miehellä, joka
tässä makasi, ei ollut saappaita vaan mokassiinit. Tämä viiva
olisi toisellainen, jos se olisi saappaan tekemä. Se olisi silloin
kaukalonmuotoinen. Saa tuhannesti vannoa, että se on tehty pyssynperän
kulmalla, ja kun ei viiva ole samallainen koko matkaltaan, vaan alkaa
syvältä ja muodostaa sitten litteän, ulospäin kaareutuvan mutkan, on
varmaa, ett'ei se ole tehty hitaasti, vaan ihan äkkiä. Vihdoin pyydän
teidän tarkastamaan merkkiä tässä alapäässä. Kuinka se on aikaansaatu?"
Vasta sitten kun Kipsinen oli tarkasti katsellut santaa, vastasi hän:
"Näyttää melkein siltä kuin joku olisi kääntynyt korollaan."
"Tällä kertaa olette oikeassa. Mutta merkki onkin niin selvä, että
tuskin voi muuta arvata. Jos tarkoin paikkaa tutkitte, täytyy teidän
myöntää, ettei täällä voi olla kysymys saappaankorosta vaan kengästä,
jossa on sileä kantapää, siis mokassiinistä. Te näette ainoastaan
toisen jalan jäljen, mutta ei toisen, vaikka maa on hyvin pehmeää. Mitä
siitä seuraa?"
"Sitä en todellakaan tiedä."
"Että on ollut kiire, niinkuin äsken mainittiin. Puheenalainen
henkilö on suurimmalla kiireellä heittäytynyt tänne alas, niin että
toinen jalka on ilmassa, eikä siis jättänyt santaan mitään merkkiä.
Jos miehellä olisi ollut aikaa oikaista itsensä tänne kaikessa
levollisuudessa, näkisi nyt välttämättömästi molempien jalkojen jäljet.
On siis täysin otaksuttavaa, että hänellä on ollut syytä heittäytyä
äkisti maahan. Ja mikähän tuo syy lienee?"
Asianajaja raappi miettiväisenä korvansa taustaa. "Herrani", sanoi hän,
"minun täytyy tunnustaa, että meidän on ihan mahdotonta noin äkkiä
seurata teidän otaksumisianne ja laskujanne."
"Se juuri todistaa, että olette keltanokkia. Tämmöisissä oloissa
riippuu elämä usein muutamista silmänräpäyksistä. Silloin ei saa kauvaa
miettiä, vaan silmän tulee olla selvän, nopean ja varman. Tahdon siis
sanoa teille tuon syyn. Mutta katsokaa ensin ympärillenne ja sanokaa,
huomaatteko jotain erityistä täällä lähettyvillä?"
Kaikki kuusi katselivat ympärilleen, mutta ravistivat sitten päätään.
"No niin", jatkoi Timi, "katsokaa tuota jukkakasvia tuolla! Siinä kai
te sentään jotakin huomaatte."
Tuo kasvi oli eräs jukka gloriosa, joka täällä kuivassa hiekkamaassa
oli hitaasti kehittynyt. Se kukki vielä ja sen kukat olivat valkoiset,
purppuran vivahteiset. Maassa makasi monta sen kankeista, suikeista,
siniharmaista lehdistä. Ne eivät olleet itse pudonneet, vaan ne olivat
sinne revityt.
"Täällä on ollut joku jukkaa pitelemässä", sanoi Kipsinen viisailevasti.
"Vai niin, ja kuka on täällä ollut?"
"Sitä ei voi tietää."
"Kyllä voi, jopa täytyykin tietää. Kukaan ihminen ei ole kasviin
koskenut, mutta hän on etäältä lähettänyt kuulan, joka on repinyt siltä
lehdet, ja tehnyt runkoon tämän reiän. Ettekö näe?"
Nyt vasta he sen huomasivat. Timi jatkoi:
"Ei kukaan ammu kasvia huviksensa. Kuula lähetettiin sille, joka
heittääntyi maahan tuolla takanamme. Jos nyt ajattelemme viivan
vedetyksi jukasta, ja koskien sitä paikkaa, missä äskenmainittu mies on
seisonut, sekä jatkamme sitä suoraan suuntaan, niin tiedämme tarkkaan
mistä kuula on tullut. Koska se on lävistänyt rungon alemman osan, on
pyssynpiipun, josta se lähti, täytynyt olla jotenkin korkealla maasta,
ja nyt osaatte varmaankin sanoa, mitä tästä voidaan päättää?"
He katselivat hämillään häntä, mutta eivät vastanneet mitään. Sentähden
selitti hän edelleen.
"Se, joka ampui, ei seisonut maassa, vaan istui satulassa. Se on ihan
varma. Kaikesta minkä tässä olemme nähneet, saamme päättää seuraavaa:
Eräs pyssyllä varustettu intiaani on seisonut maassa, jossa jälki oli.
Eräs koillisesta tuleva ratsastaja ampui hevosensa selästä tätä, mutta
kuula ei sattunut, silloin punanahka silmänräpäyksessä heittäytyi
maahan, kasvot ylöspäin. Mutta miksi intiaani teki niin? Mistä syystä
heittäytyi haavoittumaton maahan, kun häntä ammuttiin? Siihen on vaan
yksi selitys: hän tahtoo viekotella ampujaa lähestymään, hän tahtoo
uskotella hänelle olevansa kuollut. Ratsastaja todella tulikin.
"Mistä te sen näette?" kysyi Kipsinen ihmeissään.
"Sen tahdon teille näyttää. Palatkaamme sille paikalle, missä kuollut
makaa. Osaan kuvitella itselleni koko tapahtuman niin selvästi, kuin
olisin itse ollut sitä näkemässä Se, jolla on tarkka ja harjaantunut
ajatus ja huomiokyky, pääsee pian selville tuommoisesta salaperäisestä
tapauksesta. Teidän lakitieteenne ei siinä pitkälle piisaisi."
Hän vei hänet ruumiin ohi, jossa kasvoi harvalehtistä vaivaispuuta
ja näitten välillä oli vähäisiä, paljaita hiekkapaikkoja. Täällä oli
hiekassa iso jälki, ja hän kysyi:
”Mistä se on tullut?”
"Näyttää siltä, kuin olisi joku tässäkin maannut", vastasi Kipsinen.
"Olette oikeassa, mutta kuka se on ollut?"
"Ehkä tuo vainaja, ennenkuin hän kuoli?
"Ei, hän sai luodin niin suoraan sydämeensä, ett'ei hän enään voinut
liikahtaa. Hänen oli mahdotonta laahaantua tänne ja sitäpaitsi olisi
täällä siinä tapauksessa verilätäkkö."
"No, ehkä se on ollut intiaani, joka ensin heittääntyi tuolla maahan."
"Ei hänkään. Eihän hänellä ollut mitään syytä uudistaa viekasta
temppuaan. Sitäpaitsi tiedämme ett'ei hän ollut haavoittunut, kun
sitävastoin tässä maannut henkilö on ollut kovin haavoittunut. Tässä on
siis kysymyksessä kolmas henkilö."
"Mutta", sanoi Kipsinen suuresti ihmeissään, "onpa tämä hiekka teille
kuin avonainen kirja. Minä en osaisi lukea siitä rahtuistakaan."
Hänen kumppaniensa kasvot osottivat myös ilmi ihmettelyä. Jimi oli
tähän asti antanut veljen selitellä. Nyt hän virkkoi:
"Ei sentähden, herrani, tarvitse seisoa suut, silmät ammollaan.
Se, mikä teistä nyt tuntuu niin uskomattomalta, sen tekee jokainen
lännen mies. Se, joka ei pian täällä opi jäljistä lukemaan, lähteköön
Jumalan nimessä pian täältä pois, sillä hänen ei pidä oleskella
täällä lännessä. Kaikkien kuuluisien metsästäjien on kiittäminen
menestyksestään, paitsi rohkeuttaan, viekkauttaan ja kestävyyttään,
sitä seikkaa, että jokainen jalanjälki, jonka näkevät, on heille
selvästi kirjoitettu kirje, jonka asianomainen tahallaan tai ilman
on jälkeensä jättänyt. Mutta joka ei tämmöistä kirjettä käsitä, hän
saa pian kuulan tai puukoniskun ruumiiseensa ja saa mädätä jossakin
sellaisessa paikassa, johon ei ole juuri mahdollista pystyttää hänelle
muistopatsasta. Veljeni lausui, ett'ei tässä ole verilätäkköä, ja
hän on oikeassa. Lätäkköä tässä ei ole, mutta kuitenkin huomaa tässä
vähän verta. Nämät pienet, tummat pilkut hiekassa ovat veripisaroita
Se, joka tässä makasi, oli siis haavoittunut, jopa kovinkin, sillä
jäljestä näkyy, että hän on kivusta kiemurrellut. Katselkaa nyt nyt
tarkasti tuossa vieressä kasvavaa vaivaispuuta sekä hiekkaa matalassa
matelevien oksien alla! Tuo poloinen on vaivoissaan kiskonut oksat irti
ja sormillaan kaivanut maata. Osaatte ehkä sanoa, mikä ruumiinosa oli
hänellä haavoittunut?"
"Täytyyhän olla kaikkitietävä, voidakseen sitä sanoa."
"Ei tarvitse. Haava päässä tai ruumiin yläosassa vuotaa enemmän verta
kuin tämä on tehnyt. Hän on haavoittunut vatsapohjaan, ja siitä hänen
kovat tuskansa. Ja huomatkaa vielä, miten oksat ovat täällä tallatut
ja hajallaan aina siihen asti, missä haavoittunut intiaani makasi.
Ja katsokaa nyt tuota vähäpätöistä esinettä tuossa maassa, jota ette
ollenkaan ole huomanneet. Ehkä tiedätte sanoa mikä se on?"
Hän otti pienen nahkapalasen maasta. Se oli alkujaan ollut vaaleaksi
parkittu, mutta aikojen kuluessa tummentunut. Se oli leikattu pitkiin,
kapeisiin kaistaleisiin. Kaikki kuusi tarkastivat sitä, mutta
ravistivat päitään.
"Tämä on", selitti Jimi, "palanen irtirevityistä housujenripsuista; se
on intiaanilaista tekoa. Se, joka tässä makasi, oli siis myös intiaani.
Hänellä oli peuran aivoilla parkitut nahkahousut. Tuskissaan repi hän
housujaan ja sai tämän pienen ripsupalasen irti. Laukaus vatsanpohjaan
ei suinkaan ole makeinta mielelle. Jos teidän sisälmyksissänne olisi
kuula, niin te kiemurtelisitte kuin madot. Minua ihmetyttäisi, jollei
tuo intiaani jo ole ikuisilla metsästysmailla. On ihan mahdotonta, että
hän kauvan olisi kestänyt ratsastaa, varsinkin kun heitä täytyi olla
kaksi yhdellä hevosella."
"Onko hän ratsastanut pois?" kysyi Kipsinen. "Ja onko heitä ollut kaksi
yhdellä hevosella?"
"Kyllä, ihan varmaan. Tulkaa täältä kappaleen matkaa sinnepäin, josta
nämät miehet tulivat!"
Hän meni koilliseen suuntaan, ja muut seurasivat, uteliaina siitä, mitä
nyt saisivat nähdä. Hänen saapuessaan sille piirille, jonka olivat
käyneet, pysähtyi hän ja sanoi:
"Herrani, te saatte nyt opetuksen jälkien lukemisessa. Jos teillä
on tilaisuutta muualta saada lisää, ei teitä enään saa nimittää
keltanokiksi, jos teillä on taipumusta ruveta lännenmiehiksi. Jos vaan
katsoisin teidän etuanne, pitäisin teille hyvin pitkän esitelmän ja
selittäisin tarkasti nämät jäljet. Mutta siihen ei minulla ole aikaa.
Minun täytyy kiirehtiä, sillä edellämme on hyvin vaarallinen ryöväri- ja
murhaajajoukko ja meidän tulee pelastaa yhden, tai ehkä kaksi intiaania
näitten vainosta. Puhun siis niin lyhyesti kuin mahdollista. Tästä,
missä nyt seisomme, ovat nuo äskenmainitut kaksi intiaania, haavoitettu
ja haavoittumaton menneet ohi. Viimemainittu ei saanut haavaansa siinä,
missä hän makasi, vaan se on jo ollut hänellä. Siitä minä päätän, että
nuo molemmat ovat ratsastaneet rinnakkain, niinkuin jäljistä näkyy. He
ovat ratsastaneet ihan lähellä toisiansa ja haavoittumaton on pitänyt
toista hevosta ohjaksista. Toinen tarvitsi siis kätensä peittääksensä
niillä haavansa, tahi pysyttääksensä itsensä satulassa, heikko kun oli."
Sitten meni hän muutaman askeleen takaisin, osotti maahan ja sanoi:
"Kavioitten jäljet todistavat, että nämät todellakin ovat olleet
intiaaneja, sillä niistä näkee, että molemmat hevoset ovat
kengittämättömiä. Tässä saatte nähdä, että se hevonen, jolla
haavoittunut ratsasti, on tehnyt pitkän hypyn. Juuri tässä sai se
takaa kuulan, joka tunki sen ruumiiseen, niin ett'ei se enään jaksanut
kulkea kuin vähän matkaa ja sitte se kaatui tuohon, missä se vieläkin
on. Silloin putosi haavoittunut intiaanikin satulasta sivulle päin,
vaivaispuun juurelle, jossa tarkastimme paikkaa, missä hän makasi." Nyt
Jimi meni oikealle puolelle, osotti taas maata ja selitti edelleen:
"Tässä on yksinäisen ratsastajan jälki, juuri sen, joka ampui hevosta
ja sitten haavoittumatonta intiaania. Hänen hevosensa oli kengässä.
Hän oli valkoinen mies. Hevosta ampui hän, ennenkuin hän saapui tänne;
sen minä todistaisin jos olisi aikaa. Mutta juuri tästä, missä me nyt
olemme, ampui hän haavoittumatonta intiaania."
"Ette kai sentään tohdi sitä niin varmasti sanoa?", keskeytti Kipsinen.
"Kyllä minä vaikka vannoisin. Katsokaa tuonne eteenpäin, niin näette
että paikka, jossa nyt seisomme, on suorassa linjassa sen paikan
kanssa, jossa intiaani heittäysi maahan ja myös kuulan lävistämän
jukkakasvin kanssa. Tässä ei ole epäilemistä. Ja vielä: kahdeksan tai
kymmenen askelta tästä näette toiset jäljet vievän tästä ohi. Siinä on
viisi valko-ihoista ratsastanut ja ovat pysähtyneet tuonne, missä maa
on tallattu. Nyt pyydän teidän seuraamaan minua takaisin. Sitten olemme
heti valmiit."
Hän vei heidät ei ainoastaan samalle paikalle vaan myös vähä edemmäksi
ja näytti heille siellä kolmet jäljet, joista yhdet veivät sivulle.
Tästä jälkimäisestä sanoi hän:
"Nämät ovat yhden hevosen jäljet ja se hevonen on kuulunut
valko-ihoiselle miehelle. Kaviot ovat jättäneet syvät merkit, eläin
on laukannut. Mutta hevonen, joka laukkaa jo kahdenkymmenen askeleen
päässä siitä, mistä hän lähti, on varmaankin peljästynyt jostakin.
Jos seuraisimme sen jälkiä, löytäisimme sen varmaan jossakin tyhjin
satuloin ruohoja syömässä. Tästä vasemmalle näette toiset jäljet. Ne
ovat hitaasti kulkevan, kengittämättömän hevosen jäljet. Koska jäljet,
hitaasta kulusta huolimatta, ovat syvemmät kuin intiaani-hevosten
edelliset jäljet, on tällä eläimellä välttämättä ollut raskaampi taakka
kuin ennen. Haavoittumaton intiaani on istunut satulassa ja edessään
on hän pitänyt haavoittunutta kumppaniansa makaavassa asennossa. Ja
nyt näette juuri tässä vieressä niiden viiden valkoihoisen jäljet.
Ne seurasivat edellistä jälkeä, mutta eivät tahtoneet tallata sitä
näkymättömiin. No, nyt olen puhunut loppuun. — Olisin voinut puhua
paljon laveammalta ja paljon enemmän, mutta, niinkuin sanottu, minulla
ei ole aikaa. Sanokaa nyt siis lyhyesti, kuinka kaikki tämä tapahtui."
"Sen jätämme mieluummin teidän sanottavaksenne, herrani", vastasi
Kipsinen, mutta nyt hyvin sävyisästi.
"Minun mielestäni olen minä puhunut selvästi kyllä", sanoi Jimi,
"tietääksenne miten tämän asian nyt on. Toivon kuitenkin antavanne
minulle anteeksi, kun pidän, että jälkien oikea lukeminen on mielelle
makeinta. Tutkimuksemme ovat nyt antaneet seuraavat tulokset: Kuusi
valkoihoista miestä on täällä koillisessa tavannut kaksi punanahkaa ja
ryhtynyt taistelemaan heidän kanssansa, jolloin toinen intiaaneista
sai kuulan ruumiiseensa. Punanahat pakenivat ja valkoihoiset ajoivat
heitä takaa Mutta intiaaneilla oli paremmat hevoset, ja ne pääsivät
pitkän matkan edelle. Katselkaa tuossa makaavaa hevosta. Se on
hienointa Mejikon rotua ja on varmaan puhdasta andaluusialaista
alkuperää. Omistajan merkki (totem) on leikattu kaulan vasempaan
puoleen. Haavoittunut intiaani ei ole ollut mikään tavallinen
soturi, sillä totemia saavat ainoastaan päälliköt ja arvossa pidetyt
sotaneuvoston miehet käyttää. Samoin näette, että vihollisen luoti on
tunkenut eläimen ruumiin etupuoliseen pehmeään osaan. Valko-ihoisten
hevosista on ainoastaan yksi jaksanut seurata intiaanien hevosia
kintereillä, ja tämä onkin raivostuneena ajanut heitä takaa. Siitä
syystä valkoihoinen uskalsi niin kauaksi erota kumppaneistaan, koska
punanahat eivät voineet hänelle mitään tehdä, haavoittumattoman kun
täytyi tukea ja hoitaa haavoittunutta, eivätkä he siis voineet muuta
kuin paeta. Jos minä olisin ollut tuon terveen sijassa, olisin hypännyt
alas satulasta ja odottanut valko-ihoista, ampuakseni häntä. Hänellä
oli kai syynsä, miks'ei hän niin tehnyt, tahi oli hän vielä jotenkin
nuori ja kokematon. Suru haavoittuneesta lienee häntä hämmentänyt.
Mutta viekas ja rohkea on hän ollut, sen tulemme heti näkemään.
Valkoihoisella oli ladattu kaksipiippuinen pyssy. Hän pääsi intiaaneja
niin lähelle että hän saattoi, siitä paikasta, missä seisoimme, ampua
toisen hevosta. Tämä hypähti, ryntäsi vähän matkaa eteenpäin ja kaatui
sitten, jolloin ratsastajakin putosi sen selästä. Heti pysähtyi toinen
punanahka ja hyppäsi alas, suojellaksensa kumppaniaan. Valkoihoinen
ampui toisen kuulan, mutta koska hänen hevosensa vielä juoksi täyttä
vauhtia, tähtäsi hän epävarmasti ja luoti sattuikin jukka-kasviin,
eikä intiaaniin. Viimemainittu olisi nyt voinut ampua vihollistaan,
mutta hänen mielensä oli kuohuksissa, hän vapisi vihasta, surusta ja
ylönmääräisistä ponnistuksista, ja jos ei hän nyt olisi oikein osannut,
olisi hän varmaan henkensä menettänyt. Sentähden hän ei ampunut, vaan
tekeytyi kuolleeksi ja heittäytyi maahan, pitäen kivääriään lujasti
kädessään. Silloin teki hän pyssyn perällä maahan viivan, jonka tuossa
näimme. Tässä hän nyt odotti valko-ihoista, voidakseen niin läheltä
kuin suinkin, ampua luodin hänen aivoihinsa. Valko-ihoinen hyppäsi
satulasta ja juoksi ensin maassa makaavan haavoittuneen intiaanin
luokse, joka tietysti tekeytyi kuolleeksi. Täältä meni hän toisen
intiaanin luokse. Nyt tämä salaman nopeudella kavahti pystyyn, löi
hänet maahan ja ampui häntä sydämeen, pitäen pyssyn suun niin lähellä
rintaa, että villanuttu kärventyi ja luoti tuli selästä ulos sekä
litistyi kiveä vastaan. Valko-ihoisen hevonen pelästyi laukauksesta,
ja kiskoi itsensä tuolta lävitse, niinkuin jäljistä näimme. Mutta
punanahka laahasi kuolleen vihollisensa ruumiin haavoittuneen toverinsa
luo, jotta tämä saisi iloita onnistuneesta kostosta. Siellä nylki hän
päänahan vainajalta. Silloin huomasi hän jälelle jääneiden viiden
vihollisen lähestyvän. Hän ei uskaltanut viipyä, nosti äkkiä toverinsa
terveelle hevoselle, nousi itse satulaan ja ajoi sieltä pois. Kun
nuo viisi lähestyivät ja näkivät kuolleen toverinsa maassa, astuivat
he alas hevosiltaan, tarkemmin asiaa tutkimaan ja keskustelemaan. He
olivat ryöväreitä ja tämä oli heidän kumppaninsa. He pelkäsivät, että
löytyy ihmisiä näillä tienoin, ehkäpä Helmiahossa, jotka tuntevat
tämän ja siten tulisi heidän läsnäolonsa täällä ilmi. Siitä syystä he
puukolla raatelivat hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Te näette, kuinka
konnamaisesti he ovat menetelleet. Sitten he eivät kauemmin viipyneet;
heidän täytyi lähteä ajamaan takaa molempia intiaaneja, jotka jo olivat
päässeet pitkän matkaa edelle. Mutta ensin ottivat he kaiken, minkä
kuollut päällään kantoi. He veivät myös hevosenkalut, koska etevän
intiaanisoturin nahkatavarat ovat arvokasta saalista. Nyt he seurasivat
punanahkojen jälkiä, ja otaksuttavaa on, että he saavuttavat intiaanit,
kun näitten hevosella oli kaksinkertainen kuorma kannettavana. Kun te,
master Kipsinen, tulitte tänne, oli hevosraadolla jo korppikotka. Te
ajoitte sen pois laukauksella, jonka me kuulimme ja joka viekotteli
meidät tänne. Tämmöinen on siis tämä tapaus minun käsitykseni mukaan.
En luule suurestikaan todellisuudesta erehtyneeni ja minun on mieluista
kuulla teidän sanovan, että olen oikeaan osannut."
"No, jos se on teille niin mieluista, niin emme me tahdo iloanne
häiritä", sanoi Kipsinen. "Minustakin tuntuu siltä, kuin olisi asia
niin, kuin te sen havainneet olette. Otaksun teillä olevan tarkan
silmän ja yhtä tarkan pään!"
"Mitä päähäni tulee, niin täytyyhän minun siihen tyytyä, koska en
voi sitä parempaan vaihtaa. Toivon teidän jo huomanneen, että olitte
tekemässä hullutuksen, kun tahdoitte meidän vangita. Nyt kysyn teiltä,
mitä muuta aiotte tässä asiassa tehdä?"
"Emme ensinkään mitään. Se ei enää koske meihin. Sehän koskee vaan
intiaaneja."
"Vaan intiaaneja?", kysyi Jimi. "Vaan! Eivätkö intiaanitkin ole
ihmisiä?”
"Emme kiellä että he ovat ihmisiä, mutta he ovat meitä niin paljon
alempana, että se olisi loukkaus meitä vastaan, jos meitä verrattaisiin
heihin."
Jimi teki kädellään halveksivan liikkeen. Timin iso nenä heilui ylös ja
alas, eteen ja taakse, ikäänkuin raivostunut, itsenäinen olento. Hän
hieroi sitä hiljaa etusormellaan, ikäänkuin tyynnyttääksensä sitä ja
sanoi sitten äänellä, jonka hän pakotti ystävälliseksi:
"Jos niin on, herra, niin meillä todellakaan ei ole tilaisuutta
loukata teitä, sillä mieleemme ei pälkähtäisi ruveta vertailemaan
teitä ja heitä keskenänne. Nämät kaksi punanahkaa ovat käyttäytyneet
sankarimaisesti, varsinkin toinen heistä, jonka me pidämme nuorempana.
Ei ole ensinkään mahdollista verrata heitä niin kokemattomiin
ihmisiin, kuin te olette. He ovat teitä paljon ylempänä. Älkää
millään muotoa pitäkö itseänne heitä parempina. Valkoihoiset ovat
tulleet maahan, karkoittaaksensa sen oikeat omistajat, intiaanit.
Verta ja viinaa on virtana juossut tämän kansallismurhan aikana.
Saadakseen näitä ruohoaavikkojen asujamia vähenemään, on harjoitettu
väkivaltaa, viekkautta petosta ja lupauksien rikkomista. Heitä
on ajettu paikasta paikkaan, alueelta alueelle. Tuskin on heille
osoitettu joku ala, jossa he rauhassa saisivat elää, kun jo taas
keksitään joku syy, jonka nojalla heitä taas sieltä karkoitetaan.
Heille myydään maasälpää jauhoina, hiiliporoa ruutina ja leikkipyssyjä
karhunpyssyjen sijasta. Jos eivät he tähän tyydy, sanotaan heitä
kapinoitsioiksi ja heitä ammutaan joukottain. Näillä ihmisraukoilla
ei ole muuta valittavana kuin joko alistua sorron alle, kunnes
tylsistyvät, tahi taistella viimeiseen hengenvetoon valloittajien
ääretöntä ahneutta vastaan. Jos he tyytyvät kohtaloonsa, sanotte te
heitä tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos he puolustautuvat, sanotte
te heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, joita armotta ja laupeudetta
tulee sukupuuttoon hävittää. Täällä tapahtuu kuin petojen kesken:
toinen syö toista ja väkevin väittää aina olevansa oikeassa. Mutta
sen sanon teille, herrani, että näitten halveksittujen ja vainottujen
ihmisten joukossa olen oppinut tuntemaan miehiä, joista yksi ainoa
oli kymmenen kertaa arvokkaampi kuin te kaikki yhteensä ja satakunta
tusinaa samankaltaisia kuin te. Te olette itse tehneet punatakit
semmoisiksi kuin he nyt ovat, mitä heissä on moitittavaa, on teidän
omillatunnoillanne Älkää siis heitä parjatko, taikka saatte minusta
tekemistä."
Hän oli puhunut itsensä kuumaksi ja tähtäsi viime sanojaan sanoessaan
Kipsistä, ikäänkuin aikoisi hän ampua hänet. Tämä karahti äkkiä sivulle
ja huusi peljästyneenä:
"Seis, herra, tahdotteko murhata minut?"
"En nyt Mutta jos te vielä kerran sanotte että intiaaneja täytyy
halveksia, tapahtuu pian että vanha pyssyni laukeaa, pyytämättä minulta
lupaa. Jos te noin ylimielisesti lavertelette, on teillä odotettavissa
kaikkea muuta kuin ystävyyttä minulta."
"Mitä siihen tulee, emme ole sitä pyytäneet", vastasi Kipsinen
uhkamielisesti. "Teitä emme tarvitse, sillä me olemme vapaita,
itsenäisiä miehiä, ja tiedämme hyvin, mikä on parasta meille."
"Minun mielestäni ei siltä näytä. Te sanotte esim. ett'ette tarvitse
välittää siitä, mitä tässä on tapahtunut. Jos niin ajattelette, saatte
hyvin pian kellistyä kuolemaan."
"Vai niin, tarkoitatte, että meillä olisi enemmän peljättävää kuin
muilla?"
"Juuri niin, sitä minä tarkoitan. Te olette vielä liiaksi 'keltanokkia'
täällä lännessä."
"Kuulkaa, me kieltäydymme ankarimmasti ottamasta tuommoisia herjauksia
vastaan. Olemme tulleet New-Orleansista tänne ja aiomme myös päästä
eteenpäin."
"New-Orleansista tänne", nauroi Jimi. "Onko tuo olevinaan jotain
suurta? Sen tekee mikä kaksitoistavuotias poika hyvänsä Minä sanon
teille, että vaarat alkavat vasta tässä. Me olemme nyt sen alueen
rajalla, jonka sisässä semmoiset ihmiset elämöivät, jotka pitävät
muitten omaisuutta suuriarvoisena, mutta heidän henkensä vähässä
arvossa. Ja Ljaanon tuolla puolen alkaa komankhien ja apakhien alue.
Heitä täytyy vielä enemmän peljätä, koska he ovat riidassa keskenään
ja ovat juuri kaivaneet sotakirveen maasta. Se joka kevytmielisesti
lähtee tämmöisten myllynkivien väliin, jauhetaan helposti rikki.
Tällä paikalla on valkoisia ryöväreitä ja punaisia sotureita toisiaan
tavannut. Se ei ole meille yhdentevää. Joll'emme otakaan valkoisia
lukuun, tulee meidän kumminkin kysyä mitä tehtävää on intiaaneilla
täällä ollut? Kun kaksi punanahkaa noin yksinänsä rohkenee maahan
tunkea, saa yhdeksässä tapauksessa kymmenestä otaksua heidän olleen
vakoojia tutkimassa maata sotaretkeä varten. Minusta asia ei ole niin
rauhallista laatua kun se teistä näyttää. Minä en tunne teidän matkanne
tarkoitusta, eikä päämäärää; mutta me aiomme Ljaanon yli ja silloin
tulee pitää silmät auki, muuten saattaa tapahtua, että illalla panee
elävänä maata ja aamulla pääsee kotiin ruumiina."
"Mekin aiomme Ljaanon yli."
"Vai niin! Ja minne?"
"Aritsoonaan."
"Luultavasti ette ole siellä ennen olleet?"
"Emme ole."
"Älkää pahaksenne panko, vaikka sanon, että olette verrattoman
varomattomia. Luulette varmaankin Ljaano estakaadon kauniimmaksi ja
mieluisammaksi paikaksi, missä kulkea voi?"
"Emme suinkaan, niin tuhmia emme ole. Me tunnemme hyvin tarkoin vaarat
siellä."
"Kuinka ne tunnette?"
"Me olemme kuulleet ja lukeneet niistä."
"Vai niin! Hm, hm! Kuulleet ja lukeneet. Se on samallaista kuin jos
joku olisi kuullut ja lukenut, että arsenikki on myrkkyä, ja sitten
luulee voivansa haitatta syödä naulan sellaista. Eikö teihin edes ole
juolahtanut niin järkevää ajatusta, että olisitte ottaneet aavikkoon ja
sen vaaroihin tottunutta opasta?"
Jimi tarkoitti vieraitten parasta; mutta sittenkin huusi Kipsinen
suuttuneena:
"Olkaa hyvä, lakatkaa puhumasta tuolla koulumestarin äänellä. Me olemme
miehiä, saan ilmoittaa teille. Ja sitäpaitsi on meillä opas."
"Vai niin. Missä hän on sitten?"
"Hän on ratsastanut edeltäkäsin."
"Todellakin hyvin omituinen tapa näyttää tietä. Missä tämä mies teitä
odottaa?"
"Helmiahossa."
"Käyhän se päinsä, jos niin on. Helmiahoon helposti löydätte. Ja jos
tahdotte, saatte yhtyä meihin, sillä mekin aiomme sinne. Saako kuulla
tuon oppaan nimen?"
"Meille on sanottu, että hän on hyvin kuuluisa lännen mies ja
on monasti kulkenut Ljaanon ristiin rastiin. Hän ei ole sanonut
meille oikeata nimeään, mutta tavallisesti häntä sanotaan
Silmänkääntäjä-Reitoksi."
"Onnea! Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Jimi. "Onko se mahdollista,
herrani?"
"On kyllä. Tunnetteko hänet?"
"Oikein hyvin."
"Mimmoinen mies hän on?"
"Sangen kunnon mies, jonka johtoon te turvallisesti saatte antautua.
Iloitsen saadessani vielä kerran hänet nähdä. Ratsastamme kai samassa
seurassa, sillä mekin aiomme Aritsoonaan."
"Tekin! Missä tarkoituksessa?"
"Se on yksityinen asia", vastasi Jimi varovaisesti.
"Koskeeko tuo asia ehkä siellä löytyviä timantteja?"
"Ehkä."
"Siinä tapauksessa emme sovi yhteen."
"Kuinka niin?"
"Koska me samoissa asioissa pyrimme sinne. Te olette siis
kilpailioitamme."
"Ja siksi ette meistä huoli."
"Juuri siksi!"
Hän sanoi tämän hyvin päättävästi ja katseli veljeksiä melkein
vihaisesti. Jimi purskahti nauruun ja virkkoi:
"Sepä lystillistä. Vai niin, te kadehditte meitä! Sekin on vielä yksi
todistus teidän keltanokkaisuudestanne. Luuletteko, että timantit
ovat maahan siroitetut Aritsoonassa, niin ett'ei tarvitse muuta kuin
kumartua niitä ottamaan. Kullankaivajienkin täytyy lyöttyä yhteen, jos
tahtovat hyviä tuloksia; tämä on timanttipojille vielä tarpeellisempaa.
Yksinänsä joutuu hukkaan."
"Meitä on jo kuusi, ja meillä on tarpeeksi rahaa, tullaksemme toimeen."
"Kuulkaa, älkää sanoko tuota kenellekään muulle! Me olemme kunnollisia
ihmisiä, joita ei teidän tarvitse peljätä. Mutta muut pitäisivät
kyllä huolen siitä, ettette saisi runsaita rahojanne niin pitkälle
mukaanne. Mutta jos te luulette tyhjillä taskuilla palaamisen olevan
makeinta mielelle, niin kertokaa vaan muillekin; minulla ei ole mitään
sitä vastaan. Jos ette seuraa tahdo, on se meille yhdentekevää. Minä
kuitenkin ehdotan että yhdessä kulkisimme Helmiahoon. Te ette ehdi
sinne tänään ja teidän täytyy siis viettää yö taivasalla. Silloin on
hyvä olla sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat täällä villissä
lännessä kotiutuneita."
"Koska lähdette?"
"Heti, tietysti."
"Minä kysyn kumppaneiltani."
"Se on oikeastaan loukkaus meitä kohtaan, teettekö sen sitten siitä
syystä, että epäilette meitä, tahi ammattikateudestako? Pitäkää vaan
salainen neuvottelu, emme teitä häiritse. Tehkää miten tahdotte."
Hän asteli hitaasti muulinsa luokse ja nousi sen selkään. Jimi teki
samoin; sitten ratsastivat he verkallensa länteen johtavien jälkien
mukaan.