Veri-Repo.
Kaksi miestä tuli ratsastaen pitkin joenvartta: valkoinen ja
neekeri. Ensinmainittu oli sangen omituisesti puettu. Hänellä oli
intiaani-jalkineet ja nahkahousut sekä hännystakki, joka ennen
oli ollut tummansininen, mutta oli nyt hyvin virttynyt. Siinä oli
puuhkahihat, kirkkaat messinkinapit ja taskuissa kannet. Pitkät
liepeet riippuivat siipien tavoin hevosen kummallakin puolen. Päässään
oli hänellä suuri, musta amatsoonihattu ja siinä liehui keltainen,
keinotekoinen kameelikurjen sulka. Tällä pienellä, hoikalla miehellä
oli aseena kaksipiippuinen pyssy hihnassa hartioilla ja vyössään oli
hänellä veitsi ja kaksi revolveria. Useita kukkaroita oli myös vyössä
ampumavaroja ja muita tarpeita varten; nyt näyttivät ne kuitenkin
jotenkin tyhjiltä.
Musta mies oli pitkä ja hartiakas. Hänelläkin oli makasiini-jalkineet
ja intiaani-nahkahousut. Tähän jalka- ja sääripukimeen ei yläruumiin
puku oikein hyvin soveltunut, siinä kun oli asetakki, joka luultavasti
joskus oli ollut jonkun ranskalaisen rakuunaupseerin. Tämä vaatekappale
oli kai joutunut Mejikkoon ranskalaisten maahan hyökätessä ja sitten
kauvan harhailtuaan, vihdoin eksynyt neekerin ruumiille. Takki oli
jättiläismäiselle neekerille sekä liian lyhyt että liian ahdas, eikä
ulottunut kiinni, josta syystä saattoi nähdä ratsastajan leveän,
paljaan rinnan, sitä näet ei peittänyt paita, luultavasti siitä
syystä, ettei lännessä ole pesiöitä eikä silittäjiä. Mutta sen sijasta
oli hänellä kaulassa puna- ja valkokirjava huivi, joka edestä oli
solmittu suureen solmuun. Pää oli patja;-, jotta nuo lukemattomat,
rasvakiiltoiset kiharat paremmin näkyisivät ja saisivat ihmettelyä
osakseen. Aseina hänelläkin oli kaksipiippuinen pyssy, veitsi, painetti
ja ratsastuspistooli, joka varmaankin oli yhdenikäinen kuin tupakki.
Molemmilla miehillä oli hyvät ratsut. Hevosista saattoi nähdä, että
niillä tänään oli pitkä taival takanaan, ja kuitenkin astuivat ne
niin reippaasti ja vakavasti kuin olisivat ne tuskin tuntikauden
ratsastajiaan kantaneet.
Puron rannat kasvoivat mehevää ruohoa, mutta vaan jonkun verran
rannoilta uloten.
"Huono seutu tämä", sanoi valkoinen mies. "Pohjoisessa oli meillä
parempi! Eikö niin, Veijo?"
"Yes" (kyllä), vastasi kysytty. "Massa Rankko olema oikeassa. Masser
Veijo ei pitämäs tästä. Jos vaan pian tulla Helmiahoon, sillä Masser
Veijo olemas nälkä kuin valaskala, joka niellä taloja."
"Valaskala ei voi niellä taloja", selitti Rankko, "sillä sen kita on
siihen liian ahdas."
"Harvat niin leukojaan levittää kuin Masser Veijo, kun hän syödä.
Pitkäkö matka vielä olla Helmiahoon?"
"Sitä en niin tarkoin tiedä. Sen tiedon mukaan, minkä aamulla saimme,
pitäisi meidän jo pian olla perillä. Katsos, eikö tuolla kaukana tule
ratsastaja?"
Hän viittasi oikealle puron yli. Veijo-neekeri pidätti hevosensa,
varjosti kädellään silmänsä auringolta, joka jo oli alhaalla lännessä,
aukasi omituisella tavallaan suunsa, voidakseen paremmin nähdä, ja
vastasi hetken päästä:
"Kyllä se ole ratsastaja, pieni mies isolla hevosella. Hän tule tänne
Massa Rankon ja Masser Veijon tykö."
Kaukaa näkyvä ratsastaja tuli täyttä laukkaa, mutta ei ohjannut heitä
kohti, vaan näytti aikovan vinosti heidän ohitsensa. Hän ei näyttänyt
heitä huomaavan.
"Kummallinen ihminen", mutisi Rankko. "Täällä villissä lännessä
tavallisesti ollaan iloisia, kun näkee ihmisen, mutta tuo ei näytä
välittävän tavata meitä. Hän on joko ihmisvihaaja, tahi on hänellä paha
omatunto."
"Huutaako Masser Veijo häntä?"
"Kyllä, huuda häntä! Sinun elehvanttitorveasi hän kyllä paremmin
kuulee, kuin minun länsituulen suhinaani."
Veijo piti molemmat kätensä suunsa edessä ja huusi täyttä kurkkua:
"Halloo! Seis! Odota! Miksi pakene Masser Veijoa?"
Neekerillä oli todellakin ääni, jolla sopi herättää valekuolleen
elämään. Ratsastaja pysähtyi äkkiä ja molemmat miehet kiirehtivät häntä
saavuttamaan.
Lähemmäksi tultuaan havaitsivat he, ettei heidän edessään ollutkaan
pieni mies, vaan nuorukainen, joka tuskin oli jättänyt poika-iän. Hän
oli, samoin kuin nuo tunnetut kalifornialaiset veijarit, kiireestä
kantapäähän puettu puhvelinnahkaan, ja kaikissa saumoissa oli ripsut.
Päässään oli hänellä leveälierinen hattu. Vyönä oli hänellä leveä,
punainen villanauha, joka riippui alas vasemmalta sivulta. Tässä oli
käyräveitsi ja kaksi hopealla huoltua pistoolia. Polviensa poikki
piteli hän raskasta, kaksipiippuista pyssyä, ja edessä, satulan
molemmin puolin oli mejikkolaiseen tapaan nahkasuojus, asetettu säärien
peitoksi ja varjelemaan niitä nuolilta ja keihäänpistoksilta.
Hänen kasvonsa olivat päivettyneet ja, hänen nuoruudestaan huolimatta,
ahavoittuneet. Otsan vasemmalta sivulta oikeaan silmään kävi punainen,
leveä arpi, joka teki hänet sangen sotaisen näköiseksi Yleensä hän ei
näyttänyt nuorelta, varttumattomalta, kokemattomalta henkilöltä. Raskas
pyssy näytti tuntuvan hänelle höyhenkeveältä, tummat silmät olivat
vakaasti vieraisiin kiintyneet ja hän istui satulassa niinkuin vanha
mies.
"Good day, my boy!" (Hyvää päivää, poikani) tervehti Rankko. "Tunnetkos
tätä seutua?"
"Very well", (sangen hyvin), vastasi hän, ivallisesti hymyillen, ehkä
siitä syystä, että kysyjä oli häntä sinutellut.
"Tunnetko Helmiahoa?"
"Ay!" (kyllä).
"Kuinka kauvan saa ratsastaa sinne ehtiäksensä?"
"Mitä hitaammin, sen kauvemmin."
"Tuhat tulimmaista! näytät olevan pikapäinen, poikani!"
"Ehkä niinkin, minä en ole mikään mormoonisaarnaaja."
"Vai niin! Suo anteeksi! Olet ehkä vihoissasi siitä, että sinuttelin
sinua?"
"Semmoinen ei juolahtanut mieleenikään. Jokainen puhutelkoon kuinka
tahtoo, mutta tyytyköön sitten minunkin puheeseeni."
"Hyvä, sitten me sovimme! Minä pidän sinusta. Tässä käteni! Sinuttele
sinäkin minua; mutta vastaa minulle asianmukaisesti. Olen vieras näillä
seuduin ja aion Helmiahoon. Toivon, ettet opasta minua väärää tietä."
Hän ojensi kätensä nuorukaiselle, joka tarttui siihen ja hymyillen
silmäili hännystakkia ja amatsoonihattua sekä vastasi:
"Konna on se, joka johdattaa muita harhaan! Sen olen itse saanut kokea.
Minä ratsastan nyt juuri Helmiahoon. Tahdotteko seurata minua, niin
tulkaa!"
Ratsu lähti taas liikkeelle ja toiset kaksi seurasivat häntä. He
poikkesivat purolta ja ratsastivat nyt etelään päin.
"Me olisimme seuranneet puroa", huomautti Rankko.
"Olisitte sitäkin tietä Helmiahoon päässeet", vastasi poika, "mutta
sieltä olisi ollut sangen pitkä matka; nyt pääsette kolmessa
neljännestunnissa, mutta siihen olisi mennyt kaksi tuntia."