Ne henkilöt, jotka suomalaisessa Itä-Aasian retkikunnassa etupäässä
olivat vaikuttavassa asemassa, olivat silloin parhaassa miehuutensa
iässä, mutta nyt melkein jokainen heistä lepää Tuonelan tuvilla. Kun
retkikunnan tärkeimmät vaiheet tässä kertomuksessa jo ovat kerrotut,
lienee paikallansa lausua muutamia muistosanoja niistä henkilöistä,
jotka ovat jälkeentuleville miespolville jättäneet tietoja tästä
retkikunnasta.
Useimpien suomalaisten retkikuntaan kuuluvien jäsenten lopullisista
elämänvaiheista on jo lyhyesti kerrottu. Laajempia tietoja ei tämän
muistelmateoksen kokoonpanijalle ole kertynyt eikä tarkoitukseni ole
ollutkaan ryhtyä perinpohjin tutkimaan heidän elämänkohtaloitaan. Olen
vain tahtonut unhotuksiin jäämästä pelastaa kappaleen sivistystyötä
ihmiskunnan kehityksessä kaukana Aasian itäisimmissä osissa, jossa
työssä suomalaiset henkilöt ovat olleet ei ainoastaan osallisina, vaan
suorastaan johtavassa asemassa.
Nykyjänsä suuri ja mahtava Wladivostok saa kiittää sitä seikkaa, että
sen perustajien joukossa oli Venäjän laivastossa palvelevia
suomalaisia ja heidän toimiansa kannattamassa sähkölennätinlaitoksen
tanskalaiset ja ruotsalaiset virkailijat. Kaikki he harrastivat
sivistyselämän kehittämistä kaukaisessa idässä ja pitivät tarkkaa
huolta rehellisyydestä kaikilla aloilla. Ylempien upseerien
keskuudessa ei sallittu mitään vilppiä eikä vääryyttä ja tällainen
hyvä esimerkki vaikutti kaikkiin alempiin kohottavasti ja
jalostavasti. Jotta huonot ajanviettotavat välttyisivät, perustettiin
meriupseerien klubi, lauluseuroja ylläpidettiin ja järjestettiin
seuranäytelmiä. Näin ylläpidettiin voimien mukaan eurooppalaista
sivistyselämää tuolla kaukana Aasian äärimmäisillä rajoilla.
Vaikka Wladivostok on yhtä etelässä kuin Lissabon ja Rooma, niin meri
sen edustalla kuitenkin talvella on jäässä 4—5 kuukautta. Kuitenkin
työskenneltiin voimakkaasti, jotta kaupungista tulisi Venäjän kaupan
pääpaikka Itä-Aasiassa. Se osittain onnistuikin ja meriliike Venäjän
ja Amurinmaan välillä vilkastui heti, kun merimatka Eurooppaan lyheni
Suezin kanavan valmistuttua. Sekä Itä-Aasiaan siirtyneet suomalaiset
että monet venäläisetkin olivat kyllästyneet Euroopassa vallitseviin
virkavaltaisiin oloihin. He olivat lähteneet pois välttääksensä sortoa
ja tylyä käytöstä Venäjän virkamiesten puolelta. Kun he Amurin maalla
joutuivat itse määrääviksi henkilöiksi, järjestelivät he olonsa oman
tahtonsa mukaan vapaamielisemmin kuin Euroopan Venäjällä ja aivan
uudenaikaisten periaatteiden mukaan.
Mutta tuskin olivat venäläiset kymmentäkään vuotta pitäneet hallussaan
Amurin maata ja sinne perustettuja siirtoloita, kun jo sota uhkasi
näitäkin seutuja. Turkin sodan aikana vuosina 1877—78 aavistettiin,
että Englannin laivasto tulisi hävitysretkelle myöskin Wladivostokin
tienoille.
Monien muiden parhaassa työkunnossa ja voimassa olevien suomalaisten
mukana oli Wladivostokiin siirtynyt asumaan ja työskentelemään
Schoultz, joka niin monessa seikkailussa oli ollut osallisena, milloin
iloisena merimiehenä tai rohkeana ja pelkäämättömänä metsämiehenä,
kullankaivajain päällikkönä j.n.e. Kykynsä ja luotettavuutensa kautta
oli hän tehnyt itsensä niin tunnetuksi, että hänet valittiin kaupungin
hallituksen jäseneksi ja kun sodan uhka vaati ryhtymistä
toimenpiteisiin kaupungin asukasten hengen ja omaisuuden
turvaamiseksi, valittiin hänet evakuoimistoimikuntaan valmistamaan
kaupungin ulkopuolelle paikkoja, mihin vaimot ja lapset siirrettäisiin
turvaan, jos sotamelskeet kohtaisivat kaupunkia. Heitä varten oli jo
rakennettu parakkeja, väliaikaisia asuntoja, mutta kaikeksi onneksi ei
sotaa Englannin ja Venäjän välillä sentään puhjennutkaan. Wladivostok
sai jäädä rauhaan ja rauhassa kehittymään.
Siellä palvelevien ylempien upseerien joukossa oli sellaisia, jotka
olivat saaneet taiteellista opetusta, ja kun nämä huomasivat
Schoultzilla olevan taiteellisia taipumuksia, niin he neuvoivat ja
kehoittivat häntä käyttämään luonnonlahjojansa ja taipumuksiansa
hyväkseen. Omin neuvoin sen vähän opetuksen avulla, jonka jokin
upseeri oli pystynyt antamaan, ryhtyi Schoultz harjoittamaan
valokuvausta ja muovailua. Hän kehittyi näissä toimissa sangen
taitavaksi ja omilta maamiehiltään hän sai niin runsaasti
aineellistakin apua, että hän sillä toimella ansaitsi toimeentulonsa,
jopa kokosi jonkun verran varallisuuttakin. Wladivostokin
kaupunginhallituksen jäsenenä hän toimi useita vuosia.
[Kuva: C. J. Schoultz. Raatimiehen arvomerkkiä kantaen.]
Vuonna 1875 määrättiin Amurinmaan kenraalikuvernööriksi Wladivostok
asuinpaikkanaan Itämeren maakunnista kotoisin oleva kontra-amiraali
Gustaf Erdmann, joka nimestä päättäen ei ollut venäläinen. Hänen
mukanaan seurasi lasten kotiopettajattarena neiti Marie Louise Barck,
suomalaisen merikapteenin tytär, joka sitä ennen oli asunut
Kronstadtissa. Schoultz tuli tuttavaksi tämän kanssa ja nai hänet.
Avioliitossa syntyi lapsia ja kun Wladivostokissa oli vain venäläisiä
kouluja, eivätkä aviopuolisot tahtoneet lapsillensa antaa ainoastaan
venäläistä kasvatusta, niin he möivät Wladivostokissa talonsa ja muun
omaisuutensa ja läksivät kotimaahan meriteitse Aasian ympäri Suezin
kautta saapuen Italian ja Saksan poikki Suomeen.
Kotimaahan palattuaan asettui Schoultz asumaan Turkuun. Hän osti
sieltä oman talon ja harjoitti valokuvaajan liikettä, mutta myöhemmin
valokuvaustarpeiden kauppaa. Pitkä ja kallis merimatka Aasian ympäri
ja Välimeren poikki sekä Italian ja Keski-Euroopan kautta kotimaahan
vähensi melkoisesti hänen varojansa, ainakin 10 000 mk, mutta palava
halu pysyä uskollisena kansallisuudellensa ja esivanhempain uskonnolle
sekä järkähtämätön päätös tehdä lapsensakin osallisiksi länsimaisesta
sivistyksestä vaikuttivat, että perhe jätti Amurin rikkaudet ja
runsaat ansiot, sillä kotimaanrakkaus voitti ulkomaiset rikkaudet.
Vaikka Schoultz valokuvaajana teki niin kunnollista ja huolellista
työtä, että hän Pietarissa sai valokuvausnäyttelyssä kunniapalkinnon
näytteille asetetuista valokuvaustöistänsä, ei hän Turussa kuitenkaan
saanut niin runsaita tuloja, että hänellä olisi ollut huoleton
toimeentulo. Kolme poikaa ja kaksi tytärtä oli kasvatettava ja
koulussa käytettävä oman elämisen ohella. Turussa oli muitakin
valokuvaajia, jotka tekivät ansion pienemmäksi. Hän rupesi sen vuoksi
harjoittamaan myös valokuvaustarpeidenkauppaa. Mutta kun maailmansota
sitten alkoi ja yhä vaikeampaa oli saada saksalaisia
valokuvaustarpeita, alkoivat hänen rahatulonsa ja pääomansa
melkoisesti vähentyä ja leikillisesti hän siitä kirjoitti minulle
arvellen, että jollei kauppa ja tulot lisäänny, niin täytynee ruveta
elatustaan saamaan kaloja onkimalla. Hänen ansioksensa on kuitenkin
luettava, että jos kohta hän ei jälkeenjääneille jättänytkään
rikkauksia, niin olivat hänen lapsensa toki saaneet Suomessa annetun
koulusivistyksen, jota varten hän olikin Aasian äärimmäisiltä kulmilta
kotimaahan palannut.
Taiteellista kykyänsä hän kotimaassakin käytti. Hän muovaili useiden
henkilöiden rimakuvia ja kun Kansanvalistusseuran toimesta vuonna 1892
Turussa pidettiin laulujuhla, oli C. J. Schoultz juhlakulkueen
taiteellisena järjestäjänä ja suoritti tehtävän varsin onnistuneesti.
Pitkällinen oleskelu Itä-Aasiassa ja tutustuminen monenlaisilla
sivistysasteilla oleviin ja eri uskontoa tunnustaviin ihmisiin oli
painanut leimansa Schoultziin, niin että hän varsin vapaamielisellä
tavalla arvosteli muiden mielipiteitä. Sallittakoon minun tähän
liittää muutamia kohtia kirjeestä, jonka hän helmikuussa 1899 minulle
kirjoitti. Se kuvaa hänen mielipiteitään uskonnollisissa asioissa.
»On siunattu asia, että ihmiset kuolevat, kun toimintakyky ja
elämänhalu ovat lopussa. Arvelen kuitenkin, että pitäisi saada elää
niin kauan kuin ikävöi lisätietoja. Tiedot, tiedot, mikä loppumaton
ja virkistävä lähde ihmishengelle! En voi ajatellakaan tulevaista
elämää ilman toimintaa ja tutkimista. Kummallista on, etteivät
uskonnonopettajat ensiksi ihmiskunnalle opeta työskentelyn ja
tietämisen jalostavaa ja onnelliseksi tekevää ominaisuutta, vaan
sensijaan kuvaavat meille onnea ja taivasta järjettömässä tunteiden
hurmauksessa. — — — —
Minun mielestäni oppia Kristuksesta olisi opetettava vain hänen
omia sanojansa kertomalla ja mainitsemalla historialliset tiedot
hänen elämästään. — — — — Mikäli minä voin käsittää, on käsite
Jumalasta aina tietämisen huippuna ja sentähden meidän on
harrastettava ja kehitettävä tietämistä. Onhan niin monta hyvinkin
oppinutta ihmistä, joilla ei ole selvyyttä siitä, että oikea
tutkimishalu ei ole muuta kuin pyrkimystä oppia tuntemaan Jumalan
rakkaita kasvoja.
Mutta miksi tällaista epäkohtaa? Kaiketi sen vuoksi, että on niin
harvoja ennakkoluuloista vapaita ja viisaita opettajia. Typerät
opettajat neuvovat etsimään Jumalaa, korkeuden loistavista
asunnoista, kun Häntä olisi etsittävä ainoastaan omissa teoissansa.
En olisi antautunut mielipiteitäni selittelemään tässä asiassa,
jollen olisi sinussa tuntenut uskonnollismielistä ja miettivää
henkeä, joka rakkaudella työskentelee tullaksensa hyväksi
opettajaksi muille. Mahdollista on, että ajatuksissani on
epäselvyyttä, mutta sumujenkin lävitse huomaat, että niissä on joku
kipinä taivaasta kotoisin, mikä ansaitsee talteenottamista.»
Toinen vainaja, joka ansaitsee kiitollisessa muistissa säilymistä, oli
merikapteeni Fridolf Höök. Schoultz on antanut hänestä kuvan, joka on
todella mieltälämmittävä. Tarkasti ja huolellisesti hän hoiti
tehtäviänsä Imperator-laivan päällikkönä ja uhrasi kykynsä ja voimansa
niiden kansalaistensa etua valvoessaan, jotka olivat antautuneet hänen
johtoonsa. Hän lepää viimeistä untaan tuolla maapallon vastakkaisella
puolella, kaukana Suomesta, jonka hyvää mainetta hän kauniisti
ylläpiti. Schoultz-vainaja kertoi kerran luterilaisen papin puutteessa
joutuneensa toimittamaan Wladivostokissa haudansiunaamisen yhdelle
parhaista tovereistaan. Jollen erehdy, niin siellä haudattu oli
kapteeni Höök. Vainajaa hautaan saattamassa olivat melkein kaikki
Wladivostokin silloisen yhteiskunnan ylhäisöön kuuluvat. Upseerit,
ylhäisimmästä alkaen, kaikki juhlaunivormuissa. Maallikkopapin toimeen
valittu Schoultz kertoi lukeneensa tavalliset haudan siunaussanat
Maasta sinä olet tullut,
maaksi olet jälleen tuleva j. n. e.
sekä Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja kaiken aikaa olivat
juhlapukuiset sotilaat tehneet kunniaa.
Fridolf Höök oli työllänsä ja elämällään saavuttanut kaikkien
kunnioituksen ja jätti jälkeensä kelpo suomalaisen kunnon miehen
muiston. Hänen elämänsä oli lyhyt mutta hyvin eletty.
Valtioneuvos _Kaarle Harald Feliks Furuhjelm_ syntyi Helsingissä
toukok. 5 p. 1830. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja lainopillisen tutkinnon
suoritettuaan hänet kirjoitettiin auskultantiksi Viipurin
hovioikeuteen. Keisarillisten perintömaiden ylimmäiseksi
käskynhaltijaksi Amurinmaalle hänet nimitettiin v. 1869, sitä ennen
palveltuansa monessa ylhäisessä luottamustoimessa. Yleisesti
rakastettuna ja arvossa pidettynä toimi hän suomalaista
uudisasuntolahanketta edistäen, omia kansalaisiansa auttaen sekä
neuvoilla että toimilla niin suuressa määrässä, että koko
uudisasuntolasta tuskin olisi tullut mitään ilman hänen apuansa.
Niinkuin edellä on kerrottu aiheutti vähäinen saappaan hankaama haava
verenmyrkytyksen hänen jalkaansa ja vuonna 1871 hän huhtikuun 30 p.
kuoli Nahodkassa, jossa hän myös on haudattu. Vainaja kuoli naimatonna
ja määräsi 231 000 markkaan nousevan omaisuutensa perijäksi Suomen
valtion.
[Kuva: Valtioneuvos K. H. F. Furuhjelm. Valokuva otettu Hampurissa
Kindermannin valokuvaamossa.]
Hänen veljensä oli amiraali _Johan Hampus Furuhjelm_, josta tässä
kertomuksessa myöskin on puhuttu ensimäisenä tunnettuna
eurooppalaisena, joka kulki talvella Baikal-järven ylitse. Hän oli
Venäjän Tyynellämerellä olevan laivaston ylipäällikkönä ja asui
Nikolajevskin kaupungissa Amurinjoen suulla. Seon niin kaukana
pohjoisessa ja Ohotan meri niin kauvan jäiden vallassa, että Venäjän
sotalaivasto Tyynellä merellä talviseen aikaan liikuskeli kauempana
välttääksensä joutumasta jäätymään kiinni Siperian koillisrannikolla.
Sellaisella talvisella purjehdusmatkalla joutui amiraali Furuhjelm
kerran Kiinassa näkemään kiinalaisten, vanhan sivistyskansan
kekseliäisyyttä. Amiraali oli laivasto-osastollaan saapunut
Šanghaihin. Ja kun samalla kertaa sinne oli tullut myöskin
englantilainen ja ranskalainen laivasto-osasto ylhäisine
päälliköinensä, niin tahtoivat kiinalaiset osottaa kohteliaisuuttaan
eurooppalaisille suurvaltain edustajille.
He panivat toimeen vierailemassa olevien laivastoissa palvelevien
ylempien upseerien kunniaksi juhlapäivälliset. Mutta silloin nousi
kysymys siitä kuka asetettaisiin ylimmälle paikalle juhlapöydän
ääressä, englantilainenko vai venäläinen vai ranskalainenko
ylipäällikkö? Sen kysymyksen ratkaisemisessa saattoi helposti joutua
vastoin tahtoansa loukkaamaan juhlaan kutsuttujen mieliä. Ja tarkoitus
ei ollut närkästyttää kutsuvieraita, vaan saada heidät kaikki
suosiollisiksi. Kiinalaisten mielestä eurooppalaiset ylipäälliköt
pitivät itseänsä saman arvoisina. Niinpä ratkaistiin arvo-asteikko
sillä tavoin, että jokainen vieras asetettiin istumaan eri pöytään, ja
yksin istuessaan hän oli ylimmällä paikalla kun ei ollut ketään
ylempänä istumassa.
Ruokajärjestys kiinalaisten juhla-ateriassa oli kaikille
eurooppalaisille kummallinen. Kun vieraat olivat sijoittuneet
paikoilleen istumaan, tuli kiinalainen palvelija kantaen päänsä
yläpuolella isolla tarjottimella kalan muotoiseksi leivottua kauniiksi
koreiltua sokerileivosta, lähestyi jokaista vierasta ja teki syvän
kumarruksen samalla näyttäen leivosta, johon ei kukaan saanut koskea.
Leivos tarjottiminensa vietiin pois. Se oli vaan näyteruoka.
Ruokajärjestyksessä seurasi sitten monenlaisia makeisia, konvehtia ja
muita eurooppalaisten tavan mukaan jälkiruokina tarjottavia, ja vasta
viimeiseksi lihasta, kalasta, vihanneksista, hedelmistä ja tiesi mistä
aineksista valmistettuja kiinalaisia herkkuja, joilla piti nälkä
tyydytettämän. Muutamat ruoat olivat mukiin meneviä makunsa puolesta,
toiset tosiaan maukkaita, mutta oli sellaisiakin, joihin
eurooppalainen oli aivan tottumaton ja piti makua inhottavana. Kun
joku osa juhlaherkuista jäi syömättä, niin kiinalaiset palvelijat
toivat aterian jälkeen ruoan jäännökset laivaan, sillä oli otaksuttu,
että juhlavieras tahallansa oli säästänyt osan maistiaisiksi
kumppaneille laivassa.
Amiraali Furuhjelm oli maailmaa paljon nähnyt mies, joka laivaston
johtajana oli kulkenut kaikki valtameret ristiin rastiin.
Loppupuolella ikäänsä hän oli ylhäisessä virassa etelä-Venäjällä
Taganrogin kaupungissa. Kuoltuansa hän siirrettiin viimeiseen lepoon
isänmaan poveen. Hän omisti aikoinaan Urjalassa Honkolan kartanon,
joka vieläkin on hänen perillisillänsä.
Paljon kokeneena ja hienosti sivistyneenä miehenä hän myös
ystävällisesti ja kohteliaasti kohteli alhaisempia henkilöitä jonka
vuoksi hän kotoseudun väestöön jätti jälkeensä rakkaan muiston.