"Jopa hyvinkin hyvästi."
"Mimmoinen mies hän on?"
Molemmat ratsastajat olivat nuoren oppaansa kummallakin puolen. Tämä
katsoi heitä tutkivasti ja vastasi:
"Jos teillä ei ole puhdas omatunto, niin älkää ratsastako hänen
tykönsä, vaan kääntykää ennemmin takaisin!"
"Miksi niin?"
"Hänen terävä silmänsä keksii kaiken konnamaisuuden ja hän vaatii
ankarasti kunniallista menoa."
"Se on minun mieleeni. Meidän siis ei tarvitse häneltä mitään peljätä?"
"Ei, jos olette kunnon miehiä. Hän on silloin valmis tekemään teille
minkä palveluksen hyvänsä."
"Olen kuullut, että hänellä on kauppahuone."
"On niinkin, mutta hän ei tee kauppaa pelkän voitonhimon vuoksi,
vaan palvellakseen luonansa vaeltavia lännen miehiä. Hänellä on joka
lajia metsästystarpeita ja niitä hän myy niin helpolla kuin suinkin
mahdollista on. Mutta se, josta hän ei pidä, ei saa häneltä mitään
millään hinnalla."
"Hän siis taitaa olla sangen omituinen mies?"
"Eikä sitten; mutta hän koettaa kaikin tavoin pysyä erillään
semmoisista ihmisistä, jotka laittavat lännen epävarmaksi. Minun on
muuten suotta kuvailla häntä teille, sillä pian saatte itse häneen
tutustua. Ainoastaan yhden asian kerron teille, asian, jota kenties
ette heti ymmärrä ja jolle ehkä naurattekin: hän on saksalainen
syntyään. Ja sillä on sanottu kaikki."
Rankko nousi jalustimissa ja huudahti: "No mitä kummaa? Enkö minä
sitä ymmärtäisi! Kuinka sille nauraisin! Mitä ajatteletkaan?
Riemuitsen ruhtinaallisesti, kun täällä Ljaano estakaadon [viitoitetun
ruoho-aavikon] laidassa saan kohdata kansalaisiani."
Oppaan kasvot kävivät sangen totisiksi. Hän oli pari kertaa hymyillyt,
mutta siitä saattoi päättää, ettei hän osannut nauraa. Nyt katseli hän
Rankkoa lempein silmin ja kysyi ystävällisesti:
"Oletkos saksalainen? Onko se oikein totta?"
"On totta! Eikö näy päältänikin?"
"Ei! Sinä et puhu vieraalla murteella ja olet ihan ameriikkalaisen
jankee-sedän näköinen, jonka hänen veljensä pojat ovat ulos akkunasta
viskanneet."
"Lampuri! Mitäs sanot? Minä olen sitä kansallisuutta kuin sanoin ja
joka sitä ei usko, sen minä lävistän pyssylläni."
"Eikö muka puukko piisaa! Mutta jos niin on, kyllä vanha Helmiaho
tulee varsin iloiseksi, sillä hänkin on hyvin ylpeä isänmaastansa ja
äidinkielestänsä."
"Sen uskon. Meikäläinen ei milloinkaan unhota näitä kumpaakaan. Nyt
iloitsen vielä enemmän käynnistäni Helmiahossa. Oikeastaan olisi minun
jo heti pitänyt älytä hänen kansallisuutensa. Sillä Jankee olisi
nimittänyt uutisasuntonsa Helmihorhoksi, t.m.s., mutta Helmiaho on
semmoinen nimi, joka meidän puolen miesten mielestä sopii paikalle.
Oletko sinä hänen naapurinsa?"
"En ole. Minulla ei ole Horhoa eikä Ahoa. Minä olen niinkuin ilman
lintu tai metsän eläin."
"Olet siis köyhä poika?"
"Niin olen."
"Eikö sinulla ole vanhempia vaikka olet noin nuori?"
"Ei ketään omaista."
"Mutta joku nimi sinulla sentään on!"
"On kyllä. Minua sanotaan Veri-Revoksi."
"Veri-Repo! Se muistuttaa jotakin veristä tapausta."
"Juuri niin! Vanhempani murhattiin perheineen ja väkineen Ljaano
estakaadolla; minä yksin jäin henkiin. Minut löydettiin pääkallo
puhkaistuna. Olin silloin noin kahdeksan vuotias."
"Herran tähden! Siis sinä olet oikein täyttä totta köyhä poika,
niinkuin äsken arvelin. Hyökättiinkö teidän kimppuunne ryöstötuumissa?"
"Tietysti."
"Sinulle ei siis jäänyt muuta kuin henkesi, nimesi ja kauhea muisto?"
"Eipä niinkään paljon jäänyt. Helmiaho löysi minun makaamassa
ohdakepensaissa, nosti minut hevosensa selkään ja vei kotiinsa. Makasin
koko kuukauden kuumeessa, ja kun taas tulin tuntoihini, en enää tiennyt
mitään. Olinpa unohtanut nimenikin, enkä sitä vielä tänäpäivänäkään
muista. Ainoastaan sen hetken, jolloin ryöväys tapahtui, muistan
selvästi. Mutta onnellisempi olisin, jos senkin olisin unohtanut, sillä
silloin ei palava kostonhimo aina uudelleen pakottaisi minua ulos
tuohon kamalaan erämaahan."
"Mutta minkätähden on annettu sinulle nimeksi Veri-Repo?"
"Sentähden että olin ihan verissä ja houraillessani usein mainitsin
Repoa. Siitä päätettiin, että se oli oma nimeni."
"Olivatko vanhempasi saksalaisia?"
"Luultavasti. Kun jälleen tulin tajuuni, en ymmärtänyt englantia
enkä saksaakaan. En osannut mitään kieltä. Mutta oppiessani hitaasti
englantia, ikäänkuin jotakin ihan uutta kieltä, aloin hyvin nopeasti
puhumaan sujuvaa saksaa, niin että varmaan olin ennenkin sitä osannut.
Helmiaho oli minulle isänä. Siihen aikaan hän ei vielä asunut
nykyisessä uutisasunnossaan. Mutta minä en viihtynyt hänen luonaan.
Mieleni paloi erämaahan niinkuin nuoren haukan, jolta korppikotkat
ovat vanhemmat repineet ja jonka täytyy leijailla tuon verisen paikan
ympärillä, kunnes hänen onnistuu saada murhaajan kiinni: Olkootpa
vaikka sata kertaa häntä väkevämmät ja vaikka hän henkensäkin
menettäisi: sen hän mielellään uhraa, sillä hänen kuolemansa on samalla
heidänkin henkensä meno."
Hän kiristeli hampaitaan ja tempasi niin äkkiä hevostaan suitsista,
että tämä nousi takajaloilleen.
"Saitko silloin myös tuon arven otsaasi?" kysyi Rankko.
"Sain", vastasi hän synkästi. "Mutta älkäämme enää puhuko tästä! Se
saattaa mieleni liiaksi kuohuksiin ja silloin saattaa tapahtua, että
laukkaan pois teidän luotanne ja saatte yksin ratsastaa Helmiahoon."
"No, puhukaamme sitte sen omistajasta! Mikä mies hän oli tuolla
toisella puolella, vanhassa isänmaassaan?"
"Metsäherra, luulen ma."
"Mi-mi-mi-mitä?" huudahti Rankko. "Semmoinen minäkin olin."
Veri-Repo säpsähti hämmästyksestä, katseli tarkasti puhujaa ja lausui:
"Vai sinäkin? Sepä on sangen iloinen yhtymä."
"Kyllä vaan! Minun virka-urani oli sama. Mutta miksi hän jätti hyvän
virkansa?"
"Suuttumuksesta. Luulen, että kysymyksessä olevat metsät olivat
yksityisomaisuutta ja hänen isäntänsä oli kopea ja kärttyisä herra. He
riitaantuivat, ja Helmiaho sai huonon todistuksen, jotta hän ei enään
voinut saada uutta paikkaa. Silloin hän meni niin pitkälle kuin pääsi.
Näetkös punaiset ja mustat tammiviidakot tuolla."
"Kyllä", vastasi Rankko, katsellen osotettuun suuntaan.
"Siellä me taas saavutamme puron, ja metsän takana alkavat Helmiahon
maat. Tähän asti olet sinä minua kysellyt; nyt on minun vuoroni
kysellä. Eikö tämän reippaan neekerin nimi ole Liukas Veijo?"
Tämän kuultuaan hypähti Veijo satulassaan, ikäänkuin olisi hän aikonut
liukua hevoseltaan alas.
"Voi, voi!" huudahti hän. "Miksi Massa Veri-Repo soimaa kilttiä,
urhoollista Masser Veijoa?"
"En tahdo sinua soimata, enkä loukata", vastasi nuorukainen. "Luulen
olevani ystäväsi!"
"Miksi siis nimittää Masser Veijoa intiaanein hänelle antamalla
nimellä, syystä että hän aina liukuu alas hevosen selästä? Mutta nyt
Masser Veijo ratsasta heikkarin hyvin!"
Näyttääkseen puhuneensa totta, kannusti hän hevostaan ja laukkasi
äskenmainittuun viidakkoon. Rankko oli myös ihmeissään nuorukaisen
kysymyksestä.
"Sinä tunnet Veijon?" virkkoi hän. "Se on melkein mahdotonta!"
"Ei suinkaan! Tunnen sinutkin."
"Olisipa se —! Mikä sitten on nimeni?"
"Ontuva Rankko."
"Juuri niin. Mutta kuka on sinulle sen sanonut? Enhän minä ole
ikimaailmassa ollut näillä seuduin."
"No", hymyili nuorukainen. "Tulee kai tuntea niin kuuluisan lännen
miehen kuin sinä olet."
Rankko paisui niin että hännystakki oli käydä liian ahtaaksi ja lausui:
"Minäkö? Kuuluisa? Senkö sinäkin tiedät?"
"Kyllä tiedän."
"Kuka sen sinulle on sanonut?"
"Eräs aikaisempi tuttu: Paavo Pippuri, joka tavallisesti käy vaan
nimellä Paksu Paavo."
"No herranen aika! Minun läheinen ystäväni! Missä olet hänet tavannut?"
"Muutamia päiviä sitten hän kertoi minulle, että olitte sopineet
keskenänne tavata toisenne Helmiahossa."
"Aivan oikein. Tuleeko hän sinne?"
"Tulee. Hän lähti aikaisemmin ja tulee suoraan sinne. Hän on kyllä pian
siellä."
"Olipa se mukavaa. Vai niin, että hän on kertonut sinulle meistä."
"Hän kertoi teidän retkestänne Kellokiven puistoon. Kun äsken mainitsit
olleesi metsämies, tiesin heti kuka sinä olit."
"No, uskotko nyt, että olen oikea saksalainen?"
"En ainoastaan sitä usko, vaan olet kokonaan hyvä mies", vastasi
nuorukainen hymyillen.
"Ei siis 'paksu' ole minua ihan mustaksi maalannut."
"Ei suinkaan. Kuinka hän olisi saattanut puhua pahaa rakkaasta
Rankostaan!"
"Niin, tiedäppäs, me olemme toisinaan tavattomasti väitelleet asioista,
joita koulunkäynti ei saa meitä oikein käsittämään. Mutta onneksi on
hän huomannut, että olemme toisiamme etevämmät, eikä koko maailmassa
löydy parempia ystäviä kuin me. Mutta tässä on Veijo ja tuossa
viidakko. Miten nyt tulee ratsastaa?"
"Puron yli ja puitten lomitse; tuo on ihan oikein. Niin kelpo
ratsastaja kuin Veijo on, ei tarvitse raivattua tietä."
"Aivan niin", myönsi neekeri ylpeästi. "Massa Veri-Repo näkemä että
Masser Veijo ratsastama niinkuin intiaani. Masser Veijo pääsemä sekä
suon että saven läpi."
He ratsastivat yli puron ja läpi viidakon, jossa ei ollut näreikköä
heitä estämässä, ja kulkivat sitte maissi- ja kauravainioiden sekä
perunamaan halki.
Täällä oli paikoin hedelmällistä, mustaa hietikkoa, josta Teksasin
ylänkö on tunnettu. Puron vesi enensi uutisasumuksen arvoa ja juoksi
ihan talon asuinrivin ohi, jonka takana talli ja ulkohuoneet olivat.
Talo oli kivestä, pitkä ja leveä, ilman yläkerrosta; päädyissä oli
kuitenkin kaksi pientä vinttihuonetta. Oven edessä oli neljä suurta
suorarunkoista tammea, joitten haarat levittivät suloista siimestä.
Puitten suojassa oli yksinkertaisia pöytiä ja penkkejä. Ensi
silmäyksellä näki, että asuinhuone oli sisäänkäytävästä oikealle ja
Veri-Revon mainitsema kauppahuone sen vasemmalla puolen.
Erään pöydän ääressä istui vanhanpuoleinen mies, tupakkapiippu suussa
ja katseli tutkivasti läheneviä miehiä.
Hän oli pitkä ja lujarakenteinen, kasvonsa olivat ahavoituneet ja
täyspartaiset; hän oli oikea lännen mies, jonka käsistä saattoi nähdä,
että ne olivat hyvin vähän levänneet, mutta ahkerasti työtä tehneet.
Tunnettuaan vieraitten oppaan, nousi hän ja huusi kaukaa hänelle:
"Tervetuloa Veri-Repo! Saako sinut vihdoinkin nähdä? Minulla on
uutisia."
"Mistä?" kysyi nuorukainen.
"Tuolta kaukaa." Hän osotti länteen.
"Mimmoisia? Hyviäkö?"
"Valitettavasti ei. On tosiaan ollut hyeenoja liikkeessä."
Tämä tieto näkyi vaikuttavan poikaan sähkön tavoin. Hän heittäysi
satulasta, astui reippaasti miehen luo ja sanoi:
"Tuon täytyy sinun heti kertoa minulle."
"Siinä ei ole paljon kerrottavaa ja se on pian sanottu. Mutta ensin
täytyy sinun olla kohtelias ja sanoa näille herroille kuka minä olen."
"Sekin on pian sanottu. Sinä olet herra Helmiaho, tämän maatalon
omistaja, ja nämät herrat ovat minun hyviä ystäviäni, herrat Rankko ja
Veijo, jotka ovat tulleet jotakin sinulta ehkä ostamaan."
Helmiaho tarkkasi äskentulleita ja huomautti:
"Haluan ensin oppia heitä tuntemaan ennenkuin teen heidän kanssaan
kauppaa. En ole heitä vielä koskaan nähnyt."
"Saat ihan levollisesti ottaa heidät vastaan: sanoinhan minä heitä
ystävikseni."
"Oliko se täyttä totta, vai kohteliaisuuttako.
"Täyttä totta."
"No sitte olette tervetulleita luokseni."
Hän ojensi kätensä Rankolle ja sitte neekerille, pyytäen heitä istumaan.
"Hevoset ensin, herrani", sanoi Rankko. "Tunnettehan te lännen miehen
ensi velvollisuuden."
"Aivan oikein! Huomaan teidät kunnon pojiksi siitä, kun pidätte huolta
elukoistanne. Koska taas aiotte lähteä?"
"Meidän täytyy ehkä viipyä täällä pari päivää, sillä odotamme hyviä
tovereita."
"Viekää siis hevosenne asuinrakennuksen taakse ja huutakaa Herkulesta,
neekeriä. Hän on mielellään teidän käytettävänänne."
Molemmat noudattivat kehotusta. Helmiaho katsoi heidän jälkeensä,
pudisti päätään, ja sanoi Veri-Revolle:
"Kummallisia miehiä sinä tuot mukanasi. Ranskalaisen ratsumestarin ja
mustaihosen, viidenkymmenen vuotiaan herran, jolla on kameelikurjen
sulka hatussa. Se on kummallista täällä lännessäkin."
"Älä anna pettää itseäsi, vanha ystäväni! Tahdon mainita yhden ainoan
nimen ja sinä olet heitä uskova. He ovat Vanhan Kovakouran tuttuja ja
odottavat häntä täällä."
"Mitä puhutkaan? Onko se totta?" huusi tilanomistaja. "Tuleeko Vanha
Kovakoura tänne Helmiahoon?"
"Tulee hän."
"Keneltä sen olet kuullut? Heiltä itseltäänkö?"
"Ei, Paksu Paavo Pippuri sen sanoi."
"Oletko hänetkin tavannut? Olemme vaan kerran ennen olleet yhdessä,
mutta tahtoisin mielelläni taas nähdä hänet."
"Saat pian nähdä hänen. Hänkin tulee tänne. Hän kuuluu siihen
seurueeseen, jota nämät kaksi täällä odottavat."
Helmiaho veti muutaman sauhun puolisammuneesta piipustaan; sitten
huudahti hän ilosta säteilevin kasvoin:
"Mikä uutinen! Vanha Kovakoura ja Paksu Paavo! Se on ilo ja kunnia,
jolle kyllä ymmärrän arvon antaa. Minun täytyy heti mennä kertomaan
vanhalle Eevalleni, että — — —"
"Odotas vähän", sanoi Veri-Repo asettuen hänen tiellensä ja tarttuen
häntä käsivarteen, "ensin tahdon kuulla, mitä on tapahtunut tuolla
aavikolla!"
"Rikos tietysti", vastasi Helmiaho, kääntyen hänen puoleensa. "Kuinka
kauvan olet poissa ollut?"
"Lähes kaksi viikkoa."
"Silloin sinä et nähnyt täällä minun luonani niitä neljää perhettä,
jotka aikoivat aavikon yli. He lähtivät täältä viikko sitten, mutta
eivät ole vielä tulleet perille. Walli, kauppias, on tullut sieltä
tännepäin. He olisivat hänet kohdanneet."
"Olivatko viitat kunnossa?"
"Eivät olleet. Jos hän ei jo kaksikymmentä vuotta niin hyvin olisi
tuntenut tuota autiota aavikkoa, olisi hän ollut hukassa."
"Missä hän on?"
"Hän on levolla tuolla ylhäällä kamarissa. Hän oli tullessaan ihan
näännyksissä; ei kuitenkaan huolinut ruuasta, vaan meni heti maata."
"Minun täytyy, hänen väsymyksestänsä huolimatta, mennä häntä
herättämään. Hänen täytyy kertoa minulle."
Nuorukainen kiiruhti, mieli kuohuksissa, tiehensä ja katosi huoneisiin.
Isäntä istui polttamaan piippuansa. Hän ravisti päätään ihmetellen
nuorukaisen kiirettä, mutta sitten näytti hän sangen tyytyväiseltä. Syy
siihen oli helposti huomattavissa sanoista, joita hän itsekseen supatti:
"Paksu Paavo! Hm...! Ja Vanha Kovakoura itse! Hm...! Ja semmoiset
miehet tuovat vaan kunnon ihmisiä mukanansa Tännehän tulee kokonainen
seurue. Hm... Mutta pitäisihän minun sentään kertoa Eevalleni, että..."
Hän nousi, ilmoittaaksensa vaimolleen iloisen uutisen, mutta pysähtyi
samassa, sillä Rankko tuli juuri nurkan takaa hänen luokseen.
"No, hyvä herra, löysittekö neekerin?" kysyi Helmiaho häneltä.
"Löysin", vastasi Rankko. "Veijo on hänen luonaan ja heille minä jätin
hevoset. Minä kiirehdin heti luoksenne, lausuakseni suuren iloni siitä,
että saan tavata virkaveljen."
Hän puhui englantia, jota kieltä tähän asti yksinomaan oli käytetty.
"Virkaveljen?" kysyi uutisasukas. "Missä niin?''
"Täällä! Tarkoitan tietysti teitä."
"Minua? Mitenkä niin?"
"Nähkääs, Veri-Repo kertoi teidän olleen metsäherrana."
"Aivan oikein."
"Olemme siis virkaveljiä, sillä minäkin olen ollut metsätieteen
oppilas."
"Vai niin. Missä sitten, rakas ystävä?"
"Saksassa, itse Saksenissa."
"Todellako? Saksenissa! Olettehan siis saksalainen? Miksi puhutte
englantia? Käyttäkää kaunista äidinkieltänne!"
Tämän Helmiaho lausui ja Ontuva Rankko tokasi heti:
"Suurimmalla mielihyvällä, herra metsäherra. Kun myötäsyntyinen
äidinkieleni on kysymyksessä, en ollenkaan vastaan vänkää, vaan suostun
heti. Saatte puhtaista ja selvistä lauseistani kuulla minun oleskelleen
siinä osassa syntymämaata, jossa, niinkuin tunnettu, puhutaan sujuvinta
ja sointuvinta kieltä, nim. Moritsburgissa, Dresdenin kaupungin
lähellä, te tiedätte, jonka linnassa on Aukusti Väkevän valokuva, sekä
kuuluisat lammikot. Tervehdin teitä siis jalon metsätieteen nimessä,
toivoen teidän heti huomaavan, että olette tekemisissä etevän, ingenium
magnum miksture Klementiuksen kanssa."
Kummallista! Kun Rankko puhui englantia, oli hän sangen järkevä ja
kuin mies; mutta niin pian kun hän alkoi saksaa puhumaan, heräsivät
suuruuden ajatukset hänessä.
Helmiaho ei ensin tiennyt mitä ajatella Hän pusersi ystävällisesti
ojennettua kättä, ei antanut suoranaista vastausta, vaan pyysi herran
"virkaveljen" istumaan ja koetti voittaa aikaa menemällä asumukseen
tuomaan virvokkeita. Takasin tullessaan toi hän pari pulloa olutta ynnä
kaksi lasia.
"Helkkarissa, tuopa oli hauskaa!" huudahti Rankko. "Olutta! Se on
maistuva hyvältä! Tämän ääressä miehuullisen kaunopuheliaisuuden sulut
aukenevat. Valmistetaanko tämmöistä myös täällä Teksasissa?"
"Kyllä, jopa suuretkin määrät. Teidän tulee tietää, että täällä on ehkä
enemmän kuin neljäkymmentätuhatta saksalaista, ja johon saksalainen
muuttaa, siellä myös varmasti tämmöistä valmistetaan."
"Niin, kauvan eläkööt humalat ja maltaat! Oletteko itse tätä villittyä
tehneet?"
"En! Tuotan silloin kun sopii tynnyrillisen Koleman Citystä. Maljanne,
herra Rankko."
Hän oli täyttänyt lasit ja kilisti Rankon kanssa. Mutta tämä sanoi:
"Minä pyydän, herra metsäherra, älkää vaivatko itseänne! Olen
hyvin vaatimaton ihminen, älkää minua herratelko, vaan sanokaa
ihan yksinkertaisesti: herra virkaveli! sillä helpommin pääsemme
molemmin. En ole koskaan oikein voinut kärsiä tuota ruhtinaallista,
kulkutaudinkaltaista hovisääntöä. Teidän oluenne ei ole huonoa.
Miksi siis turmelisimme pitomme yltiöpäisillä ja tehdyillä
uudenvuodentoivotuksilla? Eikö niin, teidänkin mielestänne?"
"Kyllä, kyllä!" nyökkäsi Helmiaho hymyillen.
"Te olette minun mieleiseni mies."
"Tietysti. Sen, jolla on sivistynyt, älykäs järki, täytyy olla vähän
alentuvainen ja vapaamielinen. Mitä minuun tulee, ei se ole minun
fakkilahjoillani ollut vaikeata. Mutta missä te oikeastaan olette
opiskelleet?"
"Tarantissa."
"Sitä minäkin ajattelin, sillä Tarant on kaikkien metsävirkailioiden
Alma Pater."
"Te tarkoitatte Alma Mater."
"En suinkaan. Älkää ryhtykö kritiseeraamaan minun klassillista heprean
latinaani. Niin Paksu Paavokin teki, mutta omaksi vahingokseen! Siinä
tapauksessa saattaisi helposti sydämmellinen ja hyvä suhteemme kääntyä
huonoksi. Mehän olemme tieteen ylimyksiä, emmekä tarvitse sellaista
kärsiä. Mutta missä ystäväni Veri-Repo oikeastaan oleskelee?"
"Hän on mennyt erään minun vieraani luo saamaan joitakuita tietoja.
Missä te hänet tapasitte?"
"Tuolla puron lähellä, noin tunnin matkan päässä täältä."
"Luulin teidän kauvemmin olleen yhdessä."
"Ei ollut tarpeellista. Minussa on jotakin niin viehättävää, että
minusta hyvin pian tulee koko maailman ystävä. Fysioloogi nimittää
tätä maku- ja tuntoaistien vertaussoinnuksi, jota valitettavasti ei
ole kaikille annettu. Nuorukainen on jo salassa uskonut minulle koko
elämänuransa. Lahjoitan hänelle sydämmeni koko myötätuntoisuuden,
joten uusi tuttavuutemme olisi hänelle onnenpotkauksen
kalospinterokromatokreenee. Tiedättekö hänestä vielä jotakin
tarkempaa?"
"En tiedä, koska hän jo on teille kertonut koko elämänuransa."
"Mistä hän oikeastaan elää?"
"Hm! Hän tuo toisinaan minulle muutamia kultamöhkäleitä. Siitä päätän,
että hän jossakin on löytänyt kultaa."
"Sen minä hänelle suon, koska hän näkyy olevan meidän kansaamme.
Tuntuu kamalalta kun ihminen ei tiedä, missä päiväntasaajan alla
ensimmäinen kehtonsa on ollut. Me molemmat, te ynnä me, emme tunne tätä
Hippokrateen tautia. Onneksemme tiedämme että meidän koti-ikävämme
on suunnattava Saksanmaahan — — — 'sinne, sinne', niinkuin Galilei
Mignonlaulussa niin kauniisti laulaa."
"Götheä te tarkoitatte."
"Enpä vainkaan. Minä osaan hyvin hyvästi erottaa Göthen ja Galilein.
Göthe kuuluu kokonaan toiseen, korkeampaan kansakouluun. Häneltä ei
herunut noin tunteellista runoa. Mutta Galilei on kaukoputkellaan ja
eleegillisine pyrstötähtineen osunut siihen oikeaan tyroolilaiseen
koti-ikävään, kun hän kirjoitti: '_Mä tiedän maan_' —" Hän oli noussut
seisomaan, lausunut värsyn kaikellaisilla eleillä. Nyt katseli hän
maatalon omistajaa kysyväisesti. Tämä saattoi vaivalla pysyä totisena.
Kun hän ei lausunut kehuvaa sanaa, kysyi Rankko pahoillaan:
"Näyttää siltä kuin runo ei teihin mitään vaikuttaisi. Onko teillä
sitte niin raitis luonnonlaatu?"
"Ei, ei. Minä vaikenin vaan hämmästyksestä, kun niin tarkkaan ja kauvan
voitte runoilian sanoja muistaa."
"Se on ylen helppoa. Minkä luen, sen minä tarkkaan. Ja jos se unohtuu,
korjaan sen itse. Sillä tavoin en jää kiitosta paitse."
"Olette siis syntyperäinen runoilia."
"Niin, eipä paljon puutu."
"Silloin kadehdin teitä. Olen kerran kokonaista kaksi päivää vaivannut
aivojani tekemällä syntymäpäivärunoa, mutta turhaan. En voinut
huudahtaa: heureeka!" (löysin).
"Kuulkaa, älkää käyttäkö sitä sanaa väärin! Se on araapialainen
taikasana ja merkitsee: piru on merrassa. Senkaltaisten taikasanojen
käyttämisessä tulee olla hyvin varovainen, sillä eipä tiedä,
mitä niillä loihtuu esiin. Ajatelkaas kuinka kävi kuuluisalle
Tshingiskaanille ja hänen kolmellesadalle sparttalaiselleen!"
"Kuinka hänen kävi?" kysyi tilanomistaja uteliaasti, ihmetellen mitä
nyt seuraisi.
"Hän oli heidän kanssaan Gibraltarin salmessa, kun Tsherkessit aikoivat
hyökätä linnoitusta vastaan. Kun hänellä oli näin vähän väkeä, kutsui
hän Endorin noita-akan avuksensa. Hän istui nyt tämän ynnä väkensä
kanssa erään padan ympärille, johon heitettiin kaikellaisia ruohoja
ynnä elehvantinjalkoja. Varmaankin tuli heille joku erehdys, sillä
äkkiä halkesi pata ja Tshingiskaani kaikkine sparttalaisineen lensi
ilmaan. Hän lensi muita korkeammalle ja huomasi silloin, että maa hänen
allansa pyöri akselinsa ympäri, jolloin hän hepreaksi huudahti: 'O
sancta simplicius!' joka merkitsee: ja sittenkään se ei liikahda."
Silloin ei Helmiaho voinut itseään kauvemmin pidättää. Hän kavahti
pystyyn ja puhkesi raikuvaan nauruun. Ontuva Rankko yhä hännystakissaan
ja amatsoonihatussaan täytenä totena puheli tämmöistä sekamelskaa — se
oli liian hullunkurista.
"Mitä nauratte?", kysyi Rankko loukkaantuneena. "Luuletteko, vaikka
olettekin virkaveljeni, voivanne rankaisematta — —"
Onneksi Veri-Repo tuli ulos asunnosta, joten Rankon puhe keskeytyi,
muuten hän olisikin pitänyt jyrisevän nuhdesaarnan. Nuorukainen katseli
Rankon tulistunutta naamaa ja kysyi:
"Mistä on kysymys? Mitä sinä lavertelet?"
(Hän puhui saksaa, kun hän kuuli Rankon tätä kieltä käyttävän). Tämä
vastasi:
"Mistäkö syystä minä suuttunut olen? Siitä, että virkaveljeni
täällä nauraa minua. Ja mistä syystä? Siitä ettei hän ole selvillä
maailmanhistoriasta. Minä tässä vaivaan itseäni kertomalla
tsherkessiläisten sotahistoriaa. Mutta hänellä ei ole ensinkään
taipumusta keskiajan sotatemppuihin ja suunnitelmiin."
"Sotatemppuihin ja suunnitelmiin?" kysyi nuorukainen hämmästyen.
"Niin, tietysti! Tiedätkö sinä siitä mitään?"
"En."
"Sitten minä selitän sinulle."
"Sodankäynti on sotimiseen samassa suhteessa kuin mittausoppi on
laskuoppiin, nim. säde + säde — X = neliö kolmion nelikulmasta, jossa
on kaksi kaarta neljännen luokan nurkassa. Ymmärrätkös sitä?"
"En vähintäkään", vastasi Veri-Repo totuudenmukaisesti.
"Sen juuri uskonkin, sillä semmoisiin älykkäisiin mietelmiin tarvitaan
synnynnäistä käsityskykyä ja sitä paitsi sielunvoimien ahkeraa
harjoitusta. Se, jolla ei ole näitä kumpaakaan, se ei käsitä semmoisia
asioita. Sinä sen ainakin tunnustat. Mutta virkaveljeni tässä ei
käsitä sitä, vaan päällepäätteeksi nauraa minulle. Mitä minun tulee
hänestä ajatella? Hän ei minua tunne. Minä olen syntynyt, niinkuin
kreikkalainen sananlasku sanoo: inter sacrum et saxum stat — Saksenin
pyhässä valtiossa — enkä ole tottunut siihen että minulle nauretaan
Ajatteles tätä asiaa ja — —"
"Sen tahdon tehdä", keskeytti hänet Veri-Repo, "mutta nyt ei minulla
ole aikaa. Nyt minun vaan täytyy ajatella noita ihmisraukkoja, jotka on
murhattu Ljaano estakaadolla."
Hän oli luultavasti paksulta Paavolta kuullut tarpeeksi Rankosta,
tietääkseen miten kohdella häntä. Sentähden hän ei häntä vastustellut,
vaan johti puhetta semmoiselle alalle, jonka hän tiesi herättävän
Rankon huomiota ja lopettavan hänen nuhdesaarnansa. Hän saavuttikin
tarkoituksensa, sillä Rankko unohti heti suuttumuksensa ja kysyi:
"Onko ihmisiä murhattu Ljaano estakaadolla? Koska?"
"Sitä ei tiedetä. He lähtivät täältä kahdeksan päivää sitten, eivätkä
vielä ole tulleet aavikon poikki. Siitä päättäen ovat he hukassa."
"Ehkeivät sentään ole. He ovat ehkä ratsastaneet toiseen suuntaan kuin
sinne, mihin ensiksi aikoivat."
"Sitä juuri pelkään. Tästä pääsee vain yhdelle suunnalle aavikon yli.
Se on yhtä vaarallinen kuin esim. Saharan tai Gobin erämaa. Ljaano
estakaadolla ei ole ainoatakaan lähdettä, ei kosteikkoa, ei kameeleja,
jotka päiväkausia jaksavat janoa kärsiä. Tästä syystä on tämä erämaa
niin peljättävä, vaikka se on pienempi kuin tuo suuri Afrikan tai
Aasian erämaa. Täällä ei ole mitään raivattua tietä. Siksi on tolpilla
viitoitettu se tie, joka on ainoa mahdollinen kulkea ja siitä on erämaa
saanut nimensä Ljaano estakaado, viitotettu aavikko. Se joka joutuu
viittojen ulkopuolelle, on hukassa, hänen täytyy nääntyä ja kuolla.
Kuumuus ja jano turmelevat hänen aivonsa, hän kadottaa ajatuskykynsä ja
ratsastaa ympyrässä kunnes hevosensa kaatuu."
"Sentähden hänen ei pidä poiketa viitotetusta tiestä, tarkoitat kai?''
kysyi Helmiaho, joka huomasi Rankon ravistavan päätään.
"Niin, sitä minä tarkoitan", vastasi Veri-Repo.
"Sitä varovaisuutta kukin noudattaa. Hyvin harva tuntee Ljaano
estakaadon niin hyvin, että hän osaisi tien viittojen avutta. Mutta
ovatko nyt pahat ihmiset näitä muutelleet."
"Sehän olisi pirullista."
"Niinhän se olisi; mutta kuitenkin semmoista tapahtuu. Löytyy
pahantekiöitä, jotka kiskovat viittatolpat maasta ja asettavat ne
väärään suuntaan. Joka näitä sitten seuraa, on hukassa. Viitat loppuvat
äkkiä, hän on joutunut turmioon, eikä enää löydä tietä."
"Mutta sopiipa hänen ratsastaa tolppien mukaan takaisin."
"Se on myöhäistä, sillä hän on jo niin kaukana aavikolla, ett'ei
hän enään pääse ruohikolle, ennenkuin nääntyy. Ryöväreillä ei ole
tapana häntä tappaa; he odottavat kunnes hän on lopussa ja silloin he
ryöstävät ruumiin. Niin on usein tapahtunut."
"Mutta eikö semmoisesta voi tehdä loppua?"
Helmiaho oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen huomionsa kääntyi
mieheen, joka hitaasti lähestyi talon takaa. Hän oli kiireestä
kantapäähän mustiin puettu ja kantoi kädessään pientä myttyä. Hän
oli hoikka ja pitkä, rinta sisäänpainunut, kasvot laihat ja suipot.
Alhaalla niskassa istuva korkea hattu sekä lasisilmät ja tumma puku
tekivät hänen papin näköiseksi. — Hiipivin askelin tuli hän esille,
kajosi hattuunsa ja lausui:
"Hyvää päivää, herrani. Olenko osannut oikein Herra Rauhantuomarin Juho
Helmiahon luokse?"
Helmiaho loi mieheen silmäyksen, josta näkyi, ett'ei tämä häntä
suuresti miellyttänyt ja virkkoi:
"Nimeni on Helmiaho, mutta herra nimen saatte tyynesti jättää pois. En
ole rauhantuomari enkä muutenkaan pidä arvonimistä. Todellinen kunnon
mies ei suvaitse sumua silmiinsä. Koska minun nimeni tiedätte, uskallan
ehkä kysyä teidänkin nimeänne?"
"Miksipä ei, herrani! Nimeni on Topias Taivola ja olen
lähetyssaarnaajana 'Viimeisten päivien pyhien' luona."
Tämän hän sanoi pöyhkeällä, tekopyhällä äänellä, josta tilanomistaja ei
kuitenkaan välittänyt, sillä hän vastasi olkapäitään kohottamalla:
"Te olette siis mormooni. Se ei suinkaan ole teille mikään
puoltolause Te nimitätte itseänne 'Viimeisten päivien pyhiksi'.
Se on liian vaateliasta ja uhkamielistä, ja koska minä olen hyvin
vaatimaton ihmislapsi, johon teidän omavanhurskautenne ei vähintäkään
vaikuta, katson parhaaksi, että heti astelette eteenpäin hurskaissa
lähetyssaappaissanne. En kärsi mitään uudestaan kääntäjää täällä
uutisasutuksessa."
Tämä oli selvää, jopa loukkaavaakin kieltä. Mutta Taivola pysyi
nöyränä, koski taas kohteliaasti hattuunsa ja vastasi:
"Te erehdytte, herrani, jos luulette minun aikovani kääntää tämän
siunatun maatalon asukkaita. Minä pyydän vaan tässä levähtää sekä
sammuttaa nälkääni ja janoani."
"No, jos ette muuta tahdo, niin saatte kyllä mitä tarvitsette, mutta
vaan sillä ehdolla, että maksatte. Teillä on arvatakseni rahaa
mukananne?"
Hän katseli vierasta terävästi ja tutkivasti ja näytti siltä kuin olisi
hän edessään nähnyt kaikkea muuta kuin jotakin mieluista. Mormooni
kohotti katsettaan taivasta kohti, rykäsi ja virkkoi:
"Tosin minulla ei ole liiaksi tämän syntisen maailman aarteita, mutta
ruuan, juoman ja yösijan voin kuitenkin maksaa. En tosin ollut ottanut
lukuun tämmöistä laskua, sillä minulle kerrottiin Juhana Helmiahon
olevan erittäin vieraanvaraisen."
"Vai niin, kuka teille semmoista kertoi?"
"Minä kuulin sen Tailorsvillen kauppalassa, josta tulen."
"Silloin on puhuttu totta, mutta on unohdettu kertoa, että olen
vierasvarainen vaan niille henkilöille, jotka ovat tervetulleita
luokseni."
"Enkö minä siis ole tervetullut?"
"Ette suinkaan."
"Mutta enhän minä ole teille pahaa tehnyt?"
"Mahdollista kyllä. Mutta kun katselen teitä, niin tuntuu siltä, kuin
tulisi minulle tapahtumaan jotakin pahaa teidän kauttanne Älkää panko
pahaksenne, herrani. Minä olen suorapuheinen mies. Teidän kasvonne —
— teidän kasvonne — — niin, oikein kädestä tempaa kun niitä katselee.
Tekisi mieli antaa teille korvapuustin."
Ei mormooni nytkään näyttänyt loukkaantuneelta. Hän koski kolmannen
kerran hattuunsa ja sanoi lempeällä äänellä:
"Vanhurskaitten osana tässä maailmassa on joutua väärinkäsitetyksi. En
voi mitään kasvoilleni. Jos ne eivät teitä miellytä, ei se ole minun
syyni, vaan teidän."
"Vai niin. Mutta ette suinkaan suvainne sitä teille sanottavan. Jos
joku niin suoraan ilmoittaisi minulle etteivät kasvoni häntä miellytä,
saisi hän siinä silmänräpäyksessä maistaa minun kourastani naamaansa.
Se on kunniantunnon puute, kun tyyneenä vastaanottaa semmoista. Muuten
saan sanoa teille, etteivät kasvonne minulle epämieluiset ole, vaan
te pidätte ne niin että se on minulle epämieluista. Ja lisäksi tuntuu
kuin nuo eivät olisi todelliset kasvonne. Luulen että niissä on ihan
toisellainen ilme, kun olette yksinänne. Lopuksi on teissä jotakin
muutakin minulle vastenmielistä."
"Uskallanko kysyä, mitä tarkoitatte?"
"Sen teen kysymättännekin. Minulle on hyvin vastenmielistä, että
tulette Tailorsvillestä."
"Mistä syystä? Onko teillä vihollisia siellä?"
"Ei ainoatakaan. Mutta sanokaa, mihin aiotte?"
"Ylös Prestoniin Red Riverin varrella."
"Hm. Käykö tämän kautta sitten oikotie?"
"Ei, mutta olen kuullut niin paljon hyvää ja rakastettavaa teistä
kerrottavan, että sydämmestäni halusin oppia teitä tuntemaan."
"Älkää halutko sitä, herra Taivola, sillä siitä saattaisi koitua teille
pahaa. Oletteko jalkaisin?"
"Olen."
"Teillä ei ole hevosta?"
"Hevosta ei ole minulla."
"Älkää yrittäkö petkuttaa minua. Te olette kätkeneet hevosen tänne
johonkin ja minä epäilen, että teillä siihen ei ole niin ihan
kunnialliset syyt. Näillähän main ratsastaa jokainen mies, jokainen
nainen ja lapsi. Täällä ei pääse mihinkään hevosetta. Vieras, joka
kätkee hevosensa ja sitten kieltää omistavansa hevosta, hänellä
varmaankaan ei ole hyviä aikeita."
Mormooni pani kätensä ristiin ja lausui juhlallisesti: "Herra Helmiaho,
minä vannon, ettei minulla ole hevosta. Minä käyn nöyrästi jalan maan
läpi, enkä vielä milloinkaan ole istunut satulassa."
Silloin Helmiaho nousi rahilta, meni miehen luokse, laski kätensä
raskaasti hänen olalleen ja lausui:
"Mies, noinko te puhutte minulle, joka monet vuodet olen täällä rajalla
elänyt? Luuletteko minun olevan sokean? Näenhän minä, että olette
ratsastaneet housunne kiiltäviksi sisäpuolelta, ja näen kannusten
tekemät reiät saappaissanne, sekä — — —
"Se ei todista mitään, herra! keskeytti hänet mormooni. Olen ostanut
saappaat vanhoina ja reiällisinä."
"Todellako? Kauvanko olette niitä käyttäneet?"
"Kaksi kuukautta."
"Silloin olisi pöly ja lika täyttänyt reiät. Tai kaiveletteko
huviksenne ne joka päivä auki? Yöllä satoi; niin pitkällä jalkamatkalla
olisivat saappaanne käyneet likaisiksi. Kun ne ovat puhtaat, todistaa
se vaan että olette ratsastaneet. Sitä paitsi haisette te hevoselta, ja
katsokaa tuonne! Kun toisten panette kannukset taskuunne, niin varokaa
etteivät ne pistä esille."
"Nämät kannukset löysin eilen", puolustihe mormooni.
"Olisi ollut parempi jättää ne maahan, kun ette niitä tarvitse. Muuten
ei se koske minuun, ratsastatteko vai purjehditteko. Minun puolestani
saatte vaikka kulkea iuistilla maailman läpi. Maksusta saatte ruokaa
ja juomaa, mutta sitte saatte mennä. Yöksi ette saa jäädä meille. Otan
vaan semmoisia ihmisiä vastaan, joita en epäile."
Hän meni akkunaan, lausui puoliääneen muutamia sanoja huoneeseen
ja palasi sitten paikoilleen, näennäisesti sen enempää vieraasta
välittämättä.
Tämä istui pöydän ääreen, laski myttynsä siihen pani kätensä ristiin,
ja istui katse maahan luotuna kärsivällisesti odottaen että hänen
eteensä asetettaisiin syötävää. Hän näytti vääryyttä kärsineeltä
mieheltä.
Ontuva Rankko oli mielenkiinnolla kuunnellut lyhyttä keskustelua, mutta
sen loputtua ei hän sen enempää huomiota mormooniin luonut. Toisin oli
Veri-Revon laita.
Tämä oli heti kun vieras ilmestyi ollut silmät leveillään, eikä
kääntänyt katsettaan hänestä Hän ei ollut istunut, vaan aikonut
ratsastaa pois talosta, josta syystä hänen hevosensa oli hänen
vieressään. Nyt pani hän kätensä otsalleen ikäänkuin koettaisi hän
muistella jotakin. Sitten laski hän kätensä alas ja istui hitaasti
isännän vastapäätä, joten hän saattoi pitää mormoonia tarkasti
silmällä. Hän koetti olla ihan välinpitämättömän näköinen, mutta tarkka
katselia olisi kuitenkin nähnyt, että hänen ajatuksensa työskentelivät
ihan erityisellä tavalla.
Silloin astui vanhanpuoleinen, lihavanläntä rouva ulos ovesta. Hän
kantoi isoa häränpaistia ja leipää.
"Tämä on vaimoni", sanoi Helmiaho Ontuvalle Rankolle saksaksi —
mormoonille oli hän puhunut englantia — "hän ymmärtää saksaa yhtä hyvin
kuin minä."
"Sepä ilahuttaa minua suuresti", sanoi Rankko ja ojensi hänelle
kätensä. "Siitä on hyvin kauvan kuin kenenkään rouvasihmisen kanssa
olen äidinkieltäni puhunut. Olkaa tervehditty ja siunattu, ihastuttava
rouva Helmiaho! Onko teidänkin kehtonne keinunut isä Rheinissä tai
sisar Elbessä?"
"Ei juuri", vastasi hän hymyillen, "eipä meillä tuolla kotona, vanhassa
emämaassa ole tapana asettaa kehtoja veteen. Mutta syntyperäinen
saksalainen olen minä kuitenkin."
"No niin, tuo puhe Rheinistä ja Elbestä ei tietysti ole niin
puustavillisesti ymmärrettävä. Se on pidettävä runollisena kuvakielenä.
Minä olen vetänyt ensimmäiset autuaat henkäykseni lähellä Dresdeniä,
eikä ole ihmeteltävää että se kaikkine taideaarteineen on totuttanut
minua puhumaan korkeammassa, lyyrillisessä tyylissä. Schiller
tarkoittaa eräässä kauniissa runossa etupäässä meitä saksilaisia,
sillä runoilian sydän kuului meille, koska hänen rouvansa oli syntynyt
Saksenissa. Kuitenkin pidän minä arvossa kaikkia saksalaisia ja
pyydän sydämmestäni että levittäisitte vieraanvaraiset siipenne minun
ympärilleni. En koskaan, hyvä rouva, unohda olla kiitollinen, se on
itsestään selvä minun kaltaiselleni sivistyneelle miehelle."
Hyvä rouva ei todellakaan tiennyt mitä vastata tuolle omituiselle
miehelle. Hän katsoi kysyväisesti mieheensä, joka tulikin hänelle
avuksi sanoen:
"Tämä herra on arvossa pidetty virkaveli, joka kotimaassaan olisi hyvin
edistynyt urallaan; lukenut ja kunnon metsävirkamies."
"Ihan niin", tokasi Rankko, "korkeampi, voimaperäinen metsätiede oli
porras, jota myöden minä olisin käsin ja jaloin kivunnut, jollei
kohtaloni olisi saanut minusta kiinni ja laahannut minut tänne
Ameriikkaan. Onneksi ei minun tarvitse katua, että olen lainannut
tarkan korvani kohtalon äänelle. Kun kaikki kaksitoista runotarta ovat
minun kohottaneet sivistyksen huipulle, jossa käy kaikelle alhaiselle
välinpitämättömäksi, todistan täten, että rouvat ne meille taivaallista
nektaria ja amproosiaa tarjoovat, jolla vertauksella minä tietysti
tarkoitan teidän oluttanne ja häränpaistianne. Käykäämme siis käsiksi
näihin hyväntahtoisuutenne lahjoihin, joista meidän on kiittäminen
teidän rakastettavaisuuttanne. Toivon että pian opimme tuntemaan
toisemme, hyvä rouva Helmiaho."
"Siitä olen ihan varma", vastasi tämä päätään nyökäten.
"Niin se on luonnollista. Korkeasti sivistyneitä henkilöitä yhdistää
heidän syntyperäinen vaistonsa. Mitä on pilvien alapuolella, siitä emme
huoli. Mutta nyt on olueni lopussa. Saisinko vielä lasillisen?"
Rouva otti hänen lasinsa tuodakseen hänelle pyytämäänsä olutta. Samalla
toi hän mormoonille leipää, juustoa, vettä ja pienen lasillisen
väkevää. Tämä tyytyi yksinkertaiseen ateriaansa, valittamatta sitä,
ettei ollut saanut lihaa.
Silloin Veijo tuli.
"Masser Veijo ollos valmis hevosineen", sanoi hän. "Masser Veijo myös
syödä ja juoda!"
Silloin lankesi hänen katseensa "Viimeisten päivien pyhään." Hän
tuijotti muutaman silmänräpäyksen mieheen ja huusi sitten:
"Mitä Masser Veijo näke? Kuka täällä istu? Se olla Massa Welho, varas,
joka varasti Massa Baumannin monet rahat."