Kun keväästä alkaen syysmyöhään asti on erämaassa kaukana
ihmisasunnoista tonkinut maata ja loiskutellut vettä etsiessä
kultajyväsiä, silloin tällöin vaihtelun vuoksi tappanut jonkun
metsä-elukan saadaksensa paistia yksitoikkoisen ruokajärjestelmän
muutteeksi, ja sitten jälleen saapuu ihmisten ilmoille rahakukkaro
entistään pulleampana, niin monen tekee mieli kukkaroa keventää, kun
ei ole ketään omaista, jolle vaivannäkönsä säästäisi. Niin tekivät
kullanetsijätkin Amurin erämailta palattuansa. Runsaiden rahojen
säästäminen vanhuuden päivien turvaksi, tai oman asunnon ja kodin
rakentamiseksi ei johtunut noiden entisten pahantekijöiden
mieleenkään, sillä he olivat liian mielistyneet kulkureina liikkumaan
sinne tänne ja tilapäisillä töillä ansaitsemaan jokapäiväisen
toimeentulonsa. Rahat polttivat taskuissa ja ne oli hävitettävä
hurjalla mässäyksellä.
Kullankaivajain johtajat olivat vetäytyneet koteihinsa jättäen entiset
työntekijänsä itsekseen kuluttamaan ansionsa miten tahtoivat. Joka
vuosi saivat kaupungin asukkaat nähdä kullankaivajain
kotiintulijaiskemut ja tiesivät, että niitä seurasi turmeltuneiden
hurjimusten villitty remuaminen. Saatuansa palkkion kesällisestä
työstä ja kaikenlaisten epämukavuuksien kärsimisestä, kokoontuivat
kullanetsijät yhteen ja marssivat pitkin kaupungin katuja tarkastellen
taloja, mikä talo parhaiten sopisi juhlanviettopaikaksi. Kysymättä
edes lupaa, saisivatko vuokrata huoneistoa viettääksensä
kotiintulokemuja, he tulivat heitä miellyttävään taloon ilmoittamaan,
että tässä he tahtoivat juhlansa pitää.
Turhaa olisi ollut kieltää juhlaa haluavilta huoneistoa, sillä he
olisivat tulleet kumminkin väkivieraina mellastamaan. Sentähden ne
onnettomat kaupungin asukkaat, joiden asunto sattui kullanetsijöitä
miellyttämään, tyhjensivät huoneensa, hyvin tietäen, ettei vastus
kumminkaan auttanut. Ja ennestään saadun kokemuksen nojalla korjattiin
huoneista pois kaikki huonekalut ihan viimeistä myöten, yksin
ikkunatkin nostettiin saranoiltaan pois muuanne talteen, sillä
melskeisessä juhlassa edellisinä vuosina ikkunatkin puitteinensa oli
aina lyöty mäsäksi. Kyllähän tahallisesti tehdyt vahingot aina
runsaasti oli maksettu, mutta se, joka tahtoo pitää kotinsa kunnossa,
ei mielellään salli huonekalujansa eikä ikkunoitansa rikottavan
varsinkaan aivan talven tullessa, ei, vaikka runsaan maksunkin saisi.
Kun siis kaupunkilainen oli huoneensa tyhjentänyt typösen tyhjäksi
juhlaa varten, toivat kullanetsijät saliin suuren joukon
pakkalaatikoita, jotka sisälsivät kallisarvoisimpia Euroopasta saakka
tuotuja viinipulloja. Niin kauas Euroopasta kuljetetut viinit olivat
tavallisesti hirveän korkeassa hinnassa. Niitä olivat kuitenkin
kauppiaat Tyynen meren rannikkokaupungeissakin tilanneet herkkusuiden
tyydytykseksi. Juhlatarjoilua varten tuotiin lisäksi tynnyri konjakkia
ja toinen tynnyri paloviinaa.
Keskelle huonetta asetettiin sitten pöytä, jonka päälle nostettiin
toinen pienempi pöytä ja ylimmäiseksi toisen pöydän päälle aivan
pikkuinen pöytä tai joku muu koroke, että saatiin huoneeseen ylöspäin
suippeneva tornin kaltainen monikerroksinen hylly. Pakkalaatikot
avattiin ja pöytien reunat ladottiin täyteen viinipulloja niin paljon
kuin niihin mahtui. Vielä tuotiin juhlasaliin sileä ja tukeva tanko
eli korento, jommoisella vesisaavia tavallisesti kannetaan.
Kun kullanetsijät näin olivat valmistelleet juhlaansa hankkien sinne
nautittavaa, mentiin parhaisiin puoteihin ostelemaan juhlapukuja sekä
pitämään huolta musiikista. Soittokoneita ostettiin mikäli niitä oli
saatavissa, niin että jokaisella oli käsiharmonikka, millä
juhlasoittoa ylläpidettiin. Juhlapukuja varten ostettiin
kauppapuodeista kallisarvoisimmat vaatepakat. Jokainen osti kokonaisen
pakan silkki- tai samettikangasta. Pakka avattiin kokonansa ja
keskikohta pakasta sidottiin miehen ympäri ikäänkuin juhlamarsalkan
vyöksi tai suureksi rusetiksi, jonka molemmat päät, täydessä
pituudessaan laahasivat pitkin maata hänen jäljessään. Kun jokainen
tällä tavoin oli varustautunut juhlaan, lähdettiin marssimaan pitkässä
jonossa katua ylös toista alas. Jokainen soitti harmonikallansa
millaisia säveliä osasi. Vaikka tämä konsertti ei ollut edeltäpäin
harjoitettu, niin se kuitenkin herätti niin suurta huomiota, että
ainakin työkansaa tulvasi kadulle jokaisesta talosta näkemään ja
kuulemaan. Kullankaivajain naistuttavat olivat vanhan tavan mukaan
oikeutetut saapumaan sakset kädessä lyhentämään silkki- ja
samettipakkojen loppupäitä, jotta saivat niistä neuloa itselleen
puseroita, päähineitä ja mitä vain halusivat.
Juhlakulkuetta kesti niin kauan, kunnes juhlakääreiden liiat liepeet
olivat lyhennetyt. Sitten mentiin varsinaiseen juhlahuoneistoon
nauttimaan sinne koottua juomatavaraa. Niistä hienoista viinilajeista,
sampanjasta, Burgundilais- ja Bordeaux-viineistä, Malagasta ja
Madeirasta sekä muista, joista oli tehty pöydille tapulit keskelle
huonetta, niiden ostajat eivät muuta tienneet kuin sen, että ne olivat
kalliita. Niitä oli ostettu vain siitä syystä, että ne maksoivat niin
huimaavia summia. Venäläisiin pahantekijöihin, jotka murhien ja
rosvoamisten tähden olivat Itä-Siperiaan asti karkoitetut
yhteiskunnalle vaarallisina henkilöinä, voitiin varsin hyvin sovittaa
suomalainen sananlasku:
ei hullu hyvää tunne,
sika ei suoloja ymmärrä.
Viinejä ei maistettu, vaan nautittiin paloviinaa ja konjakkia. Ja kun
oli kylliksi monta naukkua otettu, niin että juhlatunnelma oli
kohonnut ylimmillensä, ruvettiin urheilukilpailuun, joka oli
laadultaan omituinen. Vuoron mukaan otti jokainen käteensä vesitangon
ja sillä lyödä mäjäytti viinipulloista tehtyyn huoneen keskellä
olevaan tapuliin. Sen verran kuin päihtymys salli miesten ajatusten
työskennellä, koetettiin pitää lukua siitä, kuka yhdellä iskulla oli
saanut useamman pullon rikotuksi. Hän oli urheilussa päässyt voitolle
kilpailijoista. Hän oli oikein miesten mies. Raittiuden harrastuksesta
tuo viinipullojen särkeminen ei tapahtunut, sitä osoitti miesten
hillitön viinan ja konjakin juominen. Pikemmin voi selittää, että he
tahtoivat kerran vapaasti ja omalla kustannuksellaan tyydyttää
mielessään palavaa huligaanin hävityshalua.
Pullojen rikkomista jatkui niin kauan kuin yksikin niistä oli eheä
niin, että sitä voitiin lyödä. Lattia lainehti sekaisin menneitä
viinejä ja oli täynnä lasinsirpaleita. Juopottelua kesti niin kauan
kuin vähänkään oli jäljellä viina- ja konjakkitynnyreissä. Juhlan
musiikkiohjelman, joka esitettiin harmonikoilla ja ihmisäänellä, voi
jokainen arvata, kellä vain on vähänkin mielikuvitusta. Ryssäläisten
pahantekijäin juhlatunnelma oli saanut mielet hilpeiksi.
Juhlapuheiden sijasta saatiin kuulla jotakin muuta.
Samat miehet, jotka pari viikkoa aikaisemmin olivat palkkiona
kesällisestä työstään saaneet tuhansia ruplia, tulivat »juhlan»
jälkeen entisen johtomiehen luo pyytämään muutamaa kopeekkaa
ostaaksensa ryypyn kohmelon parannukseksi. Joskus sattui, että jo
ennen juhlaa joku heikkoutensa tunteva peljätessään, ettei kykenisi
säästämään ansiotansa, tarjosi rahojansa retkikunnan johtajalle.
Schoultz kertoi, että hänellekin tuollainen heikkoluonteinen mies
tyrkytteli kahta tuhatta ruplaa, sanoen: »Karl Karlovitš, ota minulta
nämä rahat! Sinä olet ollut hyvä johtaja; et ole riidellyt etkä
rangaissut. Ota rahat omiksesi. En minä niitä kuitenkaan kykene
säilyttämään.»
Hyvin arvaten, että mies piankin juopotteluhalun tullessa saapuisi
kerjäämään rahojansa takaisin, ei Schoultz huolinut hänen rahoistaan.