Laukaus otsaan.
Nyt oli kukin niin kiintynyt aterioimiseen ja omiin ajatuksiinsa,
että sananvaihto aivan taukosi. Ja kun sitten Rankko alkoi jatkaa
keskeytettyä puhetta Ljaano estakaadosta, häiriintyi hän taas uuden
vieraan tulosta.
"Talossanne näkyy käyvän paljon vieraita, master Helmiaho", sanoi hän.
"Tuolla tulee taas joku tänne ratsastaen."
Isäntä kääntyi katsomaan tulijaa. Hänet tunnettuaan, virkkoi hän
eloisasti: "Se on eräs, joka aina on tervetullut, kunnon mies, johon
kaikin puolin saa luottaa."
"Hän näyttää kauppiaalta, joka tulee teille tuomaan uusia tavaroita."
"Niinkö luulette sentähden, että hänellä on niin suuret pussit
riippumassa satulan molemmin puolin."
"Niin."
"Silloin erehdytte. Hän ei ole kauppias, vaan parhaita
tiedustelijoitamme, johon teidän tulee tutustua."
"Ehkä olen kuullut hänen nimensä?"
"En tiedä mikä hänen oikea nimensä on. Häntä sanotaan yleensä
Silmänkääntäjä-Reitoksi, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään sitä
nimeä vastaan."
"Minkä vuoksi kutsutaan häntä Silmänkääntäjä-Reitoksi?
"Kun hän osaa satoja mitä hämmästyttävämpiä temppuja. Niihin
tarvittavat apuneuvot kuljettaa hän mukanansa pusseissa, joihin
huomionne kiintyi."
"Hän on siis kuljeksiva silmänkääntäjä, ja sillä välin toisinaan opas
ja jälkien löytäjä."
"Päinvastoin: hän on erinomainen tienlöytäjä, joka tarkoin tuntee
jäljet ja huvittaa seuruettaan noitatempuilla. Jos joku tahtoisi häntä
näistä palkita, loukkaantuisi hän kovin. Hän näkyy kulkeneen kuuluisain
silmänkääntäjien seurassa ja osaa hyvin saksaa. Miksi hän on länteen
tullut ja tänne jäänyt, vaikka hän muualla olisi näppäryydellään
koonnut suuria rikkauksia, sitä en tiedä eikä se minuun kuulu; siitä
vaan olen varma, että hän teitä huvittaa."
"Se henkilö, josta tätä puhuttiin, oli nyt tullut ihan lähelle. Vähän
matkan päässä talosta pysähti hän hevosensa ja huusi:
"Halloo, vanha setä, vieläkö sinulla on tilaa köyhälle raukalle, joka
ei voi maksaa ravintolalaskuansa?"
"Sinulle on aina tilaa", vastasi Helmiaho. "Tule tännemmäksi ja astu
alas pukilta! Ole kuin kotonasi! Tulet hauskaan seuraan."
Silmänkääntäjä katseli läsnäolevia tutkivasti ja sanoi:
"Toivon tulevani. Veri-Revon jo tunnen; neekeri ei minua tee
levottomaksi; tuo toinen pikku herra hännystakissa ja naisen hatussa
ei näytä pahalta mieheltä. Ja tuo kolmas tuossa, joka puree juustoansa
niinkuin söisi hän siilin nahkaa, no, häneen kai minä myös tutustun."
Olipa omituista, että tämäkin mies heti näytti epäilevän mormoonia. Hän
ratsasti esille ja hyppäsi satulastaan. Sillä aikaa kun hän ikäänkuin
vanhalle ystävälle ojensi molemmat kätensä isännälle, saattoi Rankko
tarkasti häntä katsella.
Täällä lännessäkin tämän Silmänkääntäjä-Reiton ulkomuoto herätti
huomiota. Ensimmäisenä pisti silmiin suuri kyttyrä, joka rumensi
hänen muuten kaunista vartaloansa. Hän oli keskikokoinen ja hyvin
lujarakenteinen, rinta sisäänpainunut ja käsivarret pitkät, niinkuin
kyttyräselkäisillä tavallisesti on. Hänen pyöreät, sileäksi ajellut
kasvonsa olivat päivänpolttamat, vasen puoli pahoin runneltu, ikäänkuin
siinä olisi ollut kamala, huonosti parantunut haava. Silmänsä olivat
omituiset, eriväriset, vasen taivaansininen ja oikea musta.
Hänellä oli korkeat, puhvelinnahkaiset saappaat, joissa oli isot
mejikkolaiset kannukset, mustat nahkahousut, samallaiset liivit ja
sininen verkapusero. Uumassaan oli hänellä leveä nahkavyö, joka oli
muinoisen niinsanotun "rahakissan" näköinen ja sisälsi patruuneja,
suuren revolverin sekä kaikellaisia pikkukaluja, joita lännen
mies tarvitsee. Syvälle otsaan oli hän painanut jotenkin uuden
majavannahkaisen lakin, josta pitkin niskaa riippui samasta eläimestä
otettu häntä. Ellei hän olisi ollut kyttyräselkäinen, olisi hän
näyttänyt voimakkaalta, jopa kunnioitusta herättävältä henkilöltä.
Helmiaho oli pilalla nimittänyt hänen hevostaan pukiksi, eikä tämä
nimitys ollutkaan ihan tuulesta temmattu. Eläin oli erinomaisen
korkeajalkainen ja näytti väsyneeltä. Lyhyessä hännäntynkässä oli
vaan muutama lyhyt jouhi, joka varmaankin rakkaudesta vanhaan
kasvinpaikkaansa oli sinne jäänyt. Mahdotonta oli nyt enään sanoa
oliko hevonen ennen ollut musta, vai raudikko, sillä sen ruumis oli
monin paikoin ihan paljas ja siinä, missä vielä oli karvoja, olivat
nämät epämääräisen harmajan väriset, ikäänkuin olisi joku gepiidi
jo kansainvaelluksen aikana tuolla vanhalla oriilla ratsastanut.
Suhteettoman iso pää riippui niin syvään alaspäin, että kuono melkein
koski maahan ja näytti siltä, kuin jaksaisi se tuskin kannattaa noita
pitkiä, paksuja ja kaljuja aasinkorvia, jotka isojen nahkakotelojen
tavoin painuivat alaleukaan. Sitäpaitsi seisoi eläin silmät kiinni ja
liikkumatonna joten se oli tuhmuuden ja ruumiillisen kykenemättömyyden
verraton kuva.
Sitten kun hevosen omistaja oli isäntää kätellyt, kysyi hän:
"Sinulla on siis minullekin tilaa? Saanenko aterioidakin?"
"Tietysti saat. Asetu tänne. Täällä on vielä jälellä lihaa sinulle."
"Kiitos, mutta eilen turmelin vatsani, jotta häränliha on tänään liian
raskasta minulle. Kananpojasta enemmän pitäisin. Voitko hankkia minulle
semmoisen?"
"Miksi ei? Katsos tänne! Täällä on kananpoikia oikein kosolta."
Hän viittasi kahteen kananpoikais-pesäkuntaan, joka kanan suojelemana
piiperteli pöytien ympäri noukkiakseen murusia.
"Mainiota", sanoi Reitto päätään nyökäten, "saanko minä yhden. Vaimosi
valmistaa kai sen minulle?"
"Siihen hänellä ei ole aikaa. Tuommoisen kalun kyniminen ei ole hänelle
mieluista. Ja palvelustytöt ovat maissivainioilla."
"Kuka kynimisestä puhuu. En minä semmoista pyydä."
"Onko kananpoika ehkä paistettava höyhenissään?"
"Ihminen, mitä minusta ajattelet? Tunnetkos minua niin vähän, ett'et
luule minun tietävän, miten höyheniä kanasta kynitään. Mutta jollet
sitä vielä tietäisi, tahdon näyttää sinulle, kuinka se tapahtuu."
Hän otti kaksipiippuisen pyssynsä satulanastasta, tähtäsi erästä
kananpoikaa ja ampui. Paukahtaessa ei hevonen avannut edes toista
silmäänsäkään. Se näytti olevan niin kuuro, ettei se näinkään läheltä
voinut kuulla laukausta.
Kananpoika oli kuolleena kaatunut. Mies nosti sen maasta ja näytti
sitä. Kaikkien kummastukseksi ei siinä ollut ainoatakaan höyhentä ja
sitä saattoi heti ruveta valmistamaan.
"Oivasti!" nauroi Helmiaho. "Tällä kertaa sinä minut kuitenkin yllätit.
Saattoihan juuri arvata, että sinulla oli jotakin ilveilyä. Mutta miten
sinä käyttäydyit?"
"Minä käytin kaukoputkea."
"Hullutuksia, sinähän ammuit pyssyllä?"
"Tietysti. Mutta sitä ennen olin kaukaa tähystellyt putkellani, sekä
teitä että kananpoikia. Tietysti minä heti valmistauduin esiintymään
tuhattaiturina vieraillesi."
"Saanko kuulla millä tavalla?"
"Miks'ei, onhan se vaan leikkiä. — Pannaan aika panos karkeita
raudanlastuja kuulan tahi haulin sijasta ja tähdätään niin, että
laukaus sivaltaa siipilintua takapuolelta eteenpäin; tämä ajaa ja
käristää kaikki höyhenet pois, jolleivät jo ole liiaksi vahvoja.
Näet, ettei tarvitse tutkia noitatemppuja ollaksensa muka noita.
Muuten tahdoin vaan esittää itseni näille herroille jonkunlaisella
mahtipontisuudella; kananpojasta en välitä. Toivon suvaitsevanne minun
istahtaa joukkoonne?"
"Sehän on luonnollista. Nämät molemmat herrat tässä ovat minun
ystäväni, kuuluvat Vanhan Kovakouran tuttaviin ja odottavat häntä
täällä."
"Vanhaa Kovakouraa?" sanoi Silmänkääntäjä-Reitto, kavahtaen pystyyn.
"Onko se totta?"
"On, ja Paksu Paavokin tulee tänne."
"Heleijaa! Sehän on paras uutinen, minkä kuulla voi. Olen kauvan
toivonut saavani nähdä Vanhan Kovakouran, vaikka vaan kaukaakin,
sillä semmoista miestä kuin häntä, ei voi lähestyä. Että toivoni nyt
toteutuu, on minulle rakkaampaa, kuin jos löytäisin kultamaan. Minua
suuresti ilahuttaa, että nyt tulin tänne."
"Samoin on sinua ilahuttava kuulla, että tämä herra on saksalainen.
Hänen nimensä on Rankko ja hän on minun — — —"
"Rankko", keskeytti silmänkääntäjä, "Ehkäpä itse Ontuva Rankko?"
"Tuhat tulimmaista!" huudahti pikku saksalainen. "Te tunnette nimeni!
Kuinka se on mahdollista?"
Hän oli puhunut saksaa, sentähden Silmänkääntäjä-Reitto myös vastasi
samalla kielellä:
"Sitä ei teidän ollenkaan tarvitse ihmetellä. Ennen maailmassa oli
toiset ajat; silloin täällä kaukaisessa lännessä tehtiin kauniita
ja rumia töitä runsaasti, ja silloisten vaillinaisten kulkuneuvojen
vuoksi kulki tieto niistä hyvin hitaasti. Mutta nyt on toista: jos
mitä hyvänsä tapahtuu, lentää tieto siitä tuossa tuokiossa. Järviltä
Mejikkoon ja Kaliforniasta Newyorkiin. Teidän rohkea retkenne
Keltaisenkiven puistoon ja teidän nimenne ovat maineen siivillä
lentäneet. Jokaisessa uutisasumuksessa, joka nuotion ääressä, missä
vaan kaksi yhteen osui, puhuttiin teidän ratsastuksestanne ja sen
retken osanottajista, eikä siis tule ihmetellänne, että minä tunnen
nimenne. Pauloillapyytäjä, joka Sopotti-virralla oli puhutellut
Mohavia, Tokvitein poikaa, ja nyt tullut etelään Arbuklen varustukseen,
on kertonut jutun kaikille, jotka hän on tavannut ja viimeksi minulle,
yhtä seikkaperäisesti kuin hän itse on sen kuullut."
"Mutta eipä tiedä, mitä kaikkea tuohon juttuun on lisätty sen
kierrellessä Sopotti-virralta Arbuklen varustukseen asti! Rotasta
tehdään jääkarhu, kasimadosta jättiläiskäärme, vaatimattomasta
majavanpyytäjästä tulee lopuksi lopen kuuluisa Ontuva Rankko. Myönnän
mielelläni, että kaiketi on ollut Herkuleita ja Minotauruksia,
mutta muuta kuin tosiasioita ei saa minulle jaaritella. Ehjä hyve
on sankarin ainoa kaunistus. Sentähden minä mitä ankarimmin torjun
kaikki liioittelut ja tyydyn omaan persoonallisen arvon ja etevyyden
kruunausvaippaani. Ellen niin tekisi, ei kukaan enään uskaltaisi minua
puhutella. Siksi olen päättänyt olla niin alhainen ja kansantajuinen
kuin mahdollista ja toivon, että pidätte tämän kaksinkertaisessa
arvossa, kun kuulette kerrottavan minun ylistetyistä taidoistani ja
kokemuksistani. Enempää en tahdo tässä paikassa ja tällä hetkellä
sanoa, sillä jo Tor, joka muinaisten saksalaisten mukaan oli ukkosen
Jumala, sanoi; puhuminen on hopeata, mutta vaitioleminen on kultaa!"
Reitto katsoi ällistyneenä Helmiahoon. Tämä kuiskasi hänen korvaansa:
"rakastettava omituinen mies", joten silmänkääntäjä sai tietää miten
olla kuten eleä. Vilpittömästi ja luontevasti virkkoi hän:
"Teidän puoleltanne ei tarvita selvityksiä. Olen jo äskenmainitulta
kertojalta kuullut, että te olette vaatimattomuuden esikuva. Tämä
seikka luonnollisesti asettaa etevät ominaisuutenne kolminkertaisesti
selvempään valoon ja tunnen kymmenkertaista mielihyvää saadessani
tutustua teihin. Toivon koko sydämmestäni päästä teidän ystäväksenne.
Minä pyydän, ojentakaa minulle kätenne."
Hän ojensi kätensä Rankolle. Mutta tämä veti kätensä pois lausuen:
"Ei niin kiirettä, teidän armonne! Mitä ystävyyteen tulee, olen minä
siinä asiassa hyvin vakavalla kannalla, sillä siinä suhteessa on
minulla surullisia kokemuksia ja aion vastedes tehdä liiton ainoastaan
semmoisen sielun kanssa, joka on sulanut yhteen todellisen sivistyksen
kanssa. Puolisivistyksestä tulee veri epäpuhtaaksi. Jos minä joskus
ostan itselleni huonekaluston, tulee sen olla oikeata pähkinäpuuta.
Samoin on asianlaita ystävyydenkin alalla. Ennenkuin me siis nimitämme
toisiamme Oresteeksi ja Pyladeeksi, täytyy minun ensin oppia lähemmin
teitä tuntemaan."
"Niinkuin tahdotte, master Rankko. Olette kyllä oikeassa, mutta
en hetkeäkään epäile, että pian opimme toisiamme sydämmellisesti
rakastamaan."
"Sen minäkin luulen, sillä olen herra Helmiaholta kuullut, että
olette lavialta matkustanut taiteilija. Huomaan myös, että teillä on
luonnonlahjoja, jotka saavuttaisivat kauniimman kehityksensä, jos
päättäisitte astua länsigoottilais- bysanttilaista rataa, jota minä
niin voittoisasti olen kulkenut. Jos teidän henkinen käsityskykynne
ehkä joskus tarttuu kiinni johonkin filosoofiseen asemaan, niin
kääntykää vaan minun puoleeni; halulla minä autan teitä pääsemään
ilkeästä Filomeelestä irti."
"Filomeelestä? Mitä tarkoitatte? Ettekö tiedä, mikä Filomeele on?"
"Tiedän, se on satakielen runollinen nimi."
"Satakielen! Oletteko villissä? Mitä tehtävää satakielellä on manalan
kanssa? Filomeele on manalan koira, jonka Kerberus puristi kuoliaaksi
säärtensä välissä."
"Vai niin", vastasi Reitto, koettaen tukahuttaa nauruansa. "Mikä
Kerberus sitten oli?"
"Ettekö sitäkään tiedä. No sitte teillä on perinpohjainen hyöty
minusta. Kerberus oli toinen tähti Kaksoisten tähtisikerössä ja
on keksinyt rokotuksen, toinen tähti taas sanoi Alman tappelun
jälkeen: 'yksi muna jokaiselle, mutta urhoolliselle Silbermannille
kaksi, sillä hän on keksinyt sakkipelon.' Tämmöiset hetket entisestä
maailmanhistoriasta — — —"
"Ette suinkaan sakkipeliä tarkoita", keskeytti Reitto. "Silbermann oli
urkujenrakentaja, syntynyt Frauensteinissä Saksenissa."
"Aivan oikein! Aivan oikein! Mutta juuri siksi, että hän oli
urkujenrakentaja, oli harmonikan keksiminen hänelle helppoa.
Ensimmäisen vei hän Napoleonille lahjaksi, mutta tämä ajoi hänet
tuhman espanjalaisen tavoin ylpeästi pois. Mutta sitä sai hän katua.
Hän otettiin Kanneen tappelun jälestä vangiksi ja englantilaiset
veivät hänet Sant-Helenan kalliosaareen. Matkalla sinne sanoi hän
vanhalle Derfflingerille, joka yksin oli pysynyt hänelle uskollisena:
'lähettäessäni pois Silbermannin säkkipelinensä Kalkutasta, heitin minä
keisarikruununi pois.'"
Nyt ei Reitto voinut kauvemmin pidättää nauruansa. Hän purskahti
kaikuvaan nauruun ja siihen yhtyi Helmiaho sydämensä pohjasta.
"Mitä naurettavaa siinä on?" kysyi Rankko, puoleksi ihmeissään,
puoleksi vihoissaan.
"Tehän olette oikea hämmennysneuvos."
"Oo, pyydän anteeksi, toimennusneuvos. Mutta semmoinen minä en ole.
Ylipäänsä en koskaan vaadi arvonimiä, jotka eivät minulle kuulu."
"Sitä en tarkoittanutkaan. Tahdoin vaan sanoa, että te sekoitatte eri
ajat ja ihmiset maailmanhistoriassa."
"Mitä nyt? Minäkö? Kuinka sanoitte? Sekoitan? Millä tavoin? Tehkää
hyvin, todistakaa se!"
"Aivan kernaasti. Fulton, nykyisen höyrylaivaliikkeen luoja, oli
tarjonnut keksintönsä Napoleonille, mutta hän ei huolinut siitä.
Sentähden sanoi keisari kerran, muistellessansa tätä erehdystään:
Käskiessäni Fultonin Tuilerioista pois, heitin minä pois
keisarikruuuuni! Mutta Silbermann ei elänyt siihen aikaan."
"Vai niin, niinkö väitätte? Olettepa nyt kauniisti tuosta asiasta
selvinneet. Mutta älkää kertoko minulle tuommoista hölynpölyä.
Minä osaan maailmanhistoriani. Minun on ihan mahdoton erehtyä.
Pitäkää se muistissanne tulevaisuudessa, jos meistä on tuleva
ystäviä. Oikaisua en siedä, sillä se käy kunnialleni. Tiedän
varsin hyvin, että maailmanhistoria on ihmisyyden korkein tuote
ja minä yhdyn vanhaan Sooloniin, joka keksi kladnilaiset sävelet
ja kuollessaan huusi: Maailmanhistoria on korkein tuomioistuin,
jossa on kolme tuomaria! Sentähden olen rautaisella ahkeruudella
tutkinut juuri maailmanhistoriaa. Ole lukenut Robinsonia, Pierer'in
konversationisanakirjaa. Kladderadatshia ja Stielerin Kartastoa.
Siten olen hitaasti ja järkevästi läpikäynyt maailmanhistorian ja
vähitellen hiipinyt sen sisälle, kunnes tulin keskipisteeseen.
Mutta te tahdotte käsin ja jaloin yhtaikaa hyökätä siihen ja jäätte
sentähden istumaan itse kehään. Maailmanhistoriaa on hyvin varovasti
käsiteltävä. Jos se huomaa, että aiotaan siihen ryhtyä, pelästyy se ja
kiskaisee irti. Minä olen käsittänyt asiata oikein, sentähden istun
kiinni, teidät on se heittänyt pois, ja kuitenkin luulette saavanne
aikaan suurtekoja. Ja mitä Silbermanniin tulee, tietänen parhaiten
minä, joka olen saksilainen ja hänen maamiehensä miten sakkipelin
laita oli. Ja Fultonia ette tarvitse esille vetää! Hänet minä tunnen
sekä ulkoa että sisältä. Hän on tehnyt tuon kauniin iltalaulun
kultaisesta ilta-auringosta, jonka kotona Saksassa jokainen koululapsi
oppii laulamaan. Ja tämän poikkeuksen tehtyäni, olette kai kyllin
oikeamielinen myöntääksenne, että olen teidät tieteissä voittanut ja
että varsinkin maailmanhistoriassa olen teitä etevämpi. Eikö totta?"
"Kyllä, sen me tunnustamme", sanoi Reitto nauraen. "Olettepa
runoudessakin mestarimme. Siinä olette päässeet pitkälle, sen mukaan
kuin äsken kuulin."
"Sepä ei olekaan vaikeata. Jambit tulla suhisevat ohitseni. En
usko, että taiteessa ja tieteessä olisin kenestäkään takapajulla.
Olenpa usein kampaakin soittanut. En kuitenkaan tahdo ylvästellä.
Syntyperäisistä taipumuksista ei vaatimaton luonne kerskaile, enkä
sentähden pane pahaksi, jos te joskus erehdytte ajattelemaan olevanne
minua taitavampi. Annan sen kernaasti anteeksi ja mietin mielessäni:
'Cassatam ventis liceat subducere classem', joka merkitsee: kas
saaturin Venttiä: lykkää suolatynnyriä lasin alle... Ja kun minun
suolatynnyrini on onnellisesti vedestä vedetty, niin saa sanoa, että
minä olen mies, jolla on tallella kädet ja sormet, sääret ja jalat."
"Kyllä niin, oikeassa olette."
"Ja niissä te olette olleet?"
"Ensin kävin lukiossa, jossa minä — — —"
"Olipa se ikävää, se ei ole suositusta teille."
"Miksi ei?"
"Koska minulla on suuri aatteellinen mielisuosio kaikkia niitä vastaan,
jotka ovat lukiolaisia olleet. Sellaiset ihmiset ovat pöyhkeileviä.
He eivät luule, että metsämiehestäkin voi tulla tieteen ylimys. Sen
olen monet kerrat kokenut. Luonnollisesti on minun aina ollut helppoa
saada näitä ihmisiä huomaamaan, että minussa on miestä harppaamaan
jättiläisaskelin heidän ohitsensa. Siis olette tekin läpikäynyt
vähäisen opintokurssin?"
"Niin olen. Kun päätin lukiossa, antauduin suosijani neuvoista
maalailemaan ja kävin akatemiassa. Minulla oli hyvä taipumus sille
alalle, mutta minussa ei ollut kestävyyttä. Väsyin ja alennuin
todellisesta taiteesta taiteen varjoon — minusta tuli taideratsastaja."
"Voi teitä! minä säälin teitä."
"Niin, niin", nyökkäsi Silmänkääntäjä-Reitto totisena. "Minä olin
hilpeä mies, mutta veltto ja tyhjä. Sanalla sanoen: minä olin
kevytmielinen. Tuhansia kertoja olen sitä katunut. Mikä mies olisinkaan
tänään voinut olla, jos vaan olisin tahtonut!"
"No mutta, kai teissä vielä on lahjakkaisuutta? Alkakaa uudestaan."
"Nytkö? Kun nuoruuden pontevuus on kadonnut? Mutta sitäpaitsi on
minulla eräs tehtävä, joka sitoo minut tänne länteen."
"Saanko kysyä, mikä tehtävä se on?"
"En koskaan puhu siitä, niin paljon voin kumminkin teille sanoa, että
koetan löytää erästä henkilöä, jota tähän asti olen turhaan etsinyt."
"Saattaisi olla teille hyödyksi, jos sanoisitte kenestä puhutte."
"Se on minun salaisuuteni."
"Vahinko, suuri vahinko! Näinä päivinä saan kohdata miehiä, jotka
tuntevat melkein joka kolkan lännessä. Heiltä saisitte neuvoa ja apua.
Tarkoitan tietysti Vanhaa Kovakouraa, paksua Paavoa, pitkää Pekkaa sekä
vinnetuuta, joka — — —"
"Vinnetuu?" keskeytti Reitto. "Tarkoitatteko kuuluisata
apakerpäällikköä?"
"Tarkoitan!"
"Oi, se on totta! Hänethän te myös tunnette, koska hän otti osaa tuohon
vaaralliseen ratsastukseen! Vai että hänetkin tapaatte?"
"Ihan varmaan."
"Missä?"
"Siitä hän on sopinut vaan Vanhan Kovakouran kanssa. Mutta luultavasti
on hän Ljaano estakaadon tuolla puolen."
"Hm! Sitten toivon näkeväni hänet. Minä aion nim. aavikon yli. Minä
saatan erään seurueen sen yli ja sitten eteenpäin El-Pasoon. Nämät
ovat ameriikkalaisia, jotka aikovat mennä Aritsoonaan tekemään hyviä
kauppoja."
"Ehkä timanteilla?"
"Niin juuri. He näyttävät kuljettavan mukanansa suuria summia,
ostaaksensa kivet helpommalla itse paikalla."
Helmiaho ravisti päätään ja kysyi:
"Uskoitko sinä noita timanttilöytöjä?"
"Miksi en?"
"Hm! Minä puolestani pidän koko jutun suurena hullutuksena."
Hän oli ihan oikeassa. Tähän aikaan syntyi äkkiä huhuja, että
Aritsoonassa olisi löydetty timanttikenttiä. Mainittiin henkilöitä,
jotka onnellisten löytöjen kautta olivat muutamissa päivissä tulleet
upporikkaiksi. Näytettiin myös todellisia timantteja, osaksi
kalliitakin, jotka oli muka sieltä löydetty. Tämä huhu lensi muutamassa
viikossa, jopa päivässäkin läpi koko mantereen. Kaivajat Kaliforniassa
ja pohjoisissa piireissä jättivät tuottavaiset kullansaantipaikkansa ja
riensivät Aritsoonaan. Mutta keinotteliat olivat jo iskeneet kyntensä
kenttiin. Suurimmassa kiireessä oli muodostettu yhtiöitä, joilla oli
miljooneja käytettävinä. Timanttikentät piti ostettaman, jotta suurissa
määrin voitaisiin harjoittaa niitten vaihtokauppaa. Yhtään lohkoa
ei jätettäisi. Asiamiehet kulkivat ylt'ympäri timanttinäytteineen,
joita vaan sopi noukkia puheenalaisilta kentiltä. He kaikin voimin
yllyttelivät timanttikuumetta ja lyhyessä ajassa oli se noussut
korkeammalle kuin kultakuume milloinkaan oli ollutkaan. Varovaiset
ihmiset kiristivät kukkaroitaan ja heidän ennustamansa keikahdus
tapahtuikin pian. Muutamat viekkaat ameriikkalaiset olivat koko
keinottelun alkaneet. He olivat ihan tuntemattomina äkkiä ilmoille
pujahtaneet ja yhtä tuntemattomina he taas katosivatkin; ja heidän
kanssaan katosivat myös miljoonat. Turhaan osakkeiden omistajat
sadattelivat. Useimmat kielsivät omistaneensa mitään osakkeita, sillä
eivät tahtoneet joutua naurunalaisiksi. Äkkiä kuuluisiksi tulleet
timanttikentät, joutuivat taas autioiksi kuin ennenkin, ja petetyt
kullankaivajat palasivat taas kultamaihinsa, löytämään muita heitä
viisaampia sinne sijoittuneina. Siihen se juttu päättyi, eikä kukaan
siitä sen enempää puhunut.
Yllämainitut seikat Helmiahon luona tapahtuivat juuri kun timanttikuume
oli alkanut. Hän kuului niihin, jotka eivät uskoneet timanttihuhuja.
Silmänkääntäjä-Reitto sitävastoin lausui:
"En minä vielä totuutta epäile. Jos muilla paikoin on timantteja
löydetty, miks'ei niitä voisi löytää Aritsoonasta? Minä tietysti en
niistä välitä, sillä minulla on muuta tehtävää. Mitä te master Rankko
asiasta arvelette? Noin älykkään, kokeneen ja taitavan miehen arvostelu
asiasta on meille ratkaisevan tärkeä."
Ontuva Rankko vastasi hyvillänsä:
"Iloitsen, että te luottamuksella olette minuun kääntyneet ja
oikeaan mieheen olettekin osuneet. Tässä olisi nyt tilaisuus loistaa
mineraloogisilla tiedoillani. Voisin kertoa teille, että timantti on
ilmaa, liitua, keittosuolaa ja lasia, josta syystä se on läpinäkyvää,
mutta minä tiedän, että teillä on liian vähän alkutietoja, voidaksenne
seurata minun hienoja, väliaikaisia järjestelmiäni. Voisin myös
kertoa, että timantti hiotaan vanhoista tulitikkulaatikoista revityllä
santapaperilla, mutta tähänkin vaaditaan virheetöntä ja hyvää
käsityskykyä Tahdon siis nyt vaan sanoa, että timantti on sangen
kaunis kapine, mutta löytyy muita yhtä kauniita kapineita. Kun olen
nälissäni, on savustettu makkara minulle paljon rakkaampi — kuin suurin
timantti. Ja janoani en voi sammuttaa hohtokivillä. Ja voiko ihminen
muuta kuin syödä ja juoda itsensä kylläiseksi. Minä olen kohtalooni
hyvin tyytyväinen, enkä tarvitse jalokiviä. Jos tietäisin, että tuolla
Aritseonassa olisi kolmen sentnerin painoinen timantti, menisin
ottamaan sen. Vähemmästä en huolisi, vaan halveksisin. Mutta nyt ei
tiedetä, löytyykö siellä ensinkään timantteja, ja jos löytyy, niin
ehkä ne ovat pienet kuin unikukan siemenet. Ei, kukaan ei saa minua
lähtemään timanttikentille. Me olemme saksalaisia, emmekä tarvitse
timantteja, sillä jokaisella meistä on jalokivi sydämessään, nim.
uskollinen sydän, josta runoilija laulaa:
"Timantti ei sen arvoinen Välillä maan ja taivaitten.
"Ja kuka teistä uskaltaa minua tässä asiassa vastustaa? en neuvoisi
häntä sitä tekemään, sillä silloin hän saisi korjata koipensa."
"Hyvin puhuttu!" sanoi Helmiaho, ojentaen kätensä pikku
saksenilaiselle. "On luultavaa, etten minä koskaan tule palajamaan
isänmaahani. Minä en koskaan saa sitä nähdä, mutta sydämmeni on aina
siellä. Te olette ihan oikeassa mitä jalokiviin tulee, emmekä myös aio
piitata Aritsoonassa muka löytyvistä timanteista. Se seurue, jonka
sinä, Reitto, sinne aiot viedä, ei taida parhaimpia kauppoja tehdä.
Olisi kaikissa tapauksissa ollut parempi, jos he olisivat jääneet
runsaine rahoinensa kotiin. He voivat hyvin helposti niistä päästä,
saamatta sijaan ainoatakaan timanttia. Viisaita miehiä eivät he muuten
näy olevan, koska he ilmaisevat kuljettavansa paljon rahaa mukanaan. Se
ei ole koskaankaan varovasti tehty, mutta täällä on se vielä tuhmempaa
kuin muualla."
"Huomenna iltapäivällä saapuvat he tänne. Heidän piti ostaa kaksi
kuormahevosta lisää, johon toimeen he tarvitsevat ainakin puolen
päivää. Sentähden ratsastin tänne edeltäpäin, viettääkseni ajan täällä
huomiseen."
"Siinä teit oikein, vanha ystävä. Montako henkeä heitä on?"
"Heitä on kuusi. Muutamat heistä näyttävät sekä ulkomuodoltaan että
käytökseltään jotenkin 'keltanokilta', mutta siitä en luonnollisesti
välitä. He kuuluvat tulevan New-Orleansista ja luulottelevat
palaavansa takaisin miljoonien omistajina. He käyttäytyvät myös vähän
ylimielisesti, mutta ei sekään minuun kuulu. He palkkaavat minut, ja
muusta en välitä."
"Osaavatko he sitte tänne minun luokseni?"
"Aivan varmaan, olen niin tarkoin neuvonut heille tien, etteivät voi
erehtyä. Mutta mikä nyt on, Veijo?"
Tämä kysymys tehtiin neekerille.
Päivä oli jo loppumaisillaan ja hämärä, joka näillä seuduin on niin
lyhyt, oli yllättänyt. Oli jo niin pimeä, ettei voinut nähdä kauvaksi
eteensä. Veijo ja Veri-Repo olivat vilkkaasta keskustelusta huolimatta
koko ajan pitäneet mormoonia silmällä. Tämä oli tekeytynyt aivan
väliäpitämättömäksi keskustelusta, ja kun muut kai olivat olleet sitä
mieltä, että mormooni, joka näytti ihan ameriikkalaiselta, ei vähääkään
ymmärtäisi saksaa, olivat he puhuneet niin kovalla äänellä, että hän
saattoi kuulla joka sanan.
Hän ei ollut edes vetänyt suutaan nauruun Ontuvan Rankon lörpötyksille
ja siitä vielä enemmän vakaantuivat luulossaan, ettei hän mitään
ymmärtänyt. Mutta niin pian kuin puhe kääntyi timanttilöytöihin, oli
hän hitaasti ja huomaamatta siirtynyt lähemmäksi penkillä. Ja kun
Silmiinkääntäjä-Reitto puhui niistä kuudesta miehestä, jotka hänen
tuli viedä Ljaano estakaadon yli, oli hän näyttänyt olevan hyvin
jännityksessä. Kun mainittiin, että näillä kuudella luultavasti
oli paljon rahaa mukanansa, levisi tyytyväinen hymy hänen ohueille
huulilleen, jota kuitenkaan ei hämärässä huomattu. Toisinaan oli
hän nostanut päätään ikäänkuin kuunnellakseen ja kärsimättömästi
katsonut siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Hän tiesi olevansa
melkein vankina, sillä neekeri silmäili häntä taukoamatta. Hän huomasi
myös, että Veri-Repo tarkasti piti häntä silmällä. Mielensä kävi yhä
kaameammaksi hetki hetkeltä; hän muisti neekerin uhkauksia ja luulikin,
että hänessä oli miestä ne täyttämään.
Juuri nyt, kun oli tullut melkein pimeäksi, piti hän mahdollisena
äkkiä pötkiä pakoon, sillä myöhemmin kävisi se paljon vaikeammaksi,
koska Veijo varmaankin yön pimeydessä ryhtyisi varokeinoihin, jotka
estäisivät hänet pakenemasta. Sentähden hän nyt ojentui ottamaan
pientä myttyänsä ja veti sen vähitellen luoksensa. Sitten aikoi hän
äkkiä nousta ja kiirein askelin poistua nurkan taakse. Kun hän vaan
ehtisi tuonne pensaitten taakse, niin ei hänen enää tarvitsisi peljätä
takaa-ajajia.
Mutta Veijosta hän oli erehtynyt. Tämä oli muitten neekerien
kaltainen siinä, että kun hän kerran jotain päätti tehdä, pani hän
myös päätöksensä suurimmalla sitkeydellä toimeen. Neekeri oli kyllä
huomannut, että mormooni tavotteli myttyänsä, ja juuri kun tämä oli
lähdössä, nousi Veijo niin äkkiä, että oli kaataa Helmiahon, joka siitä
johtui tekemään yllämainitun kysymyksen. Veijo vastasi:
"Masser Veijo näkemä, että varas tahto pois. Tavotteli jo myttyänsä.
Tahtoi jo juosta pois. Mutta Masser Veijo tappa hänet tuolla poissa.
Masser Veijo mennä hänen kanssan eikä päästä näkyvistä."
Hän istahti penkin ääri päähän, niin että hän oli ihan likellä
mormoonia, vaikka tämä istui toisen pöydän ääressä.
"Anna miehen mieluummin juosta tiehensä", neuvoi isäntä. "Hän
luultavasti ei ansaitse, että niin tarkasti häntä vartioinet."
"Masser Helmiaho olla oikeassa, ei hän, vaan rahat, jotka hän varasti,
ansaitsevat että Masser Veijo häntä valvo. Hän ei pääsemä täältä,
jollei Masser Veijo seurama, se olla varma."
"Mikä tuo mies oikeastaan on?" kysyi silmänkääntäjä. "Hän ei ensi
hetkestä minua miellyttänyt. Hän näyttää olevan susi lammasvaatteissa.
Kun ensin hänet näin, tuntui siltä, kuin jos jo ennenkin olisin nähnyt
tuota terävää suippoa naamaa, ja juuri semmoisissa oloissa, jotka eivät
ole olleet hänelle kunniaksi."
Helmiaho selitti hänelle miksi Veijo niin taukoamatta oli häntä
katsellut ja lisäsi:
"Veri-Revon huomio näkyy myös olevan häneen kiintynyt enemmän kuin hän
tahtoisi näyttää."
"Hyvä", vastasi nuori mies, "tämä 'viimeisten päivien pyhä' on tehnyt
minulle jotakin hyvin pahaa."
"Todellako? Mitä sitten? Miksi et nosta kannetta häntä vastaan?"
"Koska en tiedä, mitä pahaa hän on minulle tehnyt."
"Sepä olisi merkillistä. Jos olet siitä varma, että hän on tehnyt
sinulle paljon pahaa, täytyy sinun kai tietää, mitä se on ollut."
"Sitäpä en juuri voi sanoakaan. Olen ajatellut aivoni puhki
muistaakseni sitä, mutta turhaan. Tuntuu siltä, kuin olisin unissani
nähnyt tuon kauhean ja taas unohtanut tuon unen yksityiskohdat. Enkä
minä voi tuommoisen epämääräisen, hämäräperäisen aavistuksen johdosta
hyökätä miehen kimppuun."
"Tuota minä en ymmärrä. Minkä tiedän, sen tapaan tietää.
Hämäräperäisistä aavistuksista en koskaan voi puhua. Mutta nyt on
pimeä, emmekö mene huoneeseen?
"Emme mene, sillä talo on tuolle miehelle lukittu, ja minun täytyy
jäädä tänne häntä vartioimaan. Siksi jään tänne ulos. Ehkä voin
palauttaa muistiini, mitä minulla on tämän miehen kanssa suoritettavaa."
"Siinä tapauksessa tahdon kumminkin hankkia tänne valaistusta, ett'ei
hän voi hiipiä tiehensä."
Hän meni sisälle ja palasi heti, tuoden kaksi lamppua. Nämä olivat
yksinkertaisia läkkisiä öljysäiliöitä, joissa oli vahva sydän. Lasia ja
kupua niissä ei ollut. Kuitenkin niiden loimuavat ja savuavat liekit
tarpeeksi valaisivat oven edustaa.
Juuri kun isäntä oli ripustanut lamput kahteen puunoksaan, kuului
askeleita maissivainioitten puolelta.
"Minun 'käteni' tulevat kotiin", sanoi Helmiaho.
"Kädellä" tarkoittaa ameriikkalainen jokaista miestä tai naista, joka
on hänen palveluksessaan. Hän erehtyi. Kun tulia saapui valopiiriin,
huomattiin hänen olevan vieras.
Hän oli pitkä, vahva mies, täysiparrakas, mejikkolaiseen tapaan
vaatetettuna, vaikk'ei hänellä ollut kannuksia, joka oli silmäänpistävä
seikka näillä seuduin. Vyössään näkyi puukon varsi ja kaksi pistoolia
ja kädessään oli hänellä raskas, hopearenkailla koristettu pyssy.
Kun hän tummilla silmillään terävästi katseli jokaista läsnäoliaa,
näytti hän olevan ruumiillisesti vahva, mutta myös raaka henkilö,
jolta ei sopinut odottaa mitään lempeämpiä tunteita. — Kun hän huomasi
mormoonin, vilkutti hän silmiään omituisella tavalla. Sitä ei huomannut
kukaan muu kuin mormooni. Se oli varmaankin joku hänelle aiottu merkki.
"Buenas tardes, sennores!" (hyvää iltaa, herrat) tervehti hän.
Täällähän on illanvietto Bengaalin tulien ääressä! Tämän maatalon
omistaja näkyy olevan runollinen mies. Sallikaa minun levähtää täällä
neljännestunnin ja antakaa minulle suunkasto, jos on saatavissa."
Hän puhui tuota espanialais-englantilaista sekamelskaa, jota täällä
Meksikon rajalla usein käytetään.
"Istukaa, herra!" vastasi Helmiaho samalla murteella. "Mitä haluatte?
Olutta tai ryypynkö?"
"Älkää kiusatko minua oluellanne! Minä en huoli tuosta saksalaisesta
nesteestä. Antakaa minulle ryyppy, mutta ei liian pieni, ymmärrättehän!"
Hänen ryhtinsä ja äänensä ilmaisivat hänet mieheksi, jonka kanssa ei
ollut leikitteleminen. Hän käyttäytyi ikäänkuin hän olisi käskiänä
täällä. Helmiaho nousi tuodakseen pyydettyä ja osoitti penkkiä, johon
hän oli tehnyt vieraalle tilaa. Mutta tämä pudisti päätään ja sanoi:
"Kiitos, Herra! Täällä istuu jo neljä. Teen mieluummin seuraa tuolle
ritarille, joka istuu tuossa yksinään. Minä olen tottunut laajaan
savanniin [ruohoaavikko], enkä pidä tungoksesta."
Hän asetti pyssynsä puuta vasten ja istui mormoonin viereen, tervehtien
tätä keveästi leveälieriseen hattuunsa koskettamalla. "Viimeisten
päivien pyhä" vastasi tervehdykseen samalla tavalla. Molemmat
tekeytyivät ihan vieraiksi toisilleen.
Helmiaho oli mennyt sisälle. Muut eivät luonnollisesta
kohteliaisuudesta tahtoneet pitää vierasta erityisesti silmällä. Tästä
sai hän mieluisan tilaisuuden kuiskata mormoonille:
"Miksi et tule? Tiedät että tahdomme tietoja?"
Hän puhui puhtainta Ameriikan englantia.
"Minua ei päästetä", vastasi tämä.
"Kuka ei päästä?"
"Tuo kirottu neekeri."
"Joka ei käännä silmiänsä sinusta? Mikä hänen on?
"Hän väittää, että minä olen varastanut hänen isäntänsä rahat, ja
tahtoo tappaa minut."
"Edellinen väite saattaa olla oikea, mutta jälkimmäisestä saa hän
luopua, joll'ei hän tahdo, että piikaamme hänen mustan nahkansa
veripunaiseksi. Onko mitään uutta kerrottavaa?"
"On, kuusi timanttipoikaa aikoo, suuret rahat mukanaan, Ljaanon yli."
"Tuhat tulimmaista! He ovat tervetulleita. Me aiomme tutkia heidän
taskunsa. Viimeisellä kurjalla seurueella ei ollut mitään. Mutta vaiti!
Helmiaho tulee."
Viimemainittu palasi takaisin, olutlasi täynnä väkevää. Sen hän asetti
vieraan eteen lausuen:
"Terveydeksenne, herra! Te olette ehkä ratsastanut pitkän taipaleen
tänään?"
"Ratsastanut?" vastasi mies, kaataen kurkkuunsa melkein puolen lasia.
"Eikö teillä ole silmiä, tai onko teillä niitä liiaksi, kun näette
näkemättömiä. Täytyyhän sillä, joka ratsastaa, olla hevonen."
"Tietysti."
"No, missä on minun hevoseni?"
"Varmaankin siellä, minne sen jätitte."
"Olisinko minä jättänyt hevoseni viiden kilom. matkan päähän täältä
juodakseni täällä kelvotonta juomaa."
"Olkaa juomatta, jollei maistu! Sitä paitsi en muista puhuneeni
viidestä kilometristä. Niinkuin te nyt tässä istutte olette te mies,
jolla on hevonen. Missä se on, ei ole minun asiani, vaan omanne."
"Sitä minäkin ajattelen. Ei teidän minuun mitään tule. Oletteko
ymmärtäneet?"
"Eikö minun tule mitään siihen, joka tulee tänne minun yksinäiseen
talooni; kieltäisittekö minulta sen oikeuden?"
"Pelkäättekö ehkä minua?"
"Oho! Tahtoisin nähdä sen ihmisen, jota Helmiaho pelkää."
"Hauskaa kuulla, sillä aion juuri pyytää teiltä yösijaa." Tätä
sanoessaan loi vieras väijyvän katseen Helmiahoon.
"Ei ole tilaa teille", vastasi tämä.
"Miks'ei?
"Koska itse olette väittäneet, ett'ei minun tule teihin mitään."
"Mutta enhän minä voi keskellä yötä juosta läheisimpään naapuriinne,
jonne vasta huomenna päivällisaikaan pääsisin."
"Maatkaa sitte taivasalla! Ilta on leuto, maa pehmeä ja taivas on paras
peitto minkä löytää."
"Ajatteko minut todella pois?"
"Ajan, herra. Sen, joka tahtoo olla minun vieraanani, tulee koettaa
olla kohteliaampi, kuin minkä te olette olleet."
"Saadakseni nukkua jossakin nurkassa, pitäisi minun ehkä laulaa kitaran
tai mandoliinin säestyksellä? Minä en kaipaa vieraanvaraisuuttanne, ja
olen aina löytävä paikan, jossa minä, ennen nukkumistani, voin miettiä
mitä teille vastaan, jos joskus tapaisin teitä muualla."
"Mutta älkää silloin myös unohtako miettiä, minkä vastauksen minä
tuommoisessa tilaisuudessa teille annan!"
"Onko tuo uhkaus, herra?"
Vieras nousi seisaalle, ja ojensi käskevästi korkeata, hartiakasta
ruumistaan.
"Ei suinkaan", vastasi Helmiaho hymyillen. "Olen hyvin rauhallinen mies
niin kauvan kuin minua ei pakoteta riitaan."
"Siihen minäkin teitä kehotan. Te asutte täällä ihan tämän kuoleman
aavikon laidassa. Varovaisuus vaatii, että mahdollisuuden mukaan elätte
rauhassa ihmisten kanssa täällä, muuten saattaisi 'Erämaan henki' ihan
odottamatta löytää tien tänne."
"Ehkä tunnette hänet?"
"En ole vielä häntä nähnyt; mutta onhan tunnettua, että hän mieluummin
ilmestyy pöyhkeileville ihmisille, saattaakseen heidät tuolle puolelle."
"En tahdo teitä vastustella. Kenties kaikki ne, jotka on kuolleina
löydetty Ljaano estakaadolla ja jotka 'Erämaan henki' on tappanut
ampumalla luodin otsaan, kenties ne kaikki ovat olleet pöyhkeileviä
lurjuksia. Mutta omituista vaan on, että he kaikki ovat olleet
ryöväreitä ja murhamiehiä."
"Niinkö arvelette", kysyi mies ivallisesti. "Voitteko sen todistaa?"
"Melkein. Poikkeuksetta on näillä ihmisillä aina löydetty esineitä,
jotka ennen ovat olleet Ljaano estakaadolla murhattujen ja ryöstettyjen
henkilöitten omia. Siinä on todistusta kylliksi."
"Jos niin on, niin tahdon ystävällisesti varottaa teitä: Älkää koskaan
tappako ketään ihmistä täällä kaukaisella talollanne, muuten saattaisi
tapahtua, että teidätkin löydetään reikä otsassa."
"Herra!" sanoi Helmiaho kiivastuen. "Sanokaa vielä semmonen sana, ja
minä lyön teidät maahan. Minä en ole mikään murhaaja, vaan kunniallinen
mies. Pikemmin voisi epäillä semmoisesta teosta sitä henkilöä, joka
kätkee hevosensa, jotta ihmiset luulisivat hänet vaarattomaksi
ihmiseksi, eikä suinkaan salamurhaajaksi."
"Minulleko tuo oli tähdätty?", sähisi vieras.
"Jos siitä otatte itseenne, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan.
Te olette jo tänään toinen, joka minulle valehtelee, ett'ei hänellä
ole hevosta. Ensimmäinen on tuo 'viimeisten päivien pyhä'. Kenties
seisovat hevosenne vieretysten ja ehkä niitten vieressä on vielä muita
hevosia ja ratsastajia, jotka odottavat teitä. Sanon teille, että aion
tänä yönä vartioida taloani ja huomenna tutkin aamuhämärässä koko
lähiseudun. Silloin käy varmaan ilmi, että teillä on ratsut."
Vieras puristi molemmat nyrkkinsä, nosti oikeata lyödäksensä, astui
askeleen Helmiahoa kohti ja kirkui:
"Ihminen, väitätkös sinä, että minä olen murhaaja? Sano se suoraan, jos
sinulla on rohkeutta! Sitten lyön minä — — —"
Hän keskeytettiin.
Veri-Repo oli vähemmän tarkastanut miestä kuin hänen pyssyänsä.
Kun vieras nousi ja seisoi selin päin puuta, läheni hän runkoa
katsellakseen tarkasti pyssyä. Hänen tähän asti välinpitämättömät
kasvonsa saivat ihan toisen ilmeen. Hänen silmänsä loistivat ja hänen
suunsa ympäri ilmestyi kova, säälimätön päättäväisyyden piirre. Hän
kääntyi vieraan puoleen ja keskeytti hänet puheessaan laskemalla
kätensä hänen olalleen.
"Mitäs tahdot poika?" kysyi mies.
"Tahdon Helmiahon puolesta vastata sinulle", vastasi Veri-Repo
tyyneesti. "Sinä olet ryöväri ja murhaaja. Varo itsesi 'Erämaan
hengeltä', jota me nimitämme 'koston hengeksi', koska hän kostaa
jokaisen murhan ajamalla kuulan murhaajan otsan läpi."
Jättiläinen astui muutaman askeleen taaksepäin, mittaili nuorukaista
hämmästyneellä ja halveksivalla katseella ja sanoi sitte ivallisesti
nauraen:
"Poika nulikka, junkkari, oletkos hullu! Muserran sinut mäsäksi yhdellä
ainoalla käteni iskulla."
"Sen saat jättää tekemättä. Veri-Repoa ei niin pian muserreta.
Olet luullut saavasi hävyttömästi kohdella miehiä. Nyt tulee poika
näyttämään, että sinua pelätään yhtä vähän kuin vainajaa. Pidä itsesi
tästä hetkestä alkaen semmoisena. 'Koston henki' rankaisee Ljaanon
murhaajia kuolemalla. Sinä olet murhaaja, ja kun henki ei ole täällä
läsnä, olen minä hänen sijaisenaan. Rukoile viimeinen Isä meitäsi;
sinun täytyy nyt astua iankaikkisen tuomarin eteen."
Nuorukaisen sanat tekivät erinomaisen vaikutuksen läsnäolioihin,
sillä olihan hän vielä melkein lapsi. Hän näytti heistä ihan
toisellaiselta kuin ennen. Hänen esiintymisensä oli vielä arvokkaampi
kuin täysi-ikäisen miehen. Siinä hän seisoi uljaana ja suorana,
käsi uhkaavassa asennossa, silmät säkenöivinä, järkähtämätön piirre
kasvoissaan — oikeuden sanansaattajana, ansaitun rangaistuksen
toimeenpaniana.
Vieras, vaikka olikin päätään pitempi poikaa, oli käynyt kalpeaksi.
Pian hän kuitenkin tointui, purskahti nauruun ja huusi:
"Hän on todellakin hullu! Kirppu tahtoo niellä leijonan. Senkaltaista
ei ole milloinkaan kuultu. Todistappas, ihminen, että olen murhaaja!"
"Älä ilku! Mitä sanon, se tapahtuu, siitä saat olla varma. Kenen on tuo
pyssy tuolla puun juurella?"
"Tietysti minun."
"Kuinka kauvan se on ollut omasi?"
"Yli kaksikymmentä vuotta."
Pojan ryhti teki semmoisen vaikutuksen tuohon vahvaan mieheen, ettei
hän tullut kieltäneeksi hänelle vastaamasta, vaikka hän olikin poikaa
halveksinut ja nauranut.
"Voitkos sen todistaa?", jatkoi Veri-Repo.
"Mies! Miten minä sen todistan? Voitko sinä todistaa sanojani vastaan?"
"Voin. Tämä pyssy oli sennor Rodriges Pinton, Merison maatilanomistajan
oma, tuolta vastapäätä, seetrimetsän läheltä. Kaksi vuotta sitten
oli hän vaimoineen, tyttärineen ja kolmen muun henkilön seurassa
käynyt Kaddo nimisellä maatilalla. Hän lähti sieltä, mutta kotiin hän
ei koskaan tullut. Vähän aikaa tämän jälestä löydettiin nuo kuusi
ruumiina. Jäljet Ljaano estakaadolla ja maassa ilmaisivat, että niissä
tolpat oli siirretty väärään suuntaan. Tämä pyssy oli hänen. Se oli
hänellä silloin muassaan. Jos olisit väittänyt ostaneesi pyssyn
tämän ajan jälkeen, olisi asia vaatinut tutkimista. Mutta kun sanot
omistaneesi sen jo kaksikymmentä vuotta, niin et ole ostanut sitä
syylliseltä, vaan olet itse murhaaja ja Ljaano estakaadon lain alainen."
"Koira!", ulvoi vieras. "Muserranko sinut? Tämä pyssy on minun. Todista
sinä, että se on ollut tuon maatilanomistajan omana!"
"Sen teen heti." Hän otti kiväärin ja painoi erästä pientä hopealevyä,
joka oli pyssyntukin alapäähän upotettu. Se aukesi ja nyt tuli näkyviin
toinen pieni levy, johon oli kirjoitettu koko se nimi, jonka hän äsken
oli maininnut.
"Katsokaa tänne", sanoi nuorukainen, näyttäen pyssyä läsnäolioille.
"Tässä on kumoamaton todistus siitä, että tämä pyssy oli tuon maatilan
omistajan. Se oli minulla muutaman kerran lainassa, siksipä minä sen
tunnen. Murhaajalle on sangen vaarallista käyttää ryöstettyä esinettä,
jonka omituisuuksia hän ei tunne. En aio kysyä teiltä, pidättekö tätä
miestä murhaajana, sillä minun silmissäni hän on murhaaja, eikä muuta
tarvita. Hänen hetkensä ovat luetut."
"Niin ovat sinunkin", huusi vieras, hyökkäsi hänen päälleen ja koetti
riistää häneltä aseen.
Mutta Veri-Repo astui salaman nopeudella muutaman askeleen taaksepäin,
tähtäsi häntä pyssyllä ja käski:
"Pysy alallasi, muuten sattuu kuula sinuun. Tiedän varsin hyvin miten
kohdella tuollaista väkeä. Rankko, Reitto, tähdätkää häntä ja jos hän
liikahtaa, ampukaa hän heti paikalla!"
Nämät molemmat nostivat aseensa ja tähtäsivät vierasta. He toimivat
ljaanolain mukaan, jolla on vaan yksi ainoa, mutta täysin tyydyttävä
pykälä; sen edessä ei urhoollinen lännen mies epäröitse.
Vieras huomasi, että tässä oli leikki kaukana. Hänen henkensä oli
kysymyksessä ja siksipä seisoi hän liikkumatta.
Veri-Repo laski nyt pyssynsä, koska ne muut kaksi kivääriä piti miestä
alallaan.
"Olen lukenut sinulle tuomiosi ja se on heti pantava täytäntöön."
"Millä oikeudella?", kysyi vieras kiukusta vapisevalla äänellä. "Minä
olen viaton. Ja vaikka olisinkin syyllinen, ei minun tarvitse antaa
tuommoisten kulkurien ja vielä vähemmin tuommoisen lapsen itseäni
tappaa."
"Näytän sinulle, ett'en ole mikään lapsi. En tahdo pyövelin tavoin
tappaa sinua, vaan seisoen vastatusten ja molemmilla tulee olla
kiväärit. Sinun kuulasi voi sattua minuun, yhtähyvin kuin minun kuulani
sinuun. Tämä ei ole murha vaan rehellinen kaksintaistelu. Panemme
hengen henkeä vastaan, vaikka voisin ampua sinut heti, koska olet minun
vallassani."
Nuorukainen seisoi suorana ja vakaana vieraan edessä. Hänen äänensä oli
totinen ja vakava ja hänen puheensa oli niin kiihkotonta kuin olisi
tuommoinen taistelu elämästä ja kuolemasta hänelle ihan yksinkertainen
ja jokapäiväinen asia. Hän herätti kaikkein muitten läsnäolioitten
kunnioituksen, paitsi sen ainoan, jolle hän sanansa lausui. Saattoi
myös olla niin, että tämä tekeytyi välinpitämättömäksi. Hän remahti
leveään pilkkanauruun ja vastasi:
"Mistä ajasta alkaen ovat keskikasvuiset pojat ruvenneet tuommoista
kieltä täällä käyttämään? Älä usko, että minä rohkeutesi ja
toimeliaisuutesi tähden olen sinun vallassasi. Jolleivät nuo miehet
seisoisi tuolla pyssyt minuun tähdättyinä olisin jo kauvan sitte
vääntänyt niskasi nurin. Jos todellakin olet niin hullu, että vertaat
itsesi minuun, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta valmistu
tänään puhumaan viime sanasi. Minun luotini ei ole vielä koskaan käynyt
harhaan. Saat varmasti luottaa siihen, että se lähettää sinutkin
helvettiin. Mutta minä pidän sanastasi kiinni. Minä haluan julkista
taistelua ja sitten voittajalle oikeuden lähteä pois."
"Molemmat saat", vastasi Veri-Repo.
"Oletkos ymmärtänyt minua oikein. Jos sinä kaadut minun luodistani,
menen minä mihin tahdon, eikä kenelläkään ole oikeutta minua pidättää."
"No, no!" huudahti Helmiaho. "Emme ole niin suostuneet. Jos sinun
luotisi osuisikin, on täällä vielä muutamia muita herroja, jotka
haluavat sinua puhutella. Heille sinun tulee asiasta vastata."
"Ei niin", keskeytti Veri-Repo. "Mies kuuluu minulle. Teillä ei ole
mitään oikeutta häneen. Minä yksin olen hänen taisteluun vaatinut, ja
olen antanut sanani siitä, että se on oleva rehellinen taistelu. Tämän
lupauksen teidän täytyy pitää, jos minä kaadun. Minun kuoltuani ei saa
sanoa, ett'ei minun lupaustani täytetty."
"Mutta poika, ajatteles kuitenkin — — —"
"Ei siinä ole mitään ajateltavaa."
"Mutta pitääkö julkisen konnan saada rankaisematta sinut tappaa?"
"Pitää kyllä, jos hän voi, sillä minun tahdostani hän ryhtyi
kaksintaisteluun. On kyllä totta, että hän epäilemättä kuuluu
noihin Ljaano estakaadon korppikotkiin, joita muitta mutkitta saisi
kepillä kuoliaaksi lyödä. Mutta tuommoinen pyövelin virka on minulle
vastenmielistä ja jos suon hänelle paremman kuoleman, niin on tuota
suosiota osotettava hänelle vielä kuolemani jälkeenkin. Luvatkaa siis
käsin ja suin, että hän esteettömästi saa poistua, jos hän minut ampuu!"
"Jos välttämättömästi niin tahdot, täytyy meidän suostua, mutta jätät
maailman sillä tiedolla, että olet epäoikeutetulla lempeydellä saanut
aikaan sen, että tuo konna vielä edespäinkin voi ammattiansa harjottaa."
"Siinä suhteessa olen hyvin levollinen. Hän on väittänyt, ett'ei hän
koskaan ammu harhaan. On vielä näkemättä, onko minulla luoti pyssyssäni
vaan siksi, että ampuisin reikiä ilmaan. Sano siis mies, kuinka kaukana
toisistamme tulee meidän ampua?"
"Viisikymmentä askelta", vastasi vieras.
"Viisikymmentä!", nauroi Veri-Repo. "Se ei ole liiaksi lähellä. Näyt
pitävän nahkasi suuressa arvossa. Mutta se ei sinua hyödytä. Tiedätkös
mitä? Ilmoitan sinulle nyt ystävällisesti, että minulla on tapan
tähdätä ihan samaan kohtaan, kuin "koston henki" nim. keskelle otsaa.
Varo siis otsaasi. Pelkään että sinä tänä siunattuna päivänä saat
muutaman luodin lyijyä aivojesi läpi. Jos sen voit kestää, ei ole minun
asiani vaan sinun."
"Lörpötyksiä, poika!" huusi vastustaja hampaitaan kiristäen. "Olen
saanut, minkä olen pyytänyt luvan poistua esteettömästi. Pian toimeen!
Anna minulle aseeni!" —
"Kun ollaan valmiit, olet sen saapa, mutta et ennen, sillä ei sinuun
ole luottamista. Isännän tulee mitata välimatka, viisikymmentä askelta.
Kun olemme paikoillemme asettuneet, tulee Veijon asettua sinun
lähellesi ja Ontuvan Rankon minun luokseni, molemmat lamppu kädessä,
jotta voimme toisemme selvästi erottaa ja varmasti tähdätä. Sitten
antaa Silmänkääntäjä-Reitto sinulle pyssysi ja Helmiaho antaa minulle
minun pyssyni. Helmiaho käskee ampua ja sitten saamme ampua mielemme
mukaan, kaksi luotia kumpikin koska pyssymme ovat kaksipiippuiset."
"Tuleeko meidän lähennellä sillä aikaa?" kysyi vieras.
"Ei tule, sinä olet itse määrännyt välimatkan ja siinä on pysyttävä.
Joka jättää paikkansa ennenkuin luodit on ammuttu, sitä saa ampua se,
joka pitää hänelle kynttilää. Veijon ja Rankon tulee sentähden pitää
pistoolinsa tahi revolverinsa vireessä. Samoin saa ampua sitä, joka
aikoo poistua, ennenkuin vastustajansa on ampunut molemmat laukauksensa.
"Mainiota, oikein mainiota!" huusi Veijo. "Masser Veijo heti ampuma,
kun konna tahto juosta."
Hän veti kiväärinsä vyöstään ja näytti sitä uhkaavasti irvistellen
vieraalle.
Muut suostuivat Veri-Revon ehtoihin ja valmistuksiin ryhdyttiin heti.
He olivat niin touhussaan, ett'ei kukaan muistanut pitää hurskasta
Topias Taivolaa erityisemmin silmällä. Tämän mielestä oli otollinen
hetki nyt käsissä. Hän siirtyi nyt hitaasti penkin päähän, siirsi
jalkansa, jotka hän oli pöydän alle ojentanut, ja oli näin valmis
oikealla hetkellä pakenemaan.
Nyt olivat molemmat vastustajat asettuneet paikoilleen, 50 askelta
toisistaan. Muukalaisen vieressä seisoi neekeri, lamppu vasemmassa
kädessä ja ratsupistooli oikeassa kädessä vireessä. Veri-Revon luona
seisoi Ontuva Rankko lamppu toisessa kädessä ja revolveri toisessa,
muodon vuoksi vaan, koska arvattavaa oli, ett'ei hän saisi syytä sitä
käyttää rehellistä nuorta miestä vastaan.
Helmiaho ja Silmänkääntäjä-Reitto pitivät molemmat ladatut kiväärit
valmiina. Tämä oli erinomaisen jännittävä hetki näillekin
taisteluihin tottuneille miehille. Ilmanvedossa loimuavat liekit
valaisivat punertavalla valollaan kumpaakin ryhmää. Miehet seisoivat
liikkumatonna, mutta läpyttävässä valossa näytti siltä kuin olisivat he
olleet alinomaisessa liikkeessä. Näin ollen oli sangen vaikeata tähdätä
oikein, varsinkaan kun ei valoakaan ollut tarpeeksi.
Veri-Repo seisoi tuossa niin vapaana ja huolettomana ikäänkuin ei
olisi kysymyksessä muu, kuin krokettipeli. Hänen vastustajansa oli
sitävastoin ihan toisessa mielentilassa. Silmänkääntäjä-Reitto, jonka
tuli antaa hänelle pyssy ja joka siis seisoi ihan lähellä häntä, näki
hänen silmänsä kiukusta säkenöivän ja kätensä kärsimättömyydestä
vapisevan.
"Oletteko valmiita?" kysyi nyt Helmiaho.
"Olemme", vastasivat molemmat, jolloin vieras mies ojensi kätensä
pyssyä kohti.
Hän aikoi varmaankin ennättää ampua edes puolen sekuntia ennen
Veri-Repoa.
"Onko jommallakummalla teistä, siinä tapauksessa, että hän kuolisi,
jotain määräyksiä annettavana? kysyi Helmiaho edelleen.
"Mene hiiteen utelemisillasi!" huusi kovin kiihtynyt vieras.
"Ei ole", vastasi nuorukainen yhä levollisempana. "Näen että tuo mies
vaan sattumalta minuun osaisi, sillä hän vapisee. Jos minä kaatuisin,
löydät satulalaukustani, mitä tietää tarvitset. Ja tehkäämme nyt tästä
loppu!"
"No hyvä, tänne pyssyt! Ammu!"
Helmiaho ojensi pyssyn Veri-Revolle. Nuorukainen tarttui siihen ihan
levollisesti, punnitsi sitä kädessään ikäänkuin tahtoisi hän tietää sen
painon. Hän ei näyttänyt ensinkään siltä kuin riippuisi hänen henkensä
lyhyestä silmänräpäyksestä.
Toinen oli melkein kiskonut pyssyn Silmänkääntäjä-Reiton käsistä. Hän
käänsi vasemman sivunsa, tarjotakseen niin kapean ampuma-alan kuin
suinkin, ja tähtäsi. Pyssy laukesi.
"Halloo! Läiskis!", ulvoi neekeri. "Massa Veri-Repoa ei ole sattunut.
Mikä onni! Mikä ilo!"
Hän hyppi tasajalkaa, kiersi ympäri ja käyttäytyi ilosta kuin riivattu.
"Pysytkös alallasi mies!", jyrisi Helmiaho hänelle. "Mitenkä voi
tähdätä, kun sinä noin lamppua heilutat?"
Veijo älysi heti, että hän käytöksellään juuri vahingoitti sitä, jonka
hän toivoi voittavan.
Siinä silmänräpäyksessä seisoi hän suorana kuin kynttilä ja huusi:
"Masser Veijo seisoma liikkumatta nyt. Masser Veijo ei säpsähdä! Massa
Veri-Repo ampuma pian!"
Mutta muukalainen ei laskenut pyssyä poskeltaan. Hän laukaisi — ei
tämäkään luoti osunut, vaikka Veri-Repo seisoi samalla tavalla kuin
ennen, ruumiin koko leveä puoli häneen kääntyneenä sekä punniten
pyssyään kädessä.
"Saakeli olkoon!", kirosi vieras. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen
kauhusta liikkumatonna. Sitten päästi hän mahtisanan, jota ei voi
kertoa, ja hyppäsi sivulle, paetaksensa.
"Pysähdy!" huusi neekeri, "minä ampuma."
Hän ampui, mutta ampui toinenkin.
Se lyhyt hetki, jolloin hänen vastustajansa oli seisonut liikkumatonna,
oli ollut tarpeeksi Veri-Revolle ehtiäkseen nostaa aseensa. Hän laukasi
niin pian, kuin jos hänen ei tarvitsisi ensinkään tähdätä, kääntyi
sitten ympäri, tarttui kukkaroon, jossa ampumavarat olivat, ladatakseen
uudestaan, niinkuin näillä seuduin oli tapana ja sanoi:
"Hän on osansa saanut. Mene sinne, Rankko, saat nähdä reiän keskellä
otsaa!"
Hän kääntyi selin sinnepäin, missä vastustajansa oli seisonut ja hänen
äänensä oli niin levollinen kuin olisi hän ollut ihan jokapäiväisissä
toimissaan.
Rankko ja Helmiaho kiirehtivät sinne, mihin vieras oli kaatunut. Veri-
Repo seurasi heitä hitaasti, sittenkun hän oli ladannut.
Silloin kuului sieltä neekerin voitonhuudot:
"Mikä rohkeus! Mikä urhoollisuus! Masser Veijo ampuma kuoliaaksi koko
iso konna. Tässä mies maka, eikä liikkuma paikaltaan. Katso, Massa
Helmiaho ja Massa Rankko, Masser Veijon luoti osu keskelle otsaa. Siinä
olla reikä koko pään läpi. Masser Veijo olla urhoollinen lännen mies.
Hän hyvin helposti voittama tuhannen vihollista."
"Niin sinä olet erinomainen ampuja!", lausui Helmiaho nyökäten,
langettuaan polvilleen vainajan viereen ja häntä tarkastettuaan. "Mihin
sinä oikeastaan tähtäsit?"
"Masser Veijo tähtämä suoraan otsaan ja myös sinne osunut. Oi. Masser
Veijo olla jättiläinen, olla sankari. Masser Veijo olla voittamaton!"
"Vaiti neekeri! Sinä et ole sankari, et jättiläinen, etkä voittamaton.
Sinä et ole tehnyt mitään rohkeutta osoittavaa tekoa. Sinä olet ampunut
pakenevaa eikä se merkitse mitään. Sitäpaitsi ei mieleesi johtunutkaan
tähdätä miehen otsaan. Silmäile hänen housujaan. Mitä tuo on?"
Veijo laski valon sille kohtaa, jonne Helmiaho osoitti.
"Se olla reikä", vastasi hän.
"Niin, sinun luotisi tekemä reikä. Olet ampunut housunlahkeen läpi ja
väität tähdänneesi otsaan, tuskin kuuden askeleen päässä. Sinun pitäisi
hävetä!"
"Ei vainenkaan. Masser Veijon ei tarvitse hävetä. Masser Veijo osunut
otsaan. Mutta Massa Veri-Repo myös ampua, mutta vaan housuun. Veijo
ampu erinomasesti, paljon paremmin kuin Massa Veri-Repo."
"Niin, tuon me tiedämme! Mutta tuommoinen laukaus, Veri-Repo! Niin ei
ammu kukaan muu. Minä en nähnyt sinun tähtäävän."
"Minä tunnen pyssyni", vastasi nuorukainen vaatimattomasti, "ja tiesin
että kävi niinkuin kävi, sillä mies oli liian kiihtynyt. Hän vapisi. Se
on todellakin tyhmästi, kun henki riippuu vaan kahdesta laukauksesta."
Mies oli kuollut. Keskellä otsaa oli pyöreä, teräväreunainen reikä.
Kuula oli mennyt takaraivosta ulos.
"Ihan niinkuin Erämaan henki kuuluu ampuvan", sanoi
Silmänkääntäjä-Reitto ihaillen. "Se oli todellakin mestarilaukaus. Mies
on saanut palkkansa. Mitä on ruumiille tehtävä?"
"Minun väkeni saa kaivaa sen maahan. Ruumis ei ole hauska katseltava,
ja pahinkin konna on kuitenkin ihminen. Mutta oikeutta täytyy
noudattaa, ja siinä, missä lailla ei ole voimaa, täytyy itse käydä
asiaan käsiksi. Ja tämä ei ollut edes nyrkkioikeutta, sillä Veri-Repo
antoi hänelle samat edut. Todistettu on, että hän oli murhaaja. Jumala
olkoon hänen sielullensa armollinen! Ja nyt tulee meidän — — mutta mikä
nyt on? Mikä on hätänä?"
Veijo oli kovasti huudahtanut. Hän oli ainoa, joka ei nyt katsonut
ruumista.
"Ohoh", vastasi neekeri, "Massa Helmiaho, katso tuonne!"
Hän viittasi sinne, missä pöydät ja penkit olivat. Siellä oli pimeä,
koska molemmat lampunpitäjät seisoivat muitten kanssa ryhmässä.
"Miksi sinne katsoisin? Mitä siellä on?!"
"Siellä ei olla mitään. Jos Massa Helmiaho ja ne muut Massat katsovat
sinne, ne ei näkemä mitään, sillä hän olla poissa."
"Aa, totta vieköön! Mormooni on poissa", vastasi Helmiaho, hyökäten
ylös. "Pian ajamaan häntä takaa. Saa nähdä, onnistuuko meidän saada
hänet kiinni!"
Ryhmä hajaantui silmänräpäyksessä. Jokainen juoksi mihin sattui,
tahi mihin juuri sinä hetkenä mieleen johtui. Ainoastaan yksi jäi
paikoillaan — ja tämä oli Veri-Repo. Hän seisoi liikkumatta kuunnellen
yön pimeydessä, kunnes muut palasivat takasin, kertomaan, minkä jo
edeltäpäin saattoi aavistaa: etteivät olleet nähneet eivätkä löytäneet
mitään jälkiä mormoonista.
"Sen juuri uskoinkin", sanoi hän. "Olemme tehneet tyhmästi. Ehkä tuo
hurskas mormooni on paljon vaarallisempi ihminen kuin tuo vainaja
koskaan olikaan. Olen hänen nähnyt, mutta en tiedä missä; olen
kuitenkin pitävä siitä huolta, että saan hänet nähdä, mitä pikemmin sen
paremmin. Hyvästi, herrat!"
Hän otti vainajan pyssyn ja meni hevosensa luokse.
"Aiotko lähteä pois?" kysyi Helmiaho.
"Aion. Olen jo kauvan aikonut ja nyt olen kallista aikaa kuluttanut
tähän muukalaiseen mieheen. Pyssyn otan mukaani, viedäkseni sen
omistajan laillisille perillisille."
"Koska saan taas nähdä sinut?"
"Tarpeen tullessa. Ei ennemmin, eikä myöhemmin."
Hän nousi hevosensa selkään ja, ojentamatta kenellekään kättä, ajoi hän
pois.
"Omituinen nuorukainen", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto päätään pudistaen.
"Jättäkäämme hänet rauhaan!", vastasi Helmiaho. "Hän tietää aina mitä
tekee. Hän on nuori, mutta voi vetää vertoja monelle vanhemmalle, ja
olen varma siitä, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuu saada
kiinni tuo Topias Taivola ja vielä moni muukin."