Tapahtuipa sitten tärkeä, oikein käänteentekevä tapaus. Siitä
erämaasta, jonka Venäjä oli luovuttanut Kiinalle Amurinjoen
eteläpuolelta, löydettiin joen rantahiekassa kultaa. Ja sitä
löydettiin runsaasti. Suomalaiset uudisasukkaat, jotka alussa olivat
asettuneet Strelokiin ja myöhemmin siirtyneet Wladivostokiin,
tunnettiin kokeneiksi, erämaan elämää tunteviksi sekä ennenkaikkea
rehellisiksi miehiksi. Wladivostokissa olevista hallitusmiehistä monet
olivat suomalaisia ja asettivat näitä maamiehiään johtamaan suuria
retkikuntia, jotka lähetettiin erämaasta kultaa etsimään. Kun keväällä
lumi oli sulanut ja jäät lähteneet, lähti kullankaivajia suuri
retkikunta, monta kymmentä miestä kussakin parvessa, kultaa
huuhtomaan. Johtajaksi nimitettiin joku kokenut ja rehellinen henkilö,
ja hän sai ottaa mukaansa työmiehistä kenen tahtoi. Useimmiten olivat
kullankaivajat karkoitettuja pahantekijöitä. Kaikki he olivat
varustettuja aseilla ja ampumavaroilla erämaan petojen varalta; he
saivat ruokatavaroita ja vaatteita, niin että tarpeet riittivät
syksyyn asti. Työkaluina heillä oli rautapellistä tehty malja ja lapio
sekä muita alkuperäisiä kullankaivajan kapineita.
[Kuva: Kullan etsijät.]
Kuljettuansa monta sataa virstaa erämaahan ulkopuolelle asuttujen maan
äärien, alkoivat he työskennellä. Joen rannalla nostettiin lapiollinen
hiekkaa maljaan. Siihen pantiin vettä ja maljaa liikuteltiin kuin
seulaa, läikyteltiin vettä ja hiekkaa maljan reunojen yli kunnes
maljan pohjalle painuneet kultamuruset jäivät jäljelle. Yöt levättiin
teltoissa, jotka oli tuotu mukana. Kultamuruset säilytettiin
huolellisesti neulotuissa nahkaisissa pusseissa. Näin kullanetsijäin
miesjoukko työskenteli vapaaehtoisesti koko kesäkauden, kunnes syksyn
lopulla talven tulo heidät pakotti takaisin Wladivostokiin. Sinne
vietiin kaikki kultahiekkapussit ja työkalut. Kesällinen yhteistyö oli
tehnyt miehet tuttaviksi keskenänsä ja kasvattanut heissä luottamusta
toisiinsa.
Se kultasaalis, joka kesän kuluessa oli koottu, vietiin hallituksen
edustajille Wladivostokiin. Siellä se tarkoin punnittiin ja neljäs osa
kullasta otettiin hallituksen omaksi korvauksena retkikunnan
kustannuksista, hevosista, teltoista, ruoasta, vaatteista ja kaikista
muista tarpeista, joita hallitus oli kustantanut. Loppuosa, kolme
neljättä osaa koko saaliista punnittiin myös mitä huolellisimmin ja
vaihdettiin myntättyyn rahaan, joka jaettiin tasan kullanetsijöille.
Usein retkikunnan jokaisen jäsenen osaksi koko kesän työpalkkana tuli
neljäkin tuhatta kultaruplaa. Se jo oli melkoisen hyvä palkka
työmiehelle yhden kesän työstä.
Venäjän sotaväessä Siperiassa palvellut suomalainen mies, majuri Artur
Granfelt, on kertonut minulle Siperiassa saadun kullan kuljettamisesta
Euroopan Venäjälle, ennenkuin Siperian rautatietä vielä oli
rakennettu. Saakoon tässä sijansa sekin kertomus, vaikkei se
suorastaan olekaan yhteydessä suomalaisten uudisasukkaiden toiminnan
kanssa.
Kun kultahiekkaa oli kerääntynyt tarpeeksi suuri määrä, pantiin se
pieniin säkkeihin, jotka huolellisen tarkasti ommeltiin kiinni. Kultaa
sisältävä säkki pantiin tiiviisti tehtyyn tammiseen tynnyriin, joka
oli varustettu lujilla rautaisilla vanteilla. Sitäpaitsi tynnyrit
suljettiin asianomaisen lähettäjäviraston sinetillä, jotta nähtiin,
ettei lähetyksestä oltu matkan varrella mitään kavallettu.
Tynnyrinvanteista kävivät lujat rautaiset kiinnitysruuvit niiden
vankkurien akseleihin, joissa kuljetettiin niitä halki Siperian.
Tämmöisiä kultatynnyreitä kuljettavia vankkureita saattamassa oli
luotettavia upseereja ja tarpeeksi suuri sotaväen osasto, joka voi
pitää puoliansa melkoisen suuria rosvojoukkojakin vastaan. Amurin
alueelta, Tšitaasta, Kiachtasta, sekä Venäjän monista kaivoksista
Sajanin ja Altain vuoristoissa tuotiin kultaa noissa
kultakaravaaneissa Venäjän valtion rahapajoihin, joissa kultahiekka
joko sulatettiin harkoiksi taikka lyötiin valmiiksi kultarahoiksi.
Kuukausia kesti kultakaravaanin matka, ennenkuin se saapui Eurooppaan.
Onhan matkakin noin 12 000 kilometriä.
Artur Granfelt, joka vanhoilla päivillään asui Hausjärvellä, oli itse
usein kuljettanut kultalähetyksiä.
Monena vuonna peräkkäin oli Schoultz ollut kullankaivajajoukon
johtajana ja päällysmiehenä. Hän oli monen kesän kuluessa nähnyt,
mihin hänen johdettaviksensa tulleiden miesten kyky ja taito riitti.
Heidän kertomuksistaan oli hän myös saanut selville useimpien entiset
elämänvaiheet ja syyt, miksi he olivat karkoitetut niin kauas
kotiseuduiltaan. Schoultz kohteli työmiehiänsä ystävällisesti, eikä
soimannut heitä heidän entisistä rikoksistaan. Senvuoksi miehetkin
häneen luottivat, olivatpa häneen kiintyneitäkin.
Eräänä syksynä olivat runsaat sateet saaneet vedet tulvimaan, niin
että pieni joki, jonka yli vähän veden aikana kuljettiin kahlaten,
syksyllä oli paisunut matalien rantojen yli kolmen virstan levyiseksi
järveksi. Kahden puolen jokea olevilla niittymailla kasvoi pensaita ja
siellä täällä joku vähän suurempikin puu. Sen tulvaveden alla olevan
aukeaman yli täytyi kulkea hevosen selässä ratsastaen tai kahlata
kylmässä vedessä kainaloita myöten.
Paluumatkalla olevat kullankaivajat olivat seisahtuneet tulva-alueen
rannikolle varustautuen ylimenoon. Silloin tuli Schoultzin luo
muutamia työmiehiä varoittamaan häntä, sillä hänen henkensä oli
vaarassa. Eräs kaukaasialainen kasakka, joka kotopuolella tehdyistä
törkeistä rikoksista oli tuomittu Itä-Siperiaan, ja nyt oli
kullankaivajain joukossa, oli toisille yhtä ansioittuneille
kumppaneille ilmaissut aikovansa tappaa Schoultzin kaalamon kohdalla.
»Älä mene, Karl Karlovitš, sillä kasakka Pjotr Paulovitš uhkasi sinut
tappaa.»
»Ei hänellä ole mitään syytä minua vihata. Miksipä hän minut tappaisi?
Eikä hänellä olisi siitä vähintäkään hyötyä tai etua.»
»Olemme sinua varoittaneet, Karl Karlovitš, syytä itseäsi, jos menet
surman suuhun.»
»Kiitos ystävällisestä huolenpidostanne minun henkeni suhteen. En
luule, että Pjotr Paulovitš on totta tarkoittanut uhkauksillaan.»
»Ole kuitenkin varuillasi.»
Schoultz istui hevosen satulaan ja vesi nousi hevosen kylkiin asti.
Hänen tullessaan tulvaveden loppureunaan, kuului tiheästä
pajupensaasta hänen sivultaan ääni, joka käski hänen seisahtua.
Pensaan kätköstä astui esiin Pjotr Paulovitš, syvässä vedessä kahlaten
ja kiväärillä tähdäten.
Schoultz tuli aivan hänen lähellensä ja kysyi, mitä kasakka tahtoi,
kun oli seisahtunut kylmään veteen häntä odottamaan.
»Nyt minä aion sinut tappaa, Karl Karlovitš. Sitä varten olen tähän
jäänyt sinua odottamaan.»
»Sinäkö? Ei sinulla ole syytä tappaa minua, sen itsekin tiedät, etkä
sitä uskalla tehdä», sanoi Schoultz.
»Miksi minä en uskaltaisi? Tiedäthän, Karl Karlovitš, että Kaukasiassa
olen seitsemän murhaa tehnyt, jonka vuoksi minut on tänne
maanpakolaisuuteen kuljetettu. Kyllä minä uskallan sinutkin tappaa.»
Schoultz katsoi häntä tiukasti silmiin sanoen: »Sinä tiedät tekeväsi
väärin, jos minulta hengen otat, vaikka minä olen sinua kohdellut
hyvin. Ja tietäessäsi, että olet vain saanut typerän päähänpiston,
josta olisi vain vahinkoa, mutta ei kenellekään hyötyä, ei sinulla ole
uskallusta tehdä tekoasi.»
»Sinulla on kummallinen katse silmissäsi, Karl Karlovitš», virkkoi
Pjotr, »älä katso minuun tuolla tavoin! Sillä tavalla minun nuorena
poikana ollessani äitinikin katsoi, enkä voi sitä katsetta milloinkaan
unhottaa. Käännä pois silmäsi ja katseesi minusta, niin saat kokea,
onko minulla uskallusta tappaa sinut.»
»Vaikka sinä, Pjotr Paulovitš, tähän paikkaan ampuisit, niin tahdon
avoimin silmin kohdata sinun luotisi ja nähdä, voitko sinä tosiaankin
välttää totuutta, joka sanoo, että asiata harkitsematta olet
tekemäisilläsi tyhmyyden, jota saat jälkeenpäin katua.» Ja Schoultz
katsoi hellittämättä tiukasti häntä silmästä silmään.
»Sinulla on kummallinen silmäys, Karl Karlovitš, minä en kärsi sitä
nähdä.»
»Minulla ei myöskään ole halua tässä kauemmin tällaisesta asiasta
jutella. Viisaammin teet sinäkin, kun riennät kuivalle maalle pois
kylmästä vedestä.»
Schoultz lähti ratsastamaan eteenpäin, mutta vaikka hän ei taaksensa
katsahtanut, niin hän aavisti, että kasakka yhäkin tähtäsi häntä
kiväärillään rohkenematta kuitenkaan ampua.
Seuraavana päivänä tuli Pjotr pyytämään anteeksi eilistä käytöstään ja
Schoultz sanoi: »Johan minä sen eilen sanoin, että kun tarkemmin
ajattelet, niin ymmärrät ajatuksesi ja aikomuksesi vääriksi, ja
sittemmin tulisit katumaan. Hyvä on, että selvä ymmärrys sinun
ajatusjuoksussasi sai voiton. Tyhmyyksiä voi monellakin olla takanaan,
mutta niitä ei kannata muistella.»